Nyt Herran haltuun, mies -- uskollisuus
Jos palkakseen vain tylyn katseen saa,
Niin poikki köys', ja merta polutonta
Venheemme käykööt eri suuntiin.
_Haaksirikko_.
Tressilian käveli linnan ulkopihaan, tuskin tietäen mitä ajatella
äskeisestä, niin kovin oudosta ja odottamattomasta keskustelustaan Amy
Robsartin kanssa, ja epäillen, oliko hän Amyn isän valtuutettuna
edustajana ja lähettinä tehnyt oikein antaessaan niin juhlallisen
lupauksen hänen jättämisestään oman onnensa nojaan niin pitkäksi
ajaksi. Mutta miten olisi hän voinut evätäkään hänen pyyntöänsä --
koska hän nyt kerran liiankin ilmeisesti oli antautunut Varneyn
täydelliseen valtaan? Näin hän johdonmukaisesti päätteli. Amyn tulevan
elämän onni saattaa riippua siitä, ettei hän pakoita häntä
äärimäisyyksiin, ja kun ei nyt Tressilian kerran kyennyt pelastamaan
häntä Varneyn käsistä, jos tämä julkisesti tunnustaisi Amyn vaimokseen,
niin mitä oikeutta oli hänellä sytyttää vihaa heidän välilleen ja siten
hävittää ne kotoisen rauhan mahdollisuudet, jotka tuolla onnettomalla
naisraukalla ehkä vielä oli. Tressilian päätti siis tarkasti pitää
Amylle antamansa lupauksen, osaksi koska hän oli kerran sen antanut,
osaksi koska hän tuota kummallista kohtausta yhä uudestaan ja uudestaan
muistellessaan varmistui siinä uskossa, ettei hän olisi millään
oikeudella eikä kohtuudella voinut sitä kieltää.
Ainakin oli hänen nyt onnistunut hankkia varmempaa suojaa ja turvaa
tuolle aikaisemman lempensä onnettomalle ja yhä vieläkin rakastetulle
esineelle. Amy ei ollut enää suljettuna yksinäiseen, kaukaiseen
piilopaikkaan epäilyttäväin ihmisten hoimiin. Hän oli nyt Kenilworthin
linnassa, tilapäisesti aivan kuninkaallisen hovin alueella, vapaana
kaikesta väkivallan uhkasta ja oli hänen määrä heti ensimäisestä
käskystä astua Elisabetin eteen. Nämä seikat tulisivat suuresti
tukemaan toimenpiteitä, joihin Tressilian ehkä saisi tilaisuuden ryhtyä
hänen auttamisekseen.
Kun Tressilian näin mielessään punnitsi Amyn odottamattoman
Kenilworthiin tulon etuja ja vaaroja, riensi hänen luokseen hätäisenä
ja levottomana Wayland, joka huudahdettuaan: »Jumalan kiitos, että minä
vihdoinkin Teidät löysin!» kuiskutti hengähtämättömän varovasti hänen
korvaansa sen uutisen, että se nainen oli karannut Cumnorista.
»Ja on parhaillaan tässä linnassa», lisäsi Tressilian;
»minä tiedän sen ja olen nähnyt hänet. -- Omasta ehdostaanko hän
huoneeseeni pakeni?»
»Ei», vastasi Wayland; »mutta minä en osannut keksiä muutakaan keinoa
hänen saattamisekseen hyvään turvaan, ja olin hyvinkin onnellinen
tavatessani airueen, joka tiesi Teidän asuntonne -- ympäristö on tosin
verrattain rauhaton, suuri sali kun on toisella puolen ja keittiöt
toisella!»
»Vaiti, tässä ei ole nyt aika laskea leikkiä», käski Tressilian
ankarasti.
»Minä tiedän sen liiankin hyvin», vastasi seppä, »sillä onpa minusta
näinä kolmena päivänä tuntunut kuin olisi nuora ollut kaulassani. Se
rouva ei tiedä, mitä hän tahtoo -- hän ei suvaitse Teidän apuanne --
kieltää minua mainitsemasta Teidän nimeännekään -- ja aikoo nyt
antautua Leicesterin kreivin käsiin. Minä en olisi millään saanut häntä
huoneeseenne, jos hän olisi tiennyt, kuka siellä asui.»
»Onko se mahdollista?» virkkoi Tressilian. »Mutta ehkä hän toivoo
kreivin käyttävän valtaansa konnamaisen palvelijansa suhteen hänen
hyväkseen.»
»Sitä en tiedä», vastasi Wayland -- »mutta jos hän kerran pääsee hyviin
väleihin joko Leicesterin tai Varneyn kanssa, niin on minun mielestäni
tämän Kenilworthin linnan ulkopuoli meille turvallisin, sillä sieltä
pääsemme nopeimmin pakoon. Eikä minun aikomukseni ole viipyä täällä
hetkeäkään sen jälkeen kun olen toimittanut sen kirjeen Leicesterille;
odotan vain Teidän käskyänne suorittaakseni tehtäväni. Kas tässä
se on -- ei -- hitto sen vieköön -- taisinkin jättää sen sinne
koirankoppiini, heinäparvelle, missä minulle on tarjottu makuupaikka.»
»Kuolema ja kirous!» huudahti Tressilian tavallisesta
pitkämielisyydestään poiketen; »ethän vain ole hukannut kirjettä, jonka
merkitys voi olla paljoa tärkeämpi kuin tuhannen Sinunlaisesi lurjuksen
henki?»
»Hukannutko!» vastasi Wayland kerkeästi; »sepä ulisi vasta leikinlaskua
se! En, herra, minä panin sen varmaan talteen matkalaukkuni ja
erinäisten muiden kapineiden joukkoon, joita ehkä tulen tarvitsemaan --
minä noudan sen heti paikalla.»
»Tee niin», käski Tressilian; »ole uskollinen ja palkintosi on oleva
hyvä. Mutta jos minä saan syytä epäillä Sinua, olisi kuolleen koirankin
parempi kuin Sinun!»
Wayland kumarsi ja lähti matkaansa luottavan ja iloisen näköisenä,
mutta itse asiassa täynnä mitä ankarinta pelkoa ja levottomuutta. Kirje
oli hukkunut, se oli varma, huolimatta siitä tekolohdutuksesta, jonka
hän oli keksinyt tyynnyttääkseen Tressilianin suuttumusta. Se oli
hukkunut -- se saattoi joutua vääriin käsiin -- ja se ilmaisisi silloin
varmasti koko juonen, johon hänkin oli sekaantunut; eikä Wayland isosti
uskonut sen missäänkään tapauksessa jäävän salaan. Lisäksi tunsi hän
suuresti loukkautuneensa Tressilianin vihanpuuskauksesta.
»Ei, jos minulle maksetaan sillä rahalla palveluksista, joissa kaulani
on ollut kysymyksessä, niin onpa minun totisesti aika katsoa
kinttuihini. Tässä olen minä tietääkseni tehnyt kuoleman synnin tämän
komean linnan herraa vastaan, jonka yksikin sana voisi yhtä helposti
viedä henkeni kuin sen lausumisesta syntynyt puhallus voisi sammuttaa
penninkynttilän. Ja kaikki tämä hullun naikkosen ja huokailevan
keikarin takia, joka pienen neliskulmaisen paperipalan hukkumisesta
heti karkaa tikariinsa käsiksi ja vannoo, kuoleman ja kirouksen
nimessä! -- Sitten tohtori ja Varney! -- Kyllä minä käännän selkäni
koko joukolle. -- Henki on kalliimpi kultaa. -- Minä pakenen heti
paikalla, vaikka palkkani jääkin tänne!»
Tällaiset mietiskelyt olivat kylläkin luonnollisia Waylandin
kaltaiselle miehelle, joka näki sotkeutuneensa pahemmin kuin oli
odottanutkaan salaperäisten ja käsittämättömien vehkeilyjen verkkoon,
missä toimihenkilöt tuskin tiesivät itsekään, mitä tehdä ja mitä sanoa.
Hänen kunniakseen on meidän kuitenkin lisääminen, että hänen säälinsä
tuota onnetonta, hyljättyä naista kohtaan oli melkein yhtä suuri kuin
hänen omakohtainen pelkonsa.
»Minä en välitä hituistakaan herra Tressilianista», ajatteli hän; »minä
olen tehnyt hänen hyväkseen enemmänkin kuin kauppa oli ja tuonut hänen
harhailevan naikkosensa hänen ulottuvilleen; pitäköön hän nyt itse
huolta hänestä. Mutta minä pelkään sen raukan olevan suuressa vaarassa
kaikkien näiden tuittupäiden keskellä. Minäpäs nousen hänen
huoneeseensa ja kerron hänen kirjeensä kohtalon, niin että hän voi
kirjoittaa uuden, jos haluaa. Lähettiä ei häneltä tule puuttumaan, sen
uskon, sillä onhan täällä niin paljon palvelijoita herralleen kirjeitä
kantamaan. Ja minä sanon hänelle myöskin lähteväni linnasta ja
heittäväni hänet Jumalan huomaan, omaan johtoonsa ja herra Tressilianin
suojiin ja turviin. -- Ehkäpä hän muistaa sen sormuksen, jota hän
minulle tarjosi -- minä olen totisesti sen hyvin ansainnut; mutta on
hän sentään suloinen olento, ja -- vieköön piru koko sormuksen! En minä
sen takia rupea hänelle vihoittelemaan. Jos minun tuon hyvän luontoni
takia käykin huonosti tässä maailmassa, niin paremmathan on minulla
paikat tulevassa. -- Armollisen rouvan luo siis, ja sitten maantielle!»
Saalistaan tavottelevan kissan hiipivin askelin ja vaanivin katsein
kulki Wayland Tressilianin luota kreivittären huoneeseen, painautuen
pihojen ja käytävien seiniin ja tarkasti tähystellen kaikkea
ympärillään, mutta visusti varoen itse herättämästä huomiota. Täten
kulki hän linnan sekä ulko- että sisäpihan poikki ja pääsi jo suuresta
holvikäytävästäkin, joka keittiörivin ja salin välitse johti niiden
pienten kiertorappusten juurelle, mitkä veivät Mervynin tornin
huoneisiin.
Seppä iloitsi jo mielessään välttäneensä kaikki matkansa monenlaiset
vaarat ja nousi juuri rappuja ylös kaksi porrasta kerrallaan, kun hän
huomasi eräästä raolleen avatusta ovesta lankeavan miehen varjon
pimentävän käytävän vastakkaista seinää. Wayland peräytyi varovasti,
laskeutui sisäpihalle, käveli siellä noin neljännestunnin, joka tuntui
hänestä kestävän ainakin neljä kertaa kauvemmin tavallistaan, ja palasi
sitten torniin, toivoen urkkijan jo kadonneen. Hän nousi epäilyttävälle
kohdalle -- varjoa ei enää näkynyt seinässä -- hän nousi vielä muutamia
askelmia -- ovi oli yhä raollaan, ja hän mietti juuri, mennäkö
eteenpäin vai peräytyäkö, kun se äkkiä avautui selki seljalleen, ja
Mikael Lambourne syöksyi ällistyneen Waylandin kimppuun. »Kuka piru
Sinä olet? Ja mitä Sinä haet tältä puolelta linnaa? Sukkelaan tähän
huoneeseen ja mukisematta!»
»En minä mikään koira ole, että minä jokaisen vihellystä tottelisin»,
pamautti seppä, yrittäen pysyä lujana, vaikka hänen äänensä pelokas
värähdys petti hänet.
»Puhutko Sinä minulle sellaisia? -- Tulehan tänne, Laurentius Tapuli.»
Tavattoman iso, ruma, julmannäköinen, lähes kuusi jalkaa pitkä
miehenruho ilmestyi ovelle, ja Lambourne jatkoi: »Jos Sinua tämä torni
niin kovasti miellyttää, ystäväiseni, niin pääsetpä hieman katselemaan
sen perustuksiakin, runsaasti kaksitoista jalkaa järven pintaa alemmas,
missä muutamat hupaisat sammakot, käärmeet ja muut sellaiset tulevat
pitämään Sinulle ylen hyvää seuraa. Sentähden kysynkin Sinulta vielä
kerran kaikessa totuudessa, kuka Sinä olet ja mitä Sinä täältä haet?»
»Jos tyrmän ovet kerran perääni kiinni rysähtävät», ajatteli Wayland,
»olen minä mennyttä miestä.» Hän vastasikin sentähden nöyrästi: »Minä
olen se sama köyhä ilveilijä, jonka Teidän Kunnianarvoisuutenne tapasi
eilen Weatherlyn laaksossa.»
»Ja mitä ilveilyä aijoit Sinä sitten harjoittaa täällä tornissa?»
tiukkasi Lambourne. »Joukkueesihan majailee jossakin tuolla Clintonin
rakennusten puolella.»
»Minä tulin tänne sisartani katsomaan», selitti ilveilijä; »hän on
tuolla ylhäällä herra Tressilianin huoneessa.»
»Ahaa!» hymyili Lambourne, »siihenkö sitä tultiinkin! Kautta
kunniani, noin muukalaiseksi on se herra Tressilian aivan kuin
kotonaan meidän linnassamme ja varustaa kammionsa sievosesti
kaikenlaisilla mukavuuksilla. Tämäpä on oiva juttu tuosta pyhästä herra
Tressilianista, ja se on oleva erinäisille henkilöille yhtä tervetullut
kuin minulle pullea rahakukkaro. -- Kuuleppas, ukkoseni», jatkoi hän
Waylandin puoleen kääntyen, »älä Sinä vihjaa pupua pakenemaan -- meidän
täytyy pyydystää se pesästään. No, hiiteen jo tuo surkeileva
lampaannaamasi, muutoin paiskaan minä Sinut tuosta akkunasta ulos
koettamaan, voiko temppuilutaitosi pitää luusi eheinä.»
»Teidän Kunnianarvoisuutenne ei toivoakseni ole kuitenkaan niin
kovasydäminen», sanoi Wayland; »täytyyhän köyhänkin elää. Sallineehan
Teidän Kunnianarvoisuutenne minun mennä tapaamaan sisartani?»
»Joka on sisaresi Aatamin puolelta, sen takaan», vastasi Lambourne;
»tai jos asianlaita on toisin, niin sitä suurempi lurjus olet. Mutta
olkoonpa hän nyt sitten sisaresi tai ei, Sinä saat surmasi miekan
terästä heti paikalla, jos vielä kerran pyrit tähän torniin. Ja
muistaessani -- kautta säilän ja surman! -- minä vien Sinut ulos tästä
linnasta, sillä se on paljoa tärkeämpi tehtävä kuin koko Sinun
ilveilytaitosi.»
»Mutta suvainneehan Teidän Jaloutenne huomata», puolustihe Wayland,
»että minun on määrä näytellä Arionia siinä loistokappaleessa, joka
juuri tänä iltana esitetään järvellä.»
»Minä näyttelen sitä itse, kautta Pyhän Kristoferin!» huusi Lambourne.
-- »Orioniksiko Sinä sitä sanoit? -- Minä näyttelen Orionia ja sen
vyötä ja seitsemää tähteä vielä kaupanpäällisiksi. Tule mukaan, Sinä
sen vietävän lurjus ja roisto -- seuraa minua! -- Tai seis --
Laurentius, hoiteleppas Sinä häntä.»
Laurentius kahmaisi vastustelematonta ilveilijää kauluksesta, ja
Lambourne opasti heidät nopeasti samalle hyökkäysportille eli
sala-aukolle, jonka kautta Tressilian oli palannut linnaan ja joka oli
tehty läntiseen muuriin verrattain lähelle Mervynin tornia.
Kiireisin askelin kulkiessaan tornilta hyökkäysportille pinnisti
Wayland turhaan aivojaan keksiäkseen keinoja onnettoman kreivittären
auttamiseksi, sillä huolimatta omasta uhkaavasta asemastaan tunsi
Wayland syvää sääliä häntä kohtaan. Mutta kun hänet heitettiin ulos
linnasta ja kun Lambourne kauhistavasti kiroten julisti, että hän heti
paikalla pääsisi hengestään, jos hän yrittäisi takaisin, nosti hän
kätensä ja silmänsä taivasta kohti, ikäänkuin pyytäen Jumalaa
todistajakseen, että hän oli viimeiseen asti puolustanut sorrettua ja
vääryyttäkärsiväistä; sitten käänsi hän Kenilworthin ylpeille torneille
selkänsä ja lähti etsimään vaatimattomampaa ja turvallisempaa
pakopaikkaa.
Laurentius ja Lambourne katselivat hetken aikaa Waylandin jälkeen ja
kun he sitten ryhtyivät astuskelemaan torniinsa takaisin, puhutteli
edellinen toveriaan seuraavasti: »Älä usko minua milloinkaan enää,
Lambourne, jos minä arvaan, miksi Sinä ajoit tämän miesraukan linnasta,
vaikka hänen piti esiintyä juuri alkavassa näytelmässä, ja kaikki tämä
vielä sitten jonkun tytönheilakan takia.»
»Ah, Laurentius», vastasi Lambourne, »Sinä ajattelet sitä Slingdonin
tumma-ihoista Johanna Juggesia ja Sinä säälit inhimillistä heikkoutta.
Mutta älähän hätäile, Sinä jalo Tyrmän herttua ja Hornan kreivi, sillä
Sinä käyskentelet tämän asian suhteen yhtä suuressa pimeydessä kuin jos
oleilisit omilla alueillasi tornin uumenissa. Tiedä siis, Sinä suuresti
kunnioitettava Kenilworthin Alamaitten kuningas, että meidän korkeasti
ylistettävä herramme Rikhard Varney antaisi niin paljon sen samaisen
Tressilianin takkiin pistetystä reijästä, että me sillä saisimme
pystyyn ainakin viidetkymmenet öiset juomakemut ja että meillä olisi
täysi oikeus ja valta lähettää hovimestari sen tuhannen tuuteriin, jos
hän tulisi hätyyttämään meitä liian aikaisin kolpakkojemme äärestä.»
»No, jos kerran asia niin on, niin oikeinpa teit», mukautti Laurentius
Tapuli, Kenilworthin linnan ynnä sen Vapauden ja Kunnian Ylivalvoja,
eli tavallisella kielellä vanginvartija; »mutta mitenkäs sitten käy,
kun Sinä menet kuningatarta vastaan, Lambourne, sillä kaihan Sinun
täytyy seurata isäntääsi?»
»Sinun, rehellisen vankilain ruhtinaan, täytyy pitää vahtia minun
poissa ollessani. -- Päästä Tressilian sisään, jos hän pyrkii, mutta
varokin, ettet laske ketään pois. Jos se hameniekka yrittelisi pistää
sieltä nokkaansa ulos, kuten hän ehkä tekeekin, niin aja hänet pesäänsä
raikkain sanoin -- hän on vain viheliäinen näyttelijätär, kun oikein
suoraan puhutaan.»
»Mutta sittenhän», keksi Laurentius, »olisi minun parasta työntää hänen
tielleen se rautaportti, joka on niiden kaksois-ovien ulkopuolella, ja
saada hänet siten pysymään koreasti kolossaan ilman enempiä mutkia.»
»Tressilian ei pääsisi silloin hänen luokseen», vastasi Lambourne
hetkisen mietittyään. »Mutta se ei haittaa mitään -- hänet tullaan
keksimään Tressilianin huoneesta, ja sillä hyvä. -- Mutta tunnusta
pois, Sinä vanha yökönsilmäinen tyrmätonttu, että Sinä pelkäät pitää
yksinäsi vahtia tässä Mervynin tornissa?»
»Mitä pelkäämiseen tulee, Lambourne», virkkoi äijä, »niin en minä
välitä siitä senkään vertaa, kuin että kerran avaintani vääntäisin;
mutta kummia on kuultu ja nähty tässä tornissa. -- Olethan Sinä kai
kuullut sinäkin lyhyenä aikana, minkä olet Kenilworthissa ollut, että
siellä kummittelee Artur Mervynin henki; tämä Mervyn oli hurja
sissipäällikkö, jonka julma Mortimer Walesin rajakreivinä ollessaan
otti vangiksi ja joka sitten sanotaan murhatunkin tässä hänen nimellään
mainitussa tornissa?»
»Oh, minä olen kuullut sen jutun viisisataa kertaa», vastasi Lambourne,
»vieläpä senkin, että aave aina silloin pitää pahinta ääntä kun
alhaalla keittiön valtakunnassa kiehutetaan laukkaa ja kaurapuuroa tai
paahdetaan juustoa. Santo Diavolo, mies, pidä kitasi, minä tunnen sen
tarinan juurta jaksain!»
»Etpähän, etpähän tunnekaan», intti vanginvartija, »niin viisas kuin
oletkin olevinasi. Ah, on kauheaa murhata vanki koppiinsa! -- Sinä,
joka voisit noin vain lävistää miehen pimeällä kadulla, et tiedä siitä
mitään. Jos hieman kopahuttaa niskoittelevaa ukkia avaimilla pääkuoreen
ja käskee hänen pysymään hiljaa, niin se on minun mielestäni vain hyvän
järjestyksen pitämistä vankilassa; mutta kun vedetään miekka ja
tapetaan hänet tappamalla, kuten tehtiin sille walesilaiselle, niin se
se panee kummitukset liikkumaan ja _se_ se saattaa muutamiksi
sadoiksi vuosiksi vankilan mahdottomaksi kenenkään säädyllisen ihmisen
asua. Ja minä pidän niin paljon vangeistani, niistä ihmisparoista, että
minä olen pistänyt hyviä ritareita ja korkeasukuisia herroja, jotka
ovat sattuneet tekemään erinäisiä ratsastusretkiä maanteille tai
leikkaamaan isäntäni Leicesterin kreivin kunniaa tai tekemään muuta sen
suuntaista, viisikymmentä jalkaa maan alle mieluummin kuin olisin
sulkenut heidät tuonne yläkamariin, jota ne sanovat Mervynin kopiksi.
Ja kautta kahleita kantavan Pyhän Pietarin, minä ihmettelenkin
suuresti, että jalo kreivi tai herra Varney ovat tulleet
ajatelleeksikaan sijoittaa vieraitaan sinne; ja jos se herra Tressilian
on voinut saada sinne jonkun seurakseen, ja päälle päätteeksi kauniin
neitosen, niin on hän minun mielestäni sen hyvin ansainnut.»
»Minäpä sanon Sinulle», julisti Lambourne, käyden vanginvartijan
huoneeseen, »että Sinä olet aika aasi. -- Mene vetämään se
rautaporttisi rappusten sulkeiksi, äläkä vaivaa älykoppaasi
kaikenlaisilla kummitusjutuilla. -- Saatappas tänne tuo viinihaarikka,
mies, sainpa pienen palavan sen roiston kanssa rimpuillessani.»
Lambournen vetäessä pitkiä siemauksia suoraan viinihaarikasta, maljaa
käyttämättä, selitteli vanginvartija edelleen uskoaan yliluonnollisiin
asioihin.
»Sinä olet viipynyt vasta muutamia tunteja tässä linnassa ja koko
senkin ajan olet Sinä, Lambourne, ollut niin juovuksissa, että Sinä
olet ollut sekä kuuro ja mykkä että sokea. Mutta eiköpähän tuo
kerskailemisesi hieman talttuisi, kun viettäisit yön kanssamme täyden
kuun aikana, sillä silloin telmää kummitus kauheimmin; ja etenkin jos
vielä kävisi vinkuva tuuli luoteisesta, sade räiskyisi ja ukkonen
jyrähtelisi. -- Voi mun päiviäni sentään mikä rätinä ja roikina ja
voihkaminen ja ulvonta silloin kuuluu Mervynin kopista, aivan kuin
tuosta päittemme päältä, niin ettei ole aina kaksi neljännestä
paloviinaakaan saanut pysymään minua ja poikiani hiukankaan reippaalla
tuulella!»
»Joutavia, mies!» vastasi Lambourne, jonka mielialaan hänen viimeiset
kulauksensa, yhtyneinä aikaisemmissa tilaisuuksissa tapahtuneihin
pullon puhutteluihin, alkoivat vaikuttaa elähyttävästi. »Sinä sitä ja
puhua pärpätät, vaikket tiedä hengistä mitään. Ei kukaan osaa niistä
mitään varmaa sanoa; ja mitä vähemmän niistä yleensä puhuu, sitä
parempi. Yksi uskoo tähän, toinen tuohon -- kaikki riippuu vain
mielikuvituksesta. Minä olen nähnyt niitä monenlaisia, niitä uskojia,
rakas Laurentius Lukkonen, oikein järkimiehiäkin. Muuankin suuri herra
-- nimestä viisi, Laurentius -- uskoo tähtiin ja kuuhun ja
kiertolaisiin ja niiden kulkuun ja muuhun semmoiseen ja luulee niiden
kimmeltelevän vain hänen onnekseen; kun ne selvästi, tai oikeammin,
Laurentius, juopuneesti puhuen paistavat yksinomaan sen takia, etteivät
semmoiset kelpo veikot kuin minäkin suistuisi rapakoihin tai
katu-ojiin. Hyvä, herra, antaa hänen tehdä päänsä mukaan, hän on
kylliksi mahtava noudattamaan omaa tahtoansa. -- Sitten on toinen hyvä
-- sangen oppinut mies, sen takaan, joka laskettaa kreikkaa ja hebreaa
yhtä solkenaan kuin minä ikinä varkaanlatinaa -- hän on hassahtanut
myötävetoisuuksiinsa ja vastavetoisuuksiinsa -- hän on muuttavinaan
lyijyä kullaksi ja niin poispäin -- no, olkoon menneeksi sekin minun
puolestani, ja saakoon hän maksaa niille muutetulla rahalla, jotka ovat
kyllin typeriä ottamaan sen täydestä. -- Ja sitten tulet Sinä itse,
kolmas suuri mies, vaikka et olekaan mikään oppinut etkä ylimys,
olethan vain täydet kuusi jalkaasi pitkä, ja Sinunkin, tihrusilmäisen
myyrän, sitä pitää kaikin mokomin uskoman kummituksiin ja haltijoihin
ja sen sellaisiin. -- Muutoin on sitä sentään olemassa vielä neljäskin
suuri mies -- tarkoitan suuri pieni mies tai pieni suuri mies -- rakas
Laurentiukseni -- ja hänen nimensä alkaa V:llä, ja mihin uskoo hän? Ei
kerrassaan mihinkään, kunnon Laurentius -- ei mihinkään maassa eikä
taivaassa eikä helvetissä; ja minä puolestani uskon pirun olemassaoloon
vain sen takia, että täytyyhän toki olla joku, joka sieppaa
yllämainittua ystäväämme perälihoista silloin 'kun sielu ruumiista
erii', kuten laulussa sanotaan -- sillä jokaista esilausetta pitää
seuraaman johtopäätöksen -- _raro antecedentem_, kuten tohtori
Birchamilla oli tapana sanoa. -- Mutta tämä on nyt jo kreikkaa Sinulle,
kelpo Laurentius, ja opiskeleminen on totta totisesti kuivaa työtä. --
Ojennahan tänne se haarikka vieläkin kerran.»
»Jos Sinä juot vielä, Mikael», varoitti vanginvartija, »tulet Sinä
olemaan surullisessa tilassa Arionia näytelläksesi tai isäntääsi
palvellaksesi näin juhlallisena iltana; ja minä odotan joka hetki ison
kellon soittavan kokoonnuttavaksi Mortimerin tornille kuningatarta
vastaan ottamaan.»
Laurentius Tapulin häntä nuhdellessa joi Lambourne juomistaan, laski
sitten melkein kokonaan tyhjentyneen haarikan kädestään syvään
huokaisten ja alkoi puhua, ensin hiljaa, mutta sitten yhä kovemmin,
mitä pitemmälle hän ehti. »Ei tee mitään, Laurentius -- vaikka minä
olisinkin hieman päissäni, minä tiedän sellaista, joka saa Varneyn
pitämään minut selvänä. Mutta kuten jo sanoin, ei haittaa mitään, minä
osaan juoda siivosti. Sitäpaitsi, minunhan täytyy Orionina mennä
vesille, ja minä kylmetyttäisin itseni vallan pahanpäiväisesti, ell'en
olisi ennakolta ottanut hieman sydämenvahvistusta. Minäkö en muka
osaisi näytellä Orionia! Katsotaanpas vain, kykeneekö paraskaan
mylvijä, joka ikinä vaivasi keuhkojansa kahdentoista pennin hinnasta,
voittamaan minun karjuntaani! Mitäpä, jos minä laittaisin itseni
pieneen valepukuun? -- Miksi olisi kenenkään pakko pysyä selvissä päin
tänä iltana? Vastaappas siihen -- ilomieli kuuluu nyt uskollisen
alamaisen velvollisuuksiin -- ja minä sanon Sinulle, että tässä
linnassa on sellaisia ihmisiä, joilla, ell'eivät he ole iloisia
humalapäissään, on hyvin vähän toiveita olla iloisia selvänä. -- Minä
en mainitse mitään nimiä, Laurentius. Mutta tuo Sinun viinihaarikkasi
on aika vekkuli nostamaan miestä oikein kuninkaalliselle riemutuulelle.
Eläköön kuningatar Elisabet! -- Eläköön jalo Leicester! -- Eläköön
korkeasti kunnioitettava herra Varney! -- ja eläköön myös Mikael
Lambourne, joka kiertää heidät kaikki sormensa ympärille!»
Tämän sanottuaan laskeutui hän rappuja alas ja asteli poikki sisäpihan.
Vanginvartija katseli hänen jälkeensä, pudisti päätänsä, ja vetäessään
esiin ja teljetessään rautaporttia, joka portaat sulkien teki
mahdottomaksi kenenkään nousta ylemmäs kuin heti Mervynin kopin, kuten
Tressilianin huonetta nimitettiin, alapuoliseen kerrokseen, puheli hän
itsekseen: »Onpa se somaa olla isoisten suosiossa -- minä olin vähällä
menettää virkani, koska herra Varney luuli minun eräänä kylmänä aamuna
haisevan paloviinalle; ja tuo veijari saa esiintyä hänen nähtensä
sikahumalassa, eikä siitä kuitenkaan tule nuhteita eikä rangaistuksia.
Mutta siitä huolimatta on hän niin peijakkaan älykäs poika, ettei
tällainen tavallinen ihminen ymmärrä hänen puheistaan puoliakaan.»