Hei, mies! kunnon kulaus saa kohta,
Täysi haarikka kun tyhjäks tahtoo!
-- Älä pelkää, ei mulla halua
Toisten virhepuoliin kiinni käydä,
Hyveistän' kun mull' ei kerskaamista. --
Tappelija oon ja koko maailman
Mä tappeluuni sekoittaisin.
_Horna_.
Tressilian oli kiihkeän mielenliikutuksen valtaamana tuskin laskeutunut
kiertorappusten paria kolmea askelta, kun hän suureksi hämmästyksekseen
ja harmikseen tapasi niin hävyttömän tuttavallista naamaa pitävän
Mikael Lambournen, että Tressilian oli vähällä syöstä hänet portaita
alas; mutta sitten hän taas muisti, että Amylle, hänen kaikkien
ajatustensa ja harrastustensa ainoalle esineelle, saattaisi olla
vahinkoa siitä, että hän antautuisi väkivallan tekoihin sillä hetkellä
ja siinä paikassa.
Hän tyytyikin sentähden vain tuikeasti katsahtamaan Lambourneen,
niinkuin katsahdetaan ihmiseen, jota ei pidetä sen suuremman huomion
arvoisena, ja yritti kulkea rappuja alas hänen ohitseen aivan kuin ei
olisi häntä tuntenutkaan. Mutta Lambourne, joka tämänpäiväisen
ylenpalttisen kestityksen johdosta ei ollut unhottanut kallistella
viinimaljoja tukevasti, vaikkeikaan liikanaisesti, ei ollut nyt
lainkaan sillä tuulella, että olisi ruvennut nöyrtymään kenenkään
tuikeiden katseiden edessä, oli se sitten kuka tahansa. Hän pysäytti
Tressilianin portaille ilman vähintäkään neuvottomuutta tai arkailua ja
puhutteli häntä aivan niin kuin olisivat heidän keskinäiset asiansa
olleet mitä parhaimmalla ja tuttavallisimmalla kannalla: »Mitä?
Toivoakseni emme kanna enää kaunaa vanhoista vihoista, herra
Tressilian? -- Ei, minä olen niitä, jotka muistelevat mieluummin
aikaisempaa ystävyyttä kuin myöhäisempää riitaa. -- Minä vakuutan aina
menetelleeni rehellisesti ja ystävällisesti, niin, jopa avuliaastikin
Teitä kohtaan.»
»Minä en toivo Teidän ystävyyttänne», vastasi Tressilian -- »hakekaa
vertaistenne seuraa.»
»Hei, hei, miten sitä nyt ollaan tuittupäisiä!» ihmetteli Lambourne;
»ja kuinka halveksivasti nuo aatelisherrat, jotka on varmaankin tehty
porsliinisavesta, katsahtavatkaan köyhään Mikael Lambourneen! Tuota
herra Tressilianiakin nyt luulisi tyttömäisimmäksi, kainoimmaksi ja
imelimmäksi naiskeikariksi, joka ikinä liverteli lemmestä kynttiläin
tullessa pitkälle karrelle -- karstalle, miten Te nyt sitä sanotte? --
Te yritätte näytellä tässä pyhimystä, herra Tressilian, ja unohdatte,
että Teillä on tuolla makuukammiossanne sellainen pieni hameniekka,
minun jalon herrani linnalle suoraksi häpeäksi. Ha! ha! haa! Osasinko
oksaan, herra Tressilian?»
»Minä en tiedä, mitä Sinä tarkoitat», vastasi Tressilian, havaiten
kuitenkin liiankin selvään, että tuolla julkealla roistolla oli vihiä
Amyn oleskelusta hänen huoneessaan, »mutta jos», jatkoi hän, »Sinä olet
kamaripalvelijoita ja kaipaat juomarahoja, niin tästä saat, kunhan vain
jätät minun huoneeni rauhaan.»
Lambourne vilkaisi kultarahaan ja pisti sen taskuunsa, virkkoen: --
»Jaa, sen minä vain tiedän, että Te olisitte saanut minun suhteeni
enemmän aikaan ystävällisellä sanalla kuin tällä helisevällä
kiertolaisella. Mutta oli menneeksi, hyvin maksaa, joka kullalla maksaa
-- eikä Mikael Lambourne ole koskaan ollut mikään pilan pilaaja eikä
riemun rikkoja eikä mikään sen kaltainen. Elä ja anna muidenkin elää,
siinä minun mielilauseeni -- sitä minä vain en kärsi, että muutamat ne
niin nostavat nokkaansa minut nähdessään kuin olisivat he puhdasta
hopeaa ja minä Hollannin tinaa. Niin että kun minä nyt säilytän Teidän
salaisuutenne, herra Tressilian, niin saatte Te edes katsahtaa
ystävällisesti minuun; ja jos minä osuisin tarvitsemaan hieman suojaa
ja turvaa jonkun pikkuruikkuisen hairahduksen takia, jollaisia, kuten
tiedätte, sattuu parhaimmallekin meistä -- niin, tuota, kaihan Te minua
silloin muistatte -- ja sitten saatte Te tehdä huoneellenne ja sille
häkkilinnullenne mitä ikinä tahdotte -- Mikael Lambourne välittää siitä
viisi.»
»Tietä, mies!» huusi Tressilian, joka ei voinut enää hillitä
suuttumustaan; »saithan jo kolikkosi.»
»Hmhyy!» venytteli Lambourne, väistäen kuitenkin, mutta mutisten
närkästyneenä hampaittensa välistä ja toistellen Tressilianin sanoja --
»Tietä, mies -- ja saithan jo kolikkosi -- mutta eipä haittaa, minä en
sittenkään rupee pilan pilaajaksi, kuten jo sanoin: minä en ole mikään
ärhentelevä rakki, minä -- muistakaa se.»
Hän puhui yhä kovempaa ja kovempaa mitä etäämmäksi Tressilian, jota hän
tunsi pelkäävänsä, ennätti kuuluvilta.
»Minä en ole tosin mikään ärhentelevä rakki -- mutta en minä silti
nieleskele millaisia loukkauksia tahansa -- muistakaa sekin, herra
Tressilian; ja tahdonpa hieman kurkistella sitä tytönheilakkaa,
jonka Te olette niin mukavasti sijoittanut sinne vanhaan
kummitushuoneeseenne -- aaveita Te varmaan pelkäättekin, kun ette
uskalla yksin nukkua. Olisinpa minä tehnyt tämän vieraassa linnassa,
niin olisipa kohta kuulunut: -- Portinvartijan koppiin se lurjus! --
Peitotkaa sitä peijakasta! -- potkaiskaa se roisto nauriina rappusia
alas! -- Niinpä niin, mutta nämä meidän siveät aatelisherramme
ottavatkin itselleen toisenmoisia etu-oikeuksia kuin me, jotka suoraan
ja teeskentelemättä palvelemme aistejamme. Hyvä -- herra Tressilianin
pää on minun miekkavyöni alla tämän onnellisen keksinnön takia, siitä
nyt ollaan ensiksi varmoja; ja minä yritän heittää pienen silmäyksen
siihen hänen Lindabrideeseensä, se nyt on toiseksi selvä.»