Mä kerran oikein ihmelapsen näin:
Sen peltiseppä Roopen poika
Pujahti kissanreijistäkin minne tahtoi.
_Ilveilijä_.
Kaiken sen vilinän ja hyörinän ja pyörinän keskeltä, joka täytti linnan
ja sen ympäristöt, ei ollut niinkään helppo löytää jotakin määrättyä
henkilöä, ja Waylandin oli sitäkin hankalampi saada niin hartaasti
hakemastaan Tressilianista selkoa, kun hän, täysin oivaltaen sen
vaaran, jota suuremman huomion herättäminen hänen nykyisessä asemassaan
tuottaisi, ei uskaltanut suoraan kysellä häntä Leicesterin huoveilta ja
palvelijoilta. Kiertäen kaartaen sai hän sentään selville, että
Tressilian hyvin luultavasti oli ollut siinä suuressa aatelisherrain
joukossa, joka oli Sussexin kreiviä saattaen tullut sinä aamuna
Kenilworthiin ja jonka Leicester oli ottanut vastaan mitä tarkimmalla
muodollisella kohteliaisuudella ja kunnioituksella. Edelleen kuuli hän,
että molemmat kreivit liittolaisineen ja monien muidenkin ylimysten,
ritarien ja aatelismiesten seuraamina olivat nousseet satulaan useita
tunteja sitten ja lähteneet Warwickiin päin, saattaakseen sieltä
kuningatarta Kenilworthiin.
Hänen majesteettinsa saapuminen siirtyi muiden suurten tapausten tavoin
hetkestä hetkeen; ja nyt ilmoitti hengästynyt pikalähetti, että koska
hänen majesteettinsa oli armollisesti suvainnut ottaa vastaan niiden
lukuisain läänitysmiestensä kunnianosoituksia, jotka olivat suurin
joukoin kiiruhtaneet Warwickiin häntä tapaamaan, ja sen takia
viivähtänyt, ei hän ennättäisi ennen hämärän aikaa Kenilworthiin. Tämä
uutinen höllitti hetkiseksi niiden tarkkaavaisuutta, jotka
kuningattaren välitöntä tuloa odotettaessa olivat asetetut
vartiopalvelukseen ja jotka olivat valmiita näyttelemään kullekin
määrättyä osaansa siihen liittyvissä juhlallisissa menoissa; ja kun
Wayland näki muutamien ratsumiesten karahuttavan linnaan, alkoi hän
toivoa Tressilianin olleen niiden joukossa. Jottei hän menettäisi
tilaisuutta tavata isäntäänsä, jos niin olisi ollut laita, asettui
Wayland linnan ulkopihaan, lähelle Mortimerin tornia ja tarkasteli
siitä jokaista, joka tuli tai meni pitkin siltaa, minkä toista päätä
tämä rakennus suojeli. Näin ei kukaan voinut päästä linnaan eikä lähteä
sieltä hänen näkemättään, ja erinomaisen huolellisesti katsasti hän
jokaisen ratsumiehen puvun ja ulkomuodon, kun tämä ilmestyi näkyviin
vastapäisen parveketornin alta ja käytteli hiljaa hevostaan tai
hypitteli sitä pitkin kilpatannerta, lähestyessään ulkopihan porttia.
Kun Wayland nyt näin innokkaasti tähysteli henkilöä, jota hän ei
keksinyt, nykäisi häntä hihasta olento, jonka hän ei olisi niin kovin
mielellään suonut itseään huomaavan.
Dickie Sludge, eli Flibbertigibbet se siellä oli, hän kun tontun eli
haltijan tavoin, minkä nimi hänellä oli ja minkä ulko-asuakin hän koki
jäljitellä, näytti aina ilmestyvän juuri sinne, missä hänen kaikkein
vähimmin luultiin olevan. Mitä Wayland sisimmässään tunsikin,
katsoi hän sentään välttämättömäksi lausua julki ilonsa heidän
odottamattomasta tapaamisestaan.
»Ahaa! Sinäkö siellä oletkin, Sinä pikku lemmikkini -- Sinä pikku
peukaloiseni -- Sinä kaikkien pikkupirujen ruhtinas -- Sinä pikku
hiirenpoikani?»
»Niin», vastasi Dickie, »se Sinun hiirenpoikasi, joka nakersi poikki
verkon silmukat juuri silloin, kun niihin takertunut leijona alkoi
ihmeellisesti näyttää aasilta.»
»Hei! Sinäpä, pikku lintukotolaiseni, olet tänä iltapäivänä kirpeä kuin
etikka! Mutta kerrohan, mitenkä Sinä tulit toimeen sen typerän
jättiläisen kanssa, jonka luo Sinut jätin? -- Pelkäsin jo sen riisuvan
vaatteesi ja nielevän Sinut suuhunsa niinkuin joku toinen olisi
kuorinut ja syönyt paahdetun kastanjan.»
»Jos hän olisi sen tehnyt», vastasi poika, »olisi hänellä ollut
mahassaan enemmän älyä kuin ikinä aivokopassaan. Mutta se jättiläinen
on sangen hyvänsävyinen hirviö ja paljoa kiitollisempi kuin moni muu,
jonka minä myös olen pulasta pelastanut, herra Wayland.»
»Lempo soikoon! Flibbertigibbet», virkkoi Wayland. »Sinäpä nyt olet
terävämpi kuin sheffieldiläinen puukko! Mutta haluaisinpa totisesti
tietää, millä ihmeen kujeella Sinä sait kopan sen karhunjärrikän
kuonoon.»
»Niin, tuo on oikein sitä Sinun tapaistasi», vastasi Dickie; »Sinä
luulet, että somat puheenparret saavat kelvata hyvän tahdon sijasta.
Mutta mitä nyt sentään siihen kunnon portinvartijaan tulee, niin tiedä,
että meidän saapuessamme sille portille oli hänen aivoillansa sangen
raskas työ erään häntä varten sepitetyn puheen opettelemisessa, mikä
työ osoittautui melkein ylivoimaiseksi hänen jättiläisjärjelleen. Nyt
oli tämän samaisen ytimekkään lorutuksen, kuten niin monen muun,
kyhännyt oppinut koulumestarini Erasmus Lupanen, ja minä olin kuullut
sen niin usein, että muistin ulkoa joka sanan. Heti kun minä näin hänen
rehkivän ja sotkevan ja sätkivän kuin kalan kuivalla maalla jo ensi
säkeessä, huomasin minä, mistä oli kysymys ja mistä paikasta häntä
kenkä puristi, ja minä kuiskasin hänelle juuri silloin seuraavan sanan,
kun hän ylen määrin riemastuneena nosti minut ilmaan, kuten kai näit.
Minä lupasin teidän sisäänpääsynne ehdolla piiloutua hänen
karhunnahkaviittansa alle ja auttaa häntä pulmapaikoissa. Kävin juuri
hakemassa hiukan haukattavaa tuolta linnasta, ja olen taas menossa
hänen luokseen.»
»Oikein, oikein, rakas Dickie», puheli Wayland; »kiiruhda taivaan
nimessä! Muutoin se jättiläisparka joutuu aivan epätoivoon
kääpiö-avustajansa katoamisesta. -- Matkaasi, Dickie!»
»Niin, niin!» vastasi poika -- »Matkaasi, Dickie! sanotaan sitä sitten
kun on ensin saatu siitä Dickiestä kaikki hyöty, mitä siitä suinkin
lähtee! -- Sinä et siis tahdo kertoa minulle sen naisen tarinaa, vaikka
hän on varmasti yhtä vähän Sinun sisaresi kuin minäkään?»
»Ja mitä hyötyä Sinulla siitä olisi, Sinä sen vietävän tonttu?» kysyi
Wayland.
»Ohoo, tälläkö kannalla sitä nyt ollaan?» virkkoi poika; »hyvä, en minä
niin isosti siitä asiasta välitäkään -- minä vain en saa vihiä mistään
salaisuudesta, ellen minä aina koeta päästä joko sitten sen oikeaan tai
väärään päähän, ja nyt hyvää iltaa vain.»
»Ei, kuule, Dickie», huusi Wayland, joka tunsi pojan levottoman,
juonittelevan luonteen liian hyvin ollakseen pelkäämättä hänen
raivostumistaan -- »pysähdy, rakas Dickie -- älä nyt jätä vanhaa
ystävääsi noin äkkipikaisesti! -- Sinä saat tietää jonakin päivänä
siitä naisesta kaikki, mitä minäkin tiedän.»
»Niin!» vastasi Dickie, »ja se päivä on kai hyvin lähellä! -- Hyvästi,
Wayland. -- Minä menen isoraajaisen ystäväni luo; vaikk'ei hänellä
olekaan niin terävää järkeä kuin eräillä, niin osaa hän ainakin olla
kiitollinen palveluksista, joita toiset hänelle tekevät. Ja niin hyvää
iltaa taas!»
Näin puhuttuaan heitti hän yhtä kuperkeikkaa läpi koko käytävän,
ilmestyi sillalle jälleen, juoksi parveketornia kohti sillä
tavattomalla ketteryydellä, joka oli hänen huomattavimpia
ominaisuuksiaan, ja katosi pian näkyvistä.
»Kiittäisinpä Jumalaani, jos vielä pääsisin ehein nahoin tästä
linnasta!» siunaeli Wayland hengessään; »sillä kun tämä sen tuhannen
pirulainen on pistänyt sormensa piirakkaan, niin ei siinä ole enää
itsensä pääkehnon muuta kuin haukkaa pois vain! Soisipa taivas minun
vain tavata herra Tressilianin!»
Tressilian, jota Wayland niin levottomana odotti tältä suunnalta,
olikin palannut Kenilworthiin toista tietä. Hän oli kyllä
aamupuolella, kuten Wayland oli otaksunutkin, seurannut kreivejä
näiden retkelle Warwickiin, toivoen siinä kaupungissa saavansa
joitakin tietoja lähetistään. Petyttyään tässä luulossaan ja
huomattuaan Varneyn Leicesterin seuralaisten joukossa pyrkimässä tämän
lähelle, aikoen varmaankin häntä puhutella, katsoi hän niissä
olosuhteissa olevan viisainta väistää häntä. Hän poistui sentähden
vastaanottohuoneesta juuri silloin, kun kreivikunnan ylivouti oli
kerinnyt velvollisuuksiinsa kuuluvan, hänen majesteettiaan ylistävän
puheensa keskikohdalle, nousi hevosensa selkään, ratsasti takaisin
Kenilworthiin kiertelevää syrjätietä ja pääsi linnaan eräästä läntisen
muurin pienestä hyökkäysportista ilman vähimpiäkin vaikeuksia, koska
hän oli Sussexin kreivin seuralaisia, sillä Leicester oli käskenyt
kohtelemaan heitä mitä suurimmalla kohteliaisuudella. Näin ei hän
tullut tavanneeksi Waylandia, joka niin hartaasti tähysteli häntä
saapuvaksi ja jota hän itse olisi halunnut puhutella ainakin yhtä
mielellään.
Jätettyään hevosensa aseenkantajansa huostaan, käveli hän jonkun aikaa
huvikentällä ja puutarhassa, pikemminkin hautoakseen omia mietteitään
tässä rauhallisessa ja yksinäisessä paikassa kuin ihaillakseen niitä
erinomaisia luonnon ja taiteen mestariteoksia, joita Leicesterin
loistonhalu oli sinne koonnut. Suurin osa säätyhenkilöitä oli poistunut
linnasta, ottaakseen osaa kreivien ratsaskulkueeseen; jäljelle jääneet
olivat enimmäkseen asettuneet pergermille, ulkomuureille ja torneihin,
päästäkseen nauttimaan kuningattaren tulon mahtavasta näystä. Puutarha
oli siis koko muun linnan kaikuessa ihmisääniä verrattain hiljainen;
siellä vain lehdet kuiskivat, suuren lintuhäkin asukkaat visertelivät
kilpaa onnellisempien, vapaassa ilmassa liitelevien tovereittensa kera,
ja suihkulähteet solisuttelivat herkeämättä eriskummallisten
veistokuvien aukoista purskuvia vesiään mahtaviin marmori-altaisiin.
Tressilianin alakuloiset ajatukset heittivät kolkon varjon kaikkiin
esineihin, jotka häntä ympäröivät. Hän vertasi täällä tarjoutuvia
loistavia näkyjä Lidcoten linnan lähettyvillä avautuviin autioihin
nummiin ja synkkiin metsiin, ja Amy Robsartin kuva liehui haamun tavoin
jokaisen maiseman yllä, jonka mielikuvitus loihti hänen silmiensä
eteen. Mikään ei ole ehkä vaarallisempaa syvästi ajattelevan ja
yksinäisyyttä rakastavan miehen tulevalle onnelle kuin varhaisen,
pitkällisen ja vastakaikua tapaamattoman kiintymyksen elättäminen. Se
juurtuu useinkin niin syvälle mieleen, että siitä tulee hänen öittensä
uni ja hänen päiviensä näky, että se sekaantuu jokaisen harrastuksen ja
nautinnon lähteeseen; ja kun lopullinen pettymys sen sitten kuolettaa
ja kuihduttaa, tuntuu kuin olisivat kaikki hengen versovat vesatkin
kuivuneet sen mukana. Tämä sielun sairaus, tämä sellaisen varjon
lakkaamaton kaipaaminen, joka on jo kokonaan menettänyt väriensä
entisen kirkkauden, tämä sellaisen unelman alituinen muisteleminen,
josta meidät jo aikoja sitten säälimättä on herätetty, kääntyy lopulta
jalon ja ylevän sydämen raukaisevaksi heikkoudeksi. Ja näin oli käynyt
Tressilianin.
Hän huomasi lopulta itsekin, että hänen oli pakko ruveta ajattelemaan
muita asioita; ja sen takia poistui hän huvikentältä, yhtyäkseen
muureille kokoontuneeseen meluavaan väentungokseen ja katsellakseen
juhlanäytelmien valmisteluja. Mutta lähdettyään puutarhasta ja
kuultuaan tuon soitonräminään ja naurunhohotuksiin hukkuvan hälinän,
joka humisi hänen ympärillään, tunsi hän rajatonta vastenmielisyyttä
liittyä seuraan, jonka mieliala erosi niin suuresti hänen omista
tunteistaan, ja päätti sen sijaan vetäytyä hänelle varattuun huoneeseen
ja kuluttaa siellä aikansa lukemalla siksi kunnes linnan suuren kellon
kumahdukset ilmoittaisivat kuningattaren tekevän tuloa.
Tressilian kulki siis suunnattoman pitkän keittiörivin ja suuren
juhlasalin ohitse ja nousi Mervynin tornin kolmanteen kerrokseen; mutta
yrittäessään avata hänelle osoitetun pienen huoneen ovea, huomasi hän
suureksi hämmästyksekseen sen olevan lukossa. Sitten muisti hän, että
kamaripalvelijan apulainen oli antanut hänelle pää-avaimen ja neuvonut
häntä nykyään linnassa vallitsevan sekasorron takia pitämään ovensa
tarkasti suljettuina. Hän pisti siis tämän avaimen lukkoon, kara
ponnahti auki, hän astui sisään, näki samassa silmänräpäyksessä
naisolennon istuvan huoneessa ja tunsi tämän olennon Amy Robsartiksi.
Kaikkein ensinnä luuli hän kiihtyneen mielikuvituksensa loihtineen
esille kuvan, johon hän todellisuudessa oli rajattomasti kiintynyt;
sitten ajatteli hän näkevänsä aaveen; kunnes hän lopulta tuli
pysyväisesti vakuutetuksi siitä, että hänen edessään oli Amy itse,
tosin kalpeampana ja laihempana kuin huolettoman onnensa päivinä,
jolloin hänellä oli metsänneidon vartalo ja iho ja keijukaisen kauneus,
mutta sittenkin yhä se Amy, jonka vertaista suloudessa ja hempeydessä
hän ei ollut koskaan nähnyt.
Kreivittären hämmästys oli tuskin pienempi kuin Tressilianinkaan,
vaikka se kestikin vähemmän aikaa, koska hän oli Waylandilta kuullut
hänen oleskelevan linnassa. Tressilianin astuessa huoneeseen oli hän
hypähtänyt pystyyn ja seisoi nyt siinä häntä vastapäätä, poskiensa
ankaran kalpeuden vaihduttua heleään punaan.
»Tressilian», virkkoi hän vihdoin, »mitenkä tulette Te tänne?»
»Ja mitenkä, Amy, olette _Te_ tullut tänne?» vastasi Tressilian,
»ellettehän ole viimeinkin tullut pyytämään sitä apua, jota Teille
viipymättä annetaan, kaikella sillä tarmolla, mihin vain miehen sydän
ja käsivarsi pystyvät?»
Kreivitär oli vaiti hetken aikaa ja vastasi sitten pikemmin
surullisella kuin vihastuneella äänellä: -- »Minä en pyydä apua,
Tressilian, ja minua voisi enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää kaikki
se, mitä hyvyytenne voisi tehdä puolestani. Uskokaa minua, minä olen
täällä lähellä henkilöä, jota laki ja rakkaus velvoittavat minua
suojelemaan.»
»Se konna on siis suonut Teille sen kurjan hyvityksen, mikä oli enää
hänen vallassaan!» huudahti Tressilian; »ja minä näen nyt siis edessäni
Varneyn vaimon?»
»Varneyn vaimon!» vastasi kreivitär mitä halveksivimmalla sävyllä.
»Millä alhaisella nimellä häpäiseekään Teidän rohkeutenne, herra, sitä,
joka on -- joka on -- joka on» -- Hän epäröi, alensi halveksivan
äänensä, loi katseensa maahan ja vaikeni aivan hämmentyneenä;
sillä hän tajusi yht'äkkiä, mitä tuhoisia seurauksia siitä olisi ollut,
jos hän olisi lisännyt »Leicesterin kreivitär», sillä juuri nämä sanat
olivat aivan itsestään nousseet hänen kielelleen. Se olisi merkinnyt
sellaisen salaisuuden paljastamista Tressilianille, Sussexille,
kuningattarelle ja koko suurelle hoville, josta hänen puolisonsa
vakuutti onnensa ja menestyksensä riippuvan. »En koskaan ole rikkova
vaiteliaisuudenlupaustani», ajatteli hän. »Ennen kestän mitkä epäluulot
tahansa.»
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän seisoi siinä äänettömänä
Tressilianin edessä; tämä katsahti häneen surullisena ja säälivänä ja
virkkoi: »Ah! Amy, Teidän silmänne puhuvat Teidän sanojanne vastaan.
Sananne puhuvat suojelijasta, joka sekä kykenee että tahtoo ottaa
Teidät turviinsa; mutta silmänne kertovat, että Te olette joutunut
tuhoon ja turmioon, ja että tuo konna, johon Te liityitte, on hyljännyt
Teidät.»
Kreivitär katseli häntä silmin, joista suuttumus säkenöi kyynelten
läpi, mutta toisti vain sanan »konna!» halveksivasti ja inhoten.
»Niin, _konna_!» jatkoi Tressilian; »sillä jos hän olisi
hiukankaan parempi konnaa, niin olisitteko Te täällä yksin minun
huoneessani? Miksi ei ryhdytty tarpeellisiin toimenpiteisiin Teidän
kunnioittavaksi vastaanottamiseksenne?»
»Teidän huoneessanne?» kertasi Amy; »Teidän huoneessanne? Se on
viipymättä vapautuva minusta.» Hän kiiruhti ovea kohti; mutta siinä
ryntäsi hänen tajuntaansa koko hänen hyljätyn tilansa surkeus, ja
kynnykselle pysähtyen lisäsi hän sanomattoman liikuttavalla äänellä:
»Ah niin! -- Unohdin aivan. -- Minähän en tiedä minne mennä --.»
»Minä ymmärrän -- minä ymmärrän kaikki!» huudahti Tressilian, hypähtäen
tukemaan häntä ja johdattamaan häntä istuimen luo, jolle hän raukeana
vaipui. -- »Te _tarvitsette_ apua -- Te _tarvitsette_ suojaa,
vaikk'ette tahtoisi sitä myöntää; Te olette pian saava molempia.
Minun, kunnianarvoisan, murtuneen isänne valtuutetun edustajan,
minun käsivarteeni nojautuen astutte Te Elisabetia vastaan juuri
tämän linnan portilla; ja ensimäisenä tekona, minkä kuningatar
suorittaa Kenilworthin saleissa, on oleva oikeuden hankkiminen
omalle sukupuolelleen ja alamaisilleen. Minä olen kuningattaren
oikeamielisyyden tukemana väkevä hyvässä asiassani, eikä hänen
suosikkinsa mahtavuus ole järkyttävä päätöstäni. Minä riennän heti
Sussexin puheille.»
»Älkää, älkää, taivaan nimessä!» huudahti kreivitär kovin hätääntyneenä
ja tuntien välttämättömäksi voittaa edes hiukan miettimisaikaa.
»Tressilian, Te olitte aina niin jalo. -- Luvatkaa minulle yksi seikka
ja uskokaa, että jos Te tosiaankin haluatte pelastaa minut turmiosta ja
mielipuolisuudesta, Te olette tähän pyyntöön suostumalla tekevä enemmän
minun hyväkseni kuin Elisabet voisi tehdä koko vallallaan ja
voimallaan!»
»Pyytäkää minulta kaikkea, jota voitte tukea järkisyillä», vastasi
Tressilian; »mutta älkää --.»
»Oi, älkää rajoittako lupaustanne, rakas Edmund!» huudahti kreivitär.
-- »Kerranhan Te piditte siitä, että minä puhuttelin Teitä sillä
nimellä. -- Älkää rajoittako lupaustanne järkisyillä! Sillä minun
asemani on kokonaan järjen vastainen, ja hulluus vain voi antaa minulle
tehokkaita neuvoja.»
»Jos Te puhutte noin kauheita», sanoi Tressilian, jonka hämmästys sai
jälleen voiton sekä hänen surustaan että hänen päätöksestään, »täytyy
minun tosiaankin pitää Teitä kykenemättömänä ajattelemaan ja toimimaan
omin päin.»
»Oi, ei!» huudahti hän, langeten toiselle polvelleen hänen eteensä,
»minä en ole hullu -- minä olen vain niin sanomattoman onneton olento,
ja minut on omituisten olosuhteiden pakosta laahannut kuilun partaalle
se, joka luulee minua siitä suojelevansa -- ja Tekin olette ollut siinä
avullisena, Tressilian -- Tekin, josta minä niin pidin, jota minä niin
kunnioitin -- jota minä en vain rakastanut -- jota sentään rakastinkin
-- rakastinkin, Tressilian -- vaikk'en sillä tavalla kuin Te
tahdoitte.»
Hänen äänessään ja koko hänen olemuksessaan kuvastui sellainen voima --
sellainen itsetietoisuus -- sellainen antautumus -- sellainen ehdoton
luottamus hänen jalomielisyyteensä -- hänen sanansa soivat niin
lempeiltä ja ystävällisiltä hänen korvissaan, että Tressilian tunsi
sydämensä pohjiaan myöten liikutetuksi. Hän nosti kreivittären
lattialta ja rukoili katkonaisin lausein häntä tyyntymään.
»Minä en voi», vastasi kreivitär, »enkä minä tahdo tyyntyä ennen kuin
Te olette suostunut pyyntööni! Minä puhun nyt niin suoraan kuin suinkin
uskallan. -- Minä odotan parhaillaan miehen käskyjä, jolla on oikeus
niitä antaa. -- Kolmannen henkilön väliintulo -- erittäinkin Teidän,
Tressilian -- olisi minun tuhoni -- lopullinen tuhoni. -- Odottakaa
vain kaksikymmentäneljä tuntia, ja saattaapa tapahtua, että Amy-raukka
voi osoittaa pitävänsä suuressa arvossa ja kykenevänsä palkitsemaan
Teidän altista ystävyyttänne -- että hän on onnellinen itse ja että hän
voi tehdä Teidätkin onnelliseksi. -- Maksaapa tosiaankin vaivan malttaa
niin lyhyen ajan mieltänsä.»
Tressilian pysyi äänettömänä ja punnitsi mielessään niitä erilaisia
mahdollisuuksia, jotka voisivat tehdä hänen väkivaltaisen
esiintymisensä tässä asiassa enemmän vahingolliseksi kuin hyödylliseksi
sekä Amyn onnelle että maineelle; ottaen myöskin huomioonsa, että hän
oli Kenilworthin muurien sisällä, eikä mikään vaara voinut häntä uhata
linnassa, jota kuningatar kunnioitti läsnäolollaan ja joka oli täynnä
hänen huovejaan ja seuralaisiaan -- ymmärsi hän lopulta, että hän
voisi, pakottamalla hänet kääntymään Elisabetin puoleen, tehdä hänelle
pikemmin huonon kuin hyvän palveluksen. Hän ilmaisi kuitenkin
päätöksensä vain hyvin varovasti, koska hän ei tiennyt, perustuivatko
Amyn toiveet vaikean asemansa selvittämisestä johonkin väkevämpään ja
tehokkaampaan kuin hänen sokeaan kiintymykseensä Varneyhin, jota hän
yhä piti hänen viettelijänään.
»Amy», sanoi hän, kiinnittäen surullisen, ilmeikkään katseensa
kreivittären silmiin, jotka tämä epäilyksen, pelon ja levottomuuden
täyttämänä oli kohottanut hänen puoleensa: »minä olen aina huomannut,
että kun muut sanoivat Sinua oikulliseksi ja uppiniskaiseksi, oli tämän
nuorekkaan ja itsepäisen vallattomuuden kuoren alla syvää tunnetta ja
tervettä järkeä. Siihen minä nytkin luotan, jättäessäni kohtalosi omiin
käsiisi kahdenkymmenenneljän tunnin ajaksi, puuttumatta asiaan sanoin
tai teoin.»
»Lupaatko sen minulle, Tressilian?» virkkoi kreivitär. »Voitko
tosiaankin luottaa minuun vielä niin paljon? Lupaatko siis minulle,
niin totta kuin olet kelpo ritari ja kunnian mies, ettet sekaannu
asioihini, et sanoin etkä teoin, vaikka mitä näkisit tai kuulisit, joka
näyttäisi vaativan ryhtymistäsi toimeen? -- Voitko luottaa minuun niin
paljon?»
»Voin, kunniasanallani», vastasi Tressilian; »mutta kun se aika on
kulunut umpeen --»
»Kun se aika on kulunut umpeen», jatkoi kreivitär keskeyttäen, »saat
Sinä vapaasti toimia aivan oman harkintasi mukaan.»
»Voinko vielä tehdä jotakin muuta hyväksesi, Amy?» kysyi Tressilian.
»Et», vastasi kreivitär, »jätä minut nyt vain -- se on, jos -- minun
täytyy punastua tunnustaessani avuttomuuteni sitä kysymällä -- jos Sinä
voit luovuttaa minulle tämän huoneen niiksi kahdeksikymmeneksineljäksi
tunniksi.»
»Tämäpä on hyvin kummallista!» ihmetteli Tressilian; »mitä toiveita tai
valtaa voi Sinulla olla linnassa, missä Sinä et voi edes vaatia
huonetta käyttääksesi?»
»Älä sitä ajattele, vaan jätä minut», virkkoi kreivitär ja lisäsi
sitten Tressilianin poistuessa hitaasti ja vastahakoisesti: »Jalo
Edmund! On ehkä tuleva aika, jolloin Amy voi osoittaa ansainneensa
Sinun ylevän kiintymyksesi!»