IX Luku.

Mä kerran oikein ihmelapsen näin:

Sen peltiseppä Roopen poika

Pujahti kissanreijistäkin minne tahtoi.

_Ilveilijä_.

Kaiken sen vilinän ja hyörinän ja pyörinän keskeltä, joka täytti linnan

ja sen ympäristöt, ei ollut niinkään helppo löytää jotakin määrättyä

henkilöä, ja Waylandin oli sitäkin hankalampi saada niin hartaasti

hakemastaan Tressilianista selkoa, kun hän, täysin oivaltaen sen

vaaran, jota suuremman huomion herättäminen hänen nykyisessä asemassaan

tuottaisi, ei uskaltanut suoraan kysellä häntä Leicesterin huoveilta ja

palvelijoilta. Kiertäen kaartaen sai hän sentään selville, että

Tressilian hyvin luultavasti oli ollut siinä suuressa aatelisherrain

joukossa, joka oli Sussexin kreiviä saattaen tullut sinä aamuna

Kenilworthiin ja jonka Leicester oli ottanut vastaan mitä tarkimmalla

muodollisella kohteliaisuudella ja kunnioituksella. Edelleen kuuli hän,

että molemmat kreivit liittolaisineen ja monien muidenkin ylimysten,

ritarien ja aatelismiesten seuraamina olivat nousseet satulaan useita

tunteja sitten ja lähteneet Warwickiin päin, saattaakseen sieltä

kuningatarta Kenilworthiin.

Hänen majesteettinsa saapuminen siirtyi muiden suurten tapausten tavoin

hetkestä hetkeen; ja nyt ilmoitti hengästynyt pikalähetti, että koska

hänen majesteettinsa oli armollisesti suvainnut ottaa vastaan niiden

lukuisain läänitysmiestensä kunnianosoituksia, jotka olivat suurin

joukoin kiiruhtaneet Warwickiin häntä tapaamaan, ja sen takia

viivähtänyt, ei hän ennättäisi ennen hämärän aikaa Kenilworthiin. Tämä

uutinen höllitti hetkiseksi niiden tarkkaavaisuutta, jotka

kuningattaren välitöntä tuloa odotettaessa olivat asetetut

vartiopalvelukseen ja jotka olivat valmiita näyttelemään kullekin

määrättyä osaansa siihen liittyvissä juhlallisissa menoissa; ja kun

Wayland näki muutamien ratsumiesten karahuttavan linnaan, alkoi hän

toivoa Tressilianin olleen niiden joukossa. Jottei hän menettäisi

tilaisuutta tavata isäntäänsä, jos niin olisi ollut laita, asettui

Wayland linnan ulkopihaan, lähelle Mortimerin tornia ja tarkasteli

siitä jokaista, joka tuli tai meni pitkin siltaa, minkä toista päätä

tämä rakennus suojeli. Näin ei kukaan voinut päästä linnaan eikä lähteä

sieltä hänen näkemättään, ja erinomaisen huolellisesti katsasti hän

jokaisen ratsumiehen puvun ja ulkomuodon, kun tämä ilmestyi näkyviin

vastapäisen parveketornin alta ja käytteli hiljaa hevostaan tai

hypitteli sitä pitkin kilpatannerta, lähestyessään ulkopihan porttia.

Kun Wayland nyt näin innokkaasti tähysteli henkilöä, jota hän ei

keksinyt, nykäisi häntä hihasta olento, jonka hän ei olisi niin kovin

mielellään suonut itseään huomaavan.

Dickie Sludge, eli Flibbertigibbet se siellä oli, hän kun tontun eli

haltijan tavoin, minkä nimi hänellä oli ja minkä ulko-asuakin hän koki

jäljitellä, näytti aina ilmestyvän juuri sinne, missä hänen kaikkein

vähimmin luultiin olevan. Mitä Wayland sisimmässään tunsikin,

katsoi hän sentään välttämättömäksi lausua julki ilonsa heidän

odottamattomasta tapaamisestaan.

»Ahaa! Sinäkö siellä oletkin, Sinä pikku lemmikkini -- Sinä pikku

peukaloiseni -- Sinä kaikkien pikkupirujen ruhtinas -- Sinä pikku

hiirenpoikani?»

»Niin», vastasi Dickie, »se Sinun hiirenpoikasi, joka nakersi poikki

verkon silmukat juuri silloin, kun niihin takertunut leijona alkoi

ihmeellisesti näyttää aasilta.»

»Hei! Sinäpä, pikku lintukotolaiseni, olet tänä iltapäivänä kirpeä kuin

etikka! Mutta kerrohan, mitenkä Sinä tulit toimeen sen typerän

jättiläisen kanssa, jonka luo Sinut jätin? -- Pelkäsin jo sen riisuvan

vaatteesi ja nielevän Sinut suuhunsa niinkuin joku toinen olisi

kuorinut ja syönyt paahdetun kastanjan.»

»Jos hän olisi sen tehnyt», vastasi poika, »olisi hänellä ollut

mahassaan enemmän älyä kuin ikinä aivokopassaan. Mutta se jättiläinen

on sangen hyvänsävyinen hirviö ja paljoa kiitollisempi kuin moni muu,

jonka minä myös olen pulasta pelastanut, herra Wayland.»

»Lempo soikoon! Flibbertigibbet», virkkoi Wayland. »Sinäpä nyt olet

terävämpi kuin sheffieldiläinen puukko! Mutta haluaisinpa totisesti

tietää, millä ihmeen kujeella Sinä sait kopan sen karhunjärrikän

kuonoon.»

»Niin, tuo on oikein sitä Sinun tapaistasi», vastasi Dickie; »Sinä

luulet, että somat puheenparret saavat kelvata hyvän tahdon sijasta.

Mutta mitä nyt sentään siihen kunnon portinvartijaan tulee, niin tiedä,

että meidän saapuessamme sille portille oli hänen aivoillansa sangen

raskas työ erään häntä varten sepitetyn puheen opettelemisessa, mikä

työ osoittautui melkein ylivoimaiseksi hänen jättiläisjärjelleen. Nyt

oli tämän samaisen ytimekkään lorutuksen, kuten niin monen muun,

kyhännyt oppinut koulumestarini Erasmus Lupanen, ja minä olin kuullut

sen niin usein, että muistin ulkoa joka sanan. Heti kun minä näin hänen

rehkivän ja sotkevan ja sätkivän kuin kalan kuivalla maalla jo ensi

säkeessä, huomasin minä, mistä oli kysymys ja mistä paikasta häntä

kenkä puristi, ja minä kuiskasin hänelle juuri silloin seuraavan sanan,

kun hän ylen määrin riemastuneena nosti minut ilmaan, kuten kai näit.

Minä lupasin teidän sisäänpääsynne ehdolla piiloutua hänen

karhunnahkaviittansa alle ja auttaa häntä pulmapaikoissa. Kävin juuri

hakemassa hiukan haukattavaa tuolta linnasta, ja olen taas menossa

hänen luokseen.»

»Oikein, oikein, rakas Dickie», puheli Wayland; »kiiruhda taivaan

nimessä! Muutoin se jättiläisparka joutuu aivan epätoivoon

kääpiö-avustajansa katoamisesta. -- Matkaasi, Dickie!»

»Niin, niin!» vastasi poika -- »Matkaasi, Dickie! sanotaan sitä sitten

kun on ensin saatu siitä Dickiestä kaikki hyöty, mitä siitä suinkin

lähtee! -- Sinä et siis tahdo kertoa minulle sen naisen tarinaa, vaikka

hän on varmasti yhtä vähän Sinun sisaresi kuin minäkään?»

»Ja mitä hyötyä Sinulla siitä olisi, Sinä sen vietävän tonttu?» kysyi

Wayland.

»Ohoo, tälläkö kannalla sitä nyt ollaan?» virkkoi poika; »hyvä, en minä

niin isosti siitä asiasta välitäkään -- minä vain en saa vihiä mistään

salaisuudesta, ellen minä aina koeta päästä joko sitten sen oikeaan tai

väärään päähän, ja nyt hyvää iltaa vain.»

»Ei, kuule, Dickie», huusi Wayland, joka tunsi pojan levottoman,

juonittelevan luonteen liian hyvin ollakseen pelkäämättä hänen

raivostumistaan -- »pysähdy, rakas Dickie -- älä nyt jätä vanhaa

ystävääsi noin äkkipikaisesti! -- Sinä saat tietää jonakin päivänä

siitä naisesta kaikki, mitä minäkin tiedän.»

»Niin!» vastasi Dickie, »ja se päivä on kai hyvin lähellä! -- Hyvästi,

Wayland. -- Minä menen isoraajaisen ystäväni luo; vaikk'ei hänellä

olekaan niin terävää järkeä kuin eräillä, niin osaa hän ainakin olla

kiitollinen palveluksista, joita toiset hänelle tekevät. Ja niin hyvää

iltaa taas!»

Näin puhuttuaan heitti hän yhtä kuperkeikkaa läpi koko käytävän,

ilmestyi sillalle jälleen, juoksi parveketornia kohti sillä

tavattomalla ketteryydellä, joka oli hänen huomattavimpia

ominaisuuksiaan, ja katosi pian näkyvistä.

»Kiittäisinpä Jumalaani, jos vielä pääsisin ehein nahoin tästä

linnasta!» siunaeli Wayland hengessään; »sillä kun tämä sen tuhannen

pirulainen on pistänyt sormensa piirakkaan, niin ei siinä ole enää

itsensä pääkehnon muuta kuin haukkaa pois vain! Soisipa taivas minun

vain tavata herra Tressilianin!»

Tressilian, jota Wayland niin levottomana odotti tältä suunnalta,

olikin palannut Kenilworthiin toista tietä. Hän oli kyllä

aamupuolella, kuten Wayland oli otaksunutkin, seurannut kreivejä

näiden retkelle Warwickiin, toivoen siinä kaupungissa saavansa

joitakin tietoja lähetistään. Petyttyään tässä luulossaan ja

huomattuaan Varneyn Leicesterin seuralaisten joukossa pyrkimässä tämän

lähelle, aikoen varmaankin häntä puhutella, katsoi hän niissä

olosuhteissa olevan viisainta väistää häntä. Hän poistui sentähden

vastaanottohuoneesta juuri silloin, kun kreivikunnan ylivouti oli

kerinnyt velvollisuuksiinsa kuuluvan, hänen majesteettiaan ylistävän

puheensa keskikohdalle, nousi hevosensa selkään, ratsasti takaisin

Kenilworthiin kiertelevää syrjätietä ja pääsi linnaan eräästä läntisen

muurin pienestä hyökkäysportista ilman vähimpiäkin vaikeuksia, koska

hän oli Sussexin kreivin seuralaisia, sillä Leicester oli käskenyt

kohtelemaan heitä mitä suurimmalla kohteliaisuudella. Näin ei hän

tullut tavanneeksi Waylandia, joka niin hartaasti tähysteli häntä

saapuvaksi ja jota hän itse olisi halunnut puhutella ainakin yhtä

mielellään.

Jätettyään hevosensa aseenkantajansa huostaan, käveli hän jonkun aikaa

huvikentällä ja puutarhassa, pikemminkin hautoakseen omia mietteitään

tässä rauhallisessa ja yksinäisessä paikassa kuin ihaillakseen niitä

erinomaisia luonnon ja taiteen mestariteoksia, joita Leicesterin

loistonhalu oli sinne koonnut. Suurin osa säätyhenkilöitä oli poistunut

linnasta, ottaakseen osaa kreivien ratsaskulkueeseen; jäljelle jääneet

olivat enimmäkseen asettuneet pergermille, ulkomuureille ja torneihin,

päästäkseen nauttimaan kuningattaren tulon mahtavasta näystä. Puutarha

oli siis koko muun linnan kaikuessa ihmisääniä verrattain hiljainen;

siellä vain lehdet kuiskivat, suuren lintuhäkin asukkaat visertelivät

kilpaa onnellisempien, vapaassa ilmassa liitelevien tovereittensa kera,

ja suihkulähteet solisuttelivat herkeämättä eriskummallisten

veistokuvien aukoista purskuvia vesiään mahtaviin marmori-altaisiin.

Tressilianin alakuloiset ajatukset heittivät kolkon varjon kaikkiin

esineihin, jotka häntä ympäröivät. Hän vertasi täällä tarjoutuvia

loistavia näkyjä Lidcoten linnan lähettyvillä avautuviin autioihin

nummiin ja synkkiin metsiin, ja Amy Robsartin kuva liehui haamun tavoin

jokaisen maiseman yllä, jonka mielikuvitus loihti hänen silmiensä

eteen. Mikään ei ole ehkä vaarallisempaa syvästi ajattelevan ja

yksinäisyyttä rakastavan miehen tulevalle onnelle kuin varhaisen,

pitkällisen ja vastakaikua tapaamattoman kiintymyksen elättäminen. Se

juurtuu useinkin niin syvälle mieleen, että siitä tulee hänen öittensä

uni ja hänen päiviensä näky, että se sekaantuu jokaisen harrastuksen ja

nautinnon lähteeseen; ja kun lopullinen pettymys sen sitten kuolettaa

ja kuihduttaa, tuntuu kuin olisivat kaikki hengen versovat vesatkin

kuivuneet sen mukana. Tämä sielun sairaus, tämä sellaisen varjon

lakkaamaton kaipaaminen, joka on jo kokonaan menettänyt väriensä

entisen kirkkauden, tämä sellaisen unelman alituinen muisteleminen,

josta meidät jo aikoja sitten säälimättä on herätetty, kääntyy lopulta

jalon ja ylevän sydämen raukaisevaksi heikkoudeksi. Ja näin oli käynyt

Tressilianin.

Hän huomasi lopulta itsekin, että hänen oli pakko ruveta ajattelemaan

muita asioita; ja sen takia poistui hän huvikentältä, yhtyäkseen

muureille kokoontuneeseen meluavaan väentungokseen ja katsellakseen

juhlanäytelmien valmisteluja. Mutta lähdettyään puutarhasta ja

kuultuaan tuon soitonräminään ja naurunhohotuksiin hukkuvan hälinän,

joka humisi hänen ympärillään, tunsi hän rajatonta vastenmielisyyttä

liittyä seuraan, jonka mieliala erosi niin suuresti hänen omista

tunteistaan, ja päätti sen sijaan vetäytyä hänelle varattuun huoneeseen

ja kuluttaa siellä aikansa lukemalla siksi kunnes linnan suuren kellon

kumahdukset ilmoittaisivat kuningattaren tekevän tuloa.

Tressilian kulki siis suunnattoman pitkän keittiörivin ja suuren

juhlasalin ohitse ja nousi Mervynin tornin kolmanteen kerrokseen; mutta

yrittäessään avata hänelle osoitetun pienen huoneen ovea, huomasi hän

suureksi hämmästyksekseen sen olevan lukossa. Sitten muisti hän, että

kamaripalvelijan apulainen oli antanut hänelle pää-avaimen ja neuvonut

häntä nykyään linnassa vallitsevan sekasorron takia pitämään ovensa

tarkasti suljettuina. Hän pisti siis tämän avaimen lukkoon, kara

ponnahti auki, hän astui sisään, näki samassa silmänräpäyksessä

naisolennon istuvan huoneessa ja tunsi tämän olennon Amy Robsartiksi.

Kaikkein ensinnä luuli hän kiihtyneen mielikuvituksensa loihtineen

esille kuvan, johon hän todellisuudessa oli rajattomasti kiintynyt;

sitten ajatteli hän näkevänsä aaveen; kunnes hän lopulta tuli

pysyväisesti vakuutetuksi siitä, että hänen edessään oli Amy itse,

tosin kalpeampana ja laihempana kuin huolettoman onnensa päivinä,

jolloin hänellä oli metsänneidon vartalo ja iho ja keijukaisen kauneus,

mutta sittenkin yhä se Amy, jonka vertaista suloudessa ja hempeydessä

hän ei ollut koskaan nähnyt.

Kreivittären hämmästys oli tuskin pienempi kuin Tressilianinkaan,

vaikka se kestikin vähemmän aikaa, koska hän oli Waylandilta kuullut

hänen oleskelevan linnassa. Tressilianin astuessa huoneeseen oli hän

hypähtänyt pystyyn ja seisoi nyt siinä häntä vastapäätä, poskiensa

ankaran kalpeuden vaihduttua heleään punaan.

»Tressilian», virkkoi hän vihdoin, »mitenkä tulette Te tänne?»

»Ja mitenkä, Amy, olette _Te_ tullut tänne?» vastasi Tressilian,

»ellettehän ole viimeinkin tullut pyytämään sitä apua, jota Teille

viipymättä annetaan, kaikella sillä tarmolla, mihin vain miehen sydän

ja käsivarsi pystyvät?»

Kreivitär oli vaiti hetken aikaa ja vastasi sitten pikemmin

surullisella kuin vihastuneella äänellä: -- »Minä en pyydä apua,

Tressilian, ja minua voisi enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää kaikki

se, mitä hyvyytenne voisi tehdä puolestani. Uskokaa minua, minä olen

täällä lähellä henkilöä, jota laki ja rakkaus velvoittavat minua

suojelemaan.»

»Se konna on siis suonut Teille sen kurjan hyvityksen, mikä oli enää

hänen vallassaan!» huudahti Tressilian; »ja minä näen nyt siis edessäni

Varneyn vaimon?»

»Varneyn vaimon!» vastasi kreivitär mitä halveksivimmalla sävyllä.

»Millä alhaisella nimellä häpäiseekään Teidän rohkeutenne, herra, sitä,

joka on -- joka on -- joka on» -- Hän epäröi, alensi halveksivan

äänensä, loi katseensa maahan ja vaikeni aivan hämmentyneenä;

sillä hän tajusi yht'äkkiä, mitä tuhoisia seurauksia siitä olisi ollut,

jos hän olisi lisännyt »Leicesterin kreivitär», sillä juuri nämä sanat

olivat aivan itsestään nousseet hänen kielelleen. Se olisi merkinnyt

sellaisen salaisuuden paljastamista Tressilianille, Sussexille,

kuningattarelle ja koko suurelle hoville, josta hänen puolisonsa

vakuutti onnensa ja menestyksensä riippuvan. »En koskaan ole rikkova

vaiteliaisuudenlupaustani», ajatteli hän. »Ennen kestän mitkä epäluulot

tahansa.»

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän seisoi siinä äänettömänä

Tressilianin edessä; tämä katsahti häneen surullisena ja säälivänä ja

virkkoi: »Ah! Amy, Teidän silmänne puhuvat Teidän sanojanne vastaan.

Sananne puhuvat suojelijasta, joka sekä kykenee että tahtoo ottaa

Teidät turviinsa; mutta silmänne kertovat, että Te olette joutunut

tuhoon ja turmioon, ja että tuo konna, johon Te liityitte, on hyljännyt

Teidät.»

Kreivitär katseli häntä silmin, joista suuttumus säkenöi kyynelten

läpi, mutta toisti vain sanan »konna!» halveksivasti ja inhoten.

»Niin, _konna_!» jatkoi Tressilian; »sillä jos hän olisi

hiukankaan parempi konnaa, niin olisitteko Te täällä yksin minun

huoneessani? Miksi ei ryhdytty tarpeellisiin toimenpiteisiin Teidän

kunnioittavaksi vastaanottamiseksenne?»

»Teidän huoneessanne?» kertasi Amy; »Teidän huoneessanne? Se on

viipymättä vapautuva minusta.» Hän kiiruhti ovea kohti; mutta siinä

ryntäsi hänen tajuntaansa koko hänen hyljätyn tilansa surkeus, ja

kynnykselle pysähtyen lisäsi hän sanomattoman liikuttavalla äänellä:

»Ah niin! -- Unohdin aivan. -- Minähän en tiedä minne mennä --.»

»Minä ymmärrän -- minä ymmärrän kaikki!» huudahti Tressilian, hypähtäen

tukemaan häntä ja johdattamaan häntä istuimen luo, jolle hän raukeana

vaipui. -- »Te _tarvitsette_ apua -- Te _tarvitsette_ suojaa,

vaikk'ette tahtoisi sitä myöntää; Te olette pian saava molempia.

Minun, kunnianarvoisan, murtuneen isänne valtuutetun edustajan,

minun käsivarteeni nojautuen astutte Te Elisabetia vastaan juuri

tämän linnan portilla; ja ensimäisenä tekona, minkä kuningatar

suorittaa Kenilworthin saleissa, on oleva oikeuden hankkiminen

omalle sukupuolelleen ja alamaisilleen. Minä olen kuningattaren

oikeamielisyyden tukemana väkevä hyvässä asiassani, eikä hänen

suosikkinsa mahtavuus ole järkyttävä päätöstäni. Minä riennän heti

Sussexin puheille.»

»Älkää, älkää, taivaan nimessä!» huudahti kreivitär kovin hätääntyneenä

ja tuntien välttämättömäksi voittaa edes hiukan miettimisaikaa.

»Tressilian, Te olitte aina niin jalo. -- Luvatkaa minulle yksi seikka

ja uskokaa, että jos Te tosiaankin haluatte pelastaa minut turmiosta ja

mielipuolisuudesta, Te olette tähän pyyntöön suostumalla tekevä enemmän

minun hyväkseni kuin Elisabet voisi tehdä koko vallallaan ja

voimallaan!»

»Pyytäkää minulta kaikkea, jota voitte tukea järkisyillä», vastasi

Tressilian; »mutta älkää --.»

»Oi, älkää rajoittako lupaustanne, rakas Edmund!» huudahti kreivitär.

-- »Kerranhan Te piditte siitä, että minä puhuttelin Teitä sillä

nimellä. -- Älkää rajoittako lupaustanne järkisyillä! Sillä minun

asemani on kokonaan järjen vastainen, ja hulluus vain voi antaa minulle

tehokkaita neuvoja.»

»Jos Te puhutte noin kauheita», sanoi Tressilian, jonka hämmästys sai

jälleen voiton sekä hänen surustaan että hänen päätöksestään, »täytyy

minun tosiaankin pitää Teitä kykenemättömänä ajattelemaan ja toimimaan

omin päin.»

»Oi, ei!» huudahti hän, langeten toiselle polvelleen hänen eteensä,

»minä en ole hullu -- minä olen vain niin sanomattoman onneton olento,

ja minut on omituisten olosuhteiden pakosta laahannut kuilun partaalle

se, joka luulee minua siitä suojelevansa -- ja Tekin olette ollut siinä

avullisena, Tressilian -- Tekin, josta minä niin pidin, jota minä niin

kunnioitin -- jota minä en vain rakastanut -- jota sentään rakastinkin

-- rakastinkin, Tressilian -- vaikk'en sillä tavalla kuin Te

tahdoitte.»

Hänen äänessään ja koko hänen olemuksessaan kuvastui sellainen voima --

sellainen itsetietoisuus -- sellainen antautumus -- sellainen ehdoton

luottamus hänen jalomielisyyteensä -- hänen sanansa soivat niin

lempeiltä ja ystävällisiltä hänen korvissaan, että Tressilian tunsi

sydämensä pohjiaan myöten liikutetuksi. Hän nosti kreivittären

lattialta ja rukoili katkonaisin lausein häntä tyyntymään.

»Minä en voi», vastasi kreivitär, »enkä minä tahdo tyyntyä ennen kuin

Te olette suostunut pyyntööni! Minä puhun nyt niin suoraan kuin suinkin

uskallan. -- Minä odotan parhaillaan miehen käskyjä, jolla on oikeus

niitä antaa. -- Kolmannen henkilön väliintulo -- erittäinkin Teidän,

Tressilian -- olisi minun tuhoni -- lopullinen tuhoni. -- Odottakaa

vain kaksikymmentäneljä tuntia, ja saattaapa tapahtua, että Amy-raukka

voi osoittaa pitävänsä suuressa arvossa ja kykenevänsä palkitsemaan

Teidän altista ystävyyttänne -- että hän on onnellinen itse ja että hän

voi tehdä Teidätkin onnelliseksi. -- Maksaapa tosiaankin vaivan malttaa

niin lyhyen ajan mieltänsä.»

Tressilian pysyi äänettömänä ja punnitsi mielessään niitä erilaisia

mahdollisuuksia, jotka voisivat tehdä hänen väkivaltaisen

esiintymisensä tässä asiassa enemmän vahingolliseksi kuin hyödylliseksi

sekä Amyn onnelle että maineelle; ottaen myöskin huomioonsa, että hän

oli Kenilworthin muurien sisällä, eikä mikään vaara voinut häntä uhata

linnassa, jota kuningatar kunnioitti läsnäolollaan ja joka oli täynnä

hänen huovejaan ja seuralaisiaan -- ymmärsi hän lopulta, että hän

voisi, pakottamalla hänet kääntymään Elisabetin puoleen, tehdä hänelle

pikemmin huonon kuin hyvän palveluksen. Hän ilmaisi kuitenkin

päätöksensä vain hyvin varovasti, koska hän ei tiennyt, perustuivatko

Amyn toiveet vaikean asemansa selvittämisestä johonkin väkevämpään ja

tehokkaampaan kuin hänen sokeaan kiintymykseensä Varneyhin, jota hän

yhä piti hänen viettelijänään.

»Amy», sanoi hän, kiinnittäen surullisen, ilmeikkään katseensa

kreivittären silmiin, jotka tämä epäilyksen, pelon ja levottomuuden

täyttämänä oli kohottanut hänen puoleensa: »minä olen aina huomannut,

että kun muut sanoivat Sinua oikulliseksi ja uppiniskaiseksi, oli tämän

nuorekkaan ja itsepäisen vallattomuuden kuoren alla syvää tunnetta ja

tervettä järkeä. Siihen minä nytkin luotan, jättäessäni kohtalosi omiin

käsiisi kahdenkymmenenneljän tunnin ajaksi, puuttumatta asiaan sanoin

tai teoin.»

»Lupaatko sen minulle, Tressilian?» virkkoi kreivitär. »Voitko

tosiaankin luottaa minuun vielä niin paljon? Lupaatko siis minulle,

niin totta kuin olet kelpo ritari ja kunnian mies, ettet sekaannu

asioihini, et sanoin etkä teoin, vaikka mitä näkisit tai kuulisit, joka

näyttäisi vaativan ryhtymistäsi toimeen? -- Voitko luottaa minuun niin

paljon?»

»Voin, kunniasanallani», vastasi Tressilian; »mutta kun se aika on

kulunut umpeen --»

»Kun se aika on kulunut umpeen», jatkoi kreivitär keskeyttäen, »saat

Sinä vapaasti toimia aivan oman harkintasi mukaan.»

»Voinko vielä tehdä jotakin muuta hyväksesi, Amy?» kysyi Tressilian.

»Et», vastasi kreivitär, »jätä minut nyt vain -- se on, jos -- minun

täytyy punastua tunnustaessani avuttomuuteni sitä kysymällä -- jos Sinä

voit luovuttaa minulle tämän huoneen niiksi kahdeksikymmeneksineljäksi

tunniksi.»

»Tämäpä on hyvin kummallista!» ihmetteli Tressilian; »mitä toiveita tai

valtaa voi Sinulla olla linnassa, missä Sinä et voi edes vaatia

huonetta käyttääksesi?»

»Älä sitä ajattele, vaan jätä minut», virkkoi kreivitär ja lisäsi

sitten Tressilianin poistuessa hitaasti ja vastahakoisesti: »Jalo

Edmund! On ehkä tuleva aika, jolloin Amy voi osoittaa ansainneensa

Sinun ylevän kiintymyksesi!»

Kenilworth III-IV · 第 13 / 27 题