_Puutiainen_.
Onko jalopeuran osa jo puhtaaksi kirjoitettu? Jos se on,
niin pyydän, että saisin sen nyt; minulla on niin huono
ulkomuisti.
_Pääkkö_.
Voitte lasketella omasta päästänne; Teidän ei tarvitse
muuta kuin kiljua.
_Kesä-yön Unelma_.
Kun Leicesterin kreivitär saapui Kenilworthin linnan ulkoportille,
huomasi hän tornin, jonka alitse kulki leveä kaarikäytävä,
kummallisella tavalla miehitetyksi. Harjatasanteille oli asetettu
jättiläismäisiä vartijoita, joilla oli käsissään nuijia, kirveitä ja
muita vanhoja sota-aseita ja joiden oli määrä esittää kuningas Arturin
sotureja, noita muinoisia brittejä, jotka tarumaisen muistotiedon
mukaan olivat kaikkein ensinnä pitäneet linnaa hallussaan, vaikka
historia ulottaakin sen ijän korkeintaan Seitsenvallan aikoihin.
Muutamat näistä kauhistavista olennoista olivat oikeita miehiä, joiden
ulkonaista ilmestystä oli autettu naamuksilla ja korkeakorkoisilla
saappailla; toiset olivat vain kankeasta kankaasta ja pahvista
kyhättyjä suuria nukkeja, jotka kuitenkin alhaalta nähtyinä ja
todellisiin miehiin sekaantuneina tekivät kylläkin tarkoitetun mahtavan
vaikutuksen. Mutta se jättiläiskokoinen vartija, joka seisoi alhaalla
portilla täydessä toimessaan, ei ollut saanut kauhistuttavaa
ulkomuotoaan sellaisin valekeinoin. Hän oli mies, joka suunnattoman
mittansa, jäntereittensä, lihastensa ja muun vastaavan ruhonsa puolesta
olisi kyllä kelvannut esittämään Colbrandin, Ascapartin tai muiden
tarujättiläisten osaa, tarvitsematta kohota kengänkoronkaan vertaa
taivasta lähemmäksi. Tämän enakimilaisten jälkeläisen sääret ja polvet
olivat paljaat, samoin kuin käsivarretkin vaaksan verran, olkapäästä
lähtien; mutta hänen jaloissaan oli tulipunaisten, ristikkäin
kierteleväin nahkapaulojen pitelemät, messinkinaulaiset varvakkaat.
Ahdas punasamettinen, kultapunoksinen nuttu ja samasta aineesta tehdyt
lyhyet kaatiot peittivät hänen vartalonsa ja osan hänen jäseniään; ja
hänen hartioillaan roikkui viitan asemasta musta karhunnahka. Tämän
peloittavan hirviön päässä ei ollut muuta peitettä kuin pörröinen,
musta tukka, joka valui kahden puolen hänen kasvoilleen; näillä
kasvoilla asui se kömpelö, kankea ja raskas ilme, joka on niin
tavallinen luonnottoman kookkailla ihmisillä ja joka on muutamista
loistavista poikkeuksista huolimatta luonut sen yleisen halveksuvan
käsityksen jättiläisistä, että he ovat erikoisen typeriä ja
hidasjärkisiä. Soveliaana aseena oli tällä kauhistavalla vartijalla
raskas, teräspiikkinen nuija. Hän esitti sanalla sanoen mainiosti noita
kansan mielikuvituksen luomia jättiläisiä, jotka ovat välttämättömiä
henkilöitä jokaisessa keijukaissadussa ja jokaisen harhailevan ritarin
tarinassa.
Tämän uudenaikaisen taruhirviön käytös, kun Wayland oli kääntänyt
itseensä hänen huomionsa, osoitti suurta sisäistä hämminkiä ja
levottomuutta; hän väliin istahti hetkiseksi jykevälle kivipenkille,
joka oli nähtävästi toimitettu siihen portin pieleen hänen tarpeikseen,
väliin syöksähti hän taas jaloilleen, kyhnytteli suunnatonta päätään ja
asteli edes ja takaisin vahtialueellaan, ilmeisesti tuskallisten,
kiusaavain ajatusten vaivaamana. Vartijan näin kiihtyneenä leiskuessa
käytävän suulla yritti Wayland vaatimattomasti, mutta ikäänkuin asiaan
luonnostaan kuuluvana -- ei kuitenkaan ilman pahoja aavisteluja --
painautua hänen ohitseen ja kulkea portista sisään. Mutta vartija
pysäytti hänet, karjaisten jyrisevällä äänellä: »Takaisin!» ja tukien
tätä käskyään nostamalla teräspiikkisen nuijansa ilmaan ja
jymähyttämällä sen niin väkevästi aivan Waylandin hevosen eteen maahan,
että kivet iskivät tulta ja että koko kaarikäytävä kumahti. Dickien
ovelaa juonta seuraten alkoi Wayland esitellä, että hän kuului erääseen
näyttelijäseurueeseen, jolle hänen saapumisensa oli aivan välttämätön,
että hän oli sattumalta joutunut jäämään jälkeen sekä paljon muuta
samansuuntaista. Mutta vartija oli järkähtämätön ja murisi ja suhitteli
vain hampaittensa välistä jotakin, mistä ei Wayland saanut vähääkään
suoraa, jyrähyttäen kuitenkin siihen väliin aika ajoittain niin jyrkän
kiellon, että sen tarkoitus oli liiankin selvästi tajuttavissa. Tähän
tapaan hän mutisi: -- »Mikä siellä nyt on, hyvät herrat?» --
(Itsekseen): »Mikä melske -- mikä tungos täällä?» -- (Sitten
Waylandille): »Sinä siinä olet kuhnusteleva lurjus, etkä Sinä pääse
sisään.» -- (Jälleen itsekseen): »Mikä häly -- mikä huuto täällä. En
minä ikinä siitä selviä. -- Mikä -- mi --» (Waylandille): »Pois siitä
portilta, taikka halkaisen kallosi!» -- (Yhä itsekseen): »Mikä -- mikä
-- mikä -- ei, minä en selviä siitä ikänä!»
»Pysyppäs hiljaa», kuiskasi Flibbertigibbet Waylandin korvaan; »minä
tiedän, mistä paikasta hänen kenkänsä puristaa ja minä taltutan hänet
silmänräpäyksessä.»
Hän luiskahti hevosen selästä, ventturoi vartijan luo, nykäisi häntä
karhun hännästä saadakseen hänet taivuttamaan suunnattoman päänsä
alemmaksi ja kuiskasi sitten jotakin hänen korvaansa. Ei ole
muhamettilainen pahahenki koskaan nopeammin muuttanut hirmuista
ilmettään nöyrän alistumisen sävyksi jonkun itämaisen taikakalun
omistajan käskystä kuin nyt Kenilworthin jättiläismäinen portinvartija
heitti kauhistavan katsantonsa heti Flibbertigibbetin kuiskauksen
ymmärrettyään. Hän viskasi nuijansa maahan, tarttui Dickie Sludgeen ja
nosti hänet niin korkealle ilmaan, että hänelle olisi ollut aika
vaarallista tipahtaa sieltä.
»Niin se on», jyrisi hän riemuissaan -- »niin juuri se on, pikku
kääpiöiseni. -- Mutta kuka piru sen Sinulle opetti?»
»Älä siitä huoli!» vastasi Flibbertigibbet, »vaan --» hän katsahti
Waylandiin ja kreivittäreen ja alensi sitten jälleen äänensä
kuiskaukseksi, jonka ei tarvinnut olla kovin lujan senkään, koska
jättiläinen piteli häntä paremmin kuullakseen aivan korvansa juuressa.
Vartija hyväili hellästi Dickietä ja laski hänet sitten maahan yhtä
varovasti kuin huolellinen emäntä asettaa särkyneen kiinalaisen maljakon
muurinsa reunalle, huutaen samalla Waylandille ja kreivittärelle:
»Sisään siitä -- sisään siitä -- mutta varokaakin tulemasta liian
myöhään toiste, kun minä satun olemaan portinvartijana!»
»Niin, niin, sisään siitä», lisäsi Flibbertigibbet; »minun täytyy
viipyä vielä hiukan aikaa tämän kunnon filistealaiseni, tämän
gathilaisen Goljatini seurassa; mutta minä tulen pian luoksenne taas ja
pääsen kun pääsenkin kaikkien Teidän salaisuuksienne perille, vaikka ne
sitten olisivat niin syviä ja pimeitä kuin tämän linnan tyrmät.»
»Sen minä kyllä uskon», vastasi Wayland; »mutta minäpä luulen sen
salaisuuden piankin siirtyvän säilytettävistäni, jota tarkoitat, ja
silloin on minusta aivan samantekevää, tiedätkö sen Sinä tai tietääkö
sen kuka tahansa.»
He ratsastivat siis tämän ensimäisen tornin läpi, joka oli saanut
parveketornin nimen seuraavasta syystä: -- Koko silta, joka ulottui
tästä tornista toiseen, Mortimerin torniksi sanottuun torniin järven
vastakkaiselle rannalle, oli niin laitettu, että se muodosti avaran,
noin sadankolmenkymmenen kyynärän pituisen ja kymmenen kyynärän
levyisen kilpatantereen, jolle oli siroteltu hienoa hiekkaa ja jota
kummaltakin puolen reunustivat vahvat, korkeat vaajavarustukset. Naisia
varten, jotka tulisivat katselemaan tällä kentällä suoritettavia
ritarillisia urotöitä, oli rakennettu tilava, kaunis parveke ulommaisen
tornin pohjoispuolelle, mistä siis tämän tornin nimi johtui.
Matkustajamme kulkivat hitaasti sillan eli kilpatantereen poikki ja
saapuivat niin Mortimerin tornille, sen äärimäiseen kulmaukseen, mistä
käytävä vei linnan etupihaan. Mortimerin tornin seinässä upeili
rajakreivin vaakuna, hänen, jonka rohkea kunnianhimo syöksi kumoon
Edvard II:n valta-istuimen ja joka pyrki jakamaan mahtavuutensa
»Ranskan Naarassuden» kanssa, onneton hallitsija kun oli tämän kanssa
naimisissa. Käytävää, joka avautui tämän kaamean muistomerkin alla,
vartioivat useat komeapukuiset huovit; mutta he eivät panneet
pienimpiäkään esteitä kreivittären ja hänen oppaansa etenemiselle,
nähtävästikin siitä syystä, että kun parveketornin päävartija oli
heidät kerran päästänyt sisään, ei näillä alemmilla airueilla ollut
enään oikeutta heitä pysäyttää. He ratsastivat siis sanaakaan
vaihtamatta linnan avaraan ulkopihaan, ja näkivät nyt kokonaisuudessaan
tuon laajan ja mahtavan rakennusryhmän, kaikki sen uljaat tornit,
kaikki sen ikäänkuin rajattoman vieraanvaraisuuden merkiksi avatut
portit ja huomasivat kaikkien sen huoneiden vilisevän kaikenarvoista
jaloa vierasta, puhumattakaan seuralaisista, aseenkantajista ja
palvelijoista ja huviesityksien toimittajista ja apulaisista.
Wayland pysäytti hevosensa keskelle tätä komeaa, vilkkaan touhun
täyttämää näyttämöä ja katsahti kreivittäreen, ikäänkuin odottaen
häneltä käskyjä mitä nyt oli tehtävä, kun he näin olivat onnellisesti
saapuneet määräpaikkaansa. Kun hän ei puhunut mitään, rohkeni Wayland
pari kolme minuuttia odotettuaan suoraan kysyä, mitä hän nyt suvaitsi
käskeä. Kreivitär nosti käden otsalleen, ikäänkuin kootakseen
ajatuksensa ja tarmonsa, vastaten hänelle matalalla ja tukahtuneella
äänellä, joka kuului kuin unissaanpuhujan mutinalta: -- »Käskeäkö?
Minulla pitäisi tosiaankin olla oikeus käskeä täällä, mutta kuka minua
tottelee?»
Sitten kohotti hän äkkiä päänsä ikäänkuin ratkaisevan päätöksen
tehtyään ja puhutteli erästä komeapukuista palvelijaa, joka tärkeän ja
touhuavan näköisenä juuri kulki pihan poikki: -- »Seis, herraseni, minä
haluan tavata Leicesterin kreiviä.»
»Ketä, jos saan luvan kysyä?» virkkoi mies, hämmästyen moista pyyntöä;
ja silmättyään sitten sen henkilön vaatimatonta ulko-asua, joka oli
rohjennut puhutella häntä niin käskevästi, lisäsi hän kopeasti: »Mitä
hulluinhuoneen karkulaisia se tämä akka on, joka pyrkii tapaamaan herra
kreiviä tällaisena päivänä?»
»Ystäväiseni», vastasi kreivitär, »älä rupea hävyttömäksi -- asiani on
hyvin tärkeä ja kiireellinen.»
»Teidän täytyy sitten etsiä joku toinen sille asiallenne juoksemaan,
vaikka se olisi kolmestikin niin tärkeä», vastasi palvelija. -- »Ettäkö
minun pitäisi lähteä hakemaan herra kreiviä itsensä kuningattaren luota
Teidän asiaanne kuulemaan? -- Saisinpa siitä kiitokseksi ruoskaa
selkääni. Minä vain ihmettelen, ettei kunnon portinvartijamme ole
ottanut nuijallaan mittaa moisesta tavarasta, vaan on päästänyt sen
ohitseen; mutta hänen päänsä on aivan suunniltaan, niin ankaran työn
tarjoaa hänelle puheensa opetteleminen ulkoa.»
Palvelijan pilkallisen puhetavan kuultuaan oli pari kolme miestä
pysähtynyt heidän lähelleen, ja Wayland, joka oli jälleen käynyt
levottomaksi sekä itsensä että kreivittären suhteen, kääntyi kiireesti
heistä sen puoleen, joka näytti hyvänsävyisimmältä ja painaen kolikon
hänen kouraansa neuvotteli hänen kanssaan hetkisen, eikö olisi
saatavissa paikkaa, minne tuo nainen pääsisi edes tilapäiseen suojaan.
Hänen puhuttelemansa henkilö, joka näytti olevan muita hieman
arvokkaampi, nuhteli palvelijaa hänen hävyttömyydestään, ja käskien
erään miehen huolehtimaan vierasten hevosista, kehoitti heitä
seuraamaan mukana. Kreivittärellä oli vielä sen verran harkintakykyä
jäljellä, että hän havaitsi olevan aivan välttämätöntä noudattaa hänen
kehoitustaan; jättäen siis nuo raa'at palvelijat ja tallirengit
veistelemään rivoja kompiaan keveistä päistä, keveistä kantapäistä ja
muista sellaisista, seurasivat Wayland ja hän äänettöminä ali-airutta,
joka nyt oli suostunut rupeamaan heidän oppaakseen.
He astuivat linnan sisäpihaan sitä leveätä käytävää pitkin, joka
ulottui päätornista eli myös Caesarin torniksi sanotusta vahtitornista
siihen komeaan rakennukseen, jota nimitettiin kuningas Henrikin
Asunnoksi ja joka niin muodoin kohosi aivan tämän jalon ryhmän
keskeltä, minkä eri päädyt olivat mitä komeimpia erilaisten
rakennustapojen näytteitä, kukin ominaisine sävyineen ja koristeineen,
alkaen normannilaisvalloituksesta aina Elisabetin hallituskauteen
saakka.
Opas kuljetti heidät sitten tämän sisäpihan yli erääseen pieneen, mutta
jykevään torniin, joka oli suureen juhlasaliin yhtyvän rakennuksen osan
koilliskulmassa ja joka täytti suunnattoman keittiörivin ja tämän
suuren salin välisen alan. Tämän tornin alakerroksessa asui sellaisia
Leicesterin palvelijoita, joille heidän toimi-alueidensa läheisyyden
takia tämä paikka oli erikoisen sopiva; mutta ylempi kerros, jonne
noustiin ahtaita kiertoportaita, oli pieni kahdeksankulmainen kammio,
joka nyt suuren huoneiden tarpeen takia oli laitettu vieraskuntoon,
vaikka sitä sanottiinkin muinoin käytetyn erään onnettoman, sittemmin
siellä murhatunkin henkilön vankilana. Muistotieto mainitsi vangin
nimeksi Mervynin ja siirsi pian saman nimen tornillekin. Eikä ollutkaan
niin uskomatonta, että sitä ennen oli vankilana käytetty; sillä sen
katto oli holvattu, sen seinät hirvittävän paksut, vaikka koko huoneen
läpimitta oli vain viisitoista jalkaa. Akkuna, niin pieni kuin se
olikin, oli sen puolesta miellyttävä, että siitä avautui ihana näkö-ala
niin sanotulle _Huvikentälle_, jota reunustivat ja koristivat
kaarikäytävät, voitonmerkit, patsaat, suihkukaivot ja muut
rakennustaiteelliset teokset ja jonka kautta päästiin varsinaisesta
linnasta puutarhaan. Kammiossa oli vuode ja muitakin vieraan
majoittamiseksi tarpeellisia huonekaluja; mutta kreivitär lainasi
niille vain hyvin vähän huomiotaan, sillä hänen katseensa kiintyi heti
pöydälle laskettuihin kirjoitusneuvoihin, joita ei niihin aikoihin
kovin usein tavattu makuuhuoneissa; samassa pälkähti hänen päähänsä
kirjoittaa Leicesterille ja pysyä piilossa hänen vastauksensa
saapumiseen asti.
Saatettuaan johdettavansa tähän mukavaan huoneeseen kysyi airut
kohteliaasti Waylandilta, jonka anteliaisuudesta hän oli saanut niin
sitovia todisteita, eikö hän muulla tavalla voisi palvella vierasta.
Tämän vihjattua, ettei pieni murkina suinkaan olisi pahemmaksi,
vei hän sepän viipymättä ruokakammion ovelle, missä vierasvaraisen
tuhlailevasti jaeltiin valmiita annoksia jokaiselle, joka vain halusi.
Wayland sai pian hankituksi muutamia keveitä ruokalajeja, joiden hän
luuli paraiten soveltuvan kreivittären heikkoa nälkää poistamaan, eikä
suinkaan unohtanut itsekään nauttia hätäistä, mutta tukevaa,
voimakkaampaa ateriaa. Sitten palasi hän tornihuoneeseen, missä
kreivitär oli jo lopettanut Leicesterille aikomansa kirjeen ja
sulkenut sen sinetin ja silkkinauhan asemasta omalla kauniilla
hiuskiehkurallaan, sitoen sen niin sanottuun rakkauden- eli
osmansolmuun.
»Hyvä ystävä», sanoi hän Waylandille, »jonka Jumala on lähettänyt
auttamaan minua äärimäisessä hädässäni, minä pyydän Sinua viimeisenä
vaivana, mikä Sinulla tulee olemaan minusta onnettomasta naisraukasta,
toimittamaan tämän kirjeen jalolle Leicesterin kreiville. Saakoon se
sitten millaisen vastaanoton tahansa», jatkoi hän, kasvojensa
kuvastellessa milloin toivoa, milloin pelkoa, »Sinulla, kunnon mies, ei
tule enään olemaan surua minusta. Mutta minä odotan parasta; ja jos
ikinä joku ylhäinen rouva teki köyhän miehen rikkaaksi, niin olet Sinä
sen varmaan minulta ansainnut, kunhan vain onnenpäiväni palaisivat.
Anna se, minä pyydän, Leicesterin kreivin omaan käteen ja tarkasta
hänen kasvojaan hänen sitä lukiessaan.»
Wayland puolestaan otti mielellään tehtävän suorittaakseen, mutta
rukoili kuitenkin hartaasti kreivitärtä sillä välin hiukan syömään,
minkä tämä lopulta tekikin, enemmän päästäkseen hänestä eroon ja
nähdäkseen hänen lähtevän hänen asialleen kuin todellisesta halusta ja
tarpeesta noudattaa hänen kehoitustaan. Wayland jätti hänet sitten
yksin, neuvottuaan häntä ensin telkeämään ovensa sisäpuolelta ja
pysymään pienessä huoneessaan -- ja lähti etsimään sopivaa tilaisuutta
asiansa toimittamiseen, samoin kuin sen suunnitelman toteuttamiseen,
jonka olosuhteet olivat johtaneet hänet laatimaan.
Wayland oli kreivittären käytöksestä matkalla -- hänen pitkistä
puhumattomuudenpuuskauksistaan -- siitä epävarmuudesta ja
tarmottomuudesta, joka näkyi kaikissa hänen teoissaan sekä siitä
ilmeisestä kykenemättömyydestä ajattelemaan ja toimimaan omin päin,
josta hän tuntui kärsivän, vetänyt sen kylläkin luonnollisen
johtopäätöksen, että hänen asemansa vaikeudet olivat jossakin määrin
koskeneet hänen järkeensä.
Kun hän kerran lähti pakoon Cumnorin vankeutta ja siellä uhkaavia
vaaroja, olisi näyttänyt viisaimmalta hänen kiiruhtaa isänsä linnaan
tai muuanne, missä hän oli varmasti näiden vaarojen aiheuttajain
ulottuvilta. Mutta kun hän nyt tämän sijasta halusikin matkustaa
Kenilworthiin, oli Wayland saattanut ymmärtää hänen menettelynsä vain
otaksumalla hänen tahtovan pyrkiä Tressilianin turviin ja aikovan
vedota kuningattareen. Vaan ryhtymättä tähänkään luonnolliseen
toimenpiteeseen pyysi hän Waylandia viemään kirjeen Leicesterille, joka
oli Varneyn isäntä ja jonka alueilla ainakin, ell'eihän hänen
nimenomaisesta käskystään, olivat kreivitärtä kaikki hänen tähänastiset
kärsimyksensä kohdanneet. Tämä näytti Waylandista varomattomalta, niin,
jopa kerrassaan tuhoisalta teolta, ja hän tiesi tulevansa levottomaksi
niin omasta turvallisuudestaan kuin kreivittärenkin, ellei hän ennen
hänelle uskotun asian toimittamista hankkisi itselleen jonkun
suojelijan neuvoa ja apua. Sen vuoksi päättikin hän ennen kirjeen
jättämistä Leicesterille etsiä käsiinsä Tressilianin, ilmoittaa tälle
kreivittären saapuneen Kenilworthiin ja siten yhtä kyytiä vapautua
kaikesta vastuunalaisuudesta ja vierittää tämän onnettoman naisen
ohjaamisen ja suojelemisen isäntänsä hartioille, tämä kun oli häntä
ensinnä kreivittären palveluksessa käyttänytkin.
»Hän osaa arvostella paremmin kuin minä», ajatteli Wayland, »onko
suostuminen siihen hänen oikkuunsa, että nyt on muka käännyttävä
Leicesterin kreivin puoleen; minusta ainakin näyttää se kerrassaan
mielipuolen teolta; ja sentähden annankin minä koko asian isäntäni
käsiin, jätän hänelle kirjeen, otan, mitä he suvaitsevat antaa minulle
vaivaini palkkioksi ja sitten käännän minä koko Kenilworthin linnalle
kauniisti selkäni; sillä pelkäänpä pahoin, ettei se niiden askareiden
jälkeen, joihin minä nyt olen joutunut sekaantumaan, ole minun
viipyäkseni mikään sovelias eikä terveellinen paikka; mieluummin
kengittäisin minä orivarsoja Englannin kylmimmällä laitumella kuin
ottaisin osaa heidän uljaimpiinkaan kemuihinsa.»