Kuule! torvet, kellot jo kaikuvat,
Hän, ihanaisin, yhä vaikenee --
Kas! saleissa joukot tunkeilevat,
Vankina hän, suloisin, raukenee.
Millaisin silmin, ylväs, katselit --
Ne varmaan hovin loisto huikaisi --
Tähdeks' kun kiiltomadon arvelit,
Korska edelle kainon kelpasi?
_Lasikenkä_.
Onnetonta Leicesterin kreivitärtä olivat kaikki ne, jotka kuuluivat
hänen lähimpään ympäristöönsä, lapsuudesta saakka kohdelleet yhtä
rajattomalla kuin ymmärtämättömälläkin hellyydellä. Hänen luonteensa
perinnäinen lempeys oli estänyt häntä tulemasta ylpeäksi ja
pahanilkiseksi; mutta oikku, joka sai hänet asettamaan kauniin ja
mielistelevän Leicesterin Tressilianin edelle, vaikka hänellä
itselläänkin oli niin korkea käsitys tämän jälkimäisen horjumattomasta
rehellisyydestä ja pettämättömästä hellyydestä -- tuo tuhoisa
hairahdus, joka särki hänen elämänsä onnen, perustuivat molemmat siihen
liialliseen hyvyyteen, joka oli säästänyt hänen lapsuudeltaan
alistumisen ja itsensähillitsemisen tuskallisen, mutta erinomaisen
tarpeellisen opetuksen. Samaisesta hemmottelusta johtui myös, että hän
oli tottunut vain ajattelemaan ja lausumaan toiveensa, jättäen muiden
tehtäväksi niiden täyttämisen, niin että häneltä nyt elämänsä
tärkeimmällä hetkellä puuttui melkein kokonahan harkintakykyä sekä
tarmoa muodostaa itselleen mitään järkevää ja toimekasta
menettelysuunnitelmaa.
Nämä vaikeudet nousivat uhkaavina, tuhoa ennustavina onnettoman naisen
silmien eteen tuona aamuna, josta näytti valkenevan hänen kohtalonsa
ratkaisupäivä. Jättäen syrjään kaikki muut näkökohdat, oli hän vain
pyrkinyt Kenilworthiin ja puolisonsa läheisyyteen; mutta nyt, kun hän
oli vain vähän matkan päässä molemmista, heräsi äkkiä tuhansittain
arkailevia arveluja hänen mielessään, kiusaten häntä yhä lisääntyvillä
epäilyillä ja pelon aiheilla, joista muutamat olivat todellisia, toiset
luuloteltuja, mutta kaikki kauhistavia ja liioiteltuja hänen melkein
toivottomassa, apua ja neuvoa puuttuvassa asemassaan.
Unettoman yön jälkeen oli hän aamulla niin heikko, että hänen oli aivan
mahdotonta noudattaa Waylandin varhaiseen lähtöön vaativaa pyyntöä.
Uskollinen opas joutui suuren levottomuuden valtaan kreivittären takia,
jopa hiukan itsensäkin tähden, ja oli juuri lähtemäisillään yksin
Kenilworthiin hakemaan Tressiliania käsiinsä ja ilmoittamaan hänelle
kreivittären olevan lähitienoilla, kun häntä noin yhdeksän aikaan
aamulla käskettiin suojattinsa luo. Wayland tapasi hänet puettuna ja
lähtövalmiina, mutta kasvot niin kalpeina, että hän rupesi pelkäämään
tuon onnettoman naisen terveyttä. Kreivitär tahtoi hevosia heti
paikalla satuloitaviksi ja vastusti kärsimättömänä oppaansa pyytelyjä,
että hän toki hieman murkinoisi ennen lähtöään.
»Minä join lasillisen vettä», sanoi hän vain. -- »Onneton raukka, jota
laahataan teloituspaikalle, ei tarvitse sen voimakkaampaa juomaa, ja
mikä riittää hänelle, saa riittää minullekin. -- Tehkää, niinkuin
käskin.» Seppä Wayland epäröi yhä. »Mitä Te nyt vielä tahtoisitte?»
hermostui kreivitär. -- »Enkö puhunut tarpeeksi selvään?»
»Kyllä, armollinen rouva», vastasi Wayland; »mutta sallikaa minun
kysyä, mitä Te sitten aijotte tehdä? -- Minä haluaisin tietää sen vain
siitä syystä, että sitten osaisin menetellä Teidän toivomustenne
mukaan. Koko maa on liikkeellä ja virtaa Kenilworthin linnaan. On
vaikeata päästä sinne, vaikka meillä olisikin tarpeelliset suojakirjat
ja lupapaperit. -- Tuntemattomina ja ystäviä vailla voisi meille sattua
ties mitä onnettomuuksia. -- Teidän Armonne suonee minulle anteeksi,
vaikka lausunkin näin suoraan halvan mielipiteeni. -- Eiköhän meidän
olisi vain parasta kiiruhtaa näyttelijäin jälkeen ja yhtyä uudelleen
heihin?» -- Kreivitär pudisti päätään, ja hänen oppaansa jatkoi:
»Sitten tiedän minä enää vain yhden keinon.»
»Ilmaise se sitten», kehoitti kreivitär, joka ei ehkä ollut niinkään
pahoillaan Waylandin neuvontarjouksesta, koska hän ei itse kehdannut
apua pyytää; »minä luotan Sinun uskollisuuteesi -- mitä Sinä aijoit
sanoa?»
»Että minä lähtisin ilmoittamaan herra Tressilianille Teidän olevan
täällä», vastasi Wayland. »Minä olen varma siitä, että hän heti nousisi
satulaan muutamien Sussexin kreivin seuralaisten kanssa ja pitäisi
hyvää huolta Teidän turvallisuudestanne.»
»Ja _minulle_ neuvot Sinä sitä», huudahti kreivitär, »ja
_minua_ kehoitat Sinä antautumaan tuon jalon Leicesterin kreivin
kunnottoman kilpailijan Sussexin suojaan!» Mutta nähtyään hämmästyneen
ilmeen, jolla Wayland tuijotti häneen, pelkäsi hän liian selvästi
ilmaisseensa suhteensa Leicesteriin ja lisäsi: »Eikä Tressilianistakaan
voi nyt olla puhetta -- älä mainitse hänelle, muista se, minun kurjaa
nimeäni; se vain lisäisi kaksinkertaiseksi _minun_ onnettomuuteni
ja saattaisi _hänet_ vaaroihin, joista ei pelastusta olisi.» Hän
vaikeni; mutta kun hän huomasi Waylandin yhä tuijottavan häneen tuolla
levottomalla ja epäilevällä katseella, joka näytti pelkäävän hänen
järkeänsä, pakotti hän kasvoilleen varman, päättävän ilmeen ja lisäsi:
»Vie Sinä minut vain Kenilworthin linnaan, kunnon mies, siihen loppuu
Sinun tehtäväsi, ja minä olen siellä itse harkitseva, mihin sitten on
ryhdyttävä. Sinä olet ollut minulle uskollinen -- kas tästä saat
runsaan korvauksen vaivoistasi.»
Hän tarjosi sepälle kallisarvoisella kivellä koristettua sormusta.
Wayland katseli sitä, epäröi hetkisen ja antoi sen sitten takaisin. »Ei
sen takia», selitti hän, »että minä Teidän lahjaanne halveksisin,
armollinen rouva, sillä minä olen köyhä mies, jonka on täytynyt, Jumala
paratkoon, elää toisenlaisillakin keinoilla kuin mitä Teidän hyvyytenne
nyt minulle tarjoaa. Mutta minä ajattelen samoin kuin vanhan mestarini
hevospuoskarin oli tapana sanoa asiatuttavilleen: 'Ei apua -- ei
maksua.' Me emme ole vielä Kenilworthin linnassa, ja Teillä on ihmeesti
aikaa korvata oppaanne vaivat matkakenkiä riisuessanne, kuten sanotaan.
Minä rukoilen Jumalaa, että Teidän Armonne olisi yhtä varma soveliaasta
vastaanotosta sinne saapuessamme kuin Te saatte olla vakuutettu minun
hartaasta halustani viedä Teidät sinne terveenä ja täydessä turvassa.
Minä menen nyt varustamaan hevosia; mutta sallikaa minun halpana
lääkärinänne ja oppaananne pyytää vielä kerran, että Te sillä välin
haukkaisitte pari palaa voimistuaksenne.»
»Kyllä -- kyllä!» toisti kreivitär kiireisesti. »Mene nyt Sinä vain,
mene heti! -- Turhaan minä tässä rohkeutta teeskentelen», mutisi hän
sitten, kun seppä oli poistunut huoneesta; »tuo yksinkertainen
kansanmieskin huomaa minun teennäisen reippauteni ja aavistaa kaiketi
pelkoni todellisen syyn.»
Sitten yritti hän seurata oppaansa neuvoa ja syödä hiukan, mutta hänen
oli piankin luopuminen siitä kokeesta, koska pienimmänkin palan
nieleminen teki hänelle niin pahaa, että hän oli vähällä tukehtua
siihen paikkaan. Hetkisen kuluttua ilmestyivät hevoset ristikko-akkunan
eteen -- kreivitär nousi satulaan ja sai raikkaasta ilmasta ja
liikunnasta sen virkistyksen ja voimien lisäyksen, joka usein havaitaan
samanlaisissa tiloissa.
Oli hyvä onni kreivittärelle, että seppä Wayland, jonka aikaisempi
epävakainen, kuljeskeleva elämä oli tutustuttanut melkein koko
Englantiin, oli kaikilla Warwickin kaunista kreivikuntaa risteilevillä
valtateillä ja sivupoluilla kuin kotonaan. Sillä niin taajoja olivat
ihmisjoukot, jotka kaikilta tahoilta kiiruhtivat Kenilworthiin
katselemaan Elisabetin tuloa tähän ensimäisen suosikkinsa komeaan
linnaan, että päätiet olivat sananmukaisesti tukossa, ja että
matkustajamme pääsivät eteenpäin vain mutkittelevia syrjäpolkuja
pitkin.
Kuningattaren hankkijat olivat jo kierrelleet maat ja mantereet
ja tyhjentäneet talot ja kylät tavaroista, joita tarvittiin
kuninkaallisilla retkillä ja joista omistajat saivat jälkeenpäin periä
hyvin myöhäisen maksun hovimarsalkan virastolta. Leicesterin
talousapulaiset olivat samassa tarkoituksessa kulkeneet seudut ristiin
ja rastiin; ja monet hänen ystävänsä ja liittolaisensa, sekä läheiset
että kaukaiset, käyttivät tätä tilaisuutta hänen suosioonsa
pääsemiseksi, lähettelemällä suunnattomia määriä ruokavaroja ja
kaikenlaisia herkkuja ja metsänriistaa ja kokonaisia tynnyrillisiä
parhaita sekä kotoisia että ulkomaalaisia juomia. Siksipä virtailikin
kaikilla valtateillä kokonaisia härkä-, lammas-, vasikka- ja
sikalaumoja, ja siksipä kulkikin niillä tungokseen asti täyteen
ahdettuja vaunuja, joiden akselit natisivat niiden raskaan kuorman
alla: siinä oli viini-astiaa ja oluttynnyriä ja suurta höystelaatikkoa
ja teurastettua metsänriistaa ja suolattua ruokatavaraa ja
nisujauhosäkkiä. Alinomaa takertuivat nämä vankkurit toisiinsa ja
pysäyttivät kaiken liikenteen; ja niiden röyhkeät ajajat noituivat ja
kiljuivat siksi, kunnes saivat hurjan sisunsa täyteen kuohuun ja
alkoivat raivata tietä pitkillä piiskoillaan ja sauvoillaan; nämä
satunnaiset metelit tyynnytti tavallisesti joku hankkija, lähetti tai
muu arvohenkilö, taltuttamalla molempain puolueitten johtajat.
Meluavin joukoin kulki myös kaikkia teitä pitkin jos jonkinlaisia
näyttelijöitä ja naamio-ilveilijöitä, silmänkääntäjiä ja taitomiehiä
tätä Ruhtinaallisen Huvituksen Palatsia kohti, sillä sen nimen olivat
kuljeskelevat sävelniekat antaneet Kenilworthille jo ennen odotettuja
juhlia sepittämissään lauluissa. Keskellä tätä kirjavaa vilinää
näyttelivät kerjäläiset todellisia tai teeskenneltyjä ruumiinvammojaan,
muodostaen siten liikuttavan, vaikkakin niin tavallisen vastakohdan
ihmiselämän turhamaisen touhun ja sen surun ja tuskan välille. Mutta
kaikki nämä hukkuivat siihen suunnattomaan ihmisvyöryyn, jonka vain
pelkkä uteliaisuus oli ajanut liikkeelle; siinä töyttäili
käsityöläinen, joka ei ollut raaskinut luopua nahkaisesta
esivaatteestaan, pyylevää, korskeata rouvaa, kaupunkilaisemäntäänsä;
siinä astuskelivat talonpojat paksupohjaisine naulakenkineen
varakkaiden porvarien ja korkeasti kunnioitettavien herrasmiesten
liikavarpaille; ja siinä pisteli pontevaa käyntiään muhkea
maalaistyttö, soudellen punaisten, tanakkain käsivarsiensa voimalla
eteenpäin niiden sirojen ja koreilevain heilakoiden välitse, joiden
isännät olivat ritareja ja junkkareja.
Mutta kaikesta huolimatta oli tässä tungoksessa ja sekasorrossa ylinnä
sentään iloinen, hilpeä sävy. Kaikki olivat tulleet näkemään ja
nauttimaan, ja kaikki nauroivat niille monenlaisille pikkuvastuksille,
jotka muulloin olisivat yllyttäneet heidät vihan vimmaan. Ottamatta
lukuun niitä tuittupäisten kuorma-ajurien kesken sattuvia kahakoita,
joista olemme maininneet, kaikui tästä väkijoukkojen vilinästä vain
hilpeän riemun ja kepeän pilan ääniä. Soittoniekat lurittelivat
säveliään -- laulajat hyrisivät mielijuohteitaan -- vallattomat
ilveilijät hoilottivat puoleksi iloisuuttaan, puoleksi hulluuttaan,
heilutellen lyhyitä sauvojaan -- maurintanssin hyppijät rämisyttivät
kulkusiaan -- maanmiehet hihkuivat ja viheltelivät -- pojat
jymähyttelivät leveätä nauruaan ja tytöt kikattelivat -- ja moni veikeä
sutkaus lennähti pallona tien yhdeltä puolelta toiselle, missä sen
sieppasi ilmasta satutettu joukko ja paiskasi takaisin.
Eipä ole surujen sortaman ihmisen mielelle suurempaa tuskaa eikä
kärsimystä kuin joutua keskelle hälisevän ilostelun näyttämöä, joka
niin epäsointuisasti säestää hänen omia tunteitaan. Mutta Leicesterin
kreivittärelle teki tämä melu ja hälinä ja vilinä sen surullisen
palveluksen, että se esti hänen ajatuksiaan kiintymästä yhteen kohtaan
ja teki hänelle mahdottomaksi hautoa omaa onnettomuuttaan tai
muodostella kauheita aavistuksia kohtalonsa lähestyvästä ratkaisusta.
Hän kulki kuin unessa, seuraten tahdottomana Waylandin ohjausta, tämän
milloin johtaessa taitavasti heidän matkaansa ihmisjoukkojen
kiivaimpaan tungokseen, milloin seisahtuessa tiepuoleen odottamaan
sopivaa tilaisuutta uudestaan liikkeelle lähteäkseen, jopa usein
kääntyessä poiskin valta-uralta ja seuratessa jotakin kiemurtelevaa
syrjäpolkua, joka saattoi heidät isolle tielle jälleen, kun he olivat
sitä pitkin kulkeneet melkoisen taipaleen mukavammin ja nopeammin.
Näin väisti hän Warwickin, jonka linnassa, tuossa muinaisen
ritarikomeuden kauneimmassa muistomerkissä, mikä on säilynyt ajan
hävitykseltä, Elisabet oli viettänyt edellisen yön; siellä aikoi hän
viipyä kello kahteentoista, mikä oli silloin tavallinen päivällisaika
koko Englannissa, ja sen aterian jälkeen oli hän lähtevä Kenilworthia
kohti. Sillä välin oli jokaisella ohikulkevalla joukkueella sanasensa
sanottavana hallitsijattaren ylistykseksi, vaikka siihen ylistykseen
sekaantuikin hieman sitä pientä pilailua ja pistelemishalua, jolla me
tavallisesti höystämme lähimäisillemme suodun kunnioituksen,
erittäinkin jos he samalla sattuvat olemaan meitä arvossa ylempänä.
»Kuulitteko te», huusi joku, »miten armollisesti hän puhutteli
maavoutia ja kunnantuomaria ja sitä kelpo Griffiniä, pappia, kun ne
olivat polvistuneet hänen vaununikkunansa eteen?»
»Niin, niin, ja kuinka hän sanoi sille pienelle Aglionbylle: 'Herra
kunnantuomari, ihmiset ovat koettaneet uskotella minulle, että Te muka
pelkäisitte minua, mutta minäpä sanon Teille, että Te luettelitte niin
mainiosti kaikki hallitsijattaren hyvät ominaisuudet, että minun on
enemmän syytä pelätä Teitä.' -- Ja kuinka armiaasti ottikaan hän sitten
vastaan sen kauniin kukkaron ja sen sisältämät kaksikymmentä
kultarahaa, tekeytyen aivan niinkuin hän ei siitä mielellään huolisi,
mutta pitäen sen kuitenkin lopulta hyvinään.»
»Niin, niin», selitti toinen, »hänen sormensa puristelivat sitä varsin
mielelläänkin, mikäli minä saatoin havaita, jos tässä nyt kaikki
suoraan puhutaan; ja sitten hän, nähdäkseni, viipotteli niitä hetkisen
kädessään, ikäänkuin tahtoen sanoa: toivonpa niiden olevan
täysipainoisia.»
»Eipä hänen sitä tarvinnut tehdä, naapuri», virkkoi kolmas; »rikkaat
porvarithan ne tällaisen köyhän käsityöläisen kuin minunkin laskuja
maksaessaan työntävät hänelle kerittyjä kolikoita. -- No, onpa Jumala
heitä kaikkia ylempänä. -- Se pieni kunnantuomari, koska sitä sanaa nyt
on tässä käytetty, on paisuva suuremmaksi kuin koskaan ennen.»
»No, no, hyvä naapuri», sanoi ensimäinen puhuja, »älä nyt käänny
kateelliseksi. -- Hän on hyvä kuningatar ja ylevämielinen. -- Hän antoi
kukkaron Leicesterin kreiville.»
»Minäkö kateelliseksi -- periköön Sinut piru siitä sanasta! -- Mutta
pianpa antaa hän kaikki Leicesterin kreiville, ellen aivan kokonaan
erehdy.»
»Te voitte pahoin, armollinen rouva», sanoi seppä Wayland Leicesterin
kreivittärelle, ja ehdotti, että hän vetäytyisi tien syrjään ja
odottaisi siellä rauhassa toipumistaan. Mutta kukistaen ne
kuohahtelevat tunteet, jotka tämä ja muut samaanne tähtäävät, hänen
korviinsa ohi kulkiessa sattuvat puheet hänen sydämessään herättivät,
vaati hän vain opastaan kiiruhtamaan Kenilworthiin niin nopeasti kuin
lukuisat esteet suinkin sallivat. Sillävälin kasvoi Waylandin
levottomuus hänen alituisten pahoinvoinnin puuskaustensa ja hänen
mielensä ilmeisen sekaannuksen takia hetki hetkeltä, ja hänkin toivoi
nyt yhä hartaammin voivansa noudattaa hänen alati uudistuvia pyyntöjään
ja saavansa hänet viedyksi terveenä ja täydessä turvassa linnaan, missä
kreivitär oli epäilemättä saava osakseen ystävällistä kohtelua, vaikkei
hän näyttänytkään halukkaalta ilmaisemaan, kehen hän perusti toiveensa.
»Kunpa minä vielä tästä vaarasta kunnialla selviäisin», ajatteli seppä
Wayland, »niin saisipa kuka tahansa iskeä aivot päästäni omalla
väkivasarallani, jos minä ikinä enää rupean jonkun harhailevan
naikkosen henkivartijaksi!» Vihdoinkin näkyi ruhtinaallinen linna,
jonka kohentamiseksi, samoinkuin sen muidenkin alueitten parantamiseksi
Leicesterin kreivin sanottiin käyttäneen kuusikymmentätuhatta puntaa,
mikä meidän nykyisessä rahassamme vastaisi puolta miljoonaa.
Tämän komean, jättiläismäisen rakennusryhmän ulkomuuri käsitti
seitsemän akren laajuisen alan, josta yksi osa oli suunnattomien
tallien ja hyvin hoidettujen lehtokujien ja kukkasarkojen koristaman
puutarhan hallussa, ja jonka muu osa oli ylvään linnan avarana
etupihana. Mahtavan pääryhmän, joka kohosi melkein tämän muurin
ympäröimän laajan alueen keskeltä, muodosti suunnaton rykelmä uljaita,
torneilla varustettuja, ilmeisestikin eri ajoilta polveutuvia
rakennuksia, jotka ympäröivät sisäpihaa ja jotka jokaiseen tämän uljaan
ryhmän osaan liittyvine nimineen ja seinillä riippuvine vaakunoineen
kertoivat ammoin kuolleista väkevistä ylimyksistä; näiden vainajain
tarina olisi voinut olla, jos kunnianhimo vain olisi sallinut sille
korvaa kallistettavan, tarpeellisena opetuksena sille korskealle
suosikille, joka sitten oli saanut haltuunsa tämän kauniin kartanon ja
sen alueita laajennellut. Muuan suuri ja jykevä torni, joka samalla
muodosti linnan keskusvarustuksen, oli ijältään epätietoinen, mutta
joka tapauksessa hyvin vanha. Se kantoi Caesarin nimeä, ehkäpä sen
takia, että se muistutti jonkun verran erästä Lontoon Towerin tornia,
jolla on myöskin sama nimi. Erinäiset muinaistutkijat johtavat sen
perustamisen Kenelphistä -- josta linna on saanut nimensä -- eräästä
Mercian saksilaisesta kuninkaasta, kun taas toiset asettavat sen heti
normannilaisen valloituksen jälkeiseen aikaan. Ulkomuureilla upeili
Clintonin vaakuna, tämä ylimys kun oli ne rakentanut Henrik I:n
hallituksen aikana, ja vieläkin pelätymmän Montfortin Simonin
aateliskilpi, hänen, joka vapaaherrojen sodassa puolusti kauvan
Kenilworthia Henrik III:tta vastaan. Täällä Kenilworthissa kemuili
kerran ylväästi Mortimer, rajakreivi, yhtä kuuluisa kohoamisensa kuin
kukistumisensakin takia, sillä välin kun hänen valtaistuimelta syösty
kuninkaansa, Edvard II, virui sen vankiluolissa. Vanha Gauntin Juhana,
»ikä-arvoisa Lancaster», laajensi melkoisesti linnaa, teettämällä sen
jalon ja jykevän ryhmän, joka vielä nytkin tunnetaan Lancasterin
Rakennusten nimellä; ja Leicester itse voitti linnan edelliset
omistajat, niin korskeita ja mahtavia kuin ne olivat olleetkin,
liittämällä siihen toisen suunnattoman rakennusryhmän, joka nyt
raunioiksi rauenneenakin puhuu perustajansa kunnianhimosta. Tämän
kuninkaallisen linnan etelä- ja länsimuuria ympäröi ja puolusti
osittain keinotekoinen järvi, jonka yli Leicester oli laitattanut
komean sillan, jotta Elisabet voisi astua linnaan uutta, ennen
kulkematonta tietä; tavallisesti päästiin siihen pohjoisesta, ja sinne
oli hän portin suojaksi rakennuttanut vahtitornin, joka on vieläkin
olemassa ja joka kokonsa puolesta kestää kilpailun monen
pohjanpuoleisen päällikön vapaaherrallisen linnan kanssa, mutta joka
tekotapansa puolesta on niitä etevämpi.
Järven toisella puolen oli avara metsästyspuisto, missä vilisi
saksanhirviä, metsäkauriita, metsävuohia ja kaikenlaista muuta riistaa
ja missä kasvoi runsaasti korkeita puita, joiden keskeltä linnan
mahtava pääty ja jykevät tornit kohosivat uljaina ja kauneina. Me emme
saata olla lisäämättä, että tämä ruhtinaallinen linna, missä ennen
kuninkaat juhlivat ja sankarit taistelivat, milloin rynnäkön ja
piiritysten verisessä kamppailussa, milloin ritarileikeissä, joissa
kauneus palkitsi urhouden, nykyään on täydellisesti raunioina. Järvi on
enää vain kaislaa kasvava räme, ja linnan suunnattomat rauniot
osoittavat enää vain sen muinaista komeutta ja saattavat mietiskelevän
katselijan huomaamaan inhimillisen omistuksen katoavaisuuden ja niiden
onnen, jotka alhaisessakin asemassaan osaavat olla tyytyväisiä ja
noudattaa hyvettä.
Onneton Leicesterin kreivitär näki sangen ristiriitaisin tuntein nuo
harmaat, jykevät tornit, kun ne ensiksi siintivät hänen silmäänsä
tuuhean, varjoisan metsän keskeltä, näyttäen sitä vallitsevan. Hän,
suuren kreivin, Elisabetin lemmikin, Englannin mahtavimman suosikin
eittämätön vaimo läheni nyt puolisoansa ja tämän puolison
vallitsijatarta köyhän ilveilijä-raukan suojelemana pikemminkin kuin
opastamana; ja vaikka hän oli tämän ylvään linnan laillinen emäntä,
linnan, jonka porttien olisi pitänyt hänen pienimmästäkin sanastaan
kääntymän paksuilla saranoillaan ja päästämän hänet sisään, ei hän
kuitenkaan voinut salata itseltään niitä vaikeuksia ja vaaroja, jotka
häntä uhkasivat hänen pyrkiessään omiin saleihinsa.
Nämä vaikeudet ja vaarat näyttivät hetki hetkeltä kasvavan ja lopulta
aivan pysäyttävän heidän kulkunsa suurelle portille, mistä lähti leveä
ja kaunis tie halkaisemaan kahden peninkulman matkalla koko
metsästyspuiston, tarjoten mitä kauneimpia näköaloja linnaan ja
järvelle päin ja päätyen vihdoin äskettäin rakennetulle sillalle, jolle
se muodosti luonnollisen jatkon ja jota pitkin kuningattaren oli määrä
astua linnaan tänä ikimuistettavana päivänä.
Tämän Warwickin tiehen yhtyvän lehtokujan portin tapasivat nyt
kreivitär ja Wayland kuningattaren ratsastavain henkivartijain
sulkemaksi. Näiden henkivartijain varustuksina olivat komeasti
kirjaillut ja kullatut rintahaarniskat ja rautakypärät lakkien
asemasta, ja heidän pyssynsä perä nojasi heidän reiteensä; he olivat
erikoisen voimakkaita ja kookkaita miehiä, ja heidän täytyi olla
palveluksessa kaikkialla, minne kuningatarkin meni. Tällä kerralla
komensi heitä airut, jonka käsivarressa upeileva karhu ja ryhmysauva
osoittivat Leicesterin kreivin väkeen kuuluvaksi ja joka jyrkästi
kielsi sisäänpääsyn kaikilta muilta paitsi niiltä, jotka olivat juhlaan
kutsuttuja vieraita tai sitten jossakin suunnitellussa huvinäytöksessä
esiintyviä henkilöitä.
Tungos oli siis portilla aivan tavaton, ja jos jonkinlaiset ihmiset
pyrkivät sisään jos jonkinlaisten syiden nojalla; mutta vartijat olivat
kovakorvaisia ja vastasivat kauniisiin sanoihin ja kauniisiin
tarjouksiinkin viittaamalla vain ohjeittensa ankaruuteen ja siihen
tunnettuun seikkaan, ettei kuningatar voinut sietää suurten
kansanjoukkojen malttamatonta tungeskelua aivan lähellään. Niitä
vastaan, joille eivät nämä järkisyyt riittäneet, käyttivät he
voimakkaampia keinoja, tunkien heitä siekailematta takaisin väkevien,
haarniskoitujen hevostensa tieltä ja jakelemalla heille tukevia iskuja
pyssyjensä perällä. Nämä toimenpiteet synnyttivät tiheässä väkijoukossa
aaltoilevaa liikettä, niin että Wayland pelkäsi ehkä tungoksessa
joutuvansa eroon suojatistaan. Lisäksi ei hän ollut lainkaan selvillä,
minkä tekosyyn varjolla hän pyrkisi sisään, ja hän pohti juuri sangen
epätietoisena tätä kysymystä päässään, kun kreivin airut häntä hieman
tähysteltyään huusi hänen rajattomaksi hämmästyksekseen: »Vartijat,
tehkää tilaa tuolle miehelle, jolla on ruskeankeltainen viitta! --
Eteenpäin, kunnon ilveilijä, ja koeta kiirehtiä. Mikä piru on Teitä
niin kauan pidättänyt? Käy toki sisään niine naistentarpeinesi!»
Kun airut oli näin tarmokkaasti, vaikk'eikaan juuri kohteliaasti,
käskenyt sisälle Waylandia, joka ei pariin, kolmeen minuuttiin uskonut
kutsua lainkaan itselleen tarkoitetuksi, tekivät vartijat nopeasti
hänelle tilaa, kunnes hän, varoitettuaan matkakumppaniansa vetämään
hunnun tiukasti kasvoilleen, vihdoinkin ajoi portista sisään
kreivittären hevosta taluttaen, mutta niin kallella kypärin ja niin
pelokkaan ja levottoman näköisenä, että väkijoukko, jota eivät suinkaan
miellyttäneet yhdelle enempää kuin toisellekaan suodut etuoikeudet,
tervehti heidän menoaan huutaen ja kiljuen ja pilkallisesti nauraa
hohottaen.
Päästyään täten metsästyspuiston puolelle, vaikk'eikaan erikoisen
imartelevalla eikä kunnioittavalla tavalla, ratsastivat Wayland ja
hänen suojattinsa tulevia vaikeuksia arvaillen pitkin leveätä
lehtokujaa, jota vartioivat molemmin puolin pitkät huovirivit; näillä
oli aseinaan miekat ja tapparat, he olivat puetut Leicesterin kreivin
komeaan asuun ja kantoivat hänen vaakunaansa: karhua ja ryhmysauvaa, ja
kukin heistä oli sijoitettu askeleen päähän toveristaan, niin että koko
tie puiston portilta sillalle asti oli miesketjun reunustama. Ja kun
kreivitär sai ensimäisen yleissilmäyksen linnasta ja näki sen
ulkomuurien pitkän, kaartelevan viivan takaa kohoavat mahtavat tornit,
sen lukuisat hammasharjat ja pikkutornit ja parvekkeet, sen muureilta
liehuvat liput ja sen pengermiltä ja tasanteilta välkkyväin kypäräin ja
nuokkuvain töyhtöjen vilinän ja koko tuon kirjavan, uljaan näytelmän,
silloin vaipui hänen rohkeutensa ikäänkuin kuolleeksi hänen rinnassaan,
koska hän ei ollut tottunut moiseen komeuteen, ja hän kysyi jo
itseltänsä, mitä hän oli voinut antaa Leicesterille päästäkseen hänen
kanssaan tämän ruhtinaallisen loiston ja rikkauden valtijattareksi.
Mutta hänen ylpeytensä ja jalo henkensä estivät häntä kuitenkaan
kuulemasta epätoivon kuiskauksia.
»Minä olen antanut hänelle kaikki, mitä nainen voi antaa», ajatteli
hän. »Nimeni ja maineeni, sydämeni ja käteni olen minä alttarin edessä
antanut kaiken tämän komeuden omistajalle, eikä Englannin kuningatar
voisi tarjota hänelle enempää. Hän on minun mieheni -- minä olen hänen
vaimonsa. -- Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei pidä ihmisten
eroittaman. Minä vaadin rohkeasti oikeuttani, sitäkin rohkeammin, kun
minä tulen näin odottamatta ja näin avuttomana. Minä tunnen jalon
Dudleyni! Hän on kyllä ensin hiukan suutahtava tottelemattomuuttani,
mutta Amy itkee ja Dudley antaa hänelle anteeksi!»
Nämä mietteet keskeytti hänen oppaansa Waylandin kirkaisu, tämä kun
tunsi yht'äkkiä pitkien, laihojen, mustien käsivarsien kiertyvän
ruumiinsa ympärille; ilmeisestikin kuuluivat ne käsivarret olennolle,
joka oli vartijain nauraa hohottaessa pudottautunut läheisestä tammesta
hänen hevosensa selkään.
»Siellä on nyt taas joko piru tai Flibbertigibbet!» sanoi Wayland,
turhaan yritettyään päästä vapaaksi ja heittää häneen tarrautuneen
pojanvekaran alas; »kasvaako Kenilworthin tammissa tuollaisia terhoja?»
»Kasvaa kun kasvaakin, mestari Wayland», sanoi hänen odottamaton
ratsastoverinsa, »vieläpä paljon sellaisiakin, jotka olisivat liian
kovia Sinun purtaviksesi, niin vanha kuin oletkin, ellen minä Sinua
auttaisi. Mitenkä olisit Sinä luullut selviytyväsi airueesta siellä
ulkoportilla, ellen minä olisi hänelle sanonut, että pää-ilveilijämme
tuli vasta perästäpäin? Ja tässä minä odotin Sinua, kiivettyäni puuhun
vankkurikuormamme harjalta, ja nyt ne ovat kaikki aivan pyörällä
päästään, kun ei minua näy eikä kuulu.»
»Ei, mutta kyllä Sinä olet lopultakin oikea pirulainen pojaksi»,
virkkoi Wayland. »Parasta on tehdä, niinkuin Sinä sanot ja neuvot;
mutta olehan sentään yhtä laupias kuin Sinä olet mahtava.»
Hänen näin puhellessaan lähenivät he ylempänä mainitun pitkän sillan
eteläpäähän rakennettua vahvaa tornia, jonka oli määrä suojella
Kenilworthin linnan ulommaista porttikäytävää.
Niin surullisessa tilassa ja niin omituisessa seurassa läheni siis
onneton Leicesterin kreivitär ensi kerran eläessään ruhtinaallisen
puolisonsa uljasta asuinpaikkaa.