_Rikhard_. Ratsu! -- ratsu! -- valtakunta ratsusta!
_Catesby_. -- Herra, ratsun Teille hankin.
_Kuningas Rikhard Kolmas_.
Matkustajamme kulkivat parhaillaan erään pienen, aivan lähelle tietä
ulottuvan metsikön läpi, kun he tapasivat ensimäisen elävän olennon
Cumnorista lähiönsä jälkeen. Tämä oli ilmeisesti joku typerä
renkipoika, harmaa nuttu yllä, pää paljaana, kaatiot kintuissa ja
suunnattomat varsisaappaat jalassa. Hän piteli suitsista hevosta, jota
he juuri kaikkein eniten kaipasivat ja joka oli varustettu
sivusatulalla ja kaikella, mitä nainen ratsastaakseen tarvitsee; ja hän
tervehti Waylandia seuraavalla kysymyksellä: »Työhän tailatten ollakkin
justiin niit?»
»No aivan niitä, aivan niitä, poikaseni», vastasi Wayland hetkeäkään
epäröimättä; ja myönnettävä on, että ankarammassakin siveyskoulussa
kasvatetut omattunnot olisivat langenneet niin houkuttelevassa
tilaisuudessa. Puhuessaan otti hän suitset pojan kädestä ja auttoi
melkein samaan aikaan kreivittären oman hevosensa selästä toisen
satulaan, jonka hyvä onni oli siten tuonut hänen saatavilleen. Kaikki
kävi niin luontevasti, ett'ei kreivitär, kuten myöhemmin kävi selville,
osannut luulla muuta, kuin että hevonen oli lähetetty siihen heidän
varalleen joko oppaan tai jonkun hänen ystävänsä toimesta.
Mutta poika, joka oli niin äkkiä päässyt juhdastaan, alkoi pyöritellä
silmiään ja raapia päätään, ikäänkuin olisi hän vasta nyt älynnyt
luovuttaneensa elukan liian lyhyellä selityksellä ja alkanut sitä
katua. -- »Kylhän työ ny vissiin niit oletten», mutisi hän itsekseen,
»mut teitinhän olis pitänny sanoa että _papu_, ettenkos työ
tielä?»
»Niin, niin», puhui Wayland umpimähkään; »ja Sinun olisi pitänyt sanoa
_silava_, kuten tiedät.»
»Eihän, eihän», vastusti poika; »_hernehä_ min olis pitänny sanoa,
ettenks työ sitkän tielä?»
»Hyvä, hyvä», myönnytteli Wayland, »olkoon nyt sitten Herran nimeen
vaikka herneitäkin! huolimatta siitä, että silava olisi paremmin
sopinut tunnussanaksi.»
Ja noustuaan samalla hevosensa selkään, kaappasi hän toisen ratsun
suitset epäröivän pojan laukeavasta kourasta, heitti hänelle pienen
kolikon ja otti menetettyä aikaa takaisin ratsastamalla nopeasti
tiehensä, ilman enempiä haastelemisia. Poika näkyi vielä siltä mäeltä,
jota he nousivat, ja kun Wayland katsahti taaksensa, huomasi hän sen
vekaran yhä seisovan paikallaan liikkumattomana kuin tienviitan, sormet
tukassa ja pää kääntyneenä suuntaan, minne he olivat pakenemassa
häneltä. Ja saavuttuaan viimein mäen harjalle, näki hän pojan
kumartuvan ottamaan hopearahaa, jonka hänen anteliaisuutensa oli
hänelle suonut. -- »No tätäpä voisi sanoa vasta Jumalan lahjaksi»,
virkkoi Wayland; »se on reipas, hyväkulkuinen elukka ja se kantaa Teitä
koreasti siksi kunnes me saamme Teille toisen yhtä hyvän ratsun, ja
sitten me lähetämme sen takaisin niin hyvissä ajoin, ettei asiasta
ennätä nousta kovin suurta melua.»
Mutta hän pettyi odotuksissaan, ja kohtalo, joka alussa näytti heitä
niin suosivan, uhkasi äkkiä kääntää tapauksen, josta hän niin
riemuitsi, heidän perimmäisen tuhonsa syyksi.
He eivät olleet ratsastaneet lyhyttä peninkulmaakaan paikalta, minne
olivat pojan jättäneet, ennenkuin kuulivat miehen äänen kirkuvan
takanaan: »Ryöstö! Ryöstö! -- Ottakaa varas kiinni!» ja päästelevän
muita samanlaisia voimahuutoja, jotka Waylandin omatunto viipymättä
vakuutti varmasti johtuvan hänen juuri äsken suorittamastaan urotyöstä.
»Olisipa minun ollut parasta kävellä jalkaisin koko ikäni», sanoi hän;
»siellä ne nyt kiljuvat omaansa takaisin, ja minä olen mennyttä miestä.
Ah! Wayland, Wayland, useinpa isäsi sanoi, että hevosesta se vielä
Sinulle tuho tulee. Jos minä tästä vielä pääsisin ehjin nahoin
Smithfieldin tai Turnballin kadun kilpa-ajajain joukkoon, niin saisivat
he hirttää minut niin korkealle kuin Pyhän Paavalin kirkontorni, jos
minä vielä ikinä ryhdyn tekemisiin ylimysten, ritarien ja
aatelisnaisten kanssa!»
Näitä surullisia mietteitä ladellessaan kääntyi hän tuon tuostakin
katsomaan, kuka heitä ajoi takaa, ja näki suureksi lohdutuksekseen vain
yksinäisen ratsastajan, jolla kuitenkin oli hyvä hevonen allaan ja joka
läheni heitä niin nopeasti, ettei heille jäänyt pienintäkään paon
mahdollisuutta, vaikka kreivitär olisi jaksanut ratsastaakin niin kovaa
kuin hänen hevosensa kavioista pääsi.
»Tästä ei tule sentään lopultakaan hullumpi leikki», ajatteli Wayland,
»koska molemmilla puolin on vain yksi mies, ja koska tuokin hirtehinen
istuu hevosensa selässä niinkuin mikäkin apina eikä kunnon ratsumies.
Pah! Jos tästä käsirysy tulee, niin helppopa on hänet syöstä satulasta.
Ei, mutta lempo soikoon! Luulenpa hänen hevosensa saavan tehdä, mitä
ikinä haluaa, sillä hän pitää ohjaksia hampaissaan. Menköön helkkariin,
mitä minä hänestä välitän!» sanoi hän takaa-ajajan yhä lähestyessä;
»sehän on vain pieni abingdonilainen kamasaksa raukka, kun tästä asiat
oikein selviävät.»
Niinpä olikin, niinkuin Waylandin tottunut silmä oli kaukaa havainnut.
Sillä kun urhean rihkamakauppiaan hevonen, joka oli rivakka eläin,
tunsi nopeuttansa yhä lisättävän ja näki kaksi ratsua kiitävän edellään
muutaman sadan kyynärän päässä, alkoi se itsestään katkaista taivalta
niin tulisesti, että sen isännällä oli työ ja tuska pysyä selässä ja
ett'ei hän ainoastaan saavuttanut takaa-ajettaviaan, vaan kiitipä
heidän ohitseenkin täyttä laukkaa, kiskoen ohjaksista olkainsa takaa ja
kiljuen: »Seis! Seis!», komentosana, joka näytti pikemminkin koskevan
hänen omaa ratsuaan kuin »ajokasta», kuten merimiehet sanovat. Samalla
väkinäisellä nopeudella kiiti hän vielä jonkun matkaa myötäkeulaan
(käyttääksemme toista merimiesten sananpartta), ennenkuin hän kykeni
pysäyttämään ja kääntämään hevosensa, ja sitten ratsasti hän takaisin
matkustajiamme kohti, kohennellen epäjärjestykseen joutunutta pukuaan,
niin hyvin kuin taisi, asettautuen vakavammin istumaan satulassa ja
koettaen saada kasvoilleen rohkean ja sotaisan sävyn sen hätäilevän ja
tuskallisen ilmeen sijaan, joka oli niillä näkynyt hänen äskeisen
pakollisen kilparatsastuksensa aikana.
Waylandilla oli juuri ollut aikaa varoittaa kreivitärtä pelkäämästä ja
lisätä: »Tuo miekkonen on aika hölmö, ja minä kohtelen häntä sen
mukaan.»
Kun rihkamakauppias oli hieman puhaltanut ja kerännyt tarpeeksi
rohkeutta käydäkseen heitä vastaan, käski hän Waylandia uhkaavalla
äänellä heti luovuttamaan hevosen takaisin.
»Kuinka», karjaisi seppä mahtavasti kuin kuningas Cambyses, »puhutaanko
meille pysähtymisestä ja luovuttamisesta kruunun maantiellä? Ulos siis
tupestasi, Excalibar, ja kerro tälle tyhmänrohkealle ritarille, että
julmien iskujen on ratkaistava meidän välimme!»
»Tänne! Apuun! Ottakaa kiinni! Kaikki rehelliset ihmiset», huusi
kauppias, »minua estetään saamasta omaani takaisin.»
»Sinä kiljut turhaan jumaliasi, kurja pakana», virkkoi Wayland, »sillä
minä pysyn aikeessani, vaikka sitten henki menisi. Kuitenkin tiedä Sinä
huonon palttinan ja vanusilkin petollinen kyynäräritari, että minä olen
juuri se kulkukauppias, jonka Sinä kehuit tapaavasi Mayden-Castlen
nummella ja jolta Sinä uhkasit repun ryöstää; tartuppas nyt siis heti
paikalla aseihisi!»
»Minähän puhuin vain leikkiä, mies», vastasi Goldthred. »Minä olen
kunniallinen kauppias ja porvari, enkä minä suinkaan rupea karkaamaan
ihmisten kimppuun pensaiden takaa.»
»Sitten, kautta kunniani, mahtava kauppias», jatkoi Wayland, »olen
tosiaankin pahoillani lupauksesta, jonka tulin tehneeksi, nimittäin
että missä ikinä Sinut tapaisinkin, ryöstäisin Sinulta hevosesi ja
lahjoittaisin sen armahaiselleni, ellet Sinä jaksaisi puolustaa sitä
väki-iskuin. Mutta lupaus on tehty kun tehty ja merkitty muistiin, ja
kaikki, mitä minä enää voin toimittaa hyväksesi on siinä, että jätän
hevosen Donningtoniin, läheisimpään majataloon.»
»Mutta minäpä sanon Sinulle, hyvä ystävä», vastasi rihkamakauppias,
»että minä juuri sillä hevosella aijoin tänään viedä Shottesbrokin
Johanna Thackhamia tuonne kirkolle, vakaasti aikoen tehdä hänestä rouva
Goldthredin. Hän hyppäsi ukko Thackhamin tuvan ikkunasta ulos; ja
katsokaas nyt, tuolla hän seisoo juuri sillä paikalla, missä hevosen
piti häntä odottaman, tuossa kirjavassa ratsastusviitassaan,
norsunluupäällä koristettu piiska kädessään, aivankuin mikäkin Lotin
vaimo. Minä pyydän Teitä oikein koreasti, antakaa pois hevoseni!»
»Olen suuresti pahoillani», sanoi Wayland, »niin hyvin sen ihanan
neitosen kuin Sinunkin takiasi, korkeasti kunnioitettava musliinisaksa.
Mutta lupaukset on pidettävä -- Sinä tapaat hevosesi 'Enkelistä',
tuolta Donningtonista. Siinä kaikki, mitä minä puhtaalla omallatunnolla
voin tehdä hyväksesi.»
»Vieköön piru omantuntosi!» ärjäisi pelästynyt kauppias. -- »Panisitkos
Sinä nyt morsiamen kävelemään jalkaisin kirkkoon?»
»Voithan Sinä ottaa hänet tarakkaasi, mestari Goldthred», vastasi
Wayland; »sehän vain hillitsisi tuon Sinun varsasi vauhtia.»
»Mutta mitenkäs, jos Te tuota -- jos Te tuota ette muistaisikaan jättää
sitä minun hevostani sinne, minne sanotte?» epäili Goldthred, vaikkakin
arkaillen, sillä hänen sielunsa oli vahvasti peloissaan.
»Olkoon reppuni siitä panttina -- siellä se on Giles Goslingin
tallessa, juuri siinä huoneessa, missä on ne punakukkaiset uutimet, ja
se on aivan täynnä samettia, yksinkertaista, kaksinkertaista ja
kolminkertaista -- puolisilkkiä ja kiiltosilkkiä ja kukkasilkkiä --
nukkasamettia ja harsosamettia ja palttinaa ja kamelinlankaista
kangasta -- --»
»Herkeä! herkeä!» huudahti kauppias; »jos siinä on oikein tosiaan edes
puoletkin kaikista niistä tavaroista -- mutta enpä minä enää lempo
soikoon, usko kunnon Bayardiani kaikenlaisten moukkien kynsiin!»
»Miten vain aina suvaitsette, hyvä mestari Goldthred, ja nyt hyvää
huomenta -- ja onnea matkalle», vastasi Wayland ratsastaen kauniisti
tiehensä kreivittärineen, kun taas puijattu kauppias kääntyi takaisin
paljoa hitaammin kuin oli tullut, ankarasti miettien, mitä hän
esittelisi puolustuksekseen pettyneelle morsiamelle, joka yhä seisoi
keskellä kruunun sarkaa odottamassa uljasta ylkäänsä.
»Se hölmö tirkisteli minuun aivan kuin olisi hän hieman muistellut
minua tunteakseen», sanoi kreivitär heidän ratsastaessaan eteenpäin;
»onneksi pidin minä huntuani niin ylhäällä kuin vain suinkin voin.»
»Jos siinä olisi perää», virkkoi Wayland, »niin ratsastaisinpa takaisin
ja kopahuttaisin sitä lurjusta hieman kalloon -- eipä olisi pelkoa
hänen aivojensa vahingoittumisesta, sillä hänellä ei ole niitä ollut
koskaan edes niin paljoa, että niistä olisi voinut laittaa purotusta
imevälle hanhenpojallekaan. Meidän täytyy nyt kuitenkin pitää kiirettä,
ja Donningtoniin jätämme me sen pöllöpään hevosen, jottei hän enää
hullaantuisi ajamaan meitä takaa, ja siellä täytyy meidän myös koettaa
muuttaa muotoamme niin tehokkaasti, että hänen yrityksensä menisi
hukkaan, jos hänellä vielä sattuisi olemaan halua siihen.»
Matkustajat pääsivät ilman enempiä seikkailuja Donningtoniin, missä
kreivittären täytyi välttämättä saada levätä pari kolme tuntia, ja
sillä ajalla ryhtyi Wayland yhtä taitavasti kuin ketterästikin
sellaisiin toimenpiteisiin, joista heidän jatkuvan matkansa
turvallisuus näytti riippuvan.
Muutettuaan reppurinnuttunsa työpuseroon, vei hän Goldthredin hevosen
»Enkelin» majataloon, joka oli aivan kylän toisessa päässä, kaukana
siitä paikasta, minne meidän matkustajamme olivat asettuneet.
Kulkiessaan aamupuhteella muilla asioillaan, näki hän, mitenkä hevonen
luovutettiin rihkamakauppiaalle itselleen, joka oli urhoollisen
takaa-ajojoukon etunenässä tullut vaatimaan asevoimalla sellaista, mikä
luovutettiin hänelle ilman muita lunnaita kuin valtavan olutmäärän
hintaa; sen oluen näet kaatoivat kurkkuihinsa hänen apulaisensa, jotka
kävelymatka oli ilmeisesti saattanut hyvin janoisiksi; tämän
kestityksen maksamisesta joutui mestari Goldthred ankaraan riitaan
kunnanvanhimman kanssa, jota hän oli pyytänyt avukseen seudun
nostattamisessa.
Suoritettuaan siis tämän yhtä järkevän kuin oikeankin palautustyön,
hankki Wayland kreivittärelle ja itselleen sellaisen vaatekerran, johon
puettuina he molemmat näyttivät paremmanpuoleisilta maalaisihmisiltä;
ja vähemmän huomion herättämiseksi päätettiin myös, että kreivittären
tuli matkalla käydä oppaansa sisaresta. Hyvä, vaikkeikaan erin komea
hevonen, joka jaksoi pysyä Waylandin ratsun rinnalla ja joka oli
kylliksi säyseä naisenkin ohjattavaksi, täydensi matkavalmistukset;
näihin ja muihin kuluihin oli Tressilian antanut hänelle rahoja
riittämään asti. Ja kun kreivitär oli jälleen virkistynyt muutamien
tuntien rauhallisesta levosta, lähtivät he noin puolipäivän aikaan
uudestaan matkalle, aikoen kiiruimman kaupalla ratsastaa Kenilworthiin
Coventryn ja Warwickin kautta. Heidän ei oltu kuitenkaan suotu jatkaa
matkaansa ilman levottomuutta ja pelkoa.
On välttämätöntä huomauttaa heidän majatalonsa isännän ilmoittaneen,
että muuan iloinen seurue, jolla hänen ymmärtääksensä oli aikomus
esittää muutamia sellaisia ilve- tai naamionäytelmiä, millä
kuningatarta tavallisesti huvitettiin hänen kesäisillä retkillään, oli
lähtenyt Donningtonin kylästä Kenilworthiin päin tunnin tai pari ennen
heitä. Nyt oli pälkähtänyt Waylandin päähän, että he yhtymällä tähän
joukkoon heti kun he olisivat saavuttaneet sen, herättäisivät
epäilemättä vähemmän huomiota kuin matkustaessaan aivan kahdenkesken.
Hän ilmaisi tämän ajatuksensa kreivittärelle, joka toivoi pääsevänsä
mahdollisimman pian Kenilworthiin ja joka siis jätti oppaalleen vapaan
vallan määrätä, millä keinoin tämä hänen toiveensa tulisi täytetyksi.
He kiiruhtivat siis hevosiaan aikoen saavuttaa noiden otaksuttujen
juhlijain joukon ja jatkaa matkaa heidän seurassaan; ja he olivatkin
juuri nähneet tuon pienen parven, johon kuului sekä ratsastajia että
jalkamiehiä, nousevan erään matalan kummun laelle, noin puolen
peninkulman päässä heistä, ja katoavan sen taakse, kun Wayland, joka
herkeämättä tähysteli kaikille tahoille tarkaten kaikkea, huomasi erään
ratsumiehen ajavan heidän perässään tavatonta vauhtia, niin ettei hänen
palvelijansa ankarimmilla ponnistuksillaankaan voinut pysyä herransa
ravaavan juoksijan rinnalla, vaan oli pakotettu usein laskemaan täyttä
neliä. Wayland tarkasteli levottomana näitä ratsumiehiä, näytti hyvin
hämmentyneeltä, katsahti jälleen taakseen, kalpeni ja sanoi
kreivittärelle: -- »Se on Rikhard Varneyn Ruuna. -- Tuntisin sen
tuhansien hevosten joukosta -- tästäpä taisi tulla pahempi pulma kuin
kohtauksesta sen kamasaksan kanssa.»
»Vetäkää miekkanne», vastasi kreivitär, »ja lävistäkää sillä rintani,
sillä minä en tahdo elävänä joutua hänen käsiinsä!»
»Tuhansin kerroin mieluummin pistäisin sen hänen ruumiinsa läpi, taikka
sitten omani», virkkoi Wayland. »Mutta totta puhuakseni tappeleminen ei
ole parhaita puoliani, vaikka minä osaankin katsoa kylmää rautaa
silmiin yhtä tanakasti kuin joku toinenkin, jos niiksi tulee. Ja mitä
minun miekkaani tulee -- hoputtakaa hevostanne, minä pyydän! -- niin on
se vain semmoinen tavallinen kurja säiläpahanen, kun taas hänellä on
varmasti oikea toledolainen. Sitten hänellä on vielä palvelijakin
mukanaan, ja luullakseni juuri se juoppo tappelupukari Lambourne, saman
hevosen selässä, jolla ne sanovat hänen -- minä rukoilen Teitä,
hoputtakaa nyt toki hevostanne! -- ryöstäneen sen rikkaan
länsimaakunnista tulleen karjakauppiaan. Ei sen puolesta, että minä
pelkäisin enemmän Varneyta kuin Lambourneakaan hyvässä asiassani. --
Teidän ratsunne voi juosta vielä nopeammin, jos vain sitä hoputatte. --
Mutta kuitenkin -- ei, älkäähän nyt toki päästäkö sitä neliseen,
muutoin ne huomaavat, että me pelkäämme heitä, ja painavat yhä
tulisemmin peräämme -- antakaa sen juosta vain täyttä ravia. -- Mutta
kuitenkin, vaikk'en minä heitä pelkääkään, olisi minusta sentään
mieluisempaa, jos pääsisimme heistä eroon pikemmin viekkaudella kuin
väkivallalla. Jos me vain saisimme sen joukkueen kiinni ja
ennättäisimme sekaantua siihen, ei meitä ehkä huomattaisi, elleihän
Varney ole suorastaan lähtenyt meitä ajamaan takaa, ja silloin Jumala
meitä armahtakoon!»
Näin puhuessaan hoputti ja pidätti hän vuoroin hevostaan, haluten
kulkea niin nopeaan kuin suinkin saattoi tavallisella maantiematkalla,
mutta tahtoen kuitenkin välttää sellaista kiirutta, joka olisi
ilmaissut heidän olevan pakoretkellä.
Tällaista vauhtia kulkien saapuivat he jo ylempänä mainitsemamme
matalan kummun laelle ja näkivät sieltä ilokseen, että Donningtonista
ennen heitä lähtenyt joukkue viipyi vielä alhaalla pienessä laaksossa
tai alanteessa, missä tien katkaisi vähäinen, parin kolmen mökin
reunustama joki. Tähän paikkaan näyttivät matkustajat pysähtyneen, mikä
seikka antoi Waylandille toiveita siitä, että he pääsisivät yhtymään
heihin ennenkuin Varney saavuttaisi heidät. Hän oli sitäkin
levottomampi, koska hänen matkatoverinsa, vaikk'ei hän valittanutkaan
eikä ilmaissutkaan pelkoa, alkoi kääntyä niin kalman kalpeaksi, että
Wayland pelkäsi hänen putoavan hevosensa selästä. Mutta huolimatta
tästä raukenevain voimain oireesta joudutti kreivitär hevostaan niin
tarmokkaasti, että he saavuttivat laakson pohjassa viipyvän seurueen,
ennenkuin Varney ilmestyi sen loivan mäen huipulle, jota he olivat
juuri laskeuneet alas.
He tapasivat joukkueen, johon he aikoivat liittyä, suuren sekasorron
vallassa. Naiset juoksivat hajalla hapsin ja sangen tärkeän näköisinä
erääseen mökkiin ja taas ulos, ja miehet seisoskelivat siinä ympärillä
ja näyttivät hyvin typeriltä, kuten on laita tapauksissa, missä ei
heidän apuansa tarvita.
Wayland ja hänen suojattinsa pysähtyivät ikäänkuin uteliaisuuden
valtaamina ja sekaantuivat sitten vähitellen, kyselemättä mitään ja
herättämättä vastatiedusteluja, joukkoon, ikäänkuin olisivat he aina
kuuluneet siihen.
He olivat seisoneet siinä tuskin viittä minuuttia huolellisesti
pysytellen niin lähellä tien syrjää kuin mahdollista, asettaakseen
toiset matkustajat itsensä ja Varneyn väliin, kun Leicesterin kreivin
tallimestari lasketti täyttä laukkaa mäkeä alas Lambournen seuraamana,
ja heidän hevostensa kupeet ja heidän kannustensa pyörylät osoittivat
verisiä merkkejä siitä nopeudesta, millä he olivat kulkeneet. Mökkien
ympärille pysähtyneen joukkion näkö pani ratsastajat heti arvaamaan sen
luonteen ja tarkoituksen; sillä sen jäsenet pitivät karkeakankaisia
mekkoja naamiopukujensa suojana, heillä oli kevyet vankkurit
näyttämötarpeiden kuljettamiseksi ja he kantoivat käsissäänkin
erilaisia mitä kummallisimpia esineitä, saadakseen ne siten mukavammin
säilymään eheinä.
»Te olette näyttelijöitä ja aijotte Kenilworthiin?» kysyi Varney.
»_Recte quidem, Domine spectatissime_», vastasi muuan miehistä.
»Ja mitä pirua te siinä seisotte», ärjäisi Varney, »kun tuskin
suurinkaan kiireenne vie Teidät ajoissa perille? Kuningatar syö
huomenna päivällistä Warwickissa, ja tässä te vielä kuhnustelette,
senkin lurjukset!»
»Oikein puhuttu, herra», vastasi muuan pieni, kääpiömäinen
pojannaasikka, joka kantoi komeilla tulipunaisilla haarasarvilla
koristettua naamusta kädessään ja jolla oli sen lisäksi musta
sarssikankainen nauhoilla kiinteästi ruumiin mukaiseksi kiskottu nuttu,
punaiset sukat ja sorkantapaisiksi muovaellut kengät. -- »Oikein
puhuttu, herra, oksaanpa osasitte. Minun isäni Piruhan se rupesi
töihinsä ja viivytti meidän vahvaa aikomustamme, lisäämällä
seuruettamme vielä yhdellä pirulaisella.»
»No, vie sun piru!» nauroi Varney, jonka nauru ei kuitenkaan koskaan
ollut muuta kuin ivallista irvistystä.
»Asia on niinkuin tämä nuorukainen sanoo», vahvisti se näyttelijä, joka
oli ensiksi puhunut; »meidän pääpirumme, sillä tämä on vain hänen
pienempiä veljiään, on tosiaankin tällä hetkellä _Lucina fer
opem_, tässä näin _tuguriumissa_.»
»Kautta Pyhän Yrjänän, tai pikemminkin kautta lohikäärmeen, se lienee
sen saman vihtahousun sukulaisia, joka nyt on pahnoilla; tämäpä sangen
hullunkurinen sattuma», virkkoi Varney. »Mitäpä sanot, Lambourne,
haluatko ruveta tässä kummiksi? -- Kun piru sellaista apumiestä
tarvitsee, niin en tiedä ketään siihen toimeen sopivampaa kuin Sinut.»
»Paitsi silloin, kun on parempia läsnä», vastasi Lambourne sellaisen
palvelijan kohteliaalla hävyttömyydellä, joka tietää toimensa niin
välttämättömiksi, että hän joskus uskaltaa pistää pieneksi pilaksikin.
»Ja mikä oli sen pirun tai piruttaren nimi, joka valitsi aikansa niin
oudolla hetkellä?» sanoi Varney. »Meidän on ikävä menettää ainoatakaan
näyttelijäämme.»
»_Gaudet nomine Sibyllae_», vastasi ensimäinen puhuja, »häntä
mainitaan nimellä Sibylla Laneham, mestari Rikhard Lanehamin vaimo --.»
»Neuvoshuoneen oven ylivartija siis», ehätti Varney; »no on siinäkin
eukkoa, kun ei osaa järjestää asioitansa paremmin, vaikka hänellä on
jo niin paljon kokemusta. Mutta keitä olivat ne mies ja nainen,
luullakseni, jotka ratsastivat niin kiireisesti juuri äsken edelläni
mäkeä ylös? -- Kuuluvatko hekin Teidän seurueeseenne?»
Wayland oli juuri vastaamaisillaan onnen kaupalla tähän peloittavaan
kysymykseen, kun pieni pirulainen tarttui jälleen airoonsa.
»Palvelukseksenne, herra», sanoi hän astuen aivan lähelle Varneyta ja
puhuen niin hiljaa, etteivät seurueen muut jäsenet voineet kuulla
mitään. -- »Se mies oli meidän pääpirujemmekin pää, ja hänellä on niin
paljon koukkuja ja kujeita, että hän vastaa hyvinkin sataa sellaista
paholaista kuin se Lanehamin akka; ja se nainen -- jos suvaitsette, oli
se kätevä henkilö, jonka apua meidän pinteisiin joutunut toverimme
nykyään kaikkein välttämättömimmin tarvitsee.»
»Ahaa! Te saitte siis kätilön noin vain ilman muuta!» ihmetteli Varney.
»Hänpä ratsastikin äsken niin vimmatusti, että selvästi näki hänen
kiirehtivän paikkaan, missä hänen apunsa tuli niin sopivaan aikaan. --
Ja sitten on Teillä vielä ylimääräinen saatanakin rouva Lanehamin
tilalle?»
»Niin on, herra», vastasi poika, »ne eivät ole niinkään harvinaisia
tässä matoisessa maailmassa kuin Teidän korkeastikunnioitettava
Ylhäisyytenne ehkä voisi otaksua. -- Tämä mestari-piru on heti paikalla
purskuttava suustaan tulenliekkejä ja puhaltava ilmoille pari
savupatsasta, jos se vain Teitä huvittaa -- luulisittepa totisesti
hänellä olevan Etnan mahassaan.»
»Minulla ei juuri nyt ole aikaa, Sinä toivorikas pimeyden sikiö,
katsella hänen taitonsa näytteitä», virkkoi Varney, »mutta tästä saatte
hieman kolikoita juodaksenne kaikki tämän onnellisen hetken kunniaksi.
-- Ja sitten, kuten näytelmässä sanotaan: Jumala vaivojanne
siunatkoon!»
Näin puhuttuaan kannusti hän hevostaan ja karahutti tiehensä.
Lambourne jäi vähäksi aikaa herrastaan ja kaivoi taskustaan hopearahan,
antaen sen tuolle liukaskieliselle pojanvekaralle, kuten hän sanoi,
kehoitukseksi jatkamaan kaunista alkuansa helvetin tiellä, jonka tulen
leimahduksia oli jo hänen mielestään siinä nulikassa havaittavissa.
Saatuaan sitten pojan kiitokset anteliaisuudestaan, kannusti hänkin
hevostaan ja ratsasti herransa jälkeen niin nopeasti, että kypenet
kivistä sinkoilivat.
»Ja nyt», virkkoi ovela kääpiö, läheten Waylandin hevosta ja heittäen
ilmassa niin taitavan kuperkeikan, että se näytti todistavan hänen ehkä
olevankin tämän alkuaineen ruhtinaan sukulaisia, »minä sanoin, kuka Te
olette, voitteko Te nyt vuorostanne sanoa, kuka minä olen?»
»Joko Flibbertigibbet», vastasi seppä Wayland, »tai sitten tosiaankin
oikea pirun penikka.»
»Osasitpa oksaan», myönsi Dickie Sludge; »minä olen Sinun oma
Flibbertigibbetisi, ukkoseni; ja minä karkasin kahleista oppineen
koulumestarini matkaan, kuten sanoin Sinulle tekeväni, tahtoipa hän
sitten tai ei. -- Mutta mitä kainaloista kanaa Sinä kulettelet
mukanasi? Minä näin kyllä, että heti ensimäinen kysymys saattoi Sinut
ankaraan pulaan, ja niin riensin minä apuusi. Mutta minunhan täytyy nyt
kaikin mokomin saada tietää, kuka hän on, rakas Wayland.»
»Sinä saat tietää viisikymmentä vielä hauskempaa asiaa, rakas
poikaseni», virkkoi Wayland; »mutta lopetappa nyt kyselysi tällä
kertaa; ja koska Te aijotte Kenilworthiin, niin sinne yritän minäkin,
vaikkapa vain Sinun suloisen naamasi ja hullunkurisen seurasi takia.»
»Olisit vain sanonut minun hullunkurisen naamani ja suloisen seurani
takia», vastasi Dickie; »mutta miten haluat matkustaa mukanamme -- minä
tarkoitan: millaisena henkilönä?»
»Kaiken varmuuden vuoksi juuri sellaisena, miksi minua sanoit --
ilveniekkana; tiedätpähän, että minä olen siihen ammattiin perehtynyt»,
virkkoi Wayland.
»Niin, mutta naikkonen?» kysyi Flibbertigibbet; »usko minua, hän on
joku, ja Sinä olet nyt hänen takiansa uponnut oikeaan levottomuuden
mereen, mikäli voin päättää Sinun rauhattomasta pyörähtelemisestäsi ja
hyörähtelemisestäsi.»
»Oh, hänkö, poikaseni! -- hän on minun sisar-raukkani», vastasi Wayland
-- »hän osaa laulaa ja soittaa luuttua niin ihanasti, että kalat
virrasta kuulemaan hyppivät.»
»Annappas minun kuulla sitä heti paikalla!» pyyteli poika. »Minä pidän
aivan tavattomasti luutun soitosta, minä pidän siitä rajattomasti,
vaikk'en olekaan sitä koskaan kuullut.»
»Mutta miten saatat siis siitä pitää, Flibbertigibbet?» tiedusteli
Wayland.
»Aivan niin kuin ritarit pitivät naisistaan vanhoissa tarinoissa --
kuulopuheiden perusteella», vastasi Dickie.
»Pidäppä siitä sitten kuulopuheiden perusteella vieläkin vähän aikaa,
siksi kunnes sisareni on toipunut matkaväsymyksestään», sanoi Wayland,
ja murisi sitten hampaittensa välistä: »Piru vieköön tuon vekaran
uteliaisuuden! -- Minun täytyy pysyä hyvissä kirjoissa hänen kanssaan,
sillä muutoin käy meidän hullusti.»
Hän ryhtyi sitten vakuuttelemaan mestari Lupaselle omia
ilveilijänlahjojaan ja sisarensa soittotaitoa. Pyydettiin muutamia
näytteitä hänen tempuistaan, mitkä hän suorittikin niin loistavasti,
että seurue, riemuissaan tuollaisen lisäjäsenen löytämisestä, helposti
hyväksyi hänen esittämänsä estelyt, kun hänen sisarensa taitoa
haluttiin koetella. Tulokkaita pyydettiin ottamaan osansa
ruokavaroista, joita joukkueella oli mukanaan; ja vain vaivoin pääsi
seppä Wayland aterian aikana niin paljon kahden kesken luulotellun
sisarensa kanssa, että ennätti kehoittaa häntä nyt joksikin ajaksi
unohtamaan sekä arvonsa että surunsa ja varmimmin tuntemattomana
pysyäkseen yhtymään täydellisesti kulkueeseen, jonka mukana hänen oli
matkustaminen.
Kreivitär myönsi tilaisuuden sitä vaativan, ja kun he olivat jälleen
lähteneet liikkeelle, koetti hän noudattaa oppaansa neuvoa
puhuttelemalla erästä lähellään ratsastavaa naispuolista seurueen
jäsentä ja ilmaisemalla surkuttelunsa sen johdosta, että heidän oli
ollut pakko siten jättää avuton nainen oman onnensa nojaan.
»Oh, eipä hänestä hätää, rouva», vastasi nainen, jonka puoleen hän oli
kääntynyt ja joka iloisen ja nauravan naamansa takia olisi hyvin
kelvannut Bath-eukon esikuvaksi; »Laneham-serkku se nyt ei välitä
sellaisista vähääkään. Yhdeksäntenä päivänä, jos juhlat vain niin
kauvan kestävät, on hän oleva luonamme Kenilworthissa, vaikka hänen
sitten täytyisi kulkea kakara selässään!»
Siinä puheessa oli jotakin, joka otti Leicesterin kreivittäreltä kaiken
halun jatkaa keskustelua; mutta koska hän nyt oli kerran rikkonut lumon
alottamalla itse haastelun matkatoverinsa kanssa, piti tämä kunnon
eukko, jonka oli määrä esittää verratonta Croydonin Gilliania eräässä
välinäytelmässä, huolta siitä, ettei äänettömyyttä syntynyt koko
taipaleella, vaan haasteli vaikenevalle vieruskumppanilleen tuhannet
kaskut ja jutut tällaisilta juhlilta, alkaen aina kuningas Heikin
ajoista, kuvaten kestityksen, minkä he olivat isoisilta saaneet,
mainiten kaikkien niiden nimet, jotka olivat kulloinkin näytelleet
päähenkilöitä siinä ja siinä kappaleessa ja päättäen aina puheensa
tällä vakuutuksella: »Mutta eivät ne ole mitään näiden Kenilworthin
ruhtinaallisten juhlien rinnalla!»
»Ja milloinka sitten pääsemme Kenilworthiin?» kysyi kreivitär,
äänessään levottomuuden väre, jota hän turhaan koetti salata.
»Me, joilla on hevoset, voimme myöhään ratsastaessamme ehtiä Warwickiin
tänä iltana, ja siitä on Kenilworthiin enää neljä tai viisi peninkulmaa
-- mutta sitten täytyy meidän odottaa jalkamiehiä, vaikka voihan se
hyvä Leicesterin kreivi lähettää hevosia tai kevyitä vankkureita niitä
vastaan, niin etteivät ne pääse kovin väsymään, se kun ei olisi oikein
sopivaa, kuten arvannette, kun tässä tulee vielä tanssilavaksikin
herrasväelle. -- Ja kuitenkin, Jumala minua auttakoon, olen minä nähnyt
senkin päivän, jolloin minä viisi pitkää virstaa patikoituani pyörin
vielä varpaani kärjellä koko illan niinkuin ilveniekan tinalautanen
neulan päässä;
Vaan vanhuus varkain valtas mun,
Kiinn' iski kynsillään,
kuten laulussa sanotaan; mutta jos sävel ja parini minua miellyttävät,
niin tanssia loiskahuttelenpa minä vielä kilpaa kenen iloisen
warwickilaisen naiseläjän kanssa tahansa, joka ijäkseen kirjoittaa tuon
onnettoman neljännumeron ja pistää vahvan pyörylän sen perään.»
Jos kreivittärellä oli kärsimistä tuon kunnon eukon kielevyydestä, oli
seppä Waylandkin puolestaan pahemmassa kuin pulassa kestäessään ja
väistäessään niitä herkeämättömiä hyökkäyksiä, joilla hänen vanhan
tuttavansa Rikhard Sludgen väsymätön uteliaisuus häntä ahdisti. Luonto
oli antanut tälle emävekkulille ylen tarkan silmän, joka sopi
erinomaisesti hänen terävään älyynsä; edellinen johti hänet
kurkistelemaan ja urkkimaan muiden ihmisten asioita, ja jälkimäinen vei
hänet alituisesti sekaantumaan seikkoihin, jotka eivät häntä lainkaan
koskeneet, mutta joista hän oli kuitenkin ottanut täyden selon. Koko
upposen päivän yritteli hän päästä vilkaisemaan kreivittären hunnun
alle, ja ilmeisesti kiihoitti se, mitä hän sai nähdäkseen, suuresti
hänen uteliaisuuttaan.
»Tuolla Sinun sisarellasi, Wayland», puheli hän, »on pajatytöksi ylen
kaunis kaula, ja ylen soma, hentoinen käsi värttinän vääntäjäksi --
sitten minä vasta uskon Teidän sukulaisuutenne, kun variksen munasta
putkahtaa ilmoille joutsen.»
»Ole nyt siinä joutavoimatta», tiuskaisi Wayland, »Sinä olet senkin
vietävä lörppöleuka ja sietäisit saada hävyttömyydestäsi hieman
loikkiisi.»
»Hyvä», äkäili nulikka poistuen kauvemmaksi, »muuta minä en sano --
mutta muista, että Sinä nyt et halua ilmaista minulle salaisuuttasi, ja
että ellen minä hanki Rolandia sinun Oliverillesi, niin ei minun nimeni
ole Dickon Sludge!»
Tämä uhkaus ja etäisyys, missä suuttunut tonttunen pysytteli hänestä
koko lopun matkaa, saattoivat Waylandin hyvin levottomaksi, ja hän
neuvoi luuloteltua sisartaan väsymyksen varjolla ehdottamaan
pysähtymistä parin kolmen peninkulman päähän Warwickin kauniista
kaupungista sekä lupaamaan yhtyä joukkueeseen jälleen seuraavana
päivänä. Muuan pieni kyläravintola tarjosi heille levähdyspaikan; ja
salaisella ilolla näki Wayland koko seurueen, siihen luettuna
Dickonkin, kohteliaiden hyvästelyjen jälkeen jatkavan matkaansa ja
jättävän heidät yksikseen.
»Huomenna, armollinen rouva», sanoi hän suojatilleen, »lähdemme,
luvallanne, aikaisin liikkeelle, päästäksemme Kenilworthiin ennenkuin
sinne on ennättänyt kerääntyä kovin paljon kansaa.»
Kreivitär hyväksyi uskollisen oppaansa ehdotuksen; mutta hän ei
Waylandin melkoiseksi hämmästykseksi pohtinut kysymystä sen laveammin
hänen kanssaan, minkä takia hän jäi kiusalliseen epätietoisuuteen
siitä, oliko kreivitär muodostanut mitään varmempaa suunnitelmaa
vastaisen menettelynsä varalle, vaiko ei, etenkin kun hän arvasi hänen
asemansa vaativan aivan erikoista varovaisuutta, vaikkei hän niin aivan
tarkkaan tuntenutkaan kaikkia sen yksityiskohtia. Mutta päätellen, että
kreivittärellä varmaankin oli linnassa ystäviä, joiden neuvoon ja apuun
hän saattoi täydellisesti luottaa, katsoi hän parhaiten suorittavansa
tehtävänsä viemällä matkatoverinsa sinne hyvässä turvassa ja
täyttämällä siten tämän omatkin hartaat toivomukset.