Jumala kurjan kulkevaisen turvaksi
Ihmisten avusta jo toivon heitin.
Oo, ken nainen olis? -- tuo hullu, kyynelöivä,
Tuo uskollinen, rakastava nainen?
Lempensä palkakseen vain ynseyttä saa,
Ja hyvyyttään ei kenkään, kenkään muista.
_Rakkauden Toivioretki_.
Kesä-illan aurinko oli mennyt mailleen, ja Janet palasi Cumnorin
kartanoon, koska hänen pitempi viipymisensä varmaankin herättäisi
huomiota ja etsimisiä tuossa epäluuloisessa talossa, ja kiiruhti
huoneeseen, minne oli jättänyt emäntänsä. Hän tapasi kreivittären
istumasta pöydän ääressä, ristikkäin lasketut käsivarret sillä leväten
ja pää nojaten käsivarsiin. Janetin astuessa sisään ei hän katsahtanut
ylös eikä hievahtanutkaan.
Uskollinen palvelijatar juoksi salaman nopeudella emäntänsä luo,
puisteli häntä ja rukoili palavasti häntä nostamaan katseensa ja
sanomaan, miksi hän oli noin murheissaan. Onneton kreivitär kohotti
vihdoin päänsä, katsahti kamarineitoonsa aaveenomaisin silmin, posket
tuhkanharmaina ja virkkoi: »Janet, minä join sen!»
»Jumalan kiitos!» huudahti Janet hätäisesti. -- »Minä tarkoitan,
Jumalan kiitos, ett'ei kysymyksessä ollut mitään pahempaa -- juoma ei
ole vahingoittava Teitä lainkaan -- nouskaa ja karistakaa tuo raukeus
jäsenistänne ja tuo epätoivo mielestänne.»
»Janet», huokasi kreivitär, »älä häiritse minua -- jätä minut rauhaan
-- anna elämäni mennä hiljalleen menojaan -- minä olen myrkytetty.»
»Ette Te ole, rakas rouva», vastasi tyttö innokkaana. -- »Se, mitä
joitte, ei voi Teitä vahingoittaa, sillä Te olitte sitä ennen nauttinut
vastamyrkkyä, ja minä riensin ilmoittamaan, että paon tie on avoinna
edessänne.»
»Paon!» huudahti kreivitär, nousten äkkiä kohoksi istuimellaan, valon
palatessa hänen silmiinsä ja elon hänen poskilleen; »mutta ah! Janet,
se on jo liian myöhäistä!»
»Ei suinkaan, rakas rouva. -- Nouskaa, tarttukaa käsivarteeni ja
kävelkää kanssani pitkin huonetta. -- Älkää antako mielikuvituksen
tehdä myrkyn tehtäviä! -- Kas niin; ettekö tunne nyt voivanne
täydellisesti hallita jäseniänne?»
»Puutumus tuntuu vähenevän», sanoi kreivitär, astellessaan siinä
Janetin tukemana pitkin huonetta; »mutta onko nyt oikein tosiaan niin,
ett'en minä ole juonut mitään kuolettavaa? Varney tuli tänne Sinun
lähdettyäsi ja käski minua katsein, joissa luin kohtaloni, tyhjentämään
sen kauhean maljan. Oi, Janet! Sen täytyy tuottaa tuhoa; sillä
sellainen edeskäypä ei voi koskaan tarjota vaaratonta juomaa!»
»Uumoilenpa, ett'ei hän pitänyt sitä suinkaan vaarattomana», vastasi
neito; »mutta Jumala ehkäisee pahojen aivoitukset. Uskokaa minua, kun
minä vannon sen pyhän evankeliumin kautta, johon me uskomme, ett'ei
Teillä ole henkenne puolesta mitään peljättävää hänen ilkeistä
juonistaan. Ettekö käynyt häntä vastustamaan?»
»Talossa oli kaikki hiljaa», vastasi kreivitär. -- »Sinä olit poissa --
me vain kahden tässä huoneessa -- ja hänhän kykenee mihin rikokseen
tahansa. Minä asetin vain sen ehdon, ett'ei minun tarvitsisi sietää
hänen vihattua läsnä-oloaan, ja join, mitä hän tarjosi. -- Mutta Sinä
puhuit jotakin paosta, Janet; suosisiko minua onni niin suuresti?»
»Jaksatteko nyt kuulla uutiseni ja kestää ponnistukset?» kysyi neito.
»Jaksanko!» huudahti kreivitär. -- »Kysy saksanhirveltä, kun ajokoiran
hampaat ovat siihen iskemässä, jaksaako se hypätä kuilun yli. Minä
kestän kaikki ponnistukset, jotka vain vievät minut pois tästä
paikasta.»
»Kuulkaa siis», virkkoi Janet. »Muuan henkilö, jota minä pidän Teidän
luotettavana ystävänänne, on näyttäytynyt minulle erilaisissa
valepuvuissa ja pyrkinyt puheisiin kanssani, mihin minä en milloinkaan
suostunut, koska asia selvisi minulle vasta tänä iltana. Hän oli se
reppuri, jolta Te ostitte yhtä ja toista rihkamaa -- se kulkukauppias,
joka myi minulle kirjoja -- minne ikinä meninkin, aina kohtasin
varmasti hänet. Tämän illan tapaukset saivat minut lähtemään hänen
puheilleen. Hän odottaa parhaillaan tuolla puiston takaportilla, ja
kaikki on valmiina Teidän pakoanne varten. -- Mutta onko Teillä nyt
tosiaankin tarpeeksi ruumiinvoimia? -- Onko rohkeutta? -- Voitteko
antautua yritykseen?»
»Ken kuolemaa pakenee», vastasi rouva, »saa kyllä voimaa ruumiiseensa
-- ken karkaa häpeän kahleista, häneltä ei puutu tarmoa eikä
uskallusta. Jo pelkkä ajatus, että nyt minä pääsen tuosta konnasta,
joka uhkaa sekä henkeäni että kunniaani, antaisi minulle voimaa nousta
vaikka kuolinvuoteeltani.»
»Jumalan nimeen sitten, armollinen rouva!» virkkoi Janet, »minun täytyy
siis sanoa Teille hyvästi ja heittää Teidät Jumalan huomaan!»
»Etkö Sinä siis aijokaan paeta kanssani, Janet?» huudahti kreivitär
tuskaisena. -- »Pitääkö minun luopua Sinusta? Tämäkö nyt on sitä Sinun
uskollisuuttasi?»
»Armollinen rouva, minä pakenisin kanssanne yhtä mielelläni kuin ikinä
lintu häkistä, mutta jos niin tekisin, olisi siitä heti seurauksena
ilmi-tulo ja takaa-ajo. Minun täytyy jäädä ja koettaa jonkun aikaa
kaikin keinoin salata totuutta. -- Taivas antakoon anteeksi petokseni,
koska se tapahtuu välttämättömyyden pakosta!»
»Ja pitääkö minun sitten matkustaman yksin sen vieraan miehen kanssa?»
hätäili kreivitär. -- »Ajattelehan, Janet, jos tässä olisikin tekeillä
vielä kauheampi ja pimeämpi juoni minun eroittamisekseni Sinusta, joka
olet ainoa ystäväni?»
»Ei, armollinen rouva, älkää sitä luulko», vastasi Janet vakuuttavasti,
»se nuori mies on auttava Teitä rehellisesti ja kunniallisesti; ja
lisäksi on hän herra Tressilianin ystävä ja tullutkin tänne juuri hänen
käskystään.»
»Jos hän on Tressilianin ystävä», virkkoi kreivitär, »uskon minä itseni
yhtä turvallisena hänen huomaansa kuin taivaasta lähetetyn enkelin;
sillä ei ole kuolevainen ihminen vapaampi kaikesta halpamaisuudesta,
petollisuudesta ja itsekkyydestä kuin Tressilian. Hän unohti aina
itsensä, jos hän vain sai auttaa muita. -- Ah! ja minkä palkan hän
siitä sai!»
Kiireen vilkkaa kokosivat he ne muutamat tarve-esineet, jotka
kreivittären tuli ottaa mukaansa ja jotka Janet nopeasti ja taitavasti
kääräisi pieneksi mytyksi, unohtamatta suinkaan erinäisiä
kallisarvoisia koruja, jotka helpoimmin sattuivat hänen käsiinsä,
erittäinkään jalokivilipasta, josta hän sangen järkevästi katsoi voivan
olla hyötyä jossakin tulevassa pulassa. Leicesterin kreivitär muutti
sitten ylleen puvun, jota Janet tavallisesti piti lyhyemmillä
matkoilla, sillä heidän mielestään oli viisainta karttaa kaikenlaista
ulkonaista komeutta, koska se voisi herättää huomiota. Ennen kuin he
olivat saaneet nämä valmistelunsa kokonaan suoritetuiksi, oli kuu
noussut kesä-yön taivaalle, ja kaikki kartanon asukkaat olivat käyneet
levolle tai ainakin huoneidensa yksinäisyyteen ja rauhaan.
He eivät peljänneet mitään vaikeuksia talosta ja puutarhasta
päästäkseen, kunhan ei heitä vain huomattaisi. Anton Foster oli
tottunut katsomaan tyttäreensä niin kuin syntisyytensä tunteva
ihmiskurja saattaa katsoa näkyvään suojelusenkeliin, joka hänen
pahuudestaan huolimatta yhä liihoittelee hänen ympärillään, ja
senpätähden ei hänen luottamuksellaan ollutkaan rajoja. Janet sai
vapaasti liikkua missä tahansa päivän aikana, ja hänellä oli avain
puiston takaporttiinkin, niin että hän saattoi lähteä kylään milloin
tahtoi, joko talouden asioissa, jotka olivat kokonaan hänen hoimissaan
tai ottaakseen osaa uskonlahkonsa rukoushuoneella pidettyihin
hartauskokouksiin. Tosin oli Fosterin tytär saanut tämän suuren
vapautensa vain sillä juhlallisesti vaaditulla ehdolla, ett'ei hän
mitenkään käyttäisi näitä etu-oikeuksia tavalla, joka voisi vähentää
kreivittären säilyttämisen varmuutta, sillä tällä nimellä mainittiin
kreivittären oleskelua Cumnorissa sen jälkeen, kun tämä onneton nainen
oli alkanut osoittaa kärsimättömyyttä siihen yksinäiseen ja ahtaaseen
elämään, johon hänet oli syösty. Eikä olekaan otaksuttavissa, että
mikään muu seikka kuin se kauhistava epäluulo, jonka illan tapaukset
olivat hänessä herättäneet, olisi saanut Janetin rikkomaan lupauksensa
ja pettämään isänsä luottamuksen. Mutta kaiken näkemänsä perusteella
piti hän nyt itseään ei ainoastaan oikeutettuna, vaan ankarasti
velvoitettunakin tekemään emäntänsä pelastamisesta kaikkien puuhiensa
päämäärän ja heittämään syrjään kaikki muut ajatukset.
Pakeneva kreivitär kulki oppaineen kiireisesti hankalaa ja epätasaista
polkua, joka oli ennen ollut lehtokäytävänä, mutta jota nyt pimittivät
heidän päittensä yläpuolella yhtyväin puiden oksat ja jolla väikkyi
vain hakattujen paikkojen kohdalla kuun hämärä, petollinen valo. Heidän
kulkuaan häiritsivät tuon tuostakin kaadetut puut ja suuret oksat,
jotka oli jätetty maahan sopivan ajan tultua kimppuihin ja kasoihin
kerättäviksi. Näiden esteiden tuottamat vaikeudet ja ponnistukset,
heidän alkumatkansa hengähtämätön kiire, toivon ja pelon menehdyttävät
tunteet koskivat niin kovasti kreivittären voimiin, että Janetin täytyi
pyytää häntä pysähtymään muutamiksi minuuteiksi huoahtamaan. He
seisahtuivat siis erään vanhan valtavan, pahkaisen tammen varjoon, ja
katselivat aivan vaistomaisesti jättämäänsä taloa, minkä pitkä, musta
pääty kuumotti hämärästä etäisyydestä suunnattomine savupiippuineen,
torneineen ja kellohuoneineen, jotka kohosivat kattoviivan yläpuolelle
ja kuvastuivat selvästi kesä-yön taivaan puhdasta sineä vasten. Vain
yksi valo pilkutti tuosta suuresta, tummasta rykelmästä niin alhaalta,
että se näytti pikemminkin tulevan maasta kartanon edustalta kuin
jostakin sen akkunasta. Kreivitär pelästyi. -- »Ne ajavat meitä takaa!»
huudahti hän, osoittaen Janetille valoa, joka saattoi hänet niin suuren
kauhun valtaan.
Emäntäänsä tyynempänä havaitsi Janet, ett'ei loistava pilkku liikkunut,
ja selitti kuiskaten kreivittärelle valon tulevan siitä yksinäisestä
kammiosta, missä kullantekijä harjoitti salaperäisiä tutkimuksiaan. --
»Hän on niitä», lisäsi neito, »jotka valvovat yöt pahoja aikeita
hautoen. Onneton sattuma toi tänne miehen, jonka hämärät puheet
maallisesta rikkaudesta ja taivaallisesta tai yliluonnollisesta
tiedosta ovat kyenneet niin erinomaisesti viehättämään isäraukkaani.
Oikeinpa puhuikin hyvä mestari Holdforth -- minun nähdäkseni pyytäen
siten viisaasti neuvoa erinäisiä meidän talomme asukkaita. 'On
ihmisiä', sanoi hän, 'ja heidän lukunsa on paljous, jotka jumalattoman
Ahabin tavoin kuuntelevat mieluummin väärän profetan Zedekiaan
haaveiluja kuin niiden sanoja, joiden kautta Herra puhuu.' Ja edelleen
teroitti hän -- 'Ah! rakkaat veljeni, meidän keskellämme käy paljon
Zedekiaita -- miehiä, jotka lupaavat teille maallisen tietonsa valon,
saadakseen teidät hylkäämään taivaallisen ymmärryksenne paisteen.
Mitästä ovat he tyranni Naasia parempia, joka vaati alamaisiltaan
oikean silmän?' Ja lisäksi huomautti hän --»
On epätietoista, kuinka pitkälle kauniin puritanilaistytön muisti olisi
riittänyt mestari Holdforthin saarnan kertaamisessa; mutta kreivitär
keskeytti hänet ja vakuutti olevansa niin toipunut, että jaksoi kävellä
takaportille asti enää levähtämättä.
He läksivät siis uudelleen matkaan, ja kulkivat toisen osan tiestään
tyynemmästi ja siis myöskin vähemmin vaikeuksin kuin hätäillen ja
peljäten pakonsa alettuaan. Näin saivat he aikaa ajatteluun; ja nyt
vasta rohkeni Janet ensi kerran kysyä emännältään, minne päin tämä
aikoi suunnata pakonsa. Kun hän ei saanut heti vastausta -- sillä
ehkäpä oli kreivitär hämmennyksissään unohtanut ajatella tätä tärkeätä
seikkaa, -- uskalsi hän lisätä: »Kaiketikin isänne linnaan, missä
tiedätte varmasti saavanne suojaa ja turvaa?»
»Ei, Janet», vastasi rouva surullisesti, »kun minä läksin Lidcoten
linnasta, oli sydämeni kevyt ja maineeni tahraton, enkä minä tahdo
palata sinne ennen kuin puolisoni lupa ja meidän avioliittomme ja
kaiken sen arvon ja kunnian, minkä hän on minulle lahjoittanut,
julkinen tunnustus sovittaa minun ja kotini välit.»
»Ja minne Te sitten lähdette, armollinen rouva?» tiedusteli yhä Janet.
»Kenilworthiin, tyttöseni», vastasi kreivitär rohkeasti ja reippaasti.
»Minä haluan nähdä ne juhlat -- ne ruhtinaalliset juhlat -- joiden
valmistelujen humu täyttää koko maan äärestä toiseen. Arvelenpa, että
kun Englannin kuningatar kemuilee puolisoni saleissa, ei Leicesterin
kreivitärkään olisi siellä mikään sopimaton vieras.»
»Rukoilen Jumalaa, että Te olisitte myöskin tervetullut vieras!»
virkkoi Janet hätäisesti.
»Sinä käsität asemani väärin, Janet», vastasi kreivitär loukkautuneena,
»ja unohdat omasi.»
»En tee kumpaakaan, rakas rouva», virkkoi murheellinen neito; »mutta
oletteko Te unohtanut, että jalo kreivi kokee niin ankarasti pitää
Teidän avioliittoanne salassa, koska siitä riippuu hänen hovisuosionsa?
Ja voitteko luulla äkillisen ilmestymisenne hänen linnaansa, sellaiseen
aikaan ja sellaiseen seuraan, olevan hänelle mieleen?»
»Ajatteletko Sinä, että minä tuottaisin häpeää hänelle?» kysyi
kreivitär; -- »ei, päästä käsivarteni, osaan minä kävellä ilman apuakin
ja toimia ilman neuvoja.»
»Älkää suuttuko minuun, armollinen rouva», pyyteli Janet säyseästi, »ja
sallikaa minun tukea Teitä; tie on hankala, ettekä Te ole tottunut
kävelemään pimeässä.»
»Jos Sinä pidät minua niin halpana, että minä tuotan puolisolleni
häpeää», sanoi kreivitär yhtä vihastuneena, »niin uskot Sinä varmaan
myös, että Leicesterin kreivi on yllyttänyt, jopa käskenyt ja
valtuuttanutkin isäsi ja Varneyn ryhtymään niihin inhoittaviin
juoniinsa, joista minä kyllä olen tekevä selkoa hyvälle kreiville.»
»Jumalan nimessä, armollinen rouva, säästäkää isääni kantelussanne»,
pyyteli Janet; »pitäkää palvelustani, niin heikkoa kuin se on ollutkin,
hänen hairahdustensa sovituksena!»
»Tekisin kovin väärin, jos toisin tekisin, rakas Janet», vastasi
kreivitär, äkkiä alkaen jälleen entiseen hellään ja luottavaan tapaansa
puhella uskolliselle kamarineidolleen. »Ei, Janet, ei sanaakaan ole
kuuluva huuliltani isäsi vahingoksi. Mutta Sinähän ymmärrät, rakas
tyttöseni, että ainoana toivonani on päästä puolisoni turviin. Minä
olen jättänyt hänen määräämänsä asuinpaikan niiden ihmisten pahuuden ja
konnamaisuuden takia, jotka minua ympäröivät -- mutta minä en missään
muussa suhteessa ole rikkova hänen käskyjään. Minä käännyn vain hänen
puoleensa - pyydän vain hänen suojaansa. -- Vain hänen toivomuksestaan,
enkä kenenkään muun, voin minä paljastaa tai tahdon minä paljastaa sen
salaisen liiton, joka yhdistää meidän sydämemme ja kohtalomme. Minä
tahdon nähdä hänet ja kuulla hänen omasta suustaan ohjeet, joiden
mukaan minun on vast'edes käyttäytyminen. Älä vastusta päätöstäni,
Janet; Sinä siten vain minua siinä vahvistaisit -- ja totuuden
tunnustaakseni, olen minä päättänyt ottaa kohtalostani selon kerta
kaikkiaan, kuulla sen puolisoni omilta huulilta, ja tarkoitukseni
saavuttamiseksi on minun suorinta lähteä tapaamaan häntä
Kenilworthiin.»
Punnittuaan hätäisesti onnettoman kreivittären aseman vaikeutta ja
epävarmuutta, oli Janet taipuvainen muuttamaan aikaisemman
mielipiteensä ja ajattelemaan, että kun nyt kerran kreivitär oli
poistunut piilopaikasta, minne hänen puolisonsa oli hänet toimittanut,
oli hänen ensimäisenä velvollisuutenaan mennä hänen luokseen ja
selittää hänelle moisen käyttäytymisen syyt. Hän tiesi, kuinka tärkeänä
kreivi piti heidän avioliittonsa salaamista, eikä voinut olla
myöntämättä, että kreivitär, yrittäessään hiukankin paljastaa sitä
ilman hänen suostumustaan, joutuisi ehdottomasti puolisonsa ankaran
vihastuksen alaiseksi. Jos hän pakenisi isänsä taloon suoraan
tunnustamatta arvoansa ja säätyänsä, tulisi hänen asemansa epäilemättä
suuresti vahingoittamaan hänen mainettansa, ja jos hän taas tuollaisen
tunnustuksen tekisi, saattaisi se viedä hänen ja hänen puolisonsa
välien sovittamattomaan rikkoutumiseen. Kenilworthissa taasen saisi
hän esittää asiansa suoraan puolisolleen, jota Janet, vaikk'ei
luottanutkaan häneen niin paljon kuin kreivitär, ei kuitenkaan pitänyt
osallisena niihin halpamaisiin ja julkeihin juoniin, mihin hänen
palvelijansa turvautuivat tukahuttaakseen heidän käsistään pakenevan
kreivittären valitukset hänen osakseen tulleesta kohtelusta. Mutta
pahimmassakin tapauksessa, jos kreivi kieltäytyisi suomasta hänelle
oikeutta ja suojaa, voisi hän, jos hän katsoisi parhaaksi ilmaista
kärsimänsä vääryyden, saada Tressilianin puolustajakseen ja
kuningattaren tuomarikseen; niin paljon oli Janet päässyt asioista
selville lyhyestä keskustelustaan Waylandin kanssa. Hän oli siis
yleensä suosiollinen emäntänsä Kenilworth-matkalle, ja puhuikin siitä
kreivittärelle, kuitenkin pyytäen häntä noudattamaan mitä suurinta
varovaisuutta tuloaan puolisolleen ilmoittaessaan.
»Oletko Sinä itse ollut varovainen, Janet?» kysyi kreivitär; »oletko
paljastanut asemani ja tilani salaisuuden oppaalle, jonka turviin minun
nyt on antautuminen?»
»Minulta ei hän ole saanut tietää mitään», vastasi Janet; »enkä minä
usko hänen tietävän enempää Teidän asemastanne kuin mitä kansa
yleisesti luulee.»
»Ja mitä se luulee?» kysyi rouva.
»Että Te lähditte isänne talosta -- mutta loukkaan Teitä jälleen, jos
jatkan», virkkoi Janet keskeyttäen puheensa.
»Et loukkaa, jatka vain», pyysi kreivitär; »minun täytyy oppia
kestämään niitä ilkeitä huhuja, joita hulluuteni on pannut minusta
liikkeelle. Minun nähdäkseni luullaan kait, että minä lähdin isäni
talosta luvattoman rakkauden houkutuksesta. -- Se on erehdys, joka on
pian poistuva -- jonka täytyy poistua, sillä minä haluan elääkseni
säilyttää maineeni tahratonna, tai sitten lakata elämästä. -- Minua
pidetään siis Leicesterin jalkavaimona?»
»Enimmiten Varneyn», vastasi Janet; »muutamat arvelevat häntä kuitenkin
vain herransa huvittelujen verhoksi; sillä tieto Teidän huoneittenne
tuhlailevan komeasta sisustuksesta on päässyt salaisesti leviämään ja
sellaiset varustukset käyvät paljon yli Varneyn varojen. Mutta tällä
viimeisellä mielipiteellä on vähän kannattajia; sillä ihmiset
uskaltavat tuskin viittaillakaan moiseen epäluuloon, kun on niin korkea
nimi kysymyksessä, jott'ei tähtikamari pääsisi rankaisemaan heitä
aateliston häpäisemisestä.»
»Tekevätpä ne viisaasti puhuessaan hiljaa», virkkoi kreivitär, »jotka
tahtovat asettaa jalon Dudleyn sellaisen konnan rikostoveriksi kuin
Varneyn. -- Olemme tulleet portille. -- Ah! Janet, minun on nyt
heittäminen Sinulle hyvästi! -- Älä itke, rakas tyttöseni», lisäsi hän,
yrittäen verhota omaa mielihaikeuttaan uskollisen palvelijattarensa
jättämisestä pieneen pilailuun: »ja kun jälleen tavataan, niin poista
nyt, Janet, tuo kiinteä röyhelösi ja hanki sijaan avonainen
pitsikaulus, joka päästää kauniin kaulasi näkyviin; ja heitä nurkkaan
tuo huono, mustin lasihelmin reunustettu puserosi, jota hädin tuskin
kamarineitokaan saattaa pitää ja neulo uusi hienosta sametista ja
kultakankaasta -- huoneestani löydät kankaita yllin kyllin, sillä minä
annan ne Sinun vapaasti käytettäväksesi. Rohkeutta vain, Janet; sillä
vaikka Sinä nyt oletkin vain onnettoman, harhailevan, nimettömän ja
maineettoman rouvan palvelijatar, täytyy Sinun jälleen yhtyessämme olla
puettuna tavalla, joka sopii Englannin ensimäisen kreivittären
läheisimmälle ja suosituimmalle kamarineitsyelle.»
»Jumala suokoon, rakas rouva», vastasi Janet, -- »ei että minä olisin
saanut komeamman puvun, vaan että meidän kumpaisenkin pusero peittäisi
silloin kepeämpää sydäntä!»
Nyt oli takaportin lukko auvennut muutamista ankaroista avaimen
käänteistä, ja kreivitär havaitsi sisäiseksi väristyksekseen olevansa
ulkopuolella niitä muureja, jotka hänen puolisonsa ankarat käskyt
olivat määränneet hänen kävelymatkojensa äärimäisiksi rajoiksi.
Odottaen levottomana heidän ilmestymistään seisoi seppä Wayland vähän
matkan päässä piilossa maantietä reunustavan pensasaidan takana.
»Onko kaikki turvallista?» kysyi häneltä Janet hätäisesti, hänen
lähestyessään heitä varoen.
»Kaikki», vastasi Wayland; »mutta minun on ollut mahdotonta hankkia
ratsua armolliselle rouvalle. Giles Gosling, se pelkurimainen lurjus,
kieltäytyi luovuttamasta minulle hevosta millään ehdolla, jott'ei hän
muka joutuisi mihinkään ikävyyksiin -- mutta eipä haittaa. Armollisen
rouvan täytyy nousta minun hevoseni selkään, ja minä astelen hänen
rinnallaan siksi kunnes saadaan toinen ratsu. Takaa-ajosta ei ole
pelkoa, ell'ette vain Te, kaunis neiti Janet, unohda läksyänne.»
»En enempää kuin se viisas Tekoan leskikään unohti sanoja, jotka Joab
pani hänen suuhunsa», vastasi Janet. »Huomenna minä ilmoitan, ett'ei
emäntäni voi nousta vuoteeltaan.»
»Niin, ja että hän potee pään särkyä ja raskautta -- että hänen
sydämensä tykyttää ankarasti ja että hän haluaa olla rauhassa. -- Älä
pelkää mitään; he tyytyvät niihin viittauksiin ja häiritsevät Sinua
vain hyvin harvoilla kysymyksillä -- he tuntevat kyllä taudin.»
»Mutta poistumisenihan huomataan kuitenkin lopulta», virkkoi kreivitär,
»ja silloin ne tappavat hänet kostoksi. -- Minä palaan mieluummin
takaisin kuin jätän hänet semmoiseen vaaraan.»
»Älkää lainkaan huolehtiko minusta, armollinen rouva», vastasi Janet;
»toivoisinpa, että Te saisitte yhtä varmasti apua ja turvaa niiltä,
joiden puoleen aijotte kääntyä, kuin minä olen varma siitä, ett'ei
isäni, vaikka hän olisi kuinka vihoissaan, salli minulle mitään pahaa
tapahtuvan.»
Wayland oli nyt nostanut kreivittären satulaan, mille hän ensin oli
levittänyt viittansa, jotta kreivittären olisi mukavampi istua.
»Hyvästi, ja olkoon Jumalan siunaus kanssanne!» sanoi Janet, jälleen
suudellen emäntänsä kättä; kreivitär vastasi hänen hurskaaseen
toivotukseensa äänettömällä hyväilyllä. Sitten erkanivat he ja Janet
huudahti Waylandille: »Auttakoon taivas niin Teitä hädässänne kuin
Tekin olette uskollinen tai petollinen tätä syvästi loukattua ja
avutonta rouvaa kohtaan!»
»Amen! ihanin Janet», vastasi Wayland; »ja uskokaa minua: minä toimitan
tärkeän tehtäväni niin, että ensi kertaa tavatessamme täytyy Teidän
kauniiden pyhimysmäisten silmienne katsoa minua hieman kunnioittavammin
kuin tähän asti.»
Näiden hyvästien jälkimäinen osa kuiskattiin Janetin korvaan; ja
vaikk'ei tämä antanutkaan mitään suoranaista vastausta, ei hän myös
millään tavalla tehnyt tyhjäksi Waylandin sanojen ilmaisemaa toivoa,
koska hän epäilemättä halusi kaikin keinoin edistää emäntänsä
turvallista pakoa. Janet astui portista puiston puolelle ja lukitsi sen
jälkeensä, kun taas Wayland, tarttuen hevosen suitsiin ja kävellen
aivan sen pään kohdalla, alotti kreivittären kanssa äänettömän
vaarallisen kuutamoisen matkansa.
Vaikka seppä Wayland pitikin niin kiirettä kuin suinkin voi, oli
tällainen kulkemistapa kuitenkin niin hidas, että kun aamu alkoi
sarastaa idän sumujen seasta, huomasi hän päässeensä vasta noin
kymmenen peninkulman päähän Cumnorista. »Rutto syököön kaikki
lipeäkieliset majatalonisännät!» huudahti Wayland, voimatta enää
hillitä kiukkuaan ja levottomuuttaan. »Olisipa vain se petollinen
tolvana Giles Gosling sanonut minulle suoraan vaikka paria päivää
aikaisemmin, ett'en minä voinut luottaa häneen, olisin kyllä katsonut
paremmin eteeni. Isäntäni sitä pitää lupaamankin kaikki, mitä suinkin
pyydetään, mutta kun on koni kengitettävä, ei heillä olekaan rautaa.
Jos olisin tiennyt, olisin jo paritkymmenet keinot keksinyt; ja
tällaisen hyvän asian takia en minä olisi liikoja perustanut, vaikka
olisin kähveltänyt ratsun läheisimmältä laitumelta -- olisin sitten
vain lähettänyt elukan takaisin kunnanvanhimmalle. Kapi ja
kangistustauti tuhotkoot kaikki hevoset 'Mustan Karhun' talleista.»
Kreivitär koki lohduttaa opastaan huomauttamalla, että valkeneva päivä
auttaisi häntä lisäämään nopeuttaan.
»Totta, armollinen rouva», vastasi tämä; »mutta se auttaa myös muita
ihmisiä meitä näkemään, ja siitäpä voisi tulla huono alku matkallemme.
Minä en olisi välittänyt koko asiasta enempää kuin alasimen kypenestä,
kunhan vain olisimme ennättäneet pitemmälle. Mutta mikäli minä tätä
Berkshireä tunnen, on siinä ammoisista ajoista asti asustanut sellaisia
ilkeitä menninkäisiä, jotka istuvat myöhään illalla ja nousevat varhain
aamulla, vain saadakseen pistää nokkansa muiden ihmisten asioihin. Minä
olen kyllä ennemminkin saanut niiden häijyyttä kokea. Mutta älkää silti
peljätkö mitään, armollinen rouva», lisäsi hän; »sillä äly hyvään
onneen yhtyneenä keksii kyllä voiteen joka haavalle.»
Oppaan levottomuus teki kuitenkin suuremman vaikutuksen kreivittären
mieleen, kuin ne lohduttelut, jotka hän katsoi sopivaksi siihen
liittää. Hän katseli tuskallisena ympärilleen, ja kun varjot väistyivät
maisemasta ja kun itäisen taivaan kirkastuva loimo ennusti auringon
pikaista nousua, odotti hän lisääntyvän valon joka käänteessä
ilmaisevan heidät kostaville vainoojille tai paljastavan muita
vaarallisia ja voittamattomia esteitä, jotka tekisivät matkan
jatkamisen mahdottomaksi. Seppä Wayland oli hänkin hieman rauhaton ja
soimaten itseään siitä, että oli turhan takia pelästyttänyt
kreivitärtä, asteli hän teeskennellyn hilpeänä hänen rinnallaan, väliin
puhellen hevoselle miehen lailla, joka täydelleen tuntee tallikielen,
väliin hiljaa vihellellen katkonaisia säveljaksoja ja väliin vakuuttaen
kreivittärelle, ett'ei ollut hätäpäivääkään; mutta samalla tähysteli
hän tutkivasti ympärilleen havaitakseen, oliko näkyvissä mitään, joka
ajaisi valheeksi hänen sanansa juuri kun ne olivat tulemassa hänen
suustaan. Niin kulkivat he edelleen, kunnes muuan odottamaton tapaus
valmisti heille tilaisuuden jatkaa matkaansa nopeammin ja mukavammin.