V Luku.

Jumala kurjan kulkevaisen turvaksi

Ihmisten avusta jo toivon heitin.

Oo, ken nainen olis? -- tuo hullu, kyynelöivä,

Tuo uskollinen, rakastava nainen?

Lempensä palkakseen vain ynseyttä saa,

Ja hyvyyttään ei kenkään, kenkään muista.

_Rakkauden Toivioretki_.

Kesä-illan aurinko oli mennyt mailleen, ja Janet palasi Cumnorin

kartanoon, koska hänen pitempi viipymisensä varmaankin herättäisi

huomiota ja etsimisiä tuossa epäluuloisessa talossa, ja kiiruhti

huoneeseen, minne oli jättänyt emäntänsä. Hän tapasi kreivittären

istumasta pöydän ääressä, ristikkäin lasketut käsivarret sillä leväten

ja pää nojaten käsivarsiin. Janetin astuessa sisään ei hän katsahtanut

ylös eikä hievahtanutkaan.

Uskollinen palvelijatar juoksi salaman nopeudella emäntänsä luo,

puisteli häntä ja rukoili palavasti häntä nostamaan katseensa ja

sanomaan, miksi hän oli noin murheissaan. Onneton kreivitär kohotti

vihdoin päänsä, katsahti kamarineitoonsa aaveenomaisin silmin, posket

tuhkanharmaina ja virkkoi: »Janet, minä join sen!»

»Jumalan kiitos!» huudahti Janet hätäisesti. -- »Minä tarkoitan,

Jumalan kiitos, ett'ei kysymyksessä ollut mitään pahempaa -- juoma ei

ole vahingoittava Teitä lainkaan -- nouskaa ja karistakaa tuo raukeus

jäsenistänne ja tuo epätoivo mielestänne.»

»Janet», huokasi kreivitär, »älä häiritse minua -- jätä minut rauhaan

-- anna elämäni mennä hiljalleen menojaan -- minä olen myrkytetty.»

»Ette Te ole, rakas rouva», vastasi tyttö innokkaana. -- »Se, mitä

joitte, ei voi Teitä vahingoittaa, sillä Te olitte sitä ennen nauttinut

vastamyrkkyä, ja minä riensin ilmoittamaan, että paon tie on avoinna

edessänne.»

»Paon!» huudahti kreivitär, nousten äkkiä kohoksi istuimellaan, valon

palatessa hänen silmiinsä ja elon hänen poskilleen; »mutta ah! Janet,

se on jo liian myöhäistä!»

»Ei suinkaan, rakas rouva. -- Nouskaa, tarttukaa käsivarteeni ja

kävelkää kanssani pitkin huonetta. -- Älkää antako mielikuvituksen

tehdä myrkyn tehtäviä! -- Kas niin; ettekö tunne nyt voivanne

täydellisesti hallita jäseniänne?»

»Puutumus tuntuu vähenevän», sanoi kreivitär, astellessaan siinä

Janetin tukemana pitkin huonetta; »mutta onko nyt oikein tosiaan niin,

ett'en minä ole juonut mitään kuolettavaa? Varney tuli tänne Sinun

lähdettyäsi ja käski minua katsein, joissa luin kohtaloni, tyhjentämään

sen kauhean maljan. Oi, Janet! Sen täytyy tuottaa tuhoa; sillä

sellainen edeskäypä ei voi koskaan tarjota vaaratonta juomaa!»

»Uumoilenpa, ett'ei hän pitänyt sitä suinkaan vaarattomana», vastasi

neito; »mutta Jumala ehkäisee pahojen aivoitukset. Uskokaa minua, kun

minä vannon sen pyhän evankeliumin kautta, johon me uskomme, ett'ei

Teillä ole henkenne puolesta mitään peljättävää hänen ilkeistä

juonistaan. Ettekö käynyt häntä vastustamaan?»

»Talossa oli kaikki hiljaa», vastasi kreivitär. -- »Sinä olit poissa --

me vain kahden tässä huoneessa -- ja hänhän kykenee mihin rikokseen

tahansa. Minä asetin vain sen ehdon, ett'ei minun tarvitsisi sietää

hänen vihattua läsnä-oloaan, ja join, mitä hän tarjosi. -- Mutta Sinä

puhuit jotakin paosta, Janet; suosisiko minua onni niin suuresti?»

»Jaksatteko nyt kuulla uutiseni ja kestää ponnistukset?» kysyi neito.

»Jaksanko!» huudahti kreivitär. -- »Kysy saksanhirveltä, kun ajokoiran

hampaat ovat siihen iskemässä, jaksaako se hypätä kuilun yli. Minä

kestän kaikki ponnistukset, jotka vain vievät minut pois tästä

paikasta.»

»Kuulkaa siis», virkkoi Janet. »Muuan henkilö, jota minä pidän Teidän

luotettavana ystävänänne, on näyttäytynyt minulle erilaisissa

valepuvuissa ja pyrkinyt puheisiin kanssani, mihin minä en milloinkaan

suostunut, koska asia selvisi minulle vasta tänä iltana. Hän oli se

reppuri, jolta Te ostitte yhtä ja toista rihkamaa -- se kulkukauppias,

joka myi minulle kirjoja -- minne ikinä meninkin, aina kohtasin

varmasti hänet. Tämän illan tapaukset saivat minut lähtemään hänen

puheilleen. Hän odottaa parhaillaan tuolla puiston takaportilla, ja

kaikki on valmiina Teidän pakoanne varten. -- Mutta onko Teillä nyt

tosiaankin tarpeeksi ruumiinvoimia? -- Onko rohkeutta? -- Voitteko

antautua yritykseen?»

»Ken kuolemaa pakenee», vastasi rouva, »saa kyllä voimaa ruumiiseensa

-- ken karkaa häpeän kahleista, häneltä ei puutu tarmoa eikä

uskallusta. Jo pelkkä ajatus, että nyt minä pääsen tuosta konnasta,

joka uhkaa sekä henkeäni että kunniaani, antaisi minulle voimaa nousta

vaikka kuolinvuoteeltani.»

»Jumalan nimeen sitten, armollinen rouva!» virkkoi Janet, »minun täytyy

siis sanoa Teille hyvästi ja heittää Teidät Jumalan huomaan!»

»Etkö Sinä siis aijokaan paeta kanssani, Janet?» huudahti kreivitär

tuskaisena. -- »Pitääkö minun luopua Sinusta? Tämäkö nyt on sitä Sinun

uskollisuuttasi?»

»Armollinen rouva, minä pakenisin kanssanne yhtä mielelläni kuin ikinä

lintu häkistä, mutta jos niin tekisin, olisi siitä heti seurauksena

ilmi-tulo ja takaa-ajo. Minun täytyy jäädä ja koettaa jonkun aikaa

kaikin keinoin salata totuutta. -- Taivas antakoon anteeksi petokseni,

koska se tapahtuu välttämättömyyden pakosta!»

»Ja pitääkö minun sitten matkustaman yksin sen vieraan miehen kanssa?»

hätäili kreivitär. -- »Ajattelehan, Janet, jos tässä olisikin tekeillä

vielä kauheampi ja pimeämpi juoni minun eroittamisekseni Sinusta, joka

olet ainoa ystäväni?»

»Ei, armollinen rouva, älkää sitä luulko», vastasi Janet vakuuttavasti,

»se nuori mies on auttava Teitä rehellisesti ja kunniallisesti; ja

lisäksi on hän herra Tressilianin ystävä ja tullutkin tänne juuri hänen

käskystään.»

»Jos hän on Tressilianin ystävä», virkkoi kreivitär, »uskon minä itseni

yhtä turvallisena hänen huomaansa kuin taivaasta lähetetyn enkelin;

sillä ei ole kuolevainen ihminen vapaampi kaikesta halpamaisuudesta,

petollisuudesta ja itsekkyydestä kuin Tressilian. Hän unohti aina

itsensä, jos hän vain sai auttaa muita. -- Ah! ja minkä palkan hän

siitä sai!»

Kiireen vilkkaa kokosivat he ne muutamat tarve-esineet, jotka

kreivittären tuli ottaa mukaansa ja jotka Janet nopeasti ja taitavasti

kääräisi pieneksi mytyksi, unohtamatta suinkaan erinäisiä

kallisarvoisia koruja, jotka helpoimmin sattuivat hänen käsiinsä,

erittäinkään jalokivilipasta, josta hän sangen järkevästi katsoi voivan

olla hyötyä jossakin tulevassa pulassa. Leicesterin kreivitär muutti

sitten ylleen puvun, jota Janet tavallisesti piti lyhyemmillä

matkoilla, sillä heidän mielestään oli viisainta karttaa kaikenlaista

ulkonaista komeutta, koska se voisi herättää huomiota. Ennen kuin he

olivat saaneet nämä valmistelunsa kokonaan suoritetuiksi, oli kuu

noussut kesä-yön taivaalle, ja kaikki kartanon asukkaat olivat käyneet

levolle tai ainakin huoneidensa yksinäisyyteen ja rauhaan.

He eivät peljänneet mitään vaikeuksia talosta ja puutarhasta

päästäkseen, kunhan ei heitä vain huomattaisi. Anton Foster oli

tottunut katsomaan tyttäreensä niin kuin syntisyytensä tunteva

ihmiskurja saattaa katsoa näkyvään suojelusenkeliin, joka hänen

pahuudestaan huolimatta yhä liihoittelee hänen ympärillään, ja

senpätähden ei hänen luottamuksellaan ollutkaan rajoja. Janet sai

vapaasti liikkua missä tahansa päivän aikana, ja hänellä oli avain

puiston takaporttiinkin, niin että hän saattoi lähteä kylään milloin

tahtoi, joko talouden asioissa, jotka olivat kokonaan hänen hoimissaan

tai ottaakseen osaa uskonlahkonsa rukoushuoneella pidettyihin

hartauskokouksiin. Tosin oli Fosterin tytär saanut tämän suuren

vapautensa vain sillä juhlallisesti vaaditulla ehdolla, ett'ei hän

mitenkään käyttäisi näitä etu-oikeuksia tavalla, joka voisi vähentää

kreivittären säilyttämisen varmuutta, sillä tällä nimellä mainittiin

kreivittären oleskelua Cumnorissa sen jälkeen, kun tämä onneton nainen

oli alkanut osoittaa kärsimättömyyttä siihen yksinäiseen ja ahtaaseen

elämään, johon hänet oli syösty. Eikä olekaan otaksuttavissa, että

mikään muu seikka kuin se kauhistava epäluulo, jonka illan tapaukset

olivat hänessä herättäneet, olisi saanut Janetin rikkomaan lupauksensa

ja pettämään isänsä luottamuksen. Mutta kaiken näkemänsä perusteella

piti hän nyt itseään ei ainoastaan oikeutettuna, vaan ankarasti

velvoitettunakin tekemään emäntänsä pelastamisesta kaikkien puuhiensa

päämäärän ja heittämään syrjään kaikki muut ajatukset.

Pakeneva kreivitär kulki oppaineen kiireisesti hankalaa ja epätasaista

polkua, joka oli ennen ollut lehtokäytävänä, mutta jota nyt pimittivät

heidän päittensä yläpuolella yhtyväin puiden oksat ja jolla väikkyi

vain hakattujen paikkojen kohdalla kuun hämärä, petollinen valo. Heidän

kulkuaan häiritsivät tuon tuostakin kaadetut puut ja suuret oksat,

jotka oli jätetty maahan sopivan ajan tultua kimppuihin ja kasoihin

kerättäviksi. Näiden esteiden tuottamat vaikeudet ja ponnistukset,

heidän alkumatkansa hengähtämätön kiire, toivon ja pelon menehdyttävät

tunteet koskivat niin kovasti kreivittären voimiin, että Janetin täytyi

pyytää häntä pysähtymään muutamiksi minuuteiksi huoahtamaan. He

seisahtuivat siis erään vanhan valtavan, pahkaisen tammen varjoon, ja

katselivat aivan vaistomaisesti jättämäänsä taloa, minkä pitkä, musta

pääty kuumotti hämärästä etäisyydestä suunnattomine savupiippuineen,

torneineen ja kellohuoneineen, jotka kohosivat kattoviivan yläpuolelle

ja kuvastuivat selvästi kesä-yön taivaan puhdasta sineä vasten. Vain

yksi valo pilkutti tuosta suuresta, tummasta rykelmästä niin alhaalta,

että se näytti pikemminkin tulevan maasta kartanon edustalta kuin

jostakin sen akkunasta. Kreivitär pelästyi. -- »Ne ajavat meitä takaa!»

huudahti hän, osoittaen Janetille valoa, joka saattoi hänet niin suuren

kauhun valtaan.

Emäntäänsä tyynempänä havaitsi Janet, ett'ei loistava pilkku liikkunut,

ja selitti kuiskaten kreivittärelle valon tulevan siitä yksinäisestä

kammiosta, missä kullantekijä harjoitti salaperäisiä tutkimuksiaan. --

»Hän on niitä», lisäsi neito, »jotka valvovat yöt pahoja aikeita

hautoen. Onneton sattuma toi tänne miehen, jonka hämärät puheet

maallisesta rikkaudesta ja taivaallisesta tai yliluonnollisesta

tiedosta ovat kyenneet niin erinomaisesti viehättämään isäraukkaani.

Oikeinpa puhuikin hyvä mestari Holdforth -- minun nähdäkseni pyytäen

siten viisaasti neuvoa erinäisiä meidän talomme asukkaita. 'On

ihmisiä', sanoi hän, 'ja heidän lukunsa on paljous, jotka jumalattoman

Ahabin tavoin kuuntelevat mieluummin väärän profetan Zedekiaan

haaveiluja kuin niiden sanoja, joiden kautta Herra puhuu.' Ja edelleen

teroitti hän -- 'Ah! rakkaat veljeni, meidän keskellämme käy paljon

Zedekiaita -- miehiä, jotka lupaavat teille maallisen tietonsa valon,

saadakseen teidät hylkäämään taivaallisen ymmärryksenne paisteen.

Mitästä ovat he tyranni Naasia parempia, joka vaati alamaisiltaan

oikean silmän?' Ja lisäksi huomautti hän --»

On epätietoista, kuinka pitkälle kauniin puritanilaistytön muisti olisi

riittänyt mestari Holdforthin saarnan kertaamisessa; mutta kreivitär

keskeytti hänet ja vakuutti olevansa niin toipunut, että jaksoi kävellä

takaportille asti enää levähtämättä.

He läksivät siis uudelleen matkaan, ja kulkivat toisen osan tiestään

tyynemmästi ja siis myöskin vähemmin vaikeuksin kuin hätäillen ja

peljäten pakonsa alettuaan. Näin saivat he aikaa ajatteluun; ja nyt

vasta rohkeni Janet ensi kerran kysyä emännältään, minne päin tämä

aikoi suunnata pakonsa. Kun hän ei saanut heti vastausta -- sillä

ehkäpä oli kreivitär hämmennyksissään unohtanut ajatella tätä tärkeätä

seikkaa, -- uskalsi hän lisätä: »Kaiketikin isänne linnaan, missä

tiedätte varmasti saavanne suojaa ja turvaa?»

»Ei, Janet», vastasi rouva surullisesti, »kun minä läksin Lidcoten

linnasta, oli sydämeni kevyt ja maineeni tahraton, enkä minä tahdo

palata sinne ennen kuin puolisoni lupa ja meidän avioliittomme ja

kaiken sen arvon ja kunnian, minkä hän on minulle lahjoittanut,

julkinen tunnustus sovittaa minun ja kotini välit.»

»Ja minne Te sitten lähdette, armollinen rouva?» tiedusteli yhä Janet.

»Kenilworthiin, tyttöseni», vastasi kreivitär rohkeasti ja reippaasti.

»Minä haluan nähdä ne juhlat -- ne ruhtinaalliset juhlat -- joiden

valmistelujen humu täyttää koko maan äärestä toiseen. Arvelenpa, että

kun Englannin kuningatar kemuilee puolisoni saleissa, ei Leicesterin

kreivitärkään olisi siellä mikään sopimaton vieras.»

»Rukoilen Jumalaa, että Te olisitte myöskin tervetullut vieras!»

virkkoi Janet hätäisesti.

»Sinä käsität asemani väärin, Janet», vastasi kreivitär loukkautuneena,

»ja unohdat omasi.»

»En tee kumpaakaan, rakas rouva», virkkoi murheellinen neito; »mutta

oletteko Te unohtanut, että jalo kreivi kokee niin ankarasti pitää

Teidän avioliittoanne salassa, koska siitä riippuu hänen hovisuosionsa?

Ja voitteko luulla äkillisen ilmestymisenne hänen linnaansa, sellaiseen

aikaan ja sellaiseen seuraan, olevan hänelle mieleen?»

»Ajatteletko Sinä, että minä tuottaisin häpeää hänelle?» kysyi

kreivitär; -- »ei, päästä käsivarteni, osaan minä kävellä ilman apuakin

ja toimia ilman neuvoja.»

»Älkää suuttuko minuun, armollinen rouva», pyyteli Janet säyseästi, »ja

sallikaa minun tukea Teitä; tie on hankala, ettekä Te ole tottunut

kävelemään pimeässä.»

»Jos Sinä pidät minua niin halpana, että minä tuotan puolisolleni

häpeää», sanoi kreivitär yhtä vihastuneena, »niin uskot Sinä varmaan

myös, että Leicesterin kreivi on yllyttänyt, jopa käskenyt ja

valtuuttanutkin isäsi ja Varneyn ryhtymään niihin inhoittaviin

juoniinsa, joista minä kyllä olen tekevä selkoa hyvälle kreiville.»

»Jumalan nimessä, armollinen rouva, säästäkää isääni kantelussanne»,

pyyteli Janet; »pitäkää palvelustani, niin heikkoa kuin se on ollutkin,

hänen hairahdustensa sovituksena!»

»Tekisin kovin väärin, jos toisin tekisin, rakas Janet», vastasi

kreivitär, äkkiä alkaen jälleen entiseen hellään ja luottavaan tapaansa

puhella uskolliselle kamarineidolleen. »Ei, Janet, ei sanaakaan ole

kuuluva huuliltani isäsi vahingoksi. Mutta Sinähän ymmärrät, rakas

tyttöseni, että ainoana toivonani on päästä puolisoni turviin. Minä

olen jättänyt hänen määräämänsä asuinpaikan niiden ihmisten pahuuden ja

konnamaisuuden takia, jotka minua ympäröivät -- mutta minä en missään

muussa suhteessa ole rikkova hänen käskyjään. Minä käännyn vain hänen

puoleensa - pyydän vain hänen suojaansa. -- Vain hänen toivomuksestaan,

enkä kenenkään muun, voin minä paljastaa tai tahdon minä paljastaa sen

salaisen liiton, joka yhdistää meidän sydämemme ja kohtalomme. Minä

tahdon nähdä hänet ja kuulla hänen omasta suustaan ohjeet, joiden

mukaan minun on vast'edes käyttäytyminen. Älä vastusta päätöstäni,

Janet; Sinä siten vain minua siinä vahvistaisit -- ja totuuden

tunnustaakseni, olen minä päättänyt ottaa kohtalostani selon kerta

kaikkiaan, kuulla sen puolisoni omilta huulilta, ja tarkoitukseni

saavuttamiseksi on minun suorinta lähteä tapaamaan häntä

Kenilworthiin.»

Punnittuaan hätäisesti onnettoman kreivittären aseman vaikeutta ja

epävarmuutta, oli Janet taipuvainen muuttamaan aikaisemman

mielipiteensä ja ajattelemaan, että kun nyt kerran kreivitär oli

poistunut piilopaikasta, minne hänen puolisonsa oli hänet toimittanut,

oli hänen ensimäisenä velvollisuutenaan mennä hänen luokseen ja

selittää hänelle moisen käyttäytymisen syyt. Hän tiesi, kuinka tärkeänä

kreivi piti heidän avioliittonsa salaamista, eikä voinut olla

myöntämättä, että kreivitär, yrittäessään hiukankin paljastaa sitä

ilman hänen suostumustaan, joutuisi ehdottomasti puolisonsa ankaran

vihastuksen alaiseksi. Jos hän pakenisi isänsä taloon suoraan

tunnustamatta arvoansa ja säätyänsä, tulisi hänen asemansa epäilemättä

suuresti vahingoittamaan hänen mainettansa, ja jos hän taas tuollaisen

tunnustuksen tekisi, saattaisi se viedä hänen ja hänen puolisonsa

välien sovittamattomaan rikkoutumiseen. Kenilworthissa taasen saisi

hän esittää asiansa suoraan puolisolleen, jota Janet, vaikk'ei

luottanutkaan häneen niin paljon kuin kreivitär, ei kuitenkaan pitänyt

osallisena niihin halpamaisiin ja julkeihin juoniin, mihin hänen

palvelijansa turvautuivat tukahuttaakseen heidän käsistään pakenevan

kreivittären valitukset hänen osakseen tulleesta kohtelusta. Mutta

pahimmassakin tapauksessa, jos kreivi kieltäytyisi suomasta hänelle

oikeutta ja suojaa, voisi hän, jos hän katsoisi parhaaksi ilmaista

kärsimänsä vääryyden, saada Tressilianin puolustajakseen ja

kuningattaren tuomarikseen; niin paljon oli Janet päässyt asioista

selville lyhyestä keskustelustaan Waylandin kanssa. Hän oli siis

yleensä suosiollinen emäntänsä Kenilworth-matkalle, ja puhuikin siitä

kreivittärelle, kuitenkin pyytäen häntä noudattamaan mitä suurinta

varovaisuutta tuloaan puolisolleen ilmoittaessaan.

»Oletko Sinä itse ollut varovainen, Janet?» kysyi kreivitär; »oletko

paljastanut asemani ja tilani salaisuuden oppaalle, jonka turviin minun

nyt on antautuminen?»

»Minulta ei hän ole saanut tietää mitään», vastasi Janet; »enkä minä

usko hänen tietävän enempää Teidän asemastanne kuin mitä kansa

yleisesti luulee.»

»Ja mitä se luulee?» kysyi rouva.

»Että Te lähditte isänne talosta -- mutta loukkaan Teitä jälleen, jos

jatkan», virkkoi Janet keskeyttäen puheensa.

»Et loukkaa, jatka vain», pyysi kreivitär; »minun täytyy oppia

kestämään niitä ilkeitä huhuja, joita hulluuteni on pannut minusta

liikkeelle. Minun nähdäkseni luullaan kait, että minä lähdin isäni

talosta luvattoman rakkauden houkutuksesta. -- Se on erehdys, joka on

pian poistuva -- jonka täytyy poistua, sillä minä haluan elääkseni

säilyttää maineeni tahratonna, tai sitten lakata elämästä. -- Minua

pidetään siis Leicesterin jalkavaimona?»

»Enimmiten Varneyn», vastasi Janet; »muutamat arvelevat häntä kuitenkin

vain herransa huvittelujen verhoksi; sillä tieto Teidän huoneittenne

tuhlailevan komeasta sisustuksesta on päässyt salaisesti leviämään ja

sellaiset varustukset käyvät paljon yli Varneyn varojen. Mutta tällä

viimeisellä mielipiteellä on vähän kannattajia; sillä ihmiset

uskaltavat tuskin viittaillakaan moiseen epäluuloon, kun on niin korkea

nimi kysymyksessä, jott'ei tähtikamari pääsisi rankaisemaan heitä

aateliston häpäisemisestä.»

»Tekevätpä ne viisaasti puhuessaan hiljaa», virkkoi kreivitär, »jotka

tahtovat asettaa jalon Dudleyn sellaisen konnan rikostoveriksi kuin

Varneyn. -- Olemme tulleet portille. -- Ah! Janet, minun on nyt

heittäminen Sinulle hyvästi! -- Älä itke, rakas tyttöseni», lisäsi hän,

yrittäen verhota omaa mielihaikeuttaan uskollisen palvelijattarensa

jättämisestä pieneen pilailuun: »ja kun jälleen tavataan, niin poista

nyt, Janet, tuo kiinteä röyhelösi ja hanki sijaan avonainen

pitsikaulus, joka päästää kauniin kaulasi näkyviin; ja heitä nurkkaan

tuo huono, mustin lasihelmin reunustettu puserosi, jota hädin tuskin

kamarineitokaan saattaa pitää ja neulo uusi hienosta sametista ja

kultakankaasta -- huoneestani löydät kankaita yllin kyllin, sillä minä

annan ne Sinun vapaasti käytettäväksesi. Rohkeutta vain, Janet; sillä

vaikka Sinä nyt oletkin vain onnettoman, harhailevan, nimettömän ja

maineettoman rouvan palvelijatar, täytyy Sinun jälleen yhtyessämme olla

puettuna tavalla, joka sopii Englannin ensimäisen kreivittären

läheisimmälle ja suosituimmalle kamarineitsyelle.»

»Jumala suokoon, rakas rouva», vastasi Janet, -- »ei että minä olisin

saanut komeamman puvun, vaan että meidän kumpaisenkin pusero peittäisi

silloin kepeämpää sydäntä!»

Nyt oli takaportin lukko auvennut muutamista ankaroista avaimen

käänteistä, ja kreivitär havaitsi sisäiseksi väristyksekseen olevansa

ulkopuolella niitä muureja, jotka hänen puolisonsa ankarat käskyt

olivat määränneet hänen kävelymatkojensa äärimäisiksi rajoiksi.

Odottaen levottomana heidän ilmestymistään seisoi seppä Wayland vähän

matkan päässä piilossa maantietä reunustavan pensasaidan takana.

»Onko kaikki turvallista?» kysyi häneltä Janet hätäisesti, hänen

lähestyessään heitä varoen.

»Kaikki», vastasi Wayland; »mutta minun on ollut mahdotonta hankkia

ratsua armolliselle rouvalle. Giles Gosling, se pelkurimainen lurjus,

kieltäytyi luovuttamasta minulle hevosta millään ehdolla, jott'ei hän

muka joutuisi mihinkään ikävyyksiin -- mutta eipä haittaa. Armollisen

rouvan täytyy nousta minun hevoseni selkään, ja minä astelen hänen

rinnallaan siksi kunnes saadaan toinen ratsu. Takaa-ajosta ei ole

pelkoa, ell'ette vain Te, kaunis neiti Janet, unohda läksyänne.»

»En enempää kuin se viisas Tekoan leskikään unohti sanoja, jotka Joab

pani hänen suuhunsa», vastasi Janet. »Huomenna minä ilmoitan, ett'ei

emäntäni voi nousta vuoteeltaan.»

»Niin, ja että hän potee pään särkyä ja raskautta -- että hänen

sydämensä tykyttää ankarasti ja että hän haluaa olla rauhassa. -- Älä

pelkää mitään; he tyytyvät niihin viittauksiin ja häiritsevät Sinua

vain hyvin harvoilla kysymyksillä -- he tuntevat kyllä taudin.»

»Mutta poistumisenihan huomataan kuitenkin lopulta», virkkoi kreivitär,

»ja silloin ne tappavat hänet kostoksi. -- Minä palaan mieluummin

takaisin kuin jätän hänet semmoiseen vaaraan.»

»Älkää lainkaan huolehtiko minusta, armollinen rouva», vastasi Janet;

»toivoisinpa, että Te saisitte yhtä varmasti apua ja turvaa niiltä,

joiden puoleen aijotte kääntyä, kuin minä olen varma siitä, ett'ei

isäni, vaikka hän olisi kuinka vihoissaan, salli minulle mitään pahaa

tapahtuvan.»

Wayland oli nyt nostanut kreivittären satulaan, mille hän ensin oli

levittänyt viittansa, jotta kreivittären olisi mukavampi istua.

»Hyvästi, ja olkoon Jumalan siunaus kanssanne!» sanoi Janet, jälleen

suudellen emäntänsä kättä; kreivitär vastasi hänen hurskaaseen

toivotukseensa äänettömällä hyväilyllä. Sitten erkanivat he ja Janet

huudahti Waylandille: »Auttakoon taivas niin Teitä hädässänne kuin

Tekin olette uskollinen tai petollinen tätä syvästi loukattua ja

avutonta rouvaa kohtaan!»

»Amen! ihanin Janet», vastasi Wayland; »ja uskokaa minua: minä toimitan

tärkeän tehtäväni niin, että ensi kertaa tavatessamme täytyy Teidän

kauniiden pyhimysmäisten silmienne katsoa minua hieman kunnioittavammin

kuin tähän asti.»

Näiden hyvästien jälkimäinen osa kuiskattiin Janetin korvaan; ja

vaikk'ei tämä antanutkaan mitään suoranaista vastausta, ei hän myös

millään tavalla tehnyt tyhjäksi Waylandin sanojen ilmaisemaa toivoa,

koska hän epäilemättä halusi kaikin keinoin edistää emäntänsä

turvallista pakoa. Janet astui portista puiston puolelle ja lukitsi sen

jälkeensä, kun taas Wayland, tarttuen hevosen suitsiin ja kävellen

aivan sen pään kohdalla, alotti kreivittären kanssa äänettömän

vaarallisen kuutamoisen matkansa.

Vaikka seppä Wayland pitikin niin kiirettä kuin suinkin voi, oli

tällainen kulkemistapa kuitenkin niin hidas, että kun aamu alkoi

sarastaa idän sumujen seasta, huomasi hän päässeensä vasta noin

kymmenen peninkulman päähän Cumnorista. »Rutto syököön kaikki

lipeäkieliset majatalonisännät!» huudahti Wayland, voimatta enää

hillitä kiukkuaan ja levottomuuttaan. »Olisipa vain se petollinen

tolvana Giles Gosling sanonut minulle suoraan vaikka paria päivää

aikaisemmin, ett'en minä voinut luottaa häneen, olisin kyllä katsonut

paremmin eteeni. Isäntäni sitä pitää lupaamankin kaikki, mitä suinkin

pyydetään, mutta kun on koni kengitettävä, ei heillä olekaan rautaa.

Jos olisin tiennyt, olisin jo paritkymmenet keinot keksinyt; ja

tällaisen hyvän asian takia en minä olisi liikoja perustanut, vaikka

olisin kähveltänyt ratsun läheisimmältä laitumelta -- olisin sitten

vain lähettänyt elukan takaisin kunnanvanhimmalle. Kapi ja

kangistustauti tuhotkoot kaikki hevoset 'Mustan Karhun' talleista.»

Kreivitär koki lohduttaa opastaan huomauttamalla, että valkeneva päivä

auttaisi häntä lisäämään nopeuttaan.

»Totta, armollinen rouva», vastasi tämä; »mutta se auttaa myös muita

ihmisiä meitä näkemään, ja siitäpä voisi tulla huono alku matkallemme.

Minä en olisi välittänyt koko asiasta enempää kuin alasimen kypenestä,

kunhan vain olisimme ennättäneet pitemmälle. Mutta mikäli minä tätä

Berkshireä tunnen, on siinä ammoisista ajoista asti asustanut sellaisia

ilkeitä menninkäisiä, jotka istuvat myöhään illalla ja nousevat varhain

aamulla, vain saadakseen pistää nokkansa muiden ihmisten asioihin. Minä

olen kyllä ennemminkin saanut niiden häijyyttä kokea. Mutta älkää silti

peljätkö mitään, armollinen rouva», lisäsi hän; »sillä äly hyvään

onneen yhtyneenä keksii kyllä voiteen joka haavalle.»

Oppaan levottomuus teki kuitenkin suuremman vaikutuksen kreivittären

mieleen, kuin ne lohduttelut, jotka hän katsoi sopivaksi siihen

liittää. Hän katseli tuskallisena ympärilleen, ja kun varjot väistyivät

maisemasta ja kun itäisen taivaan kirkastuva loimo ennusti auringon

pikaista nousua, odotti hän lisääntyvän valon joka käänteessä

ilmaisevan heidät kostaville vainoojille tai paljastavan muita

vaarallisia ja voittamattomia esteitä, jotka tekisivät matkan

jatkamisen mahdottomaksi. Seppä Wayland oli hänkin hieman rauhaton ja

soimaten itseään siitä, että oli turhan takia pelästyttänyt

kreivitärtä, asteli hän teeskennellyn hilpeänä hänen rinnallaan, väliin

puhellen hevoselle miehen lailla, joka täydelleen tuntee tallikielen,

väliin hiljaa vihellellen katkonaisia säveljaksoja ja väliin vakuuttaen

kreivittärelle, ett'ei ollut hätäpäivääkään; mutta samalla tähysteli

hän tutkivasti ympärilleen havaitakseen, oliko näkyvissä mitään, joka

ajaisi valheeksi hänen sanansa juuri kun ne olivat tulemassa hänen

suustaan. Niin kulkivat he edelleen, kunnes muuan odottamaton tapaus

valmisti heille tilaisuuden jatkaa matkaansa nopeammin ja mukavammin.

Kenilworth III-IV · 第 9 / 27 题