Heikoksi väitä suloain,
Ei hoviin tuosta, arvaa sen!
Miks' riistitkään mun kodistain,
Sain siellä arvon ylhäisen?
Ihaillun morsiosi luo
Ei kiirettä nyt enää lain;
Elossa, haudassako tuo,
Sama se Sulle, sortajain.
_William Julius Michlen »Cumnorin Linna»_.
Meidän aikamme ja kaikkien aikojen hienojen naisten olisi täytynyt
myöntää, että nuorella ja kauniilla Leicesterin kreivittärellä oli,
paitsi nuoruuttaan ja kauneuttaan kaksi ominaisuutta, jotka oikeuttivat
hänet saamaan arvokkaan sijan ylhäisten ja kunnioitettavien rouvien
joukossa. Hän oli, kuten näemme hänen kohtauksestaan kulkukauppiaan
kanssa, tuhlailevan kerkeä tekemään tarpeettomia ostoksia vain sen
takia, että häntä huvitti hankkia kaikenlaista tarpeetonta, loistavaa
rihkamaa, joka kerran hankittuna ei sitten enään ensinkään
miellyttänyt; ja hän oli sen lisäksi sangen taipuvainen kuluttamaan
suuren osan päivästä koristelemiseen, vaikka hänen pukunsa kirjava
komeus saikin osakseen vain ankaran Janetin puolipilkallisen arvostelun
tai hyväksyvän katseen niistä kirkkaista silmistä, jotka näkivät oman
riemuvoittonsa säteiden heijastuvan kuvastimesta.
Kreivitär Amy saattoi kuitenkin tällaisten turhamaisten taipumustensa
puolustukseksi esittää sen seikan, ettei silloinen kasvatus ollut
tehnyt paljoa tai oikeammin ei mitään hänen luonnostaan iloisen ja
vakavampiin harrastuksiin kyllästyvän luonteensa taivuttamiseksi
parempaan suuntaan. Ellei hänestä olisi ollut mieluista kerätä
kaikenlaista korua ja kantaa sitä, olisi hän kutonut verhoja ja
valmistellut neulomateoksia niin ahkerasti, että kaikki Lidcoten linnan
seinät ja istuimet olisivat peittyneet niiden kirjavaan runsauteen, tai
olisi hän hankkinut vaihtelua Minervan askarruksiin paistamalla
valtavan makkaran siksi kun ritari Hugh Robsart palaisi metsältä. Mutta
Amylla ei ollut vähimpiäkään luonnollisia taipumuksia kangaspuiden,
neulan tai keittokirjan puuhiin. Hänen äitinsä oli kuollut hänen
lapsena ollessaan, hänen isänsä noudatti kaikkia hänen oikkujaan, ja
Tressilian, ainoa ihminen hänen ympäristössään, jolla oli kykyä ja
tahtoa hänen henkensä viljelemiseen, oli suuresti vahingoittanut hyvää
tarkoitustaan käymällä liian innokkaasti käsiksi opettajan toimeensa,
niin että tuo vilkas, hemmoteltu ja turhamainen tyttö katseli häntä
pienellä pelolla ja suurella kunnioituksella ja tunsi häntä kohtaan
hyvin vähän tai ei ensinkään sitä hienompaa hellyyttä, jota hänen
toivonsa ja pyrkimyksensä oli herättää. Ja niinpä Leicesterin jalo
ulkomuoto, sulava käytös ja hieno imartelu avasikin hänen sydämensä ja
vangitsi hänen mielikuvituksensa jo aikoja ennen, kuin tyttö oli
päässyt tuntemaan hänet rikkauden ja vallan häikäiseväksi lemmikiksi.
Leicesterin lukuisat käynnit Cumnorissa heidän avioliittonsa ensi
aikoina olivat suostuttaneet kreivittären siihen yksinäiseen ja
eristettyyn elämään, johon hän oli tuomittu, mutta kun nämä käynnit
muuttuivat yhä harvemmiksi ja harvemmiksi, ja kun niiden paikan
täyttivät vain selittelevät kirjeet, jotka nekään eivät aina olleet
erikoisen lämpimiä, jopa useimmiten tavattoman lyhyitäkin, alkoivat
tyytymättömyys ja epäily pesiytyä näihin loistaviin huoneisiin, jotka
rakkaus oli valmistanut kauneudelle. Hänen vastauksensa Leicesterille
paljastivat nämä tunteet liiankin suoraan ja kärttivät pikemmin
teeskentelemättömän kiihkeästi kuin viisaasti, että hänet toki
päästettäisiin tästä yksinäisestä ja salaperäisestä olinpaikastaan ja
että kreivi tunnustaisi heidän avioliittonsa; ja esitellessään kaikella
mahdollisella taidollaan perustelujaan, luotti hän etupäässä siihen
lämpöön ja voimaan, jolla hän pyyntönsä suoritti. Joskus rohkeni hän
liittää niihin moitteitakin, joita Leicester katsoi hyvällä syyllä
voivansa pitää ansaitsemattomina.
»Minä olen tehnyt hänestä kreivittären», sanoi hän Varneylle; »sopisipa
hänen nyt odottaa rauhassa siksi kunnes minä voisin julkisesti painaa
kruunun hänen kulmilleen.»
Kreivitär Amy näki asian kokonaan toisessa valossa.
»Mitä auttavat minua arvo ja kunnia», puheli hän, »jos minun täytyy
elää täällä unhoitettuna vankina, ilman seuraa ja julkista huomiota ja
säädylleni kuuluvia oikeuksia aivan huonomaineisen tai epäilyttävän
henkilön tavoin? Minä en välitä vähääkään kaikista noista
helminauhoista, joita Sinä minun kiusoikseni kiertelet tukkaani, Janet.
Minä sanon Sinulle, että jos minä olisin Lidcoten linnassa pistänyt
vain tuoreen ruusunnupunkin hivuksiini, olisi hyvä isäni heti kutsunut
minut luokseen katsellakseen sitä tarkemmin, ja se lempeä vanha
kappalainen olisi hymyillyt, ja mestari Mumblazen olisi puhunut jotakin
vaakunain ruusuista urhoollisuuden esikuvina; mutta nyt istun minä
täällä, koristettuna aivan kuin epäjumalan kuva kultakankain ja
jalokivin, ja vain Sinä, Janet, olet katselemassa kaikkea sitä
komeuttani. Siellä oli myöskin se Tressilian parka -- mutta eipä maksa
vaivaa puhua hänestä.»
»Eipä tosiaankaan, armollinen rouva», vahvisti hänen ymmärtäväinen
palvelijattarensa; »ja Te saattekin minut joskus toivomaan, ettette Te
puhuisi hänestä niin usein ja niin malttamattomasti.»
»Turha on minua varoittaaksesi, Janet», sanoi kärsimätön ja
parantumaton kreivitär; »minä synnyin vapaana, vaikka minut nyt on
teljetty tänne pikemminkin jonkun kauniin muukalaisen orjattaren tavoin
kuin englantilaisen ylimyksen puolison. Minä kestin kaiken tämän
ilomielin niinkauvan kuin olin varma hänen rakkaudestaan; mutta nyt
saavat he kahlehtia nämä jäsenet miten ikänä haluavat, kieleni ja
sydämeni tulevat aina pysymään vapaina. -- Minä sanon Sinulle, Janet,
minä rakastan puolisoani -- minä olen rakastava häntä viimeiseen
hengenvetooni asti -- minä en voi lakata häntä rakastamasta, vaikka
tahtoisinkin, tai vaikka hän -- mikä, Jumala nähköön, saattaa
tapahtuakin -- lakkaisi rakastamasta minua. Mutta sen minä vain tahdon
sanoa, ja kuuluvasti, että minä olisin ollut onnellisempi nykyistäni,
jos olisin jäänyt Lidcoten linnaan, vaikka minun olisikin sitten
pitänyt mennä naimisiin sen Tressilian-paran kanssa ja nähdä aina
edessäni hänen surullinen muotonsa ja hänen oppinut päänsä, minä kun en
opista rahtuakaan välittänyt. Hän sanoi usein, kun en minä halunnut
lukea hänen mielikirjojaan, että vielä kerran tulee aika, jolloin minä
olisin iloinen, jos olisin ne lukenut -- luulen sen ajan nyt tulleen.»
»Minä ostin Teille muutamia kirjoja, armollinen rouva», sanoi Janet,
»eräältä rammalta mieheltä, joka myyskenteli niitä torilla -- ja joka
tähysteli minua hieman hävyttömästi, se olkoon sanottuna.»
»Näytähän tänne, Janet», virkkoi kreivitär, »kunhan ne eivät vain olisi
kaikki sitä Teidän tylyä ja jäykkää lajianne. -- Mitä tämä on, hurskas
neitoseni? _'Kultaisen Kynttilänjalan Niistimet'. -- 'Kourallinen
Mirhamia ja Isoppia Sairaan Sielun Puhdistamiseksi' -- 'Siemaus Vettä
Bacan Laaksosta' -- 'Ketut ja Tulipalot'_. -- Mitä roskaa tämä
kaikki on, neitokaiseni?»
»Jalo rouva», vastasi Janet, »minusta näytti soveliaalta ja
toivottavalta kylvää Jumalan laupeutta ja armoa Teidän Korkeutenne
poluille; mutta ell'ette niistä huoli, niin on tässä näytelmiä ja
runojakin, luullakseni.»
Kreivitär jatkoi huolimattomasti tarkasteluaan ja käänteli
välinpitämättömänä sellaisia harvinaisia niteitä, jotka nykyään
rikastuttaisivat parikymmentä vanhojen kirjojen kauppiasta. Niiden
joukossa oli _»Keittokirja, painattanut Rikhard Lant», »Skeltonin
Kirjoja» -- »Kansan Ajanviete» -- »Tiedon linna»_, j.n.e., j.n.e.
Mutta kreivittären sydän ei kiintynyt tähänkään oppiin, ja iloisesti
hypähtikin hän haluttomasta toimestaan: lentolehtisten selailemisesta,
ja hätäisesti heittikin hän ne kaikki huiskin haiskin lattialle, kun
pihalta kuuluva nopea ratsujen töminä kutsui hänet akkunaan ja sai
hänet huudahtamaan: »Se on Leicester! -- se on jalo kreivini! -- se on
minun Dudleyni! -- Jokainen hänen hevosensa kavion isku on minun
korvissani suloisinta, taivaallisinta soitantoa!»
Talossa syntyi lyhyt hälinä, ja Foster astui huoneeseen, silmät maahan
luotuina ja koko olemuksessa entinen yrmy sävy ja ilmoitti, että herra
Rikhard Varney oli saapunut herra kreivin luota, ratsastettuaan läpi
yön, ja halusi nyt heti puhutella Hänen Armoaan.
»Varneyko» huudahti kreivitär pettyneenä; »puhutellako minua? -- No,
yhtä kaikki! -- Hän tuo sanomia Leicesteriltä -- päästäkää hänet heti
sisään.»
Varney astui huoneeseen, missä kreivitär oli, koristettuna
luonnollisella suloudellaan ja kaikella, mitä Janetin taito ja komea ja
aistikas aamupuku olivat voineet saada aikaan. Mutta hänen paras
kaunistuksensa oli kuitenkin hänen uhkea vaaleanruskea tukkansa, joka
valtavina aaltoina valui hänen joutsenenkaulalleen ja rinnalleen, joka
kohoili levottomasta odotuksesta; samastapa syystä oli hänen
kasvoilleenkin sävähtänyt vieno punanhäive.
Varney esiintyi samassa puvussa, missä hän oli saattanut herransa
hoviin tuona merkillisenä aamuna, ja sen komeus muodosti omituisen
vastakohdan sille epäjärjestykselle ja tahrautuneisuudelle, minkä nopea
öinen ratsastus ja lokaiset tiet olivat aiheuttaneet. Hänen otsallaan
asui levottoman kiireen ilme, niinkuin sen, joka pelkää sanomainsa
saavan huonon vastaanoton, mutta joka on kuitenkin havainnut
välttämättömäksi niiden ilmoittamisen. Kreivittären tuskaisa silmä
keksi heti paikalla tämän pelon, ja hän huudahti:
»Te tuotte uutisia jalolta kreiviltä, herra Varney -- laupias Jumala!
onko hän sairas?»
»Ei, armollinen rouva, ei, Jumalan kiitos!» vastasi Varney. »Tyyntykää
ja sallikaa minun vetää henkeä, ennen kuin kerron asiani.»
»Vai vetää henkeä! herra», kiisti rouva kärsimättömänä; »kyllä minä
tunnen ne Teidän teatteritemppunne. Koska henkenne on riittänyt tuomaan
Teidät tänne, niin kyllä kai se riittää vielä uutistennekin
ilmoittamiseen, ainakin lyhyeen ja ylimalkaiseen.»
»Armollinen rouva», vastasi Varney, »me emme ole yksin, ja herra
kreivin sanoma oli vain Teidän korvianne varten.»
»Jättäkää meidät, Janet ja herra Foster», sanoi kreivitär; »mutta
pysytelkää tuossa toisessa huoneessa, niin että saatan huutaa Teitä
milloin tahansa.»
Foster ja hänen tyttärensä siirtyivät Leicesterin kreivittären käskyä
totellen seuraavaan huoneeseen, mikä oli varsinainen vierashuone.
Siihen makuuhuoneesta johtava ovi suljettiin ja teljettiin sitten
huolellisesti, ja isä ja tytär jäivät molemmat tuskallisen odotuksen
valtaan, edellinen tuo vanha synkkä, epäluuloinen, kolkko ilme
kasvoillaan, ja Janet kädet ristissä ja sen näköisenä, kuin haluaisi
hän hartaasti tietää emäntänsä kohtalon, mutta kuin kohottaisi hän
samalla palavia rukouksia taivaan puoleen hänen pelastumisekseen. Anton
Foster näytti johonkin määrin aavistavan, mitä tapahtui hänen
tyttärensä sielussa, sillä huoneen poikki astuessaan tarttui hän
hätäisesti tytön käteen ja sanoi: »Se on oikein -- rukoile, Janet,
rukoile -- me tarvitsemme kaikki rukouksia, ja muutamat meistä enemmän
kuin toiset. Rukoile, Janet -- Rukoilisin minäkin, mutta minun täytyy
kuunnella, mitä tuolla sisällä tapahtuu -- pahoja siitä nyt tulee,
rakas lapseni -- pahoja tulee. Jumala antakoon syntimme anteeksi; sillä
Varneyn äkillinen ja outo saapuminen ei ennusta hyvää.»
Janet ei ollut vielä koskaan kuullut isänsä kehoittavan häntä
kiinnittämään huomiotansa mihinkään heidän salaperäisessä talossaan
tapahtuvaan, tai edes sallivan sitä, ja kun hän nyt niin teki, soi
hänen äänensä Janetin korvissa -- hän ei tiennyt, mistä se johtui --
kuin kissapöllön rääkyntä, joka ennustaa kauhistavia tihutöitä. Hän
käänsi katseensa peloissaan ovea kohti, ikäänkuin odottaen sen takaa
kuuluvan hirvittäviä ääniä tai avautuvan jonkun kauhunäyn.
Kaikki oli kuitenkin hiljaista kuin kuolema, ja niiden äänet, jotka
puhuivat sisähuoneessa, jos he yleensä puhuivat lainkaan, oli
huolellisesti alennettu niin mataliksi, ett'ei viereisessä huoneessa
voinut eroittaa niistä mitään. Yht'äkkiä kuuluivat he kuitenkin puhuvan
nopeasti, lujasti ja hätäisesti; ja heti sen jälkeen kaikui
kreivittären ääni niin väkevänä, kuin ankarin kiivastus suinkin voi sen
paisuttaa: »Avatkaa ovi, herra, minä käsken! -- Avatkaa ovi! -- Minä en
kaipaa muuta vastausta!» jatkoi hän, peittäen ankaralla äänellään
kuulumasta ne hiljaiset, mutisevat sanat, joita Varney kuului lausuvan
tuolloin tällöin. »Hoi! Te siellä ulkona!» jatkoi hän yhä, kirkuen
hädissään, »Janet, huuda koko talonväki kasaan! -- Foster, murra ovi!
-- Minua pidättää täällä petturi! -- Tartu kirveeseen ja kankeen,
Foster. -- Minä vastaan kaikesta!»
»Ei tarvita, armollinen rouva», kuului Varney vihdoin selvästi puhuvan.
»Jos Te suvaitsette julistaa herra kreivin tärkeät yksityiset asiat ja
omat asianne kaikelle maailmalle, niin en minä suinkaan tahdo olla
Teille esteenä.»
Ovi väännettiin lukosta ja avattiin, ja Janet ja hänen isänsä
syöksyivät sisään, levottomina haluten tietää syyn noihin kamaliin
huutoihin.
Heidän astuessaan huoneeseen seisoi Varney ovipielessä hammasta purren,
kasvoilla ilme, jossa kuvastuivat yht'aikaa raivo, häpeä ja pelko.
Kreivitär taas seisoi keskellä huonetta kaltaisena nuoren Pytian, joka
on juuri joutunut jumalaisen innoituksen valtaan.
Hänen kauniin otsansa suonet olivat ankarasta puhumisesta paisuneet
paksuiksi sinisiksi viivoiksi -- hänen poskensa ja kaulansa hohtivat
tulipunaisina -- hänen silmänsä olivat kuin vangitun kotkan, joka
syöksee hehkuvia ukonnuolia viholliseensa, koska ei voi päästä sitä
kynsin repimään. Jos olisi mahdollista raivottaren muuttaa sulottareen,
eivät hänen kasvonsa voisi yhdistää niin suurta kauneutta niin
mahtavaan vihaan, halveksuntaan, uhmaan ja kiivastukseen. Eleet ja
ryhti vastasivat ääntä ja kasvojen ilmettä ja kokonaisuus muodosti
näyn, joka oli sekä ihana että peloittava, niin suuren ylevyyden oli
kiihkeä mielenliikutus luonut kreivitär Amyn luontaiseen hempeään
viehkeyteen. Heti kun ovi avautui, juoksi Janet emäntänsä luo; ja
hitaammin, mutta sentään nopeammin tavallistaan lähestyi Anton Foster
Rikhard Varneyta.
»Jumalan nimessä, mikä Teidän Armoanne vaivaa?» kysyi edellinen.
»Mitä saatanan nimessä Te teitte hänelle?» kysyi jälkimäinen.
»Kuka, minäkö? -- en mitään», vastasi Varney, mutta pää riipuksissa ja
ääni jurona; »en mitään muuta kuin että ilmoitin hänelle puolisonsa
käskyt, ja ell'ei armollinen rouva halua niitä totella, tietää hän itse
paremmin kuin minä, miten siitä vastata.»
»Kautta taivaan, Janet», sanoi kreivitär, »se petturi ja konna
valehtelee suoraan! Hänen täytyy valehdella, koska hänen puheensa
lankeavat jalon puolisoni häpeäksi -- hänen täytyy pakostakin
valehdella kaksin kerroin, koska hän puheillaan ajaa omia, yhtä
inhoittavia kuin saavuttamattomiakin tarkoitusperiään.»
»Te olette ymmärtänyt minua väärin, armollinen rouva», virkkoi Varney,
vastahakoisen nöyrästi ja samalla puolustavasti; »antakaamme tämän
asian levätä siksi kun kiihkonne on hieman laimentunut ja minä selitän
Teille kaikki.»
»Sinä et ole koskaan saava tilaisuutta siihen», virkkoi kreivitär. --
»Katso häntä, Janet. Hän on koreasti puettu, hän näyttää ulkoapäin
aatelismieheltä, ja kuitenkin tuli hän tänne vakuuttamaan puolisoni
tahtovan -- ei, enemmän, vihityn puolisoni käskevän, että minun pitäisi
menemän hänen kanssaan Kenilworthiin ja kuningattaren ja ylimysten ja
oman vihityn puolisoni edessä tunnustaman hänet -- tuon tuossa -- tuon
viitanharjaajan, tuon kengänpuhdistajan -- tuon tuossa, puolisoni
palvelijan, lailliseksi aviomiehekseni ja herrakseni! Suuri Jumala! Jos
minä myöhemmin vaatisin oikeuksiani ja arvo-asemaani takaisin, olisin
minä siten nostanut omaa itseäni vastaan aseita, jotka leikkaisivat
oikean vaatimukseni juurineen poikki ja tekisivät minulle mahdottomaksi
pyrkiä enään Englannin jalojen ylimysnaisten joukkoon.»
»Sinä kuulet, Foster, ja myöskin Sinä, nuori neito, mitä tämä rouva
sanoo», vastasi Varney, käyttäen hyväkseen pysäystä, minkä kreivitär
oli pakotettu tekemään syytöspuheessaan pikemmin ilman puutteen kuin
aineen loppumisen takia: -- »Te kuulette, että tämä rouva tekee
kiihkoissaan minut vastuunalaiseksi toimenpiteestä, jota jalo kreivi on
ajatellut erinäisten seikkain salaamiseksi ja joka on selitettynäkin
tuossa kirjeessä, mitä tämä rouva pitää kädessään.»
Foster yritti tässä astua väliin pontevan näköisenä, koska hän luuli
sen kuuluvan virkaansa. »Ei, armollinen rouva, minun on pakko sanoa
Teille, että Te olette menetellyt tässä perin malttamattomasti. --
Sellaista petosta ei voida kokonaan tuomita, jos se tapahtuu hyvässä
tarkoituksessa; niinpä sanoi patriarkka Abrahamkin Saaraa sisarekseen,
heidän mennessään alas Egyptiin.»
»Niin kyllä, herraseni», vastasi kreivitär; »mutta Jumala soimasi tästä
petoksesta valitun kansansa esi-isää pakanallisen faraon suun kautta.
Voi teitä, jotka luette pyhää raamattua vain etsiäksenne sieltä
paikkoja, mitkä ovat tarkoitetut meille varoitukseksi eivätkä
esimerkiksi!»
»Mutta Saara ei vastustanut herransa tahtoa, jos suvainnette huomata»,
virkkoi Foster vastaukseksi; »vaan teki niin kuin Abraham käski, sanoen
itseänsä hänen sisareksensa, jotta hänen herrallensa hyvin kävisi hänen
tähtensä ja jotta hänen sielunsa eläisi hänen kauneutensa tähden.»
»Taivas antakoon minulle anteeksi hyödyttömän kiivastukseni», vastasi
kreivitär, »sillä Sinä olet yhtä hävytön tekopyhä kuin tuo mies tuolla
julkea petturi! Minä en voi koskaan uskoa, että jalo Dudley olisi
antanut suostumuksensa niin raukkamaiseen, niin häpeälliseen juoneen.
Mutta jos niin on, tallaan minä hänen halpamaisuutensa mäsäksi ja
hävitän kaiken muiston hänestä ikipäiviksi!»
Niin puhuen repi hän Leicesterin kirjeen palasiksi ja polki
rajattomassa vihastuksessaan niitä jaloillaan, ikäänkuin olisi hän
halunnut hävittää olemattomiin nekin pienet jätteet, jotka siitä vielä
olivat näkyvissä.
»Olkaa todistajiani», sanoi Varney kokien pysyä tyynenä, »että hän on
nyt repinyt jalon herrani kirjeen, jotta hän sitten saisi vierittää
minun niskoilleni sen neuvoman suunnitelman; ja vaikk'ei minulle lähde
siitä aikeesta mitään muuta kuin vaaraa ja vaivaa, tahtoisi hän
panna sen minun syykseni, ikäänkuin ajaisin minä siinä omia
tarkoitusperiäni.»
»Sinä valehtelet, petollinen orja!» huusi kreivitär, huolimatta Janetin
tyynnyttelyistä, tämä kun surullisena aavisti hänen vain siten takovan
aseita itseään vastaan. -- »Sinä valehtelet!» toisti hän. -- »Anna
minun olla, Janet. -- Vaikka tämä olisi sitten viimeinen sanani, niin
hän valehtelee -- hän punoo omia saastaisia juoniaan, ja hän olisi
esitellyt niitä laveammaltikin, jos olisin voinut suuttumukseltani
pysyä hiljaa, kuten alussa, mistä hän saikin rohkeutta ilmaista
konnamaiset suunnitelmansa.»
»Armollinen rouva», virkkoi Varney, joka julkeudestaan huolimatta tunsi
asemansa hieman noloksi, »minä pyydän Teitä uskomaan, että olette
kokonaan erehtynyt.»
»Ennen uskoisin minä valon pimeydeksi!» huusi raivostunut kreivitär.
»Olenko minä muka juonut unohduksen virrasta? Enkö minä muka muista
Sinun aikaisempaa käytöstäsi, joka, jos Leicester sen olisi tiennyt,
olisi vienyt Sinut suoraan hirteen, eikä tuonut Sinulle hänen
läheisimmän ystävyytensä kunniaa? -- Toivoisinpa olevani mies vain
viisikin minuuttia! Siinä ajassa jo ehtisin pakottaa tuollaisen
pelkurin kuin Sinunkin tunnustamaan konnamaisuutensa. Mutta mene -- ja
heti paikalla! -- Sano herrallesi, että jos minä lähtisinkin sille
häpeän polulle, jolle se inhoittava petos, mitä Sinä olet esitellyt
hänen nimissään, minut välttämättä veisi, minä ainakin tahtoisin
hänelle kilpailijan, joka edes hiukankin ansaitsisi sen nimen. Hänen
sijaansa ei saa täyttää kurja palkkapalvelija, jonka suurimpana onnena
on saada lahjaksi herransa viimeiset vaatteet, ennen kuin ne ovat aivan
nukkavieruiksi kuluneet ja joka kykenee viehättämään vain jotakin
esikaupungin tyttöletukkaa komeilemalla herransa vanhojen kenkien
uusilla nauharuusukkeilla. Tiehesi, heti paikalla, mies -- minä
halveksin Sinua niin suuresti, että häpeän suuttuneeni Sinuun.»
Varney lähti huoneesta sanattoman raivon vallassa, ja häntä seurasi
Foster, jonka luonnostaankin hitaan järjen olivat kokonaan
pyörryttäneet ne hurjat kiivastuksen ja vihan purkaukset, mitkä olivat
ensi kerran hänen kuultensa tulvineet kreivittären huulilta, sillä
Foster oli koko ajan pitänyt häntä liian lempeänä ja liian
hyvänsävyisenä kantamaan närkästynyttä ajatustakaan, saati sitten
käyttämään kovia sanoja. Foster kulki sentähden itsepintaisesti Varneyn
jäljissä, ahdistaen häntä kysymyksillä, joihin toinen ei vastannut,
ennen kuin he olivat saapuneet neliönmuotoisen pihan toiselle puolelle,
entiseen kirjastoon, mihin lukija on jo tutustunut. Täällä kääntyi
Varney hellittämättömään seuraajaansa ja alkoi selvitellä asiaa
verrattain rauhallisella äänellä; sillä tuo lyhyt kävely oli riittänyt
niin taitavalle mielensä kuohujen hillitsijälle raivonsa ja
suuttumuksensa asettamiseksi ja kylmäverisyytensä saavuttamiseksi.
»Tony», sanoi hän, tavallinen ivahymy huulillaan, »ei maksa vaivaa sitä
kieltää. Nainen ja piru, jotka, kuten viisas neuvojasi Holdforthkin
saattaa Sinulle todistaa, pettivät miestä jo aikojen alussa, ovat
tänäänkin osoittautuneet minun oveluuttani ja varovaisuuttani
väkevämmiksi. Se torakurkku näytti niin viekoittelevalta ja osasi vetää
naamansa niin mainioon ilmeeseen minun esitellessäni kreivin asiaa, että
minä, kautta kunniani, uskoin voivani pistää pienen sanasen omastakin
puolestani. Nyt luulee hän saaneensa pääni silmukkaan, mutta siinä hän
erehtyy. -- Missä on tohtori Alasco?»
»Työpajassaan», vastasi Foster; »tällä hetkellä ei häntä voi puhutella
-- meidän täytyy odottaa siksi kunnes keskipäivän aika on ohi, tai me
häiritsemme häntä hänen tärkeissä -- mitä minä sanoin, tärkeissäkö? --
minä tahdoin sanoa: hänen jumalallisissa tutkimuksissaan.»
»Niin, hän tutkii perkeleen jumaluutta», virkkoi Varney, -- »mutta kun
minä tarvitsen häntä, on yksi hetki yhtä hyvä kuin toinenkin. Opasta
minut hänen hornanpesäänsä.»
Näin puhui Varney ja seurasi nopein ja levottomin askelin Fosteria,
joka johti häntä monia melkein raunioiksi rauenneita sokkelokäytäviä
pitkin pihan vastaiselle puolelle jonkunlaiseen maanalaiseen holviin,
missä nyt askarteli kullantekijä Alasco, mutta minne ennen eräs
Abingdonin salatieteisiin taipuvainen päämunkki oli veljeskuntansa
suureksi kauhistukseksi laittanut työpajansa ja missä hän monen sen
ajan hourupäisen tavoin oli tuhlannut paljon kallista aikaa ja rahaakin
päästäkseen suuren tiedon perille.
Anton Foster pysähtyi oven eteen, joka oli lujasti teljetty
sisäpuolelta, ja pelkäsi jälleen huomattavasti häiritä viisasta hänen
puuhissaan. Mutta piittaamaton Varney piti kolkutuksin ja huudoin niin
suurta melua, että huoneen asukas vihdoinkin, vaikka hitaasti ja
vastahakoisesti, avasi oven. Kullantekijä tuli näkyviin, silmät
tihruisina sen tuliastian tai lasikulhon kuumuudesta ja höyryistä,
jonka ääressä hän oli askarrellut, ja hänen kammionsa oli yhtä mitä
erilaisimpien aineiden ja hänen ammattiinsa kuuluvien kummallisten
työkalujen sekasortoa. Ukko murisi suuttuneen kärsimättömästi: »Ijät
kaiketko minun sitten täytyy laskeutua taivaallisista tutkimuksistani
maallisissa asioissa rehkimään?»
»Helvetillisissä asioissa, saisit sanoa», virkkoi Varney, »sillä ne ne
kuitenkin ovat Sinun oikea alasi. -- Foster, me tarvitsemme Sinua
keskustelussamme.»
Foster astui arkaillen holviin. Varney seurasi häntä, sulki oven, ja
niin alkoivat he kolmisin salaisen neuvottelunsa.
Sillä välin mitteli kreivitär huoneensa lattiaa, häpeän ja vihastuksen
kiistellessä hänen suloisilla poskillaan.
»Se konna», kiivasteli hän, »se kylmäsydäminen, laskeva orja! -- Mutta
minä vedin naamion hänen kasvoiltaan, Janet. -- Minä pakotin sen
käärmeen avaamaan kaikki kierteensä edessäni ja ryömimään sitten
tiehensä alastomassa rumuudessaan. -- Minä hillitsin suuttumustani,
vaikka olinkin vähällä tukehtua siihen paikkaan, siksi kunnes hän
päästi minut katsahtamaan sydämen pohjaan, joka on kauhistavampi
helvetin pimeintä soppea. -- Ja Sinä, Leicester, onko mahdollista, että
Sinä saatoit käskeä minua kieltämään lailliset avio-oikeuteni Sinuun
tai Sinä itse siirtää ne toiselle! -- Mutta se on mahdotonta -- se
konna valehteli kaikki -- Janet, minä en tahdo viipyä täällä enää
kauvemmin, Minä pelkään häntä. -- Minä pelkään isääsi -- mieleni on
paha, kun minun täytyy sanoa se Sinulle, Janet. -- Mutta minä pelkään
isääsi, ja kaikkein eniten tuota inhoittavaa Varneyta. Minä pakenen
Cumnorista.»
»Ah! armollinen rouva, minne Te pakenisitte tai miten pääsisitte Te
näiden muurien vankeudesta?»
»En tiedä, Janet», vastasi onneton nuori rouva, luoden katseensa ylös
ja ristien kätensä, »en tiedä, minne paeta, tai millä tavoin; mutta
minä olen varma siitä, ett'ei Jumala, jota minä olen niin uskollisesti
palvellut, ole hylkäävä minua tällä kauhealla hetkellä, sillä minä olen
joutunut pahojen ihmisten käsiin.»
»Älkää ajatelko niin, rakas rouva», lohdutti Janet; »isäni on kyllä
synkän ja ankaran tapainen ja pitää lujasti kiinni uskostaan -- mutta
ei kuitenkaan --» Samassa silmänräpäyksessä astui Anton Foster
huoneeseen, kantaen lasimaljaa ja pientä pulloa. Hänen käytöksensä oli
omituinen; sillä lähestyessään kreivitärtä tämän arvolle kuuluvalla
kunnioituksella, ei hän tähän asti ollut viitsinyt salata tai ei ollut
kyennyt poistamaan luontaista kömpelöä jurouttaan, mikä hänen
kaltaisissaan onnettomissa ihmisissä näytäksen eritotenkin niitä
kohtaan, jotka olosuhteet ovat saattaneet heidän valtaansa ja
valvontansa alaisiksi. Mutta nyt ei hän paljastanut rahtuakaan sitä
mahtinsa ynseätä tietoisuutta, jota hän tavallisesti yritti peittää
kömpelön, teeskennellyn kohteliaisuuden ja kunnioituksen verhoon aivan
niinkuin rosvo kätkee pistoolinsa ja lyömäpalikkansa huonon
päällystakkinsa alle. Mutta hänen hymyssään oli enemmän pelkoa kuin
mielistelyä, ja kun hän kehoitti kreivitärtä maistamaan hänen
tuomaansa virkistävää juomaa, joka olisi äskeisen kiihtymyksen jälkeen
rauhoittava hänen sydäntään ja päätään, näytti hän hautovan jotakin
uutta konnankoukkua. Hänen kätensä vapisi, hänen äänensä tärisi ja koko
hänen käytöksensä herätti niin suurta epäluuloa, että hänen tyttärensä
Janet, katseltuaan häntä ensin hämmästyneenä hetken aikaa, näytti äkkiä
tehneen lujan, rohkean päätöksen; hän kohotti päänsä, suoristautui
uhmailevaan ja käskevään asentoon, astui hitaasti isänsä ja
kreivittären väliin, tempasi tarjottimen edellisen käsistä ja sanoi
matalalla, mutta selvällä ja painokkaalla äänellä: »Isä, minä täytän
maljan jalon emäntäni tarpeiksi, kun hän niin suvaitsee.»
»Sinäkö, lapseni?» kysyi Foster kiivaasti ja pelokkaasti, »ei, lapseni
-- Sinä et nyt saa tehdä armolliselle rouvalle sitä palvelusta.»
»Ja miks'en, jos saan luvan kysyä?» vastasi Janet, »mikäli jalon rouvan
on yleensä lainkaan tarpeellista koskea koko maljaan?»
»Miks'et -- miks'et?» tankkaili hovimestari neuvottomana, ja havaiten
kiukuttelun parhaaksi pätevämpien syiden puutteen korvaajaksi, huusi
hän: -- »Siks'et, senkin hupakko, ett'en minä tahdo! -- Mene siitä
iltakirkkoosi!»
»Niin totta kuin toivon vielä kauvan saavani käydä kirkossa», vastasi
Janet, »en mene sinne tänään, ennen kuin olen saanut paremman varmuuden
emäntäni turvallisuudesta. Antakaa pullo tänne, isä»; -- ja Janet otti
sen hänen vastustelevasta kädestään, ja Foster salli sen lopultakin
tapahtua, ikäänkuin omantuntonsa lyömänä. -- »Ja nyt», jatkoi hän,
»isä, juoma, jonka on määrä virkistää emäntääni, ei tehne
_minullekaan_ pahaa. Terveydeksenne, isä!»
Lausumatta sanaakaan syöksähti Foster tyttärensä kimppuun ja väänsi
pullon hänen kädestään; sitten, ikäänkuin häveten sitä, mitä oli
tehnyt, sekä ollen täydelleen kykenemätön päättämään, mitä oli edelleen
tehtävä, jäi hän siihen seisomaan, pullo kädessään, toinen jalka toisen
edellä ja tyttäreensä tuijottaessaan kasvoilla ilme, jossa raivo, pelko
ja paljastettu konnamaisuus kuvastuivat inhoittavalla tavalla.
»Tämähän on kummallista, isä», virkkoi Janet, suunnaten häneen
samanlaisen tiukan katseen, jolla hullujen hoitajain sanotaan pitävän
onnettomia potilaitaan aisoissa; »Te ette anna minun tarjota
armolliselle rouvalle sitä juomaanne ettekä myöskään salli minun
tyhjentää maljaa hänen terveydekseen!»
Kreivittären rohkeus ei pettänyt tämän kauhistavan kohtauksen aikana,
jonka merkitys oli ilmeinen, vaikk'ei siihen suorin sanoin
viitattukaan. Hän säilytti luonteensa suuren huolettomuudenkin, ja
vaikka hänen poskensa oli ensi säikähdyksestä kalvennut, oli hänen
katseensa tyyni ja melkein halveksiva. »Ettekö _Te itse_ halua
maistaa sitä jaloa juomaa, herra Foster? Ettehän toki itse kieltäytyne
tyhjentämästä maljaa onneksemme, vaikka ette sallinutkaan Janetin sitä
tehdä. -- Juokaa, herra, minä pyydän.»
»Minä en tahdo», vastasi Foster.
»Ja kenelle sitten on tämä erinomainen kurkunkostuke tarkoitettu, hyvä
herra?» jatkoi kreivitär.
»Paholaiselle, joka sen keittikin!» viskasi Foster, käänsi selkänsä ja
lähti huoneesta.
Janet katsahti emäntäänsä, kasvoillaan syvän häpeän, pelon ja murheen
ilme.
»Älä minua itke, Janet», sanoi kreivitär lempeästi.
»En, armollinen rouva», vastasi hänen palvelijattarensa nyyhkytysten
tukahuttamalla äänellä, »en minä Teitä itkekään, minä itken itseäni --
minä itken tuota onnetonta miestä. Niiden, jotka ovat joutuneet häpeään
ihmisten edessä -- niiden, jotka Jumala on tuominnut, niiden on syytä
surra -- ei viattomien! -- Jääkää hyvästi, armollinen rouva!» jatkoi
hän, kiireesti heittäen hartioilleen viitan, jota hän tavallisesti
käytti ulos lähtiessään.
»Jätätkö Sinä minut, Janet?» kysyi hänen emäntänsä -- »hylkäätkö Sinä
minut näin ankaran ahdistuksen hetkellä?»
»Hyljätäkö Teidät, armollinen rouva!» huudahti Janet; ja juosten
takaisin emäntänsä luo, painoi hän tuhansia suuteloita hänen kädelleen
-- »hyljätäkö Teidät! -- hyljätköön minut uskoni toivo, jos sen teen!
-- Ei, rouva; oikein sanoitte, että kyllä Jumala, jota olette
palvellut, Teille osoittaa vapautuksen tien. Pakokeino on keksitty;
minä olen päivät ja yöt rukoillut valoa, jotta näkisin, miten minun oli
täyttäminen velvollisuuteni tuota onnetonta miestä ja samalla Teitä
kohtaan. Hirmuisena ja peloittavana on se valo nyt minulle ilmestynyt,
eikä minun tule sulkea ovea, jonka Jumala on avannut. -- Älkää kysykö
minulta enempää. -- Minä tulen tuossa paikassa takaisin.»
Sen sanottuaan kääriytyi hän viittaansa ja ilmoittaen eukolle, jonka
kohtasi ulommaisessa huoneessa, menevänsä iltarukoukseen, poistui hän
talosta.
Sillä välin oli hänen isänsä kiirehtinyt jälleen työpajaan, mistä hän
tapasi aijotun rikoksensa syytoverit.
»Kastoiko se suloinen lintu kieltään?» tiedusteli Varney puoleksi
hymyillen, kun taas tähtienselittäjä teki saman kysymyksen silmillään,
puhumatta sanaakaan.
»Ei kastanut, eikä tule kastamaankaan minun tarjoamastani juomasta»,
vastasi Foster; »pakotatteko Te minut tekemään murhan tyttäreni
läsnä-ollessa?»
»Eikö Sinulle jo sanottu, Sinä juro, pelkurimainen orja», puhui Varney
katkerasti, »ett'ei murhaa, kuten Sinä sitä nimität silmät tuijottaen
ja kieli kangerrellen, ollut kysymyksessäkään? Eikö Sinulle sanottu,
että tässä tarkoitettiin ainoastaan pientä pahoinvointia, jollaisen
naiset saavat aivan ilman aikojaan, tahtoessaan pitää yöpukuaan
keskellä päivää ja lojua leposijallaan, kun heidän pitäisi huolehtia
taloustoimistaan? Tämä oppinut mies tässä vannoo sen Sinulle Viisauden
Linnan avaimen kautta.»
»Minä vannon», sanoi Alasco, »ett'ei väkineste, joka on tuossa
pullossasi, ole lainkaan hengenvaarallista! Minä vannon sen kullan
kuolemattoman ja häviämättömän ydinaineen kautta, joka läpäisee kaikki
muut luonnon aineet, mutta jonka kätketyn olemuksen perille voi päästä
vain se, kenelle Trismegistus antaa salatiedon avaimen.»
»Ankara vala», vahvisti Varney. »Foster, olisit pahempi pakanaa, ell'et
sitä uskoisi. Muutoin saat uskoa minua, joka vannon vain oman sanani
kautta, että ell'et Sinä pysy siivolla, ei tule olemaan toivoakaan,
niin, ei toivon haamettakaan tämän Sinun vuokrakartanosi muuttamisesta
vapaaläänitykseksi. Alasco jättää Sinun tinakalusi silleen, ja Sinä
tulet, kunnon Anton, yhä pysymään minun alustalaisenani.»
»Minä en tiedä, hyvät herrat», vastasi Foster, »minne teidän tuumanne
tähtäävät; mutta yhdestä seikasta minä pidän kiinni -- siitä nimittäin,
että kävipä miten tahansa, minulla täytyy tässä talossa olla joku, joka
rukoilee puolestani, ja se joku on minun tyttäreni. Minä olen elänyt
syntisesti, ja maailma on ollut minulle liian rakas; mutta hän on yhä
yhtä viaton kuin lähtiessään äitinsä helmasta, ja ainakin hänen tulee
päästä siihen onnen kaupunkiin, jonka muurit ovat puhdasta kultaa ja
perustukset jalokiviä.»
»Niinpä niin, Tony», virkkoi Varney, »sellainen paratiisi se olisikin
oikein Sinun mieltäsi myöten. -- Pohdippas hänen kanssaan sitä asiaa,
tohtori Alasco; tulen kohta takaisin.»
Näin puhein nousi Varney paikaltaan ja ottaen pullon pöydältä lähti
huoneesta.
»Minäpä vakuutan Sinulle, poikani», virkkoi Alasco Fosterille, heti kun
Varney oli jättänyt heidät kahden kesken, »että mitä ikinä tuo
häpeämätön, ilkeämielinen ivailija sanoneekaan siitä korkeasta
tieteestä, jossa minä taivaan siunauksesta olen päässyt niin pitkälle,
ett'ei minun tarvitse sanoa viisaintakaan kaikista nykyään elävistä
taitomiehistä etevämmäkseni tai opettajakseni -- minä vakuutan Sinulle,
että niin jumalattomasti kuin tuo heittiö pilkkaakin asioita, jotka
ovat liian pyhiä vain lihallisten ja halpamaisten ajatusten valtaamain
ihmisten käsitettäviksi, Sinun tulee kuitenkin uskoa, että se kaupunki,
jota Pyhä Johannes katseli Kristillisen Ilmestyskirjan häikäisevässä
näyssä, se uusi Jerusalemi, jonne kaikki kristityt toivovat kerran
pääsevänsä, tarkoittaa vertauskuvallisesti Suuren Salaisuuden
keksintöä, jonka avulla kaikkein halvimmista ja kehittymättömimmistä
luonnonaineista voidaan synnyttää sen kallisarvoisimmat ja
täydellisimmät tuotteet, aivan niin kuin kepeästi liihoitteleva,
kirkasvärinen perhonenkin, kesätuulahdusten ihanin lapsi, murtautuu
esiin saastaisen kotelonsa vankeudesta.»
»Mestari Holdforth ei ole puhunut mitään tällaisesta selityksestä»,
virkkoi Foster epäillen; »ja sen lisäksi, tohtori Alasco, sanoo pyhä
raamattu, etteivät sen Pyhän kaupungin kulta ja kalliit kivet ole
suinkaan niitä varten, jotka ovat täällä maan päällä tehneet
kauhistuksen töitä tai valheita viritelleet.»
»Entä sitten, poikani», kysyi tohtori, »ja mitä Sinä siitä johdat?»
»Sen», vastasi Foster, »ett'ei niillä, jotka sekoittelevat myrkkyjä ja
jakelevat niitä salaa lähimäisilleen, pidä oleman osaa näihin
sanomattomiin rikkauksiin.»
»Sinun tulee kuitenkin, poikani», selitti Alasco, »tehdä eroitus sen
välillä, mikä on ehdottomasti pahaa niin seurauksiltaan kuin
tarkoituksiltaankin, ja sen välillä, mikä, vaikka onkin pahaa, voi
siitä huolimatta saada hyvää aikaan. Jos me yhden ihmisen kuoleman
kautta pääsisimme lähemmäksi sitä onnellista aikaa, jolloin tarvitsee
vain toivoa, saavuttaakseen heti kaiken, mikä hyvää on -- jolloin
tarvitsee vain toivoa, poistaakseen kaiken, mikä pahaa on -- jolloin
sairaus ja tuska ja murhe ovat inhimillisen tiedon kuuliaisia
palvelijoita, väistyen viisaan pienintäkin viittausta -- jolloin
kaikki, mikä nyt on kalleinta ja harvinaisinta, on jokaisen
ulottuvilla, joka vain tottelee viisauden ääntä -- jolloin parantamisen
taito supistuu ja katoaa yhteen ainoaan yleislääkkeeseen -- jolloin
viisaat hallitsevat maata ja jolloin kuolemakin pakenee heidän
kulmainsa rypistystä -- jos me nyt voisimme jouduttaa tätä kaikkien
toiveiden siunattua täyttymystä sen mitättömän seikan avulla, että
särkyvä maallinen tomumaja, joka kerran kuitenkin on joutuva
mädännyksen valtaan, toimitettaisiin hiukkaista ennemmin hautaan kuin
luonnon järjestys määräisi, niin mitä olisi moinen uhraus pyhän
tuhatvuotisen valtakunnan lähestymisen rinnalla?»
»Tuhatvuotinen valtakunta on pyhien valtakunta» -- epäili jälleen
Foster.
»Sano pikemminkin, että se on viisaiden valtakunta, poikani», vastasi
Alasco; »tai oikeammin viisauden valtakunta.»
»Minä puhelin tästä kysymyksestä mestari Holdforthin kanssa
eileniltaisessa hartauskokouksessa», jatkoi Foster; »mutta hän sanoi,
että Teidän oppinne on harhaanviepä, ja Teidän selityksenne tuomittava
ja väärä.»
»Hän käy vielä tietämättömyyden kahleissa, poikani», vastasi Alasco,
»aivan niin kuin polttaisi hän vielä tiiliä Egyptissä tai, paremmin
sanoen, vaeltaisi Sinain korvessa. Teit pahoin, puhuessasi sellaiselle
miehelle sellaisista asioista. Minä olen kuitenkin antava Sinulle
todisteita, ja aivan ensi tilassa, sellaisia todisteita, joita ei tuo
Sinun uppiniskainen mustatakkisi tule kumoamaan, sen takaan, vaikka hän
taistelisikin minun kanssani niin kuin velhot taistelivat Moseksen
kanssa kuningas Faraon edessä. Minä teen erään kokeen Sinun
läsnä-ollessasi, poikani -- niin, Sinun läsnä-ollessasi -- ja Sinun
silmäsi ovat näkevät totuuden.»
»Pysy aikomuksessasi, viisas mies», sanoi Varney, joka sillä hetkellä
astui huoneeseen; »jos hän hylkääkin Sinun kielesi todistuksen, niin
miten voi hän olla uskomatta omia silmiään?»
»Varney!» huudahti oppinut -- »Varney palannut jo! Oletko Sinä --» hän
pysähtyi äkkiä.
»Olenko minä toimittanut tehtäväni, aijoit kai kysyä», vastasi Varney.
-- »Olen!» -- »Ja Sinä», jatkoi hän, osoittaen enemmän mielenkiintoa
asiaan kuin ennen, »oletko Sinä puolestasi varma, ett'et kaatanut
juomaan ainettasi et enempää etkä vähempää kuin oikean määrän?»
»Olen», virkkoi kullantekijä, »niin varma kuin yleensä saattaa olla
niin tarkoista mitoista, koska ruumiin rakennekin on usein hyvin
erilainen eri ihmisillä.»
»Sitten en pelkää mitään», sanoi Varney. »Sillä minä tiedän, ett'et
Sinä astu askeltakaan lähemmäksi pirua kuin mitä Sinulle on maksettu.
Sinut palkattiin synnyttämään sairautta, ja Sinusta olisi aivan
liiallista tuhlausta tehdä murha samaan hintaan. Tulkaa, menkäämme
kukin huoneeseemme. -- Huomenna saamme nähdä seuraukset.»
»Mitä Sinä teit, saadaksesi hänet nauttimaan juoman?» kysyi Foster
väristen.
»En mitään», vastasi Varney, »minä vain tuijotin häneen tuolla
katseella, jolla hallitaan hulluja, naisia ja lapsia. Pyhän Luukkaan
sairaalassa ne sanoivatkin minulla olevan oikean katseen pitämään
niskoittelevia potilaita kurissa. Hoitajat siellä oikein onnittelivat
minua sen takia; niin että minulla on leipä tiedossa, jos hovisuosioni
kerran pettää.»
»Ja etkö Sinä pelkää annoksen olleen tosiaankin liian vahvan?» kysyi
Foster.
»Jos niin olisi asian laita», vastasi Varney, »niin sitä sikeämmin hän
vain nukkuisi; mutta se pelko ei tule häiritsemään untani. Hyvää yötä,
jalot herrat.»
Anton Foster huokasi raskaasti ja kohotti kätensä ja silmänsä taivasta
kohti. Kullantekijä ilmoitti aikovansa jatkaa vielä suurimman osan yötä
erästä hyvin tärkeätä tutkimusta, ja toiset erkanivat levolle
mennäkseen.