Huima kunnianhimo, joka hyppyyn
yrittää, mutta ylenniskoin suistuu.
_Macbeth_.
Kenilworthin lähestyvien juhlallisuuksien komeus oli nyt yleisenä
puheenaiheena koko Englannissa; ja läheltä ja kaukaa haalittiin sinne
kaikkea, mikä saattoi kohottaa Elisabetille hänen mahtavimman
suosikkinsa linnassa valmisteltavan vastaanoton loistoa ja
uljuutta. Sillä välin näytti Leicester päivä päivältä nousevan
yhä korkeammalle kuningattaren suosiossa. Hän oli herkeämättä
Elisabetin rinnalla neuvoskunnassa, ja halukkaasti kuunneltiin häntä
hovihuvittelujen hetkinä -- hän sai osakseen tuttavallisuutta lähenevää
hyväntahtoisuutta -- häneen katsoivat kaikki, joilla oli hovissa
jotakin toivomista -- häntä mielistelivät ulkomaalaiset lähettiläät,
mitä mairittelevimmin vakuuttaen hallitsijainsa suurta kunnioitusta
häntä kohtaan -- hän näytti olevan tuon ylvään Elisabetin Alter Ego, ja
kuningattaren otaksuttiin nyt yleisesti odottavan vain aikaa ja
tilaisuutta kohottaakseen hänet avioliiton kautta hallitsijavaltansa
osallisuuteen.
Sellaisen menestyksen ylenpalttisuuden keskellä oli tämä onnen ja
kuningattaren suosion lemmikki ehkä onnettomin mies koko valtakunnassa,
joka näytti noudattavan hänen pienempiäkin viittauksiaan. Keijukaisten
kuninkaan tavoin oli hän ylempänä ystäviään ja liittolaisiaan ja näki
paljon sellaista, mitä nämä eivät nähneet. Hän tunsi tarkoin
valtijattarensa luonteen; juuri tämä syvällinen ja perinpohjainen
kuningattaren oikkujen, samoin kuin hänen jalojen ominaisuuksiensakin
tuntemus, yhtyneenä suuriin älyn lahjoihin ja täydellisen
hienostuneeseen ulkonaiseen esiintymiseen oli kohottanut hänet niin
korkealle Elisabetin suosiossa; mutta juuri tämä samainen tuntemus sai
hänet joka silmänräpäys pelkäämään äkkinäistä, musertavaa vihastumusta.
Leicester oli samanlaisessa asemassa kuin merimies, jolle kartta
osoittaa kyllä kaikki väylän yksityiskohdatkin, mutta joka samalla
näkee siinä niin paljon matalikkoja, särkkiä ja kalliokareja, että
hänen tuskallisesti tähystävä silmänsä ei voita muuta niiden
tarkastelemisesta kuin sen vakaumuksen, että hänen pelastuksensa on
luettava melkein täydelliseksi ihmeeksi.
Kuningattaren luonteessa yhtyivät tosiaankin kummallisesti mitä terävin
miehinen äly ja kaikki ne heikkoudet, jotka etupäässä lasketaan
naissukupuolelle kuuluviksi. Hänen alamaisensa saivat suureksi
hyödykseen nauttia hänen hyvistä ominaisuuksistaan, jotka loistavasti
voittivat hänen pahat puolensa; mutta hänen hovilaisensa ja
seuralaisensa saivat usein kestää mitä äkillisimpiä ja kiusallisimpia
oikullisuuden ailahduksia ja mielen puuskauksia, joka oli sekä
salavihainen että hirmuvaltainen. Hän oli kansansa hyvä äiti, mutta hän
oli myöskin oikea Henrik VIII:n tytär; ja vaikka aikaisemmat
kärsimykset ja oivallinen kasvatus olivatkin lieventäneet ja
lauhduttaneet »oikullisuudessaan hirmuisen» kuninkaan perinnäistä
luonnetta, eivät ne olleet sentään kyenneet sitä kokonaan muuttamaan.
-- »Hänen mielensä», sanoo hänen älykäs ristipoikansa John Harrington,
joka sai tuntea niin hänen hymyään kuin hänen suuttumustaankin ja joka
siis perustaa kuvauksensa omiin kokemuksiinsa, »oli usein kuin vieno
tuulahdus, joka kesäisenä aamuna lännestä huokuu -- se on niin suloinen
ja se virkistää koko seudun. Hänen puheensa voitti kaikkien sydämet.
Mutta sitten saattoi hänessä ilmetä sellaisia suunnan muutoksia, kun ei
toteltu jotakin hänen käskyään, ett'ei jäänyt yhtään epäilemisen sijaa,
kenen tytär hän oli. Kun hän hymyili, oli hän pelkkää päivänpaistetta,
josta jokainen pyrki nauttimaan, jos vain pääsi, mutta sitten tuli
myrsky, pilvet kokoontuivat äkkiä taivaanrannalle ja salama iski
kauhistavasti kaikkiin ilman eroitusta.»
Tämä luonteen vaihtelevaisuus, kuten Leicester hyvin tiesi, oli
erittäinkin peljättävä niille, joilla oli osaa kuningattaren
hellimmissä tunteissa ja jotka olivat riippuvaisia enemmän hänen
henkilökohtaisesta arvonannostaan kuin niistä välttämättömistä
palveluksista, mitä he saattoivat suorittaa hänen neuvoskunnilleen ja
kruunulleen. Burleighin tai Walsinghamin suosio esimerkiksi, niin
paljon huomaamattomampi kuin se olikin hänen omaa asemaansa, perustui,
sen tajusi Leicester selvästi, Elisabetin järkevään harkintaan, eikä
hänen puolueellisuuteensa, ja oli siis vapaa niistä muuttumisen ja
pettämisen mahdollisuuksista, jotka välttämättömästi seurasivat
etupäässä ulkonaisille avuille ja naiselliselle mieltymykselle
rakennettua kohoamista. Kuningatar arvosteli näitä suuria, viisaita
valtiomiehiä vain niiden toimenpiteiden mukaan, joita he ehdottivat, ja
niiden syiden mukaan, joilla he tukivat ajatuksiaan neuvoskunnassa; kun
taas Leicesterin menestys riippui kaikista noista heikoista,
häilähtelevistä oikun ja mielialan tuulahduksista, jotka kaatavat tai
auttavat rakastajaa, tämän pyrkiessä saavuttamaan lemmittynsä suosiota;
lisäksi oli vielä Elisabet sellainen lemmitty, joka milloin tahansa
saattoi muuttua peloittavaksi, jos hän naisen tunteita noudattaessaan
sattui unohtamaan kuningattaren arvon tai loukkaamaan kuningattaren
oikeuksia. Kaikista näistä valtaansa, »joka oli liian raskas
säilytettäväksi ja liian suuri hyljättäväksi», piirittävistä
vaikeuksista oli Leicester täysin selvillä; ja kun hän tuskaisena
tähysteli ympärilleen keksiäkseen keinoja epävakaisen asemansa
lujittamiseksi ja kun hän joskus mietti, miten päästä siitä kunnialla
eroon, havaitsi hän vain hyvin vähän toiveita niin puoleen kuin
toiseenkin. Sellaisina hetkinä kääntyivät hänen ajatuksensa
askartelemaan hänen salaisessa avioliitossaan ja sen seurauksissa; ja
tuntien katkeruutta itseään, ell'eihän juuri onnetonta kreivitärtään
kohtaan, laski hän tämän malttamattoman teon syyksi, se kun oli
tapahtunut, kuten hän nyt sanoi, järjettömän intohimon lumoissa, niin
sen, että hänen nyt oli enää mahdotonta nostaa valtaansa vankalle
perustukselle, kuin senkin, että hänen tuhoisa kukistumisensa saattoi
tapahtua minä silmänräpäyksenä tahansa.
»Ihmiset huhuilevat», niin kulkivat hänen ajatuksensa näinä
tuskan ja katumuksen hetkinä, »että minä voisin nousta Elisabetin
puolisoksi ja Englannin kuninkaaksi. Kaikki tähtää siihen. Sitä
avioliittoa ylistetään riemulauluin, roskaväen heitellessä lakkejaan
ilmaan. -- Siihen viittaillaan kouluissa -- siitä kuiskaillaan
vastaanottohuoneessa -- sitä puolletaan saarnastuolista -- sitä
rukoillaan kaikissa kalvinilaisissa kirkoissa -- sitä koskettelevat
valtiomiehet jopa salaisessa neuvoskunnassakin. -- Näitä rohkeita
viittailuja ei ole Elisabetin puolelta kohdannut ei soimaus eikä nuhde
eikä vihastus, eikä hän niitä kuullessaan ole tuskin toistanut tuota
tavallista naisellista vakuutustaan, että hän tahtoo muka elää ja
kuolla neitseellisenä kuningattarena. -- Hänen sanansa ovat olleet
hyvänsävyisempiä kuin koskaan ennen, vaikka hän tietääkin moisia huhuja
olevan liikkeellä -- hänen tekonsa suosiollisempia -- hänen katseensa
hellempiä kuin koskaan ennen. -- Mitään muuta ei näytä puuttuvan minun
pääsemisestäni Englannin kuninkaaksi ja kohoamisestani hovisuosion
myrskyjen yläpuolelle, kuin että kurottaisin käteni ottamaan tuon jalon
kruunun, joka on koko maailman kunnia ja ylpeys! Mutta juuri silloin,
kun minä mitä rohkeimmin ojentaisin kättäni, kahlehtiikin sitä
salainen, hellittämätön side! -- Ja tässä on Amyn kirjeitä», puheli hän
itsekseen, ottaen ne esiin nyrpeänä ja alakuloisena, »hän kärttää minua
tunnustamaan hänet julkisesti -- tekemään oikeutta itselleni ja hänelle
-- ja Herra ties mitä vielä. Nähdäkseni olen jo tehnyt itselleni
kaikkea muuta kuin oikeutta. Ja hän puhuu aivan siten kuin ottaisi
Elisabet vastaan tiedon tästä asiasta riemuiten kuin äiti, joka kuulee
toivorikkaan poikansa joutuneen onnellisiin naimisiin! -- Hänetkö, sen
Henrikin tyttären, joka ei säästänyt miestä vihassaan eikä naista
himossaan, -- hänetkö olisi lemmen leikki päässyt viettelemään ja
vetämään sellaiseen kauheaan asemaan, että hän olisi juuri
tunnustamaisillaan rakkautensa mieheen, jonka sitten keksittäisiinkin
olevan naimisissa! -- Elisabetko saisi havaita olleensa sellaisen
pilailun esineenä, että moista käyttäisi vain joku ilosteleva hovimies
maalaistyttöjä hemputellessaan! -- Me saisimme silloin tuhoksemme
nähdä, mitä merkitsee _furens quid femina_!»
Tähän kohtaan hän pysähtyi ja kutsui Varneyta, jonka neuvoihin hän nyt
turvautui useammin kuin ennen, koska kreivi muisti ne varoitukset,
joilla tämä oli vastustanut hänen salaista avioliittoaan. Heidän
keskustelunsa päätyi tavallisesti levottomiin suunnitteluihin tavasta,
millä kreivitär oli esitettävä Kenilworthissa, ja lopuksi päätettiin
aina siirtää matka päivästä toiseen. Mutta vihdoin kävi asian
ratkaiseva järjestely välttämättömäksi.
»Elisabet ei jätä häntä näkemättä», sanoi kreivi; »onko hänen
mielessään herännyt epäilyksiä, kuten suuresti pelkään, tai pitääkö
Sussex tai joku muu salainen viholliseni Tressilianin syytöstä hänen
muistissaan, sitä en tiedä; mutta kaiken suosiollisuutensakin kesken
palaa hän usein Amy Robsartin juttuun. Amy on minusta ikäänkuin pahan
onnen juhlavaunuihini sitoma orjatar, joka häpäisee ja halventaa
riemuvoittoani, juuri kun se on korkeimmillaan. Osoitappas nyt
oveluuttasi, Varney, ja päästä minut tästä selviämättömästä pulmasta.
Minä olen asetellut kaikkia esteitä niiden kirottujen juhlien tielle,
mitä suinkin edes jonkunlaisen syyn nojalla saattoi asettaa, mutta
tämänpäiväinen keskustelumme heitti kaikki hyvän sattuman varaan.
Kuningatar sanoi minulle ystävällisesti, mutta päättävästi: 'Me emme
anna Teille enään aikaa valmistuksiin, muutoin Te vallan saatatte
talonne vararikkoon. Lauvantaina, 9 päivänä heinäkuuta tulemme olemaan
luonanne Kenilworthissa. -- Me pyydämme, ett'ette unohtaisi ainoatakaan
osoittamaamme vierasta tai seuralaista, eikä erittäinkään sitä
kevytkenkää Amy Robsartia. Me haluamme nähdä naisen, joka saattoi
asettaa tuon runollisen aatelismiehen Edmund Tressilianin palvelijanne
Rikhard Varneyn jälkeen.' -- Käytä siis, Varney, taitoasi, joka on
meidät jo niin usein pulasta pelastanut; sillä niin totta kuin nimeni
on Dudley, kohtalonselitykseni ennustama vaara alkaa lähetä joka
taholta.»
»Eikö armollinen rouva millään keinoin suostuisi lyhyeksi ajaksi
alentumaan siihen halvempaan arvoon, jonka olosuhteet tekevät hänelle
välttämättömäksi?» virkkoi Varney, hetkisen epäröityään.
»Kuinka, mies! Minunko kreivittäreni sanoisi itseään Sinun vaimoksesi!
-- se ei sovi minun kunnialleni eikä hänen.»
»Sepä sen! armollinen herra», vastasi Varney; »ja kuitenkin juuri siinä
asemassa kuvittelee nyt Elisabet hänen olevan; ja sen luulon
hävittäminen on samaa kuin kaiken paljastaminen.»
»Mieti jotakin muuta, Varney», sanoi kreivi ylen kiihkoissaan; »se
keksintö ei kelpaa -- jos minä suostuisinkin, ei hän tekisi sitä ikinä,
sillä minä sanon Sinulle, Varney, ell'et sitä tiedä, ett'ei Elisabet
valtaistuimellaan ole ylpeämpi kuin tämä halvan devonilaisen
aatelismiehen tytär. Hän on taipuvainen monissa suhteissa, mutta kun
hänen kunniansa tulee kysymykseen, iskee hänen henkensä ja mielensä
tulta peloittavasti kuin salama ja toimii yhtä nopeasti.»
»Sen olemme saaneet kokea, armollinen herra, muutoinhan emme olisi
joutuneetkaan tähän asemaan», sanoi Varney. »Mutta muutakaan keinoa en
keksi. -- Minusta nähden pitäisi sen, jonka hyvä onni on nostanut
Teidän Korkeutenne puolisoksi ja joka siten on aiheuttanut tämän
vaaran, tehdä myös jotakin sen torjumiseksi.»
»Se on mahdotonta», virkkoi kreivi kättään huiskauttaen; »minä tiedän,
ett'eivät käskyt eivätkä pyynnöt saisi häntä kantamaan Sinun nimeäsi
edes tunnin aikaa.»
»Liikaahan se olisikin», vastasi Varney kuivasti; ja siirtymättä tästä
aineesta, lisäsi hän: »Mitenkähän olisi ajatella jotakin toista naista
hänen sijaansa? Sellaisia temppuja on suoritettu yhtä terävänäköisten
hallitsijain hoveissa kuin kuningatar Elisabetinkin.»
»Suoraa hulluutta! Varney», tokaisi kreivi; »sijainen tuotaisiin
Tressilianin näkyville, ja ilmi-tulo olisi väistämätön.»
»Tressilianhan voitaisiin poistaa hovista», sanoi häikäilemätön Varney.
»Ja millä keinoin?»
»Keinoja on paljon», vastasi Varney, »ja etenkin sellaisia keinoja,
millä Teidän asemassanne oleva valtiomies voi poistaa näyttämöltä
henkilön, joka tunkeutuu Teidän yksityisasioihinne ja asettuu Teidän
vaaralliseksi vastustajaksenne.»
»Älä puhu minulle sellaisesta valtiotaidosta, Varney», sanoi kreivi
kiivaasti; »eikä siitä olisi tässä tapauksessa mitään hyötyäkään. Onhan
hovissa paljon muitakin, jotka voivat tuntea Amyn; ja jos Tressilian
jäisi pois, kutsuttaisiin kai heti hänen isänsä tai joku hänen
ystävistään paikalle. Kiristä keksimiskykyäsi vielä tiukemmalle.»
»Armollinen herra, minä en tosiaankaan enää tiedä, mitä sanoa», vastasi
Varney, »mutta jos minä olisin itse sellaisessa pulassa, ratsastaisin
minä kiiruimman kaupalla Cumnorin linnaan ja pakoittaisin vaimoni
suostumaan sellaisiin toimenpiteisiin, joita hänen turvallisuutensa ja
minun menestykseni saattaisivat vaatia.»
»Varney», virkkoi Leicester, »minä en voi pakoittaa häntä sellaiseen
hänen jaloa luonnettaan inhoittavaan tekoon, kuin mitä yhtyminen tähän
halpamaiseen petokseen tietäisi -- se olisi kurja palkka hänen suuresta
rakkaudestaan.»
»Hyvä on, armollinen herra», virkkoi Varney, »Teidän korkeutenne on
viisas ja kunniallinen mies ja sangen perehtynyt niihin korkeasti
haaveenomaisiin arkailuihin, jotka ehkä vallitsevat Arkadiassa, kuten
sisarenpoikanne Filip Sidney kirjoittaa. Minä olen Teidän halpa
palvelijanne -- tämän maailman mies ja onnellinen siitä, että minun
tietoni sen koukuista ja keinoista ovat olleet sellaiset, ett'ei Teidän
Korkeutenne ole halveksinut käyttää niitä joskus hyväkseen. Nyt
pyytäisin minä kysyä, kumpaisenko puolella suuremmat edut ovat tässä
hyvänonnen avioliitossa, armollisen rouvanko vai Teidän, ja
kumpaisellako on enemmän syytä taipua toisen tahtoon ja pitää silmällä
toisen toivomuksia, hyötyä ja turvallisuutta?»
»Minä sanon Sinulle, Varney», vastasi kreivi, »että hänen hyveensä ja
kauneutensa eivät ainoastaan ole ansainneet kaikkea sitä, mitä minä
olen saattanut hänelle antaa, vaan ovat myös sen korvanneet tuhansin
kerroin yli määrän, sillä ei koskaan vielä ole suuruus laskeutunut
verhoamaan olentoa, jolle luonto olisi suonut suuremmat mahdollisuudet
sitä sulostuttamaan ja kaunistamaan.»
»On sangen hyvä, armollinen herra, että Te olette noin tyytyväinen
valintaanne», virkkoi Varney, huulillaan tuo tavallinen ivahymynsä,
jota ei edes kunnioitus kreiviä kohtaan voinut aina poistaa. -- »Teillä
tulee olemaan runsaasti aikaa kaikessa rauhassa nauttia niin
miellyttävän ja ihanan olennon seurasta -- heti kun olette istunut
kylliksi kauvan Towerissa sovittaaksenne rikoksen, johon olette
langennut pettämällä Elisabet Tudorin rakkauden. -- Pienempää
rangaistustahan ette luullakseni toivonekaan.»
»Ilkeä paholainen!» huudahti kreivi, »vieläkö Sinä pilkkaat minua
onnettomuudessani? -- Hoida asia, miten parhaaksi näet.»
»Jos puhutte tosissanne, armollinen herra», virkkoi Varney, »täytyy
Teidän heti paikalla ja nopeinta vauhtia lähteä Cumnoriin.»
»Lähde itse, Varney; piru on antanut Sinulle sellaisen
kaunopuheliaisuuden, joka vaikuttaa voimakkaimmin juuri pahimmassa
asiassa. Minä pitäisin itseäni kurjimpana konnana, jos minä
kehoittaisin moiseen petokseen. -- Kiirehdi, sanon minä. -- Täytyykö
minun vielä rukoilla Sinulta oman häpeäni jouduttamista?»
»Ei, armollinen herra», vastasi Varney -- »mutta jos Te todellakin
uskotte minulle tämän tärkeän ja välttämättömän tehtävän suorittamisen,
täytyy Teidän lähettää mukanani kirje suositukseksi armolliselle
rouvalle ja sallia minun kaikilla mahdollisilla ja käytettävillä
keinoilla tukea määräystä, jonka se sisältää. Ja niin suuret ajatukset
on minulla armollisen rouvan rakkaudesta Teidän Korkeuteenne ja hänen
alttiudestaan tekemään kaiken, mikä suinkin voi enentää Teidän
tyytyväisyyttänne ja turvallisuuttanne, että minä varmasti uskon hänen
alentuvan muutamina päivinä kantamaan niin halvan miehen kuin minun
nimeäni, etenkin kun se ei vanhan suvun puolesta ole lainkaan hänen
isänsä nimeä huonompi.»
Leicester istuutui kirjoituskojeiden ääreen ja alotti kahdesti,
kolmestikin kirjeen kreivittärelle, repien ne kaikki heti palasiksi.
Vihdoin sai hän valmiiksi muutamia hajanaisia rivejä, joissa hän
rukoili Amya, hänen henkeänsä ja kunniaansa läheltä koskevain seikkain
takia, omaksumaan Varneyn nimen muutamiksi päiviksi Kenilworthin
juhlain aikana. Hän lisäsi, että Varney oli selittävä kaikki ne syyt,
jotka tekivät tämän pienen petoksen välttämättömäksi; ja vahvistettuaan
tämän suosituskirjeen nimellään ja sinetillään, heitti hän sen yli
pöydän Varneylle, samalla viitaten häntä lähtemään viipymättä, mitä
käskyä ei tämä ollutkaan hidas ymmärtämään eikä tottelemaan.
Leicester jäi nojaamaan pöytään aivan kuin tylstyneenä ja
huumautuneena, kunnes hän kuuli hevosen kavioitten kopsetta, kun
Varney, suomatta itselleen aikaa edes puvun vaihtamiseen, satulaan
heittäydyttyään lähti vain yhden palvelijan seuraamana matkalle
Berkshireä kohti. Siitä jyminästä hypähti kreivi istuimeltaan ja juoksi
akkunaan, siinä silmänräpäyksessä aikoen peruuttaa halpamaisen
käskynsä, minkä hän oli antanut sellaisen miehen toimitettavaksi, jolta
hän usein väitti puuttuvan kaikki muut avut, paitsi uskollisuuden
isäntäänsä kohtaan. Mutta Varney oli jo ennättänyt kuuluvilta -- ja
kirkas tähtitaivas, jota silloinen aika piti kohtalon kirjana, kaartui
avarana Leicesterin pään päällä hänen avattuaan akkunan, ja johti hänet
syrjään oivallisesta miehekkäästä aikomuksestaan.
»Siellä ne vyöryvät hiljaista, mutta mahtavaa vyöryntäänsä», puheli
kreivi, eri tahoille katsellen, »ne eivät puhu meidän ajalliselle
korvallemme, mutta ne vaikuttavat jokaisella vaihteellaan tämän kurjan
kiertotähtemme asukkaiden kohtaloihin. Nyt on tullut, ell'eivät
tähtienselittäjät valehtele, minun kohtaloni ratkaiseva hetki! Nyt
lähestyy se silmänräpäys, jota minun käskettiin varoa -- vaan jota
minun myös kehoitettiin toivomaan -- Kuningas, niin kuului sana --
mutta miten? -- avioliiton kautta saavutettu kruunu -- kaikki toiveet
siitä ovat kadonneet -- kadotkoot. Rikkaat Alankomaat ovat pyytäneet
minua hallitsijakseen, ja jos Elisabet suostuisi, antaisivat _ne_
minulle kruununsa. -- Ja enkö voi esittää samanlaisia vaatimuksia
tässäkin valtakunnassa? Yorkien vaatimuksia, mitkä ovat siirtyneet
Clarencen Yrjöltä Huntingdonin suvulle, jolla olisi nyt kauniit
mahdollisuudet, ell'ei tätä naista olisi olemassa -- Huntingdon on taas
minun heimoani. -- Mutta enpä halua nyt sukeltaa syvemmältä näihin
ankaroihin salaisuuksiin. Minä kuljen nyt vielä jonkun aikaa hiljaa ja
huomaamatta uraani maanalaisen virran tavoin -- mutta aika on tuleva,
jolloin minä syöksähdän ilmoille koko voimassani ja pyyhkäisen tieltäni
kaikki esteet.»
Sillä välin kun Leicester täten koki vaimentaa omantuntonsa nuhteita,
vetämällä puolustuksekseen valtiollisen välttämättömyydenkin tai
hukkumalla kunnianhimon hurjiin unelmiin, kulki hänen lähettinsä läpi
kylien ja kaupunkien kiireisellä matkallaan Berkshireä kohti. Hänellä
myöskin oli omat korkeat toiveensa. Hän oli saanut Leicesterin kreivin
asemaan, johon hän halusi: kreivi paljasti hänelle sydämensä
salaisimmatkin sopukat ja käytti häntä läheisimpäinkin asiain ajajana
puolisonsa ja itsensä välillä. Tästä lähtien, niin hän ennusti, olisi
hänen herransa vaikea tulla toimeen ilman hänen palveluksiaan tai evätä
hänen pyyntöjänsä, vaikka ne olisivat kohtuuttomiakin. Ja jos tuo
kopeileva hempukka, kuten hän nimitti kreivitärtä, suostuu puolisonsa
vaatimukseen, joutuu hän, Varney, hänen luuloteltu puolisonsa,
pakostakin sellaisiin suhteisiin hänen kanssaan, ett'ei voinut
aavistaakaan, mihin hänen rohkeutensa veisi; ja ehkäpä asianhaarat
piankin tuottavat hänelle voiton, jota hän ajatteli pirullisin tuntein
ja jota hän etupäässä tulisi käyttämään kreivittären aikaisemmin
osoittaman halveksumisen kostamiseksi. Mutta sitten johtui hän jälleen
ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että kreivitär asettuisi kokonaan
kielteiselle kannalle, eikä suostuisi ehdolla eikä millään näyttelemään
hänelle aijottua osaa Kenilworthin ilveilyssä.
»Alascon täytyy silloin tehdä tehtävänsä», ajatteli hän. -- »Sairauden
täytyy tulla selittämään hänen majesteetilleen, miks'ei rouva Varney
voi osoittaa hänelle kunnioitustaan -- niin, ja se sairaus saattaa
muuttua vaaralliseksi ja tuhoisaksi, jos Elisabet katselee Leicesterin
kreiviä yhtä hellällä silmällä kuin tähänkin asti. Minä en tahdo
menettää mahdollisuutta päästä hallitsevan kuninkaan suosikiksi
pelkäämällä tarmokkaita toimenpiteitä, jos niitä tarvitaan. --
Eteenpäin, kelpo ratsuni, eteenpäin! -- kunnianhimo ja ylpeät vallan,
nautinnon ja koston toiveet työntävät tutkaimensa yhtä syvälle rintaani
kuin minä nyt kannukseni Sinun kylkiisi! -- Eteenpäin, kelpo ratsuni,
eteenpäin! -- Piru ajaa meitä molempia!»