_Nuori paimen_. Noilla tuppisaksoilla
on enemmän kalua kuin voit luulla, sisko.
_Talvinen Tarina_.
Koettaessaan kaikin puolin noudattaa kreivin yhä uudistettuja käskyjä
mitä suurimman salaperäisyyden säilyttämisestä ja erittäinkin omia
juroja ja saiturimaisia tapojaan, halusi Anton Foster taloutensa
hoidossa mieluummin päästä yleiseltä huomiolta rauhaan kuin torjua
tungettelevaa uteliaisuutta. Niinpä hän, käyttämättä lukuisaa
miesjoukkoa vartioimaan hänelle uskottua aarretta ja puolustamaan
taloa, tahtoi huomiota välttääkseen vähentää väkeänsä niin paljon kuin
mahdollista, niin että ell'ei linnassa sattunut olemaan kreivin tai
Varneyn seuralaisia, vanha ukko ja kaksi ijäkästä eukkoa, joiden oli
määrä siivota kreivittären huoneita, muodostivat talon koko
palvelijakunnan.
Toinen näistä akoista avasi oven Waylandin kolkutuksesta ja vastasi
hänen pyyntöönsä päästä näyttämään tavaroitaan talon arvoisille
naisille, ankaralla, omituisen murteellisella haukkumasanojen tulvalla.
Kauppias älysi vaimentaa hänen rääkyntäänsä sujahuttamalla hopearahan
hänen kouraansa ja lupailemalla hieman kangasta myssyyn, jos talon
rouva vain ostaisi hänen tavaroitaan.
»Suur kiitost, paljon kiitoksia, min onki jo ihlan rikki. -- Men ny
reppunes tonne rekuoliin. -- Siel se justiin käveliekin.» Akka vei siis
kauppiaan puutarhaan ja sanoi, osoittaen erästä vanhaa, rappeutunutta
huvihuonetta: »Tuol se on ny -- tuol noi -- kyl se ostaa, kyl vaa, se
pitie niin kovast koreist kankaist.»
»Hän jättää minut selviytymään täältä omin apuineni», ajatteli Wayland,
kuullessaan ämmän sulkevan puutarhanportin mennessään. »Eivät ne nyt
sentään minua hakanne, eivät ainakaan uskaltane murhata niin pienestä
rikoksesta ja näin varhaisella hämäränhetkellä. Hiisi vieköön, minä
astun eteenpäin -- urhoollinen sotapäällikkö ei ajattele ennen pakoa,
ennen kuin hänet on lyöty. Näenpä kaksi naista vanhassa huvimajassa
tuolla -- mutta miten lähestyä heitä? -- Seis -- Will Shakespeare
olkoon auttajani hädässä. Minä esitän niille hieman Autolycusta.» Ja
hän lauloi lujalla äänellä ja asiaankuuluvalla rohkeudella seuraavan
suositun näytelmäpätkän: --
»Liinaa lumivalkoista,
Sysimustaa harsoa,
Hienon hienoja hansikoita,
Koko- ja puolinaamioita.
»Minkä oudon ilmestyksen onkaan onni meille tänään lähettänyt, Janet?»
kysyi rouva.
»Yhden noita turhamaisten tavarain kaupitsijoita, joita reppureiksi
sanotaan», vastasi Janet totisissaan, »ja jotka myyvät lyhyttavaroitaan
vielä lyhyemmällä mitalla. -- Ihme, että Dorcas-mummo päästi hänet
sisään.»
»Sepä nyt sattui sopivaan aikaan, tyttö», sanoi kreivitär; »me vietämme
raskasta elämää täällä, ja tämä saattaa lyhentää ikävän hetken.»
»Niin, armollinen rouva», vastasi Janet; »mutta isäni?»
»Hän ei ole minun isäni, Janet, eikä toivoakseni herranikaan», virkkoi
kreivitär. -- »Minä käsken, kutsu se mies tänne -- minä tarvitsen yhtä
ja toista.»
»Niin», vastasi Janet, »Teidän Korkeutenne tarvitsee vain viitata, ja
heti ensi lähetyksessä toimitetaan Teille kaikki, mitä Englanti suinkin
voi tarjota. -- Mutta sittenkin voi tästä syntyä onnettomuutta. -- Minä
pyydän, rakas rouva, käskekää minun lähettää tuo mies tiehensä!»
»Minä käsken Sinua lähettämään hänet tänne», vastasi kreivitär; -- »tai
odotahan, Sinä vapiseva hölmöläinen, minä kutsun hänet itse ja pelastan
Sinut siten nuhteista.»
»Ah! minun päiviäni, rakas rouva, jos siinä olisi kaikki», sanoi Janet
murheellisena, rouvan huutaessa kulkukauppiaalle: »Tule tänne vain,
kunnon mies -- avaa reppusi -- jos Sinulla on oivallisia tavaroita,
niin on hyvä onni lähettänyt Sinut tänne minun mielikseni ja Sinun
hyödyksesi.»
»Mitä suvaitsee Teidän Armonne tarvita?» kysyi Wayland, päästellen
reppuaan ja levitellen sen sisältöä niin näppärästi kuin olisi hän koko
ikänsä harjoittanut kulkukauppiaan ammattia. Hän olikin joskus
tilapäisesti sitäkin työtä tehnyt monivaiheisen elämänsä aikana, ja hän
osasikin nyt kehua tavaroitaan kaikella reppurin kielevyydellä ja panna
niille taitavasti hintaa.
»Mitäkö minä suvaitsen tarvita?» virkkoi rouva, »no, kun ottaa
huomioon, ett'en minä kuuteen pitkään kuukauteen ole ostanut
kyynärääkään pellavakangasta enkä Belgian palttinaa enkä edes
pienintäkään koristetta omiksi tarpeikseni ja oman valintani mukaan,
niin soveliaampi kysymys olisi: Mitä on Sinulla myytävänä? Panehan
syrjään tuo palttinaröyhelö ja nuo hihat -- ja nuo käärylät mustalla
harsokankaalla levitettyä kultakankaista reunusnauhaa -- ja tuo lyhyt,
kirsikanvärisestä hienosta kankaasta tehty viitta, jossa on niin
kauniit kultaiset napit ja punoksetkin -- Eikö se olekin ylen soma,
Janet?»
»Armollinen rouva», vastasi Janet, »jos Te kysytte minun halpaa
arvosteluani, niin on se minun mielestäni aivan liian räikeä
aistikkaaseen pukuun.»
»Mäkeen arvostelusi, ell'ei se muutu kirkkaammaksi, tyttö», sanoi
kreivitär; »Sinä saat pitää sitä itse rangaistukseksi; ja minä olen
varma siitä, että nuo kultaiset napit, ne kun ovat verrattain jykeviä,
tyynnyttävät isäsi ja saavat hänet sietämään tuota kirsikanpunaista
kangastakin. Mutta katso, ett'ei hän sieppaa niitä pois, Janet, ja vie
niitä pitämään seuraa raha-arkkuunsa vangitsemilleen enkeleille.»
»Pyydän Teidän Armoanne säästämään isäraukkaani!» vastasi Janet.
»Eipä suinkaan! Miksi pitäisi muka säästää häntä, joka on jo
luonnostaan niin säästäväinen?» pilaili kreivitär. -- »Mutta
palatkaamme kauppoihimme. -- Tämä päähine minulle, ja tuo hopeainen,
helmikoristeinen hiusneula; -- ja ota tästä, Janet, nämä kaksi
punaisenruskeata hametta Dorcasille ja Alisonille, jott'ei niiden
eukkoparkojen tule kylmä lähestyvänä talvena. -- Ja kuule, eikö Sinulla
ole haju-aineita tai tuoksupusseja tai kauniita, uusimuotisia
hajupulloja?»
»Jos minä olisin kulkukauppias oikein tosissani, pianpa minusta
vääntyisi aika pomo», ajatteli Wayland, yrittäessään parhaan kykynsä
mukaan vastata kysymyksiin, joita kreivitär heitteli hänelle tuhka
tiheään malttamattomuudella nuoren naisen, joka ei pitkään aikaan ole
saanut toimittaa niin mieluista tehtävää. »Mutta miten saada hänet edes
hetkiseksi ajattelemaan vakavampia asioita?» Esitellessään parhaita
hajuaineitaan koetti Wayland yht'äkkiä kiinnittää hänen huomiotaan
ilmoittamalla näiden tavarain hinnan kohonneen melkein puolella sen
jälkeen kun Leicesterin kreivi oli alkanut komeat varustelunsa
ruhtinaallisessa Kenilworth-linnassaan, missä hän aikoo kestitä
kuningatarta ja koko hovia.
»Haa!» huudahti kreivitär; »huhu puhui siis totta, Janet.»
»Silkkaa totta, armollinen rouva», vastasi Wayland; »ja minua
ihmetyttää, ett'ei Teidän Armonne ole siitä tarkemmin kuullut.
Kesäretkellä juhlii jalo kreivi Englannin kuningatarta linnassaan
kokonaisen viikon; ja niitä on paljon, jotka väittävät, että Englanti
on saava kuninkaan ja Englannin Elisabet -- Jumala häntä varjelkoon! --
puolison, ennen kuin retki on lopussa.»
»Sen ne konnat valehtelevat!» kiljaisi kreivitär kiihkoissaan.
»Jumalan tähden, armollinen rouva, tyyntykää», pyyteli Janet pelosta
vavisten; »kuka nyt välittäisi reppurin uutisista!»
»Olet oikeassa, Janet!» myönsi kreivitär; »nuhtelit minua syystä.
Moiset huhut, jotka tahraavat Englannin kuuluisimman ja jaloimman
kreivin mainetta, voivatkin saada luottamusta vain alhaisten,
halpamaisten, kunnottomien ihmisten keskuudessa!»
»Tulkoon tuhoni, armollinen rouva», virkkoi seppä Wayland, havaitessaan
kreivittären suuttumuksen suuntautuvan häneen, »jos olen tehnyt mitään,
joka ansaitsisi tämän ankaran kiivastuksen! -- Minä kerroin vain, mitä
niin monet puhuvat.»
Sillä välin oli jo kreivitär ennättänyt tyyntyä, ja hän koetti nyt,
Janetin tuskallisten merkkien pelästyttämänä, poistaa kaikki
kiihtymyksensä jäljetkin. »Minua vain kiusoitti, kunnon mies», sanoi
hän, »kun kuulin, että kuningattaremme muka luopuisi neitseellisestä
säädystään, joka on niin kallis hänen kansalleen -- älä ajattele sitä
sen enempää.» Ja ikäänkuin tahtoen muuttaa puheenaihetta, lisäsi hän:
»Ja mitä ainetta se on tuo, jota niin huolellisesti säilytetään
hopearasiassa?» tarkastellessaan laatikon sisältöä, jossa oli erilaisia
rohtoja ja haju-aineita eri osastoissa.
»Se on lääkettä tautia vastaan, jota ei toivoakseni Teidän Armonne
tarvitse sanoa koskaan potevansa. Jos sitä nauttii pienen turkinpavun
suuruisen määrän päivittäin yhden viikon ajan, vahvistaa se sydäntä
tuota raskasmielisyyttä ja alakuloisuutta vastaan, joka syntyy
yksinäisyydestä, suruista, pettyneestä rakkaudesta, murtuneista
toiveista --»
»Oletko Sinä hullu, ystäväiseni?» kysyi kreivitär terävästi; »tai
luuletko Sinä, että vaikka minä ostinkin hyväntahtoisuudessani noita
Sinun romutavaroitasi suhteettomista hinnoista, Sinä nyt saat uskotella
minulle mitä hölynpölyä tahansa? -- Kuka ikinä kuuli sydämen sairautta
parannetun ruumiiseen otetuilla lääkkeillä?»
»Armollisella luvallanne, hyvä rouva», virkkoi Wayland, »minä olen
rehellinen mies ja minä myin tavarani rehelliseen hintaan. -- Enkä minä
tämän jalon lääkkeen ominaisuuksista puhuessani suinkaan kehoittanut
Teitä sitä ostamaan. Miksi olisin siis valehdellut? Minä en sano, että
se voi parantaa syvälle juurtuneita sielun kärsimyksiä, siinä voivat
auttaa vain Jumala ja aika; mutta minä sanon, että tämä elähyttävä
lääke poistaa pahoja höyryjä, jotka syntyvät ruumiissa mielen
hautomasta alakuloisuudesta. Useata ihmistä olen minä sillä jo
auttanut, sekä hovissa että muualla, ja nyt aivan hiljattain paransin
minä sen avulla erään herra Edmund Tressilianin, kunnianarvoisan
cornwallilaisen aatelismiehen, joka oli hyljätyn lemmen takia, niin
kerrottiin, joutunut niin raskaalle mielelle, että hänen ystävänsä
pelkäsivät hänen henkeään.»
Hän vaikeni; kreivitärkin pysyi hiljaa hetkisen aikaa ja kysyi sitten
äänellä, jonka sävyä hän turhaan koetti pinnistää lujaksi ja
välinpitämättömäksi:
»Ja onko aatelismies, josta puhuit, nyt täydelleen toipunut?»
»Kutakuinkin, armollinen rouva», vastasi Wayland; »hän ei ainakaan
kärsi enää ruumiillisia tuskia.»
»Minä ostan hiukan tuota lääkettä, Janet», sanoi kreivitär.
»Minutkin valtaa joskus tuollainen ajatuksen ja järjen samentava
raskasmielisyys.»
»Älkää sitä tehkö, armollinen rouva», neuvoi Janet; »kuka takaa, että
tämä mies myy ainetta, joka ei ole terveydelle vahingollista?»
»Minä todistan itse rehellisyyteni», vastasi Wayland ja nieli jonkun
verran lääkettä heidän nähtensä. Kreivitär osti sitten loput, sillä
Janetin vastustelut saivat hänet vain sitä itsepäisemmin pysymään
aiheessaan. Sitten otti hän heti paikalla ensimäisen annoksen ja väitti
tuntevansa sydämensä keventyneen ja elinvoimansa lisääntyneen --
seuraus, joka kaiken todennäköisyyden mukaan johtui vain hänen omasta
mielikuvituksestaan. Kreivitär kasasi sitten kaikki ostoksensa yhteen
läjään, heitti kukkaronsa Janetille ja kehoitti häntä laskemaan summan
ja maksamaan kauppiaan saatavat; minkä jälkeen hän, ikäänkuin
kyllästyneenä huviin, jota hänelle oli ensimmältä tuottanut
keskustelunsa Waylandin kanssa, toivotti hänelle hyvää iltaa ja asteli
huolettomasti kartanoon, siten ryöstäen Waylandilta kaiken tilaisuuden
päästä puhumaan hänen kanssaan kahden kesken. Seppä kiiruhtikin sen
tähden selvittämään asioita edes Janetin kanssa.
»Tyttö», sanoi hän, »kasvoistasi päättäen pidät Sinä hartaasti
emännästäsi. Hän kaipaakin kipeästi uskollista palvelusta.»
»Ja hyvin hän ansaitseekin uskollisen palvelukseni», vastasi Janet;
»mutta entä sitten?»
»Tyttö, minä en ole lainkaan se, miltä näytän», virkkoi kulkukauppias,
äänensä alentaen.
»Sitä vähemmän otaksuttavaa on, että Te olisitte kunniallinen mies»,
iski Janet.
»Sitä enemmän otaksuttavaa», vastasi Wayland, »koska en ole reppuri.»
»Lähtekää siis heti paikalla täältä, tai minä huudan apua», koveni
Janet; »isänikin on kai jo tullut kotiin.»
»Maltahan nyt, tyttö», sanoi Wayland; »muutoin joudut tekemään
sellaista, mitä saisit myöhemmin katua. Minä olen emäntäsi ystäviä; hän
tarvitsee niitä enemmän; älä siis syökse turmioon niitä harvoja, joita
hänellä on.»
»Mistä minä ne tunnen?» kysyi Janet.
»Katso minua kasvoihin», vastasi seppä Wayland, »ja sano, etkö saata
lukea rehellisyyttä piirteistäni.»
Ja tosiaankin, vaikk'ei hän ollut suinkaan kaunis, oli hänen
kasvoillaan kuitenkin se kekseliään hengen ja nopean ajatuskyvyn
terävä, voimakas ilme, joka yhtyneenä eloisiin, kirkkaihin
silmiin, hyvinmuodostuneeseen suuhun ja älykkääseen hymyyn
usein luo miellyttäväisyyttä ja viehätystä itsessään rumiin ja
epäsäännöllisiinkin piirteihin. Janet tarkasteli häntä uskonlahkonsa
ovelalla suoruudella ja sanoi: »Huolimatta kehutusta rehellisyydestäsi,
ystäväiseni, ja vaikk'en minä olekaan tottunut lukemaan enkä
arvostelemaan sellaisia kirjoja kuin Sinä panet minut tutkimaan, niin
luulen kasvoissasi näkeväni jonkun verran reppuria -- ja jonkunverran
rosvoa.»
»Ehkäpä vähässä määrässä sitäkin», vastasi seppä Wayland nauraen.
»Mutta tänä iltana tai huomenna tulee tänne isäsi kanssa muuan vanha
ukko, jolla on kissan hiipivä astunta, rotan kavala, salavihainen
katse, lintukoiran nöyristelevä oveluus, verikoiran varma ote -- häntä
varo, niin itsesi kuin emäntäsi takia. Katsos, kaunis Janet: hän
kuljettaa kyykäärmeen myrkkyä kyyhkysen teeskennellyn viattomuuden
verhossa. Mitä tuhoa hän nyt teille suunnittelee, sitä en voi varmaan
sanoa, mutta kuolema ja turmio ovat aina ennen hänen askeleitaan
seuranneet. -- Älä puhu tästä mitään emännällesi -- taitoni saa minut
uskomaan, että hänen nykyisessä tilassaan voi pahan pelko olla yhtä
vaarallinen kuin sen vaikutus. -- Mutta katso, että hän ottaa sitä
minun ainettani, sillä» -- (hän alensi äänensä ja lausui hiljaa, mutta
painokkaasti tytön korvaan) -- »se on vastamyrkkyä -- kuule, nyt he
tulevat puutarhaan!»
Meluavan iloilun ja äänekkään puhelun hälinä läheni tosiaankin
puutarhan porttia, ja sen säikäyttämänä loikkasi seppä Wayland tiheään
pensaikkoon, Janetin peräytyessä huvimajaan, jott'ei häntä huomattaisi
ja jotta hän samalla voisi salata, ainakin ensihädässä, luullulta
kulkukauppiaalta ostetut tavarat, jotka vielä viruivat hujan hajan
kesähuoneen lattialla.
Janetilla ei ollut kuitenkaan mitään syytä pelkoon. Hänen isänsä
ja tämän vanha palvelija, Leicesterin kreivin palvelija ja
tähtienselittäjä tulivat puutarhaan suurella melulla ja pauhulla,
koettaen äärimmäisellä vaivalla tyynnytellä Lambournea, jonka aivot
väkineste oli nyt sytyttänyt kokonaan tuleen ja joka oli niitä
onnettomia ihmisiä, mitkä, kun he kerran ovat joutuneet viinin
lumoihin, eivät muiden juoppojen tavoin vaivu uneen, vaan pysyvät
osittain humalansa vallassa useita tunteja, kunnes he lopulta yhä
uudistuvien kulausten vaikutuksesta päätyvät jonkunlaiseen tiedottoman
hulluuden tilaan. Monien tämänlaisten päihtyneiden tavoin ei
Lambournekaan ollut menettänyt liikunto- eikä puhekykyjään, vaan puhui
päinvastoin tavattoman pontevasti ja laveasti ja huusi kuuluville
kaikkea sellaista, minkä hän muutoin olisi pitänyt visusti salassa.
»Kuinka!» toitotti Mikael äänensä koko voimalla, »eikö minulle muka
anneta tervetuliaisia -- ei kunnon ryyppyä, vaikka minä olen tuonut
onnen ja rikkauden Sinun vanhaan, ränsistyneeseen koirankoppiisi erään
perkeleen liittolaisen hahmossa, joka osaa muuttaa liuskakiven palasia
selviksi Espanjan kultakolikoiksi? -- Kas niin, Sinä Tony Tulenpistäjä,
Sinä paavilainen, puritani, tekopyhä, saituri, konna, paholainen,
kaikkien ihmiskunnan syntien lihaksitulemus, kumarra syvään ja tervehdi
häntä, joka tuo taloosi jumaloimasi mammonan!»
»Taivaan nimessä», sanoi Foster, »puhu hiljempää -- tule pois taloon --
saat viiniä ja mitä tahansa haluat.»
»Ei, Sinä vanha maanmuna, minä tahdon juoda sen tässä», jyristi
humaltunut tappelupukari. -- »Tässä näin, _al fresco_, kuten
italialainen sanoo. -- Ei, ei, minä en halua juoda yhdessä tuon
myrkkyjä sekoittelevan paholaisen kanssa samassa huoneessa enkä
tukehtua arsenikin ja elohopean höyryihin; se konnamainen Varney opetti
minut sitä karttamaan.»
»Tuokaa nyt sille viiniä, kaikkien paholaisten nimessä!» tuskitteli
kullantekijä.
»Ahaa! ja Sinä kai höystäisit sen hyvin mielelläsi, Sinä vanha
rehellisyyden perikuva, etkös höystäisikin? Pianpa kuohuisi
aivokopassani vihtrilliä ja aivastusjuurta ja rikkihappoa ja sievettä
ja kahtakymmentä muuta helvetinainetta niinkuin noidan kattilassa pirua
manattaessa. Ojennappas pullo minulle omakätisesti, vanha Tony
Tulenpistäjä -- ja se saakin olla kylmää -- minä en halua juoda muinoin
poltettujen piispojen roviolla lämmitettyä viiniä. -- Tai odotahan,
tulkoon vain Leicesterista kuningas, jos hän tahtoo -- hyvä -- ja
Varneystä, siitä Varney-konnasta, suurvisiiri -- mainiota, mainiota! --
ja mitä minusta sitten tulisi? -- no, keisari -- keisari Lambourne! --
Minä tahdon nähdä sen niiden suloisen kaunottaren, jonka ne ovat
teljenneet tänne salanautinnokseen. -- Hänen pitää juuri tänä jumalan
iltana täyttämän viinimaljani ja pistämän yömyssyn päähäni. Mitä tekee
mies kahdella eukolla, vaikka hän olisikin sitten kreivi kaksinkymmenin
kerroin? -- vastaa tähän, Tony-poikaseni, Sinä vanha kirottu tekopyhä
koira, jonka nimen Jumala pyyhki pois elämän kirjasta, mutta jota
kiusaa se alituinen toivo, että kyllä se sinne vielä takaisinkin
otetaan. -- Sinä vanha piispanpolttaja, Sinä Jumalaa pilkkaava
uskonkiihkoilija, vastaappas siihen!»
»Minä työnnän tikarini sen sisään varteen asti», murisi Foster
matalalla, raivosta värisevällä äänellä.
»Taivaan nimessä, ei väkivaltaa!» hätäili tähtienselittäjä. »Tässä on
meneteltävä sievemmällä tavalla. -- Kas tässä, kunnon Lambourne,
haluatko tyhjentää kanssani maljan jalon Leicesterin kreivin ja herra
Rikhard Varneyn terveydeksi?»
»Haluan kun haluankin, oma Albumazarini. -- Haluan kun haluankin, Sinä
rehellinen rotanmyrkyn myyjä, -- tahtoisinpa suudella Sinua, Sinä
kunniallinen _Lex Julian_ rikkoja (kuten ennen Leydenissä
sanottiin), ell'et Sinä haisisi niin kirotusti tulikivelle ja muille
saatanan apteekkitavaroille. -- Saas tästä, valmis on -- Varneyn ja
Leicesterin malja! -- kahden jalosti kohoavan hengen -- kahden
salajuonisen, syvälle sukeltavan, korkealle lentävän, sydämettömän,
kunnianhimoisen roiston malja! -- Hyvä, minä en sano enempää, mutta
minä aijon hioa tikariani sen ihmisen rintaluihin, joka ei siihen
maljaan vastaa! Ja niin, hyvät herrat --»
Näin puhuen tyhjensi Lambourne tähtienselittäjän ojentaman maljan,
jossa ei ollutkaan viiniä, vaan puhdasta väkiviinaa. Hän yritti
puolinaista kirousta, pudotti tyhjän maljan hyppysistään, nosti kätensä
miekan ponteen, mutta ei jaksanut vetää sitä tupesta, horjui ja kaatui
vihdoin tajuttomaksi, liikkumattomaksi palvelijan syliin; tämä laahasi
hänet huoneeseen ja toimitti vuoteelle.
Yleisen hämmingin vallitessa pääsi Janet huomaamatta emäntänsä
huoneeseen, vavisten kuin haavan lehti, ja päätti pitää kreivittäreltä
salassa sen kauhistavan epäluulon, joka ei voinut olla heräämättä hänen
mielessään päihtyneen Lambournen kaameiden puheiden vaikutuksesta.
Hänen pelkonsa, vaikka se ei voinutkaan vielä pukeutua mihinkään
määrättyyn muotoon, kulki kuitenkin yhtä rintaa kulkukauppiaan
varoituksen kanssa; ja hän kehoitti hartaasti emäntäänsä noudattamaan
päätöstään reppurin suositteleman lääkkeen nauttimisesta, josta hän
ehkä muutoin olisi häntä kieltänyt.
Eivätkä Lambournen viittailut olleet jääneet kuulumatta
Waylandiltakaan, joka osasi niitä paljoa paremmin tulkita. Hän tunsi
syvää sääliä, nähdessään niin suloisen olennon kuin kreivittären, jonka
hän oli ensi kerran tavannut kotoisen onnen helmassa, sellaisen
roistojoukon juonittelujen esineenä. Ja hänen raivonsa saavutti
äärimmäisen rajansa, kun hän kuuli vanhan mestarinsa äänen, miehen,
jota kohtaan hän tunsi yhtä syvää vihaa kuin pelkoakin. Hän oli myös
hieman ylpeä omasta taidostaan ja keinoistaan, ja niin vaarallinen kuin
tehtävä olikin, teki hän vielä samana yönä päätöksen tunkeutua
salaisuuden perille ja jos suinkin mahdollista, auttaa sitä onnetonta
naista. Muutamista Lambournen sadattelujen sekaan pujahtaneista
sanoista sai Wayland nyt ensi kerran aihetta epäillä, ett'ei Varney
ollutkaan ehkä toiminut kokonaan omaan laskuunsa tavoitellessaan tämän
ihanan olennon rakkautta ja sen myös saavuttaessaan. Huhu tiesi kertoa
tämän innokkaan palvelijan jo ennenkin avustaneen herraansa
lemmenseikkailuissa; ja niin alkoi Wayland uumoilla, että kenties
Leicester näyttelikin pää-osaa koko tässä jutussa. Tytön ja kreivin
avioliittoa hän ei voinut aavistaakaan, mutta jo tilapäisenkin
lemmenkujeilun paljastaminen naisen kanssa, joka oli neiti Amy
Robsartin säätyä ja arvoa, oli mitä tärkein salaisuus, josta riippui
tämän suosikin valta Elisabetin suhteen. »Vaikka Leicester itse
epäröikin ryhtyä tukahuttamaan sellaista huhua mitä ankarimmin
keinoin», ajatteli hän, »niin oli hänellä ympärillään miehiä, jotka
tekisivät hänelle sen palveluksen ilman hänen suostumustaankin. Jos
minä tähän asiaan sekaannun, niin täytyy sen tapahtua tavalla, jota
vanha mestarinikin käyttää saatanan mannaansa valmistaessaan: luja
naamari kasvoilla. Siksipä aijonkin lähteä huomenna Giles Goslingin
luota ja muutella olopaikkaani ja kulkusuuntaani yhtä usein kuin
vainottu kettu. Mutta haluaisinpa sentään nähdä sen pikku
puritanittaren vielä kerran. Hän näytti melkein liian somalta ja
viisaalta polveutuakseen sellaisesta konnasta kuin Anton
Tulenpistäjästä.»
Giles Gosling oli Waylandin lähdöstä pikemmin mielissään kuin
suruissaan. Kunnon ravintoloitsija piti niin vaarallisena Leicesterin
kreivin suosikin suunnitelmien vastustamista, että hänen hyvä sydämensä
tuskin jaksoi kannattaa hänen hyviä aikomuksiaan ja että hänestä oli
erinomaisen mieleistä, jos hän saattoi toivoa koko avustamistoimen
taakan putoavan hänen hartioiltaan; mutta kuitenkin vakuutti hän yhä
alttiisti ja ilomielin suorittavansa tarpeen vaatiessa herra
Tressilianille tai hänen lähetilleen kaikkia sellaisia palveluksia,
jotka suinkin sopivat hänen ravintoloitsijanammatilleen.