_Pistooli_.
Tuon viestiä ja verratonta uutta,
Iloa auvoista ja kulta-aikaa.
_Falstaff_.
Mutta, hyvä mies, ilmoitahan niitä
sitten tämän maailman ihmisten tavalla.
_Pistooli_.
Pois hiiteen maailma ja maailman lapset.
Ma puhun Afrikaa ja kulta-aikaa.
_Henrik Neljäs. -- Jälkimäinen osa_.
Cumnorin »Mustan Karhun» vierastupa, minne tarinamme näyttämö jälleen
siirtyy, saattoi sinä iltana, josta nyt tulee olemaan puhe, ylpeillä
tavallista taajemmasta juomaveikkojen joukosta. Jossakin lähitienoilla
oli ollut markkinat, ja Abingdonin rihkamakauppias sekä useat muut
henkilöt, jotka lukija jo tietää Giles Goslingin ystäviksi ja
liiketuttaviksi, olivat jo muodostaneet vanhan piirinsä iltatulen
ympärille ja syventyneet pohtimaan päivän kuulumia.
Muuan eloisa, toimelias, iloinen veitikka, jonka tavaramytty ja
tamminen, asiaankuuluvasti messinkiheloin koristettu kyynäräkeppi
ilmaisivat Autolycuksen ammattitoveriksi, veti suuren osan huomiota
puoleensa ja toi merkittävän lisän illan yhteiseen iloon. Silloiset
kulkukauppiaat olivatkin, se muistettakoon, paljon tärkeämpiä
henkilöitä kuin nykypäivien huonontuneet ja turmeltuneet kamasaksat.
Näiden kierteleväin reppumiesten hallussa oli maakauppa, erittäinkin
naisten hienompain pukutarpeiden myynti, melkein kokonaan; ja kun
tuollainen saksa pääsi niin pitkälle, että sai kulkea omalla
kuormahevosellaan, oli hän hyvin huomattava henkilö, jonka seuraa ei
halveksinut varakkainkaan vuokramies eikä vapaatalollinen, minkä hän
vaelluksillaan tapasi.
Kulkukauppias, joka nyt on puheemme esineenä, otti siis tehokkaasti ja
kaikkien yhteiseksi mielihyväksi osaa siihen raikuvaan ilonpitoon,
josta Cumnorin kuuluisan »Mustan Karhun» kattohirret tärisivät. Hänellä
oli aina varalla siro hymy kauniille neiti Cicelylle, leveä nauru
isännälle ja pistos meluavalle mestari Goldthredille, joka tosiaankin
ilman omaa suosiollista tarkoitustaan oli illan yleisenä ivanesineenä.
Kulkukauppias ja hän olivat sotkeutuneet syvälliseen väittelyyn
espanjalaisten varsisukkien ja mustien gascognelaisten säärysten
keskinäisestä etevämmyydestä, ja isäntä oli juuri iskenyt vieraille
silmää, ikäänkuin sanoakseen: »Nyt saadaan kohta hauskaa, hyvät
herrat», kun pihalta alkoi kuulua hevosten kavioiden kopinaa ja
tallirenkiä tarkoittavia, uusimmilla muodinmukaisilla kirouksilla
vahvistettuja huutoja. Ja ulos rynkäsivät Will Varsanharjaaja, Jussi
Juomanlaskija ja koko majatalon sotajoukko, joka oli hiipinyt
asemiltaan siepatakseen edes pienen sirusen vieraiden kesken
vallitsevasta ilosta. Pihalle keikkui myös pyylevä isäntä, ottaakseen
soveliaasti uusia vieraitaan vastaan ja palasi pian takaisin,
johdattaen tupaan omaa arvoisaa sisarenpoikaansa, Mikael Lambournea,
joka oli vahvasti juovuksissa ja joka kuljetti tähtienselittäjää
matkassaan. Alasco, vaikka hän yhä olikin pieni äijänkäppärä, oli
kuitenkin vaihtamalla pitkän mekkonsa ratsastuspukuun, siivoamalla
partaansa ja kulmakarvojaan ja muilla sentapaisilla keinoilla
vähentänyt ainakin parisenkymmentä vuotta otaksuttavasta ijästään,
näyttäen nyt vilkkaalta kuuskymmenvuotiaalta ukolta, tai hiukan
vanhemmalta. Hän oli tällä hetkellä ilmeisesti levoton ja tuskissaan,
ja oli hartaasti pyytänyt Lambournea, ett'eivät he poikkeaisi
majataloon, vaan matkustaisivat suoraan määräpaikkaansa. Mutta
Lambourne ei sietänyt neuvoja. »Äyriäisen ja kauriin ja koko
taivaallisen sotajoukon nimessä!» karjui hän -- sekä kaikkien niiden
tähtien nimessä, joiden nämä minun siunatut silmäni ovat nähneet
paistavan etelän taivaalla ja joiden rinnalla nämä pohjoisten maiden
tuikuttajat ovat vain penninkynttilöitä, minä en rupea epäkohteliaaksi
kenenkään oikkujen takia. -- Minä poikkean kun poikkeankin tänne
tervehtimään arvoisaa enoani. -- Lempo soikoon, pitäisikö minun unohtaa
kunnon heimolaiseni ja ystäväni! -- Gallona parasta viiniänne, eno, ja
pankaa se kiertämään jalon Leicesterin kreivin terveydeksi! -- Hä!
Eikös ruveta kilistämään yhdessä ja hieman lämmittämään vanhan
ystävyytemme juuria? -- Eikös ruvetakin kilistämään, vai?»
»Varsin mielelläni, sukulaiseni», vastasi isäntä, joka ilmeisesti
halusi päästä hänestä eroon niin pian kuin mahdollista; »mutta onko
Sinussa miestä maksamaan kaiken tämän kelpo nesteen?»
Tämä kysymys olisi masentanut monenkin iloisen ryypiskelijän
innostuksen, mutta Lambournen aikomusta ei se kyennyt järkähyttämään.
»Epäilläänkö täällä, jaksanko minä maksaa?» komeili hän ja veti
kourallisen kulta- ja hopearahoja näkyviin; »epäile ennen, eno,
Meksikoa ja Perua -- epäile kuningattaren aarre-aittaa -- Jumala hänen
majesteettiansa varjelkoon! -- Hän on hyvän herrani hyvä valtijatar.»
»Mainiota, sukulainen», virkkoi isäntä, »minun toimenani on myydä
viiniä kaikille, jotka jaksavat maksaa. -- Hoi, Jussi Juomanlaskija,
tee, mitä virkaasi kuuluu. -- Mutta toivoisinpa osaavani ansaita rahaa
yhtä helposti kuin Sinä, Mikko.»
»Kuules nyt, eno», vastasi Lambourne, »minä kerron Sinulle pienen
salaisuuden -- näetkös tuossa tuota vanhaa äijänkörriä? Hän on niin
vanha ja kuivettunut lastu, ett'ei piru ikinä heittänyt parempaa
pätsiinsä -- ja kuitenkin, eno, näin meidän kesken puhuen -- hänellä on
koko Potosi tuossa aivokopassaan. -- Lempo soikoon! Hän päästelee
hyppysistään rahanpyöryväisiä nopeammin kuin minä kurkustani
kirouksia.»
»Minäpä en haluaisi ainuttakaan hänen pyöryväistään pussiini, Mikael»,
virkkoi isäntä; »minä tiedän kyllä, mikä leikki siitä alkaa, kun
väärennetään kuningattaren kolikoita.»
»Sinä olet aasi, eno, niin paljon ikää kuin onkin niskassasi. -- Älä
nyi nuttuni liepeistä, tohtori. Sinä olet aasi Sinäkin kaiken muun
lisäksi -- ja kun te nyt molemmat olette aaseja, ilmoitan minä
puhuneeni vain vertauskuvallisesti.»
»Oletteko Te hullu?» vaikeroi ukko; »onko Teihin mennyt itse
paholainen? -- emmekö voi jatkaa matkaamme, vetämättä puoleemme
kaikkien ihmisten huomiota?»
»Jaa että kuinka?» kysyi Lambourne; »Sinä erehdyt nyt kokonaan --
kukaan ei uskalla katsella Sinua ilman minun lupaani. -- Seitsemän
taivaan nimessä, hyvät herrat, jos joku teistä rohkenee töllistellä
tätä vanhaa ukkoa tässä, kaivan minä silmät hänen päästään tikarillani!
-- Kas niin, istu nyt, vanha ystävä, ja ole iloinen -- nämä herrat
tässä ovat tuttujani -- vanhoja tovereitani, eivätkä kavalla ketään.»
»Eiköhän Sinun olisi parempi siirtyä yksityiseen huoneeseen,
sisarenpoikani?» toimitti Giles Gosling; »Sinä puhut hiukan outoja»,
lisäsi hän, »ja täällä on urkkijoita joka taholla.»
»Minä välitän niistä viisi», vastasi Mikael mahtavana -- »urkkijoita?
pyh! -- Minä olen jalon Leicesterin kreivin palveluksessa. -- Tässä
tulee viini. -- Täytä kaikkien maljat, viinuri! Kunnon kulaus Englannin
kukan, jalon Leicesterin kreivin terveydeksi! Minä sanon, jalon
Leicesterin kreivin terveydeksi! Joka ei siihen maljaan vastaa, on
Sussexin sikoja ja hänen täytyy juoda se polvillaan, tai lohkaisen minä
hänen reisilihansa ja savustan ne liikkiönä!»
Ei kukaan jättänyt vastaamatta niin kauhein uhkauksin esitettyyn
maljaan; ja Mikael Lambourne, jonka humala ei tietystikään vähentynyt
tästä uudesta kurkun kastelusta, jatkoi samaa hurjaa meteliänsä,
uudistaen tuttavuuttaan niiden vieraiden kanssa, jotka hän ennestään
tunsi ja saaden osakseen kohtelua, missä oli nyt jonkunverran
kunnioitustakin, mutta hyvin paljon pelkoa; sillä suosikkikreivin
halvinkin palvelija, erittäinkin jos hän oli sellainen mies kuin
Lambourne, herätti, ja hyvällä syyllä, molempia tunteita.
Sillä välin oli ukko, nähtyään oppaansa noin tajuttomassa tilassa,
heittänyt kaiken enemmän riitelemisen hänen kanssaan, istuutunut
huoneen pimeimpään soppeen, tilannut pienen annoksen viiniä, jonka
ääressä hän näytti torkuskelevan, siten vetääkseen puoleensa yleistä
huomiota niin vähän kuin mahdollista ja välttääkseen pienintä
liikahdustakin, joka voisi johdattaa hänen olemassa-olonsa hänen
matkatoverinsa mieleen, tämän siinä sydämellisesti tutustellessa vanhan
ystävänsä Abingdonin Goldthredin kanssa.
»Älä usko enää minua koskaan, uljas Mikko», pauhasi rihkamakauppias,
»ell'en minä ilostunut yhtä suuresti Sinut nähtyäni kuin minä ilostun
nähdessäni vilauksenkin ostajieni rahoista! -- Nythän Sinä voit
vallan helposti hankkia ystävällesi soveliaan paikan jossakin
naamionäytelmässä tai muussa juhlatouhussa, Mikko; niin, taikka, sehän
nyt on ainakin selvää, Sinä saatat kuiskata korkeasti kunnioitettavan
herra kreivin korvaan, kun se jalo herra sattuu näille main ja
tarvitsee espanjalaista kaularöyhelöä tai muuta sen tapaista -- Sinä
saatat kuiskata hänen korvaansa: 'Täällä asuu muuan vanha ystäväni,
nuori Laurentius Goldthred Abingdonista, hänellä on kovin hyviä
tavaroita, kuten: liinakangasta, silkkiharsoa, hienointa Belgian
palttinaa ja niin poispäin -- niin, ja sitten voit sanoa, että hän on
niin pulska poika päälle kaupan, ett'ei pulskempaa koko Berkshiressä,
ja että kyllä hän toimittaa Hänen Korkeutensa asiat reilusti siinä
missä joku toinenkin kyynäräkepin kantaja; niin, ja sitten voit
sanoa --'»
»Minä voin sanoa sata sen penteleen valetta lisäksi, mokomakin
kamasaksa», puhkesi Lambourne vastaamaan; »ei suinkaan sitä nyt auta
arkailla paria hyvää sanaa kunnon ystävän lukuun!»
»Saas tästä, Mikko, juon terveydeksesi kaikesta sydämestäni», sanoi
rihkamakauppias; »Sinähän osaatkin tässä selittää, mikä se nyt on
oikein tosiaan muotina nykymaailman aikaan. -- Tässä oli juuri äsken
muuan tolvana kauppiaakseen, joka kirkui vanhanaikaisia espanjalaisia
varsisukkia gascognelaisia sääryksiä paremmiksi, vaikka sen nyt
sokeakin näkee, kuinka etevästi nuo ranskalaiset vehkeet vaatettavat
säärtä ja polvea, ne kun on koristettu erivärisin nauhoin ja heltuin ja
pumpuloin.»
»Mainiosti, mainiosti ne sopivatkin», vastasi Lambourne; »ja kuitenkin
on tuo Sinun koipiparkasi, vaikka siihen onkin ripustettu noin paksut
kasat röyhellettyä palttinaa ja harsokangasta, kuin ämmän kehrävarsi,
josta puolet pellavaa on kiskottu langaksi!»
»Enkö minä sitä jo sanonut!» kiljui rihkamakauppias, jonka matalat
aivot nyt myöskin alkoivat joutua kokonaan tulvan valtaan; »minne se
nyt meni se kauppias-roisto? -- tässähän oli luullakseni ihan äsken
sellainen kauppias, tuota -- Isäntä, minne helvettiin se kamasaksa
joutui?»
»Sinne, missä kaikkien järkevien ihmisten pitäisi jo oleman tähän
aikaan päivästä, mestari Goldthred», vastasi Giles Gosling; »hän nousi
huoneeseensa, laskee siellä paraillaan tämän päivän myyntiä ja
valmistautuu huomisiin kauppoihin.»
»Hirttäkää se mies, mokomakin kehno tolvana!» käski Goldthred;
»tekisipä saakeli soikoon kunnon työn se, joka hieman keventäisi hänen
tavaramyttyään, -- tuollainen patikkalurjusten lauma kiertää maat ja
mantereet ja tekee paljasta vahinkoa seudun vakinaisille kauppiaille.
Mutta onpa vielä kelpo poikia Berkshiressä, isäntä -- kyllä se Teidän
reppusaksanne tapaa miehensä Maiden Castlessa, siitä saatte olla
varma!»
»Jokohan?» vastasi isäntä nauraen; »joka hänet tapaa, tapaa myös
miehensä -- se veitikka ei ole aivan eilisen teeren poikia hänkään.»
»Eikö ole?» pääsi Goldthredilta.
»Ei niin olekaan», vahvisti isäntä; »hänhän näyttää, koira vieköön,
yhtä väkevältä kuin sekin kelpo reppuri, joka kerran niin
perinpohjaisesti löylytti Robin Hoodia, kuten vanhassa laulussa
sanotaan:
»Robin Hoodpa nyt paljasti miekkansa,
Mittansa reppuri vaan;
Ja sai rosvo niin reimasti loikkiinsa,
Ett'ei kestänyt seisaallaan.»
»Hiiteen se konna, lähettäkää hänet matkaansa», haasteli
rihkamakauppias; »jos hän on sellainen voimanpesä kuin sanotte, niin
eipä taitaisi isosti hyödyttää rehkiminen hänen kanssaan. -- Mutta
kuuleppas, Mikko -- kunnon Mikkoseni -- mitenkä jaksaa se Hollannin
palttina, jonka minulta voitit?»
»Hyvin, hyvin, kuten näet, mestari Goldthred», vastasi Mikko; »minä
tarjoan Sinulle kulauksen sen kaupan tekijäisiksi. -- Täytä tuoppi,
juomanlaskija.»
»Etpä Sinä enää, luullakseni, voita palttinapakkoja moisilla vedoilla,
Mikko-ystäväiseni», sanoi kauppias; »sillä se yrmy karhu, Tony Foster,
on haukkunut Sinut pataluhaksi ja vannonut, ett'et Sinä enää koskaan
saa saastuttaa hänen taloansa, koska Sinun sadattelusi muka kykenisivät
pudottamaan katon kristityn ihmisen niskaan.»
»Puhuuko se sellaisia, se tekopyhä saituri?» karjui Lambourne: -- No
sitten täytyy hänen tulla tänne ottamaan vastaan käskyjäni, juuri tänä
siunattuna iltana, tänne enoni katon alle! Minä veisaan hänelle
semmoisen messun, että hän luulee jo pirun roikkuvan liepeissään kun
kuulee vain minun puhuvan.»
»Ei, mutta kyllä Sinun ovat jo yläkamarisi aivan ilmitulessa, Mikko!»
epäili kauppias. »Tony Fosterko tottelisi noin vain Sinun vihellystäsi!
-- Hohhoi, Mikkoseni, mene nukkumaan -- mene nukkumaan.»
»Sanonpa Sinulle jotakin, Sinä kaitaposkinen hölmö», vastasi Mikael
Lambourne vimmoissaan, »minä panen vetoon viisikymmentä enkelikolikkoa
myymäläsi viittä ensimäistä laatikkoa vastaan, siitä vale-akkunasta
ylöspäin lukien, ja kaikkea, mitä niissä on, että minä saan Tony
Fosterin tulemaan tähän tupaan, ennen kuin olemme ehtineet kallistaa
kolmet maljat.»
»Minä en lyö niin korkeata vetoa», sanoi kauppias, jonkun verran
selvinneenä tarjouksesta, joka osoitti Lambournen puolelta melkein
liian yksityiskohtaista hänen myymälänsä salakomerojen tuntemusta,
»minä en käy niin suureen veikkaan», toisti hän; »mutta jos haluat,
panen minä viisi enkelikolikkoa Sinun viittä pyöryväistäsi vastaan
siitä, ett'ei Tony Foster lähde iltarukouksen jälkeen majastaan
rientääkseen oluttupaan, ei Sinun mieliksesi eikä kenenkään muunkaan.»
»Sovittu!» huusi Lambourne. -- »Kas tässä, eno, pitäkää panoksia ja
pankaa joku nuoremmista tynnyrinnuolijoistanne tai viinuripojistanne
heti paikalla hyppäämään kartanoon, viemään tämä kirje mestari
Fosterille ja sanomaan hänelle, että minä, hänen harras ystävänsä
Mikael Lambourne, pyydän saada puhella hänen kanssaan enoni linnassa
täällä sangen tärkeistä asioista. -- Ota nyt koivet selkääsi, poika,
sillä aurinko laskee kohta, ja se roisto käy nukkumaan lintujen kanssa,
säästääkseen lampaantalia -- hyi saakeli!»
Lyhyen ajan kuluttua -- mikä käytettiin juomiseen ja räyhäämiseen --
palasi lähetti ja ilmoitti herra Fosterin tulevan aivan pian.
»Voitto! Voitto!» kiljaisi Lambourne ja ryntäsi panosten kimppuun.
»Ei ennen kuin hän tulee, jos suvaitset», esti kauppias.
»Mitä, lempo soikoon, hänhän on jo kynnyksellä», penäsi Mikael. --
»Mitä hän sanoi, poika?»
»Palvelukseksenne, Teidän Korkea-arvoisuutenne», vastasi lähetti, »hän
pilkisteli akkunasta, pyssy kädessä, ja kun minä olin toimittanut
Teidän asianne peljäten ja vavisten, ilmoitti hän happamin naamoin,
että Teidän Ylevyytenne olisi saanut mennä Manalan asuinmajoihin.»
»Taikka helvettiin, luullakseni», virkkoi Lambourne -- »sinnehän hän
lähettää kaikki, jotka eivät kuulu hänen pyhäinsä yhteyteen.»
»Aivan niin», vastasi poika, »minä vain käytin tuota toista
lausepartta, koska se oli runollisempi.»
»Nerokas miehenalku», julisti Mikael; »saas tästä kunnon siemaus
runollisen kurkkusi kostukkeiksi. -- Ja mitä Foster muuta sanoi?»
»Hän huusi minut takaisin», jatkoi poika, »ja käski minun sanoa, että
jos Teillä oli jotakin hänelle puhumista, piti Teidän mennä hänen
luokseen.»
»Ja mitä sitten?» tiedusteli Lambourne.
»Hän luki kirjeen ja näytti noin niinkuin raivostuvan, ja kysyi
minulta, oliko Teidän Korkea-arvoisuutenne juomapäällä -- johon minä
vastasin, että kyllä Te hieman espanjaa puhuitte kuten ainakin mies,
joka on käynyt Kanarian saarilla.»
»Tiedä huutia, Sinä kolpakkokääpiö, Sinä paisuneen laskun penikka!»
äkäili Lambourne. »Tiedä huutia! -- Mutta mitä sanoi hän sitten?»
»Hän murisi», vastasi nulikka, »että ell'ei hän tulisi, voisi Teidän
Ylevyytenne toitottaa kaikkien kuuluville sellaista, mikä tulisi pitää
hampaiden takana, ja niin painoi hän vanhan matalan lakin päähänsä,
heitti nukkavierun sinisen viitan hartioilleen ja on, kuten jo sanoin,
oleva täällä tuossa paikassa.»
»Oli siinä tottakin joukossa, siinä, mitä hän puhui», vastasi Lambourne
ikäänkuin itsekseen haastellen -- »kalloni teki taas minulle vanhan
koirankujeensa -- mutta päin tuuleen vain -- antaa hänen tulla! -- En
minä ole turhan takia niin kauvan kierrellyt maailmanrantaa,
pelätäkseni yhtä Tony Fosteria, olinpa sitten juovuksissa tai selvä. --
Tuokaa minulle kannu vettä, kastaakseni sillä viinini.»
Sillä välin kun Lambourne, jonka Fosterin lähestyminen oli nähtävästi
herättänyt tietoisuuteen tilastaan, yritteli valmistua häntä
vastaanottamaan, luikahti Giles Gosling ylös kulkukauppiaan kamariin ja
tapasi tämän kovasti kiihtyneenä mittelemästä huoneen lattiaa.
»Te poistuitte äkkiä seurasta», sanoi isäntä vieraalleen.
»Olipa aikakin, koska paholainen yhtyi kumppaniksenne», vastasi
kauppias.
»Ei ole erin kohteliasta käyttää moista nimitystä sisarenpojastani»,
sanoi Gosling, »eikä minun sopisi oikeastaan siihen enää vastatakaan,
ja kuitenkin voi Mikkoa jollakin tavoin pitää saatanan seuralaisena.»
»Pyh -- minä en puhu nyt siitä suurisuisesta tappelupukarista», virkkoi
kauppias, »vaan siitä toisesta, joka, mikäli minä tiedän -- Mutta koska
lähtevät he? tai miksi he tulivat?»
»Koira soikoon, niihin kysymyksiin en minä osaa vastata mitään»,
selitti isäntä. »Mutta katsokaas, herra, Te toitte minulle tunnusmerkin
arvoisalta herra Tressilianilta -- kaunis kivi siinä onkin.» Hän otti
sormuksen esille, katseli sitä hetkisen ja vakuutti sitä takaisin
kukkaroonsa sovittaessaan, että se oli liian kallisarvoinen korvaus
siitä vähästä, mitä hän saattoi tehdä arvoisan lahjoittajan hyväksi.
Hän oli, jatkoi hän, julkisen majatalon isäntä, eikä hänen oikein
sopinut urkkia muiden ihmisten asioita; kuten hän oli jo aikaisemmin
ilmoittanut, ei hän ollut saanut tietoonsa muuta kuin että se nainen
oli yhä Cumnorin linnassa mitä tarkimmin vartioituna ja että hän niiden
mielestä, jotka olivat sattuneet hänet vilahdukselta näkemään, tuntui
ajatuksiinsa vaipuneelta ja tyytymättömältä yksinäisyyteensä. »Mutta
nyt», esitteli hän, »tarjoutuu sopivin tilaisuus, mitä on pitkään
aikaan sattunut, jos Te tahdotte tyydyttää herranne uteliaisuutta. Tony
Foster on tulossa tänne, ja Mikael Lambournen tarvitsee saada vain
hieman hajua uusista viinipulloista, niin ei kuningattarenkaan käsky
saisi häntä hievahtamaankaan pöydän takaa. Niin että he pysyvät siinä
ainakin tunnin tai niille paikoin. -- Nyt tulee Teidän vain heittää
reppu selkäänne, sillä se on Teidän paras tekosyynne, ja ehkäpä Te
voitte taivuttaa vanhan palvelijan, isännän varmasti ollessa poissa,
päästämään Teidät hieromaan kauppaa sen rouvan kanssa, ja niin saatte
Te ehkä tietää hänen tilastaan ja oloistaan enemmän kuin mitä minä tai
kuka muu tahansa voisimme Teille kertoa.»
»Totta -- aivan totta», vastasi Wayland, sillä hän se oli; »erinomainen
suunnitelma, vaikka nähdäkseni hieman vaarallinen -- sillä mitäpä, jos
Foster palaisi?»
»Hyvin mahdollinen tapahtuma tosiaankin», myönsi isäntä.
»Taikka mitäpä», jatkoi Wayland, »jos se nainen antaisi minulle kylmät
kiitokset ponnistuksistani?»
»Sekin on otaksuttavissa», myönsi Giles Gosling jälleen. »Minua muutoin
ihmetyttää, että herra Tressilian pitää semmoista huolta naisesta, joka
ei hänestä lainkaan välitä.»
»Molemmissa tapauksissa käy minun huonosti», jatkoi Wayland; »eikä
minua siis Teidän neuvonne, kokonaisuudessaan katsottuna, niin
erinomaisesti miellytäkään.»
»Mutta älkäähän nyt sekoittako minua juttuun, kunnon palvelija»,
vastasi isäntä; »tämähän on herranne asia, eikä minun; Te itse
parhaiten tiedätte vaaran, johon antaudutte, tai kuinka rohkeasti Te
sitä uhmaatte. Mutta mihin ette itse uskalla ryhtyä, siihen ette voi
odottaa muidenkaan käyvän.»
»Seis! seis!» huusi Wayland; »sanokaa minulle vain yksi seikka --
meneekö se vanha mieskin Cumnoriin?»
»Varmasti, niin ainakin luulen», vastasi isäntä; »sillä heidän
palvelijansa sanoi, että hänen piti viedä heidän tavaransa sinne, mutta
oluthaarikka vaikuttikin häneen yhtä voimakkaasti kuin viinipullo
Mikaeliin.»
»Riittää», virkkoi Wayland päättävästi. -- »Minä tahdon sotkea sen
vanhan konnan juonet -- kauhea pelästys, joka valtasi minut hänen
inhoittavan naamansa nähdessäni, alkaa helpoittaa ja vihani päästä
voitolle. Auttakaahan reppua selkääni, hyvä isäntä. -- Pidä nyt varasi,
vanha Albumazar -- kohtaloosi on ilmestynyt pahansuopa vaikutus, ja se
uhkaa Ison Karhun tähtisikermästä.»
Näin puhein heitti hän taakan selkäänsä, poistui »Mustasta Karhusta»
takatietä isännän johtamana ja valitsi yksinäisimmän polun Cumnorin
kartanoon kulkeakseen.