Missä määrin kohtalo voi vaikuttaa ihmisten asioihin ja miten sitä
voidaan torjua.
Ei ole minulle tuntematonta, kuinka monilla on ollut ja vieläkin on se
mielipide, että maailman asiat ovat siinä määrin kohtalon ja Jumalan
vallassa, että ihmiset kaikessa viisaudessaan eivät voi niitä ohjata
eivätkä niiden menoon mitään vaikuttaa. Niinpä siis ei muka
maksaisikaan vaivaa liioin hikoilla minkään asian vuoksi, vaan olisi
parasta jättää kaikki kohtalon varaan. Tämä mielipide on saanut
nykyaikoina paljon kannatusta niistä suurista olojen mullistuksista,
joita on nähty ja nähdään tapahtuvan joka päivä vastoin kaikkia
inhimillisiä laskelmia. Tätä ajatellessani olen silloin tällöin
jossakin määrin kallistunut samaan mielipiteeseen. Siitä huolimatta, ja
ettei usko vapaaseen tahtoomme olisi turha, katson voivan olla totta,
että kohtalo puoleksi on meidän tekojemme määrääjänä, mutta että se
jättää meidän itsemme määrättäväksi niistä toisen puolen tai kenties
hiukan vähemmän.
Minä vertaan kohtaloa tuhoisaan virtaan, joka paisuessaan tulvii
tasangoille, hävittää puut ja rakennukset, repii irti maata toisesta
paikasta siirtäen sen toiseen; kaikki pakenevat sen tieltä, kaikki
väistyvät sen raivoa, voimatta sitä vastustaa. Mutta vaikkapa sen
luonne onkin sellainen, ei siitä seuraa, ettei ihmisten hyvän sään
aikana tarvitsisi ryhtyä varokeinoihin, rakentamalla suojaksi patoja ja
sulkuja, niin että virta seuraavan tulvan aikana joko juoksee jonkun
kanavan kautta tai on vähemmän raju ja tuhoisa raivossaan. Samoin on
kohtalon laita: sekin näyttää mahtiaan siinä, missä sitä ei ole
miehuullisesti valmistuttu vastustamaan, ja kääntää raivonsa sinne,
missä hänen tietääkseen mitkään sulut tai padot eivät ole sitä
pidättämässä.
Jos tarkastelette Italiaa, joka on näiden mullistusten pesäpaikka ja on
pannut ne liikkeelle, niin huomaatte sen moiseksi tasangoksi ilman
mitään sulkuja ja patoja. Jos sitä olisi puolustettu riittävällä,
tarmolla, kuten Saksaa, Espanjaa ja Ranskaa, niin ei tulva olisi tehnyt
niitä suuria mullistuksia, jotka se on vaikuttanut, tai olisi se
kokonaan jäänyt tulematta. Tämä riittäköön puolestani, mitä tulee
kohtalon torjumiseen yleensä.
Mutta rajoittuakseni yksityiskohtiin huomautan siitä, kuinka
sama ruhtinas voidaan nähdä tänään onnellisena ja huomenna
perikadossa, ilman että hän olisi mitenkään muuttanut luonnettaan tai
ominaisuuksiaan. Sen luulen johtuvan etusijassa syistä, joita jo edellä
on laveasti käsitelty, nimittäin että se ruhtinas, joka yksinomaan
luottaa onneensa, joutuu sen kääntyessä häviöön. Lisäksi luulen, että
se on onnellinen, joka osaa toimia ajan vaatimusten mukaisesti, ja että
samoin se on onneton, joka ei osaa mukautua aikansa olosuhteihin.
Nähdäänhän ihmisten pyrkimyksissään, joita he tahtovat ajaa perille,
kuten esim. kunnian ja rikkauden tavoittelussa, menettelevän
eri tavoin: toinen toimii varovasti, toinen rajusti, toinen
väkivaltaisesti, toinen ovelasti; toinen kärsivällisesti, toinen aivan
päinvastoin; ja jokainen voi näillä eri tavoilla päästä päämääräänsä.
Nähdäänpä lisäksi kahdesta varovaisesta miehestä toisen pääsevän
tarkoituksensa perille, toisen ei. Samoin voi kaksi miestä onnistua
yhtäläisesti aivan eri keinoin, toinen ollen varovainen, toinen raju;
tämä ei johdu mistään muusta kuin olosuhteiden laadusta, jotka joko
ovat tai eivät ole heidän menettelytapansa mukaiset. Tästä seuraa, mitä
olen sanonut, nimittäin että kaksi eri tavoin menettelevää saavuttavat
saman tuloksen, ja kahdesta samalla tavalla menettelevästä toinen
saavuttaa tarkoituksensa, toinen ei. Tästä riippuvat myös onnen
vaihtelut, sillä jos jollekulle, joka menettelee varovasti ja
kärsivällisesti, aika ja olosuhteet ovat siinä määrin myötäisiä, että
hänen hallituksensa on hyvä, on hänen onnensa taattu; mutta jos aika ja
olosuhteet muuttuvat, joutuu hän perikatoon, koska hän ei muuta
menettelytapaansa. Niin älykästä miestä ei sentään ole, joka osaisi
mukautua olosuhteihin, koska hän joko ei voi luopua siitä, mihin
luontonsa häntä vetää, tai ei voi tulla vakuutetuksi siitä, että olisi
edullista jättää se tie, jota vaeltaen hän on aina menestynyt. Niinpä
varovainen mies ei tohdikaan ryhtyä rohkeasti asiaan oikealla hetkellä,
vaan joutuu perikatoon; mutta jos hän olisi muuttanut luonnonlaatuaan
aikojen ja olosuhteiden mukaan, hänen onnensa ei olisi muuttunut. Paavi
Julius II menetteli kaikissa toimissaan rohkeasti, ja aika ja
olosuhteet olivat siinä määrin hänen menettelytapansa mukaiset, että
hän aina onnistui. Ajatelkaahan hänen ensimäistä yritystään Bolognaa
vastaan, kun messer Giovanni Bentivoglio vielä eli. Venezialaiset eivät
olleet siihen tyytyväisiä; samoin Espanjan kuningas neuvotteli Ranskan
kanssa samaisesta yrityksestä; siitä huolimatta hän rohkeasti ja
häikäilemättä ryhtyi mieskohtaisesti retken johtoon ja sai tällä
tempulla Espanjan ja venezialaiset pysymään epäröivinä paikallaan;
jälkimäiset näet pelkäsivät ja edellinen halusi saada vallatuksi koko
Napolin kuningaskunnan. Toiselta puolen hän veti mukaansa Ranskan
kuninkaan, sillä tämä, nähtyään hänen lähtevän liikkeelle ja haluten
päästä hänen ystäväkseen nöyryyttääkseen venezialaisia, arveli
mahdottomaksi kieltää häneltä apuväkeä, loukkaamatta häntä julkisesti.
Niinpä Julius pelottomalla hyökkäyksellään sai aikaan sen, mitä mikään
muu paavi kaikella inhimillisellä viisaudella ei koskaan olisi
suorittanut; sillä jos hän olisi odottanut eikä lähtenyt Roomasta,
ennenkuin kaikki suunnitelmat olisivat olleet valmiit ja kaikki
asianhaarat kunnossa, kuten jokainen muu paavi olisi tehnyt, ei hän
koskaan olisi onnistunut. Ranskan kuningas olisi näet silloin keksinyt
tuhat tekosyytä, ja muut olisivat toimittaneet hänelle tuhat huolta.
Hänen muut toimensa jätän tässä sikseen, koska ne kaikki ovat
samantapaisia ja ovat kaikki hänelle onnistuneet; hänen elämänsä lyhyys
ei suonutkaan hänelle tilaisuutta kokea päinvastaista. Mutta jos olisi
sattunut sellaisia aikoja, jotka olisivat vaatineet varovaista
menettelyä, olisi siitä seurannut hänelle tuho, sillä hän ei olisi
koskaan poikennut siltä tieltä, jolle luontonsa häntä veti.
Niinpä siis päätänkin, että onnen vaihdellessa ja ihmisten pitäessä
sitkeästi kiinni tavoistaan, heille käy hyvin niin kauan kuin onni ja
tavat ovat keskenään sopusoinnussa, mutta huonosti heti kun niiden
kesken syntyy epäsointua. Katson puolestani paremmaksi olla rohkea kuin
varovainen, sillä onni on nainen ja voidakseen pitää sitä kurissa
täytyy sitä lyödä ja kolhia; ja onhan nähty että se on helpommin siten
menettelevien voitettavissa kuin niiden, jotka suhtautuvat siihen
kylmästi. Senpätähden se kuten oikeakin nainen on aina suopea nuorille,
koska he ovat rajumpia ja vähemmän varovaisia ja komentavat sitä
rohkeammin.