Miksi Italian ruhtinaat ovat menettäneet valtionsa.
Oikein noudatettuina edellä mainitut ohjeet tekevät uuden ruhtinaan
vanhan veroiseksi ja saattavat hänet valtiossaan äkkiä varmemmalle ja
lujemmalle pohjalle, kuin jos hän olisi siinä jo vanhastaan hallinnut.
Uuden ruhtinaan toimia pidetään näet enemmän silmällä kuin
perinnöllisen, ja jos ne huomataan kelvollisiksi, niin hän paljoa
paremmin voittaa puolelleen ihmiset ja heidän kiintymyksensä kuin vanha
suku, sillä ihmisille ovat nykyolot paljoa mielenkiintoisempia kuin
menneet asiat, ja jos he hyvin viihtyvät nykyoloissa, he nauttivat
siitä eivätkä havittele enempää, vieläpä ryhtyvät kaikin tavoin
ruhtinasta puolustamaan, jollei hän muutoin tuota heille pettymystä. Ja
siten hän saavuttaa kaksinkertaisen kunnian siitä että on perustanut
uuden ruhtinaskunnan ja kaunistanut ja lujittanut sen hyvillä laeilla,
hyvillä sotavoimilla, hyvillä ystävillä ja hyvillä esimerkeillä. Samoin
taas se saa osakseen kaksinkertaisen häpeän, joka synnynnäisenä
ruhtinaana ymmärtämättömyydessään on kadottanut valtionsa.
Jos nyt katsotaan niitä ruhtinaita, jotka Italiassa meidän aikoinamme
ovat menettäneet valtionsa, kuten Napolin kuningasta,[63] Milanon
herttuaa[64] ja muita, niin tapaamme heissä ensiksi tuon yhteisen,
sotalaitosta koskevan puutteen, jonka syistä edellä on laveasti tehty
selkoa. Lisäksi huomataan, että moni heistä joko on saanut kansan
vihollisekseen tai, jos kansa on ollut hänelle ystävällinen, ei ole
osannut saavuttaa ylhäisten kannatusta. Ilman sellaisia vikoja ei
menetetä valtioita, joilla on kylliksi voimia asettaa sotajoukko
jalkeille.
Philippos Makedonialaisella, ei Aleksanteri Suuren isällä vaan sillä,
jonka Titus Qvintius voitti,[65] ei ollut isoa valtiota verrattuna
Rooman ja Kreikan kokoon, jotka häntä ahdistivat; kuitenkin hän,
ollen sotataitoinen mies ja osaten tyydyttää kansaa ja suoriutua
ylimyksistäkin, monta vuotta jaksoi sotia näitä vastaan, ja joskin hän
lopuksi menetti muutamien kaupunkien herruuden, hän kumminkin säilytti
kuningaskuntansa.
Niinpä siis nuo meikäläiset ruhtinaat, jotka useita vuosia olivat
hallinneet valtioitansa, älkööt niiden menettämisestä syyttäkö kohtaloa
vaan omaa kykenemättömyyttään. Sillä rauhan aikana he eivät koskaan
ajatelleet, että ajat voisivat muuttua (mikä onkin ihmisten yhteinen
virhe: tyynen sään aikana ei välitetä myrskystä), ja kun sitten kovat
ajat koittivat, he ajattelivat vain pakoa eikä puolustautumista, ja
toivoivat, että heidän kansansa, kyllästyneinä voittajain röyhkeyteen,
kutsuisivat heidät takaisin. Tämä menettely käy laatuun muun
puutteessa, mutta on sangen kehnoa laiminlyödä sen takia muut keinot,
sillä ei kukaan tahtone koskaan kukistua, luullen muka sitten
löytävänsä jonkun, joka hänet jälleen kohottaa. Ei liioin tapahdu niin,
ja joskin tapahtuu, ei siitä sinulle apua koidu, sillä mainittu
puolustus on huono eikä riipu sinusta. Vain se puolustus on hyvä, varma
ja kestävä, joka riippuu sinusta itsestäsi ja sinun miehuudestasi.