Missä määrin linnoitukset ja monet muut toimenpiteet, joihin ruhtinaat
usein ryhtyvät, ovat hyödyksi tai vahingoksi.
Turvatakseen valtansa ovat jotkut ruhtinaat riisuneet alamaisensa
aseista; toiset ovat suosineet puolueriitoja heille kuuluvissa
kaupungeissa; muutamat ovat tahallaan pitäneet yllä vihaa itseään
vastaan; toiset ovat koettaneet voittaa puolelleen niitä, jotka heistä
heidän hallituksensa alussa näyttivät epäiltäviltä; muutamat ovat
rakentaneet linnoituksia, toiset taas ovat ne repineet ja hävittäneet.
Joskaan näistä kaikista seikoista ei voidakaan lausua mitään
yleispätevää arviointia, paitsi tutkimalla yksityiskohtaisesti
itsekutakin sellaista valtiota, josta moinen ratkaisu olisi tehtävä,
tahdon kumminkin puhua asiasta niin laajalti kuin aine sinänsä sen
sallii.
Ei ole koskaan tapahtunut, että uusi ruhtinas olisi riisunut
alamaisiltaan aseet; pikemminkin hän on ne aina asestanut, jos ne ovat
olleet aseettomia. Sillä jos sinä asestat heidät, niin nuo aseet
tulevat olemaan sinun, ja ne, joita olet epäillyt, tulevat ystäviksesi,
ja ne, jotka ovat olleet uskollisia, pysyvät sellaisina, ja
alamaisistasi tulee puoluelaisiasi. Ja koska ei voida asestaa kaikkia
alamaisia, niin olemalla suosiollinen niille, jotka asestat, sinä voit
muiden suhteen toimia turvallisemmin; tämä eroavaisuus menettelyssä,
jonka he puolestaan ymmärtävät, kiinnittää heidät sinuun, samalla kun
toiset antavat sen sinulle anteeksi, koska ymmärtävät olevan
välttämätöntä, että niitä on myös enemmän palkittava, joilla on tarjona
suurempi vaara ja enemmän velvollisuuksia. Mutta jos sinä riisut heiltä
aseet, niin alat loukata heitä ja osotat epäileväsi heitä joko
pelkuruudesta tai uskottomuudesta; ja kumpikin mielipide synnyttää
vihaa sinua vastaan. Ja koska et voi olla aseettomana, täytyy sinun
kääntyä palkkaväen puoleen, josta jo edellä olemme lausuneet, millaista
se on. Ja vaikkapa se olisikin hyvää, ei se kuitenkaan riittäisi
puolustamaan sinua mahtavilta vihollisilta ja epäiltäviltä alamaisilta.
Senpätähden, kuten olen sanonut, uusi ruhtinas on uudessa
ruhtinaskunnassaan aina järjestänyt sotaväkeä. Siitä tarjoo historia
runsaasti esimerkkejä. Mutta kun ruhtinas hankkii uuden valtion, jonka
hän jäsenenä liittää jo ennestään omistamaansa, silloin on tarpeellista
riisua tuon uuden alueen väestöltä aseet, paitsi niiltä, jotka
valloituksen aikana ovat liittyneet puolellesi. Myöskin näitä tulee
sinun aikaa ja tilaisuutta myöten koettaa heikontaa ja veltostuttaa ja
järjestää niin, että uuden valtiosi kaikki aseelliset ovat sinun omia
entisiä sotilaitasi, jotka vanhassa valtiossasi elivät lähelläsi.
Esi-isämme, varsinkin ne, joita pidettiin viisaina, pitivät tapanaan
sanoa, että oli tarpeellista vallita Pistoiaa puolueriitojen ja Pisaa
linnoitusten avulla. Niinpä he pitivätkin vireillä puolueriitoja
muutamissa alueissaan, voidakseen siten helpommin pitää ne hallussaan.
Aikana, jolloin Italia oli ikäänkuin tasapainossa, se voikin olla hyvä
keino, mutta nykyään en luule sen enää kelpaavan ohjeeksi, koska en
usko että tahalliset riitaisuudet koskaan tuottavat mitään hyvää.
Päinvastoin on varmaa, että puolueihin jakautuneet kaupungit,
vihollisen niitä ahdistaessa, heti kukistuvat, koska heikompi puolue
aina liittyy ulkonaiseen viholliseen eikä toinen yksin kykene
vastarintaan.
Luullakseni juuri yllämainituista syistä venezialaiset pitivät voimassa
guelfien ja ghibellinien puolueita alamaiskaupungeissaan; ja vaikkapa
eivät koskaan sallineetkaan asiain kehittyä verenvuodatukseen saakka,
he kuitenkin kannattivat noita heidän riitojaan, jotta asukkaat,
moisten riitaisuuksien pidättäminä, eivät voisi nousta heitä vastaan
kapinaan. Mikä, kuten on nähty, ei sittemmin kääntynyt heille hyödyksi,
sillä Vailan tappion jälkeen toinen mainituista puolueista[55] rohkaisi
äkkiä mielensä ja kukisti koko heidän herruutensa. Sellainen menettely
on todistuksena ruhtinaan heikkoudesta, sillä lujassa valtiossa ei
koskaan suvaita moisia puolueriitoja, jotka ainoasti rauhan aikana
voivat olla hyödyksi, koska niiden avulla voidaan helpommin pitää
alamaisia aisoissa, mutta sodan sattuessa sellainen keino osottautuu
petolliseksi.
Epäilemättä edistää se ruhtinasten suuruutta, kun he voittavat
vaikeudet ja esteet, joita heille tehdään. Senpätähden kohtalo,
varsinkin kun tahtoo tehdä suureksi uuden ruhtinaan, jonka on
tarpeellisempi hankkia mainetta kuin perinnöllisen, nostattaakin
hänelle vihollisia ja panee vireille yrityksiä häntä vastaan, jotta
hänellä olisi tilaisuus voittaa ne ja siten tätä vihollistensa
asettamaa porrasta myöten kohota korkeammalle. Niinpä monet
arvelevatkin, että viisaan ruhtinaan, milloin hänellä vain on siihen
tilaisuutta, tulee viekkaasti nostattaa vastaansa joitakin vihollisia,
jotta niiden voittaminen tuottaisi hänelle lisää suuruutta.
Ruhtinaat, varsinkin vastakohonneet, ovat kokeneet enemmän
uskollisuutta ja enemmän hyötyä niiden puolelta, jotka heidän
hallituksensa alussa näyttivät heistä epäilyttäviltä, kuin niiden,
jotka alussa olivat luotettavia. Pandolio Petrucci, Sienan ruhtinas,
hallitsi valtiotaan enemmän niiden avulla, jotka hänestä olivat
epäilyttäviä, kuin muiden. Mutta tästä seikasta ei voida puhua
yleisesti, koska se vaihtelee asianhaarain mukaan; sanon ainoasti, että
jos ne ihmiset, jotka ruhtinuuden alkaessa olivat vihamielisiä,
luonnostaan tarvitsevat tukea pysyäkseen pystyssä, niin ruhtinas aina
voi erittäin helposti käyttää heitä hyväkseen, ja heidän sitä enemmän
on pakko palvella häntä uskollisesti, kun näkevät itselleen
tarpeelliseksi teoillaan haihduttaa sen epäedullisen mielipiteen, joka
hänellä oli heistä.
Niinpä ruhtinaalla onkin heistä aina enemmän hyötyä kuin niistä, jotka
palvelevat häntä liiankin luotettavasti ja siten laiminlyövät hänen
asiansa. Ja koska aine niin vaatii, en tahdo jättää muistuttamatta
ruhtinaalle, joka on valloittanut uuden valtion sen asukasten
salaisella myötävaikutuksella, että hän tarkoin harkitsee, mikä syy oli
saanut ne, jotka ovat olleet hänelle avuliaat, niin tekemään. Jollei se
ole ollut luonnollinen kiintymys häneen, vaan ainoasti tyytymättömyys
valtion entiseen hallitukseen, silloin hän vain suurella vaivalla ja
vaikeudella voi pysyttää heidät ystävinään, koska hänen on mahdotonta
olla heille mieliksi. Punnitsemalla tarkoin niiden esimerkkien nojalla,
joita voidaan saada vanhan ja nykyajan ilmiöistä, tätä kysymystä,
nähdään, että ruhtinaan on paljoa helpompaa voittaa ystävikseen ne
henkilöt, jotka olivat tyytyväisiä entiseen olotilaan ja sentähden
olivat hänen vihollisiaan, kuin ne, jotka, ollen siihen tyytymättömiä,
liittyivät hänen ystävikseen ja auttoivat häntä valloituksessa.
Ruhtinasten tapana on ollut, voidakseen paremmin turvata valtionsa,
rakentaa linnoituksia, ikäänkuin ohjiksi ja suitsiksi niille, jotka
ehkä yrittäisivät nousta heitä vastaan, ja pakopaikakseen ensi
hyökkäyksen aikana. Minä kiitän tätä tapaa, koska se on jo vanhastaan
ollut käytännössä. Siitä huolimatta messer Niccolò Vitellin on meidän
päivinä nähty hävittävän kaksi linnoitusta Città di Castellossa,
voidakseen säilyttää mainitun paikan. Samoin Urbinon herttua
Guidobaldo, palattuaan valtioonsa, josta Cesare Borgia oli hänet
karkoittanut, hävitytti perinpohjin kaikki tuon maakunnan linnoitukset
ja arveli ilman niitä voivansa helpommin säilyttää sen hallussaan.
Samaten menettelivät Bentivogliot palattuaan Bolognaan. Niinpä siis
linnoitukset, riippuen asianhaaroista, joko ovat hyödyllisiä tai eivät,
ja jos ne toiselta puolen ovat sinulle hyödyksi, niin ne toiselta
puolen vahingoittavatkin sinua.
Tämän seikan voisi lausua näin: Sen ruhtinaan, joka enemmän pelkää omaa
kansaansa kuin muukalaisia, tulee rakentaa linnoituksia; mutta sen,
joka enemmän pelkää muukalaisia kuin omaa kansaansa, tulee jättää se
tekemättä. Sforzan suvulle on Milanon linnoitus, jonka Francesco Sforza
rakennutti, ollut ja tulee olemaan suuremmaksi turmioksi kuin mikään
muu häiriö mainitussa valtiossa. Paras linnoitus on näet omien
alamaisten rakkaus; sillä vaikka sinulla olisikin linnoituksia, mutta
kansasi sinua vihaisi, ne eivät sinua pelastaisi, koska ei milloinkaan
ole puutetta muukalaisista, jotka rientävät auttamaan alamaisiasi, niin
pian kuin nämä ovat tarttuneet aseihin.
Meidän aikana ei ole nähty niiden olleen hyödyksi millekään ruhtinaalle
paitsi ehkä Forlin kreivittärelle, joka puolisonsa, kreivi Girolamon,
tultua murhatuksi voi vetäytyä linnoitukseensa kansan hyökkäystä pakoon
ja odottaa siellä apua Milanosta sekä siten voittaa valtansa takaisin.
Asiaintila oli silloin näet sellainen, että muukalaiset eivät voineet
tulla hänen alamaisilleen avuksi. Mutta myöhemmin, kun Cesare Borgia
kävi hänen kimppuunsa ja vihamielinen kansa liittyi vieraaseen,
linnoitus merkitsi hänelle enää vähän. Siksipä olisikin sekä silloin
että ennemmin ollut hänelle turvallisempaa karttaa kansansa vihaa kuin
rakennuttaa linnoituksia.[56] Ottaen siis huomioon nämä eri seikat minä
kiitän sekä sitä, joka rakentaa linnoituksia, että sitä, joka ei tee
niin, ja moitin sitä, joka linnoituksiinsa luottaen vähät välittää
kansansa vihasta.