Halveksinnan ja vihan välttämisestä.
Käsiteltyäni täten ainoasti tärkeimpiä niistä ominaisuuksista, joista
edellä on ollut puhe, tahdon nyt lyhyesti kosketella muitakin samalta
yleiseltä näkökannalta, nimittäin että ruhtinaan tulee, kuten edellä
osaksi jo on sanottu, välttää kaikkea sellaista, joka voi aiheuttaa
häntä kohtaan vihaa tai halveksintaa. Ja joka kerta kun hän siinä
onnistuu, hän samalla täyttää velvollisuutensa, eikä hänen tarvitse
pelätä mitään vaaraa muunlaisen parjauksen taholta. Kuten jo edellä
olen sanonut, joutuu hän vihan esineeksi ennen kaikkea silloin, kun hän
on ryöstönhaluinen ja ahdistelee alamaistensa omaisuutta ja vaimoja,
joista hänen siis tulee pysyä erillään. Kunhan vain jätetään rauhaan
suuren yleisön omaisuus ja kunnia, niin se elää tyytyväisenä, ja
taisteltava on vain muutamain harvain kunnianhimoa vastaan, jonka kyllä
voi helposti pitää aisoissa monella tavalla.
Halveksituksi joutuu se, jota pidetään vaihtelevaisena, kevytmielisenä,
naisellisena, arkana, horjuvana; tätä kaikkea tulee ruhtinaan varoa
kuin karia ja sen sijaan pyrkiä osottamaan toimissaan suuruutta,
rohkeutta, vakavuutta ja voimakkuutta. Kaikessa, mikä koskee hänen
alamaistensa yksityisiä asioita, hänen tulee näyttää, että hänen
tuomionsa ovat peruuttamattomia, ja säilyttää sellainen arvovalta,
ettei kukaan edes yritäkään pettää häntä tai saada häntä horjumaan.
Sitä ruhtinasta, josta on tällainen käsitys, pidetään suuressa arvossa,
ja sitä vastaan, jota tarpeeksi kunnioitetaan, ei liioin kapinoida eikä
helposti hyökätä, koska hyvin tiedetään, että hän on kelpo mies ja
alamaistensa arvossa pitämä. Ruhtinaan tulee näet pelätä kahdenlaista
vaaraa, toista alamaistensa taholta, toista ulkovaltain puolelta.
Jälkimäisiä vastaan hän voi puolustaa itseään hyvien sotajoukkojen ja
hyvien ystävien avulla; ja hyviä ystäviä on aina sillä, jolla on hyviä
sotajoukkoja. Sisäiset olot pysyvät kyllä lujina niin kauan kuin
ulkonaiset suhteet ovat varmat, jollei joku salaliitto ole niitä jo
häirinnyt. Ja vaikkapa ulkoapäin uhkaisikin vaara, niin ruhtinas, jos
hän on vain oikein hallinnut ja elänyt, kuten olen sanonut, ja jos hän
ei menetä malttiansa, aina helposti torjuu jokaisen hyökkäyksen, kuten
aikoinaan spartalainen Nabis, josta jo on ollut puhe.
Mutta alamaisten taholta saa ruhtinas ulkonaisenkin rauhan vallitessa
pelätä salaista kapinaa. Sitä vastaan on paras keino välttää
halveksintaa ja vihaa ja toimia niin, että kansa on häneen tyytyväinen.
Tämän seikan vaarinottaminen on, kuten edellä olen lavealti selittänyt,
hänelle sangen tärkeä. Yksi kaikkein tehokkaimpia keinoja, joka on
ruhtinaan käytettävissä salaliittoja vastaan, onkin se, ettei hän
ole kansansa vihan tai halveksinnan esineenä, sillä ne, jotka
salaliittoutuvat, luulevat aina ruhtinaan kuolemalla tyydyttävänsä
kansan. Mutta jos he arvelevat sillä loukkaavansa kansaa, niin he eivät
uskalla ryhtyä sellaiseen puuhaan, koska vaikeudet salaliittolaisten
puolella silloin ovat lukemattomat.
Kokemuksesta nähdään, että paljon on tehty salaliittoja, mutta harvat
ovat onnistuneet; sillä se, joka tekee salaliiton, ei voi toimia yksin
eikä voi saada tovereja muualta kuin tyytymättömiksi luulemiensa
joukosta. Mutta niin pian kuin olet paljastanut aikeesi jollekin
tyytymättömälle, olet samalla antanut hänelle keinon tyydyttää omat
pyyteensä, koska hän voi aikeesi ilmiantamisesta toivoa itselleen
kaikenlaisia etuja. Sillä nähdessään siltä taholta edessään varman
hyödyn ja toiselta ainoasti epätietoisuutta ja vaaroja, täytyisi hänen
olla joko todella vilpitön ystäväsi tai ruhtinaan mitä leppymättömin
vihamies, pysyäkseen sinulle uskollisena. Lyhyesti sanoen:
salaliittolaisen puolella on häntä lamauttamassa vain pelko, kateus ja
rangaistuksen uhka, mutta ruhtinaan puolella on ruhtinuuden korkea
arvo, lait, ystävien ja valtiovallan turva; ja ne suojelevat häntä
siinä määrin, että, jos niihin vielä lisätään kansan suosio, on aivan
mahdotonta löytää niin uhkarohkeaa, joka uskaltaisi salaliittoutua.
Tavallisestihan salaliittolaisella on syytä pelkoon ennen tekonsa
suorittamista, mutta tässä tapauksessa hänen täytyy pelätä
vielä jälkeenpäinkin, sillä ilkityönsä tehtyään hän saa kansan
vihollisekseen, löytämättä mistään turvapaikkaa.
Tästä seikasta voitaisiin luetella loputtomasti esimerkkejä, mutta
tahdon tyytyä mainitsemaan vain yhden, joka kuuluu isiemme aikaan.
Messer Annibale Bentivoglio,[50] Bolognan ruhtinas ja nykyisen messer
Annibalen isoisä, sai surmansa häntä vastaan salaliittoutuneiden
Canneschien kädestä, jättäen jälkeensä vain yhden lapsen, Giovannin,
joka vielä oli kapalossa. Mutta heti murhan jälkeen nousi kansa ja
surmasi kaikki Canneschit, mihin oli syynä se suuri kansansuosio, jota
Bentivogliot siihen aikaan nauttivat Bolognassa. Ja se olikin niin
yleinen, että bolognalaiset, kun Annibalen kuoltua ei ollut ketään,
joka olisi kyennyt hallitsemaan valtiota, ja kun he kuulivat, että
Firenzessä eli eräs Bentivoglio-perheen jälkeläinen, jota siihen saakka
oli pidetty erään sepän poikana, saapuivat Firenzeen ja tarjosivat
hänelle kaupunkinsa hallituksen, jota hän sitten hoitikin siihen saakka
kun messer Giovanni itse kykeni hallitsemaan.
Niinpä pidänkin selvänä, että ruhtinaan ei tarvitse liioin välittää
salaliitoista niin kauan kuin kansa on hänelle suosiollinen. Mutta jos
kansa alkaa häntä vihata ja uhkailla, silloin on hänen pelättävä
kaikkea ja kaikkia. Hyvin järjestetyt valtiot ja viisaat ruhtinaat
ovatkin kaikella huolella varoneet, etteivät vain ylimykset joutuisi
epätoivoon ja että kansa olisi tyytyväinen ja myötämielinen, sillä
juuri tämä on ruhtinaan kaikkein tärkeimpiä tehtäviä.
Hyvin järjestetyistä ja hallituista nykyajan valtioista mainittakoon
tässä Ranska, jossa on lukemattomia oivallisia laitoksia, jotka
suojelevat kuninkaan vapautta ja turvallisuutta. Ensimäinen niistä on
parlamentti ja sen arvovalta. Tämän kuningaskunnan järjestäjä, tuntien
hyvin ylhäisten kunnianhimon ja heidän röyhkeytensä, katsoi
tarpeelliseksi panna heille suitset suuhun, pitääkseen heidät aisoissa;
ja toiselta puolen tuntien kansan vihan ylimyksiä vastaan, mikä johtui
sen pelosta, hän halusi suojella näitä. Mutta hän ei tahtonut sälyttää
tätä tehtävää yksistään kuninkaan hartioille, ja sentähden hän,
välttääkseen sen vaaran, joka häntä uhkasi ylimysten taholta, jos hän
suosi kansaa, ja kansan taholta, jos hän suosi ylimyksiä, asetti
kolmannen mahdin, joka kuningasta vaivaamatta voisi pitää kurissa
ylimykset ja huolehtia vähäväkisistä. Mikään järjestelmä ei olisikaan
voinut olla parempi eikä järkevämpi eikä edullisempi kuninkaan ja
valtion turvallisuudelle. Tästä voidaan siis tehdä se tärkeä
johtopäätös, että ruhtinasten tulee jättää kaikki ikävät toimenpiteet
muiden huoleksi ja pidättää itsellensä vain miellyttävät. Edelleen on
mielipiteeni se, että ruhtinaan tulee pitää ylimyksiä arvossa, mutta
samalla välttää kansan vihaa.
Kenties näyttää monesta siltä, että useain Rooman keisarien elämä ja
kuolema, esimerkiksi otettuna, todistaa aivan päinvastaista kuin mitä
olen väittänyt, koskapa heidän joukossaan on ollut joitakuita, jotka
ovat aina eläneet jalosti ja osottaneet suuria hengenavuja, mutta
kumminkin kadottaneet valtansa, tai ovat saaneet surmansa alamaistensa
kädestä, jotka ovat salaliittoutuneet heitä vastaan. Haluten kajota
näihin vastaväitteihin, tahdon käsitellä muutamien keisarien luonteita,
osottaakseni, että heidän häviönsä syyt todellakin ovat yhtäpitävät
edellä mainitsemieni kanssa. Samalla tahdon ottaa harkittavaksi
sellaisia seikkoja, jotka ansaitsevat mainitun ajan historian lukijan
huomiota. Katson riittäväksi mainita kaikki ne keisarit, jotka
seurasivat toisiaan vallassa Marcus Filosofista Maximinukseen
saakka.[51] Ne olivat Marcus, hänen poikansa Commodus, Pertinax,
Julianus, Severus, hänen poikansa Antoninus Caracalla, Macrinus,
Heliogabalus, Aleksanteri ja Maximinus.
Ensiksi on pantava merkille, että muissa valtioissa ruhtinaan on
taisteltava vain ylimysten vallanhimoa ja kansan röyhkeyttä vastaan,
mutta Rooman keisareilla sen lisäksi oli kestettävänä kolmaskin
vaikeus, nimittäin sotamiesten viileys ja ahneus. Juuri tämä seikka
olikin niin vaikea, että se oli syynä useain häviöön, sillä oli
mahdotonta tyydyttää sekä sotilaita että kansaa. Kansa näet rakastaa
rauhaa ja sentakia myös rauhallista ruhtinasta, mutta sotilaat
rakastavat sotaista ruhtinasta, joka on häikäilemätön, julma ja
saaliinhimoinen. Näitä ominaisuuksia he tahtovat hänen osottamaan
kansaa kohtaan, saadakseen siten kaksinkertaisen palkan ja voidakseen
tyydyttää saaliinhimoaan ja julmuuttaan.
Siitä johtuikin, että ne keisarit, joilla ei jo luonnostaan tai
taitonsa vuoksi ollut sellaista arvovaltaa, että sen avulla olisivat
voineet pitää molemmat puolet aisoissa, aina joutuivat perikatoon.
Useimmat heistä, varsinkin ne, jotka nousukkaina olivat kohonneet
keisaruuteen, koettivatkin, nähdessään vaikeaksi tyydyttää molempia
puolia, olla mieliksi vain sotilaille, pitämättä liioin lukua kansan
loukkaamisesta. Moinen menettely oli heille välttämätön, sillä kun
ruhtinaat eivät koskaan voi välttää yksityisten vihaa, täytyy heidän
koettaa välttää koko kansan vihaa; mutta milloin he eivät voi sitä
tehdä, tulee heidän kaikin tavoin pyrkiä välttämään mahtavimman ryhmän
vihaa. Niinpä ne keisarit, jotka nousukkaisuutensa takia tarvitsivat
erikoista suosiota tuekseen, nojautuivat mieluummin sotilaihin kuin
kansaan, mikä kuitenkin oli heille vain sikäli hyödyllistä, mikäli he
samalla kykenivät hankkimaan heiltä itselleen tarpeellista arvonantoa.
Näistä mainituista syistä johtui, että keisareista Marcus, Pertinax ja
Aleksanteri, jotka kaikki olivat elämässään säädyllisiä, oikeuden
rakastajia ja väkivallan vihollisia, lempeitä ja sävyisiä, ainoastaan
Marcus vältti surkean lopun. Marcus yksin eli ja kuoli kunnioitettuna,
koska hän oli saanut valtaistuimen perinnön nojalla eikä siis ollut
siitä kiitollisuuden velassa enemmän sotamiehille kuin kansalle. Kun
hänellä sen lisäksi oli useita hyveitä, jotka tuottivat hänelle
arvonantoa, saattoi hän koko elämänsä ajan pitää molemmat säätyryhmät
aisoissa, joutumatta vihan tai ylenkatseen esineeksi. Pertinax sen
sijaan valittiin keisariksi vastoin sotamiesten tahtoa; ja kun nämä
olivat Commoduksen aikana tottuneet elämään omavaltaisesti, eivät he
voineet suvaita sitä kunniallista elämää, johon Pertinax tahtoi heidät
palauttaa. Tämä aiheutti vihaa, ja kun vihaan vielä liittyi hänen
vanhuudestaan johtuva halveksinta, joutui hän jo kohta hallituksensa
alussa perikatoon. Tästä voidaan havaita, että vihan voi ansaita yhtä
helposti hyvillä kuin huonoilla teoilla; niinpä, kuten edellä olen
sanonut, se ruhtinas, joka tahtoo säilyttää valtansa, onkin usein
pakoitettu tekemään pahaa, sillä jos se ryhmä, olkoonpa sitten joko
kansa tai sotaväki tai ylimystö, jonka apua luulet tarvitsevasi
vallassa pysyäksesi, on turmeltunut, niin sinun täytyy alistua sen
oikkuihin ja olla sille mieliksi, ja silloin hyvät työt ovat sinulle
haitaksi.
Mutta kääntykäämme Aleksanteriin, joka oli niin hyvänsävyinen, että
muun kiitoksen ohessa, jota hän on saanut osakseen, mainitaan myös se,
että hän niinä 14 vuotena, joina hän hallitsi, ei koskaan ilman
oikeuden päätöstä surmauttanut ketään. Siitä huolimatta häntä alettiin
halveksia, koska häntä pidettiin naisellisena ja miehenä, joka salli
äitinsä johtaa itseään; ja niinpä sotaväki nousikin kapinaan häntä
vastaan ja surmasi hänet.
Tarkastellessamme nyt Commoduksen, Severuksen, Antoninus Caracallan ja
Maximinuksen päinvastaisia luonteita, huomaamme heidät mahdollisimman
julmiksi ja saaliinhimoisiksi. Tyydyttääkseen sotilaitaan he tekivät
kaikkea mahdollista vääryyttä kansaa kohtaan, mutta saivat kuitenkin
muut, paitsi Severus, surkean lopun. Severus näet oli niin kelvollinen,
että hän, säilyttäen sotamiesten suosion, voi hallita onnellisesti,
vaikkapa rasittikin samalla kansaa. Hänen suuret avunsa tekivät hänet
sotamiesten ja kansan silmissä niin ihmeelliseksi, että viimemainittu
oli ikäänkuin hämmästyksen lyömä ja edelliset taas täynnä kunnioitusta
ja tyytyväisyyttä. Ja koska tämän nousukas-keisarin teot todella olivat
suuret, tahdon lyhyesti osottaa, kuinka hän taisi hyvin näytellä sekä
kettua että leijonaa, joiden luonteita, kuten edellä on sanottu,
ruhtinaan tulee jäljitellä.[52]
Tuntien keisari Julianuksen saamattomuuden Severus kehoitti
sotajoukkoaan, jonka päällikkönä hän oli Slavoniassa, lähtemään Roomaan
kostamaan keisarillisen henkikaartin murhaaman Pertinaxin kuolemaa.
Tällä tekosyyllä ja näyttämättä pyrkivänsä keisariksi hän marssitti
armeijansa Roomaa vastaan ja ennätti Italiaan, ennenkuin edes
tiedettiin hänen lähteneenkään. Hänen saavuttuaan Roomaan senaatti
pelosta valitsi hänet keisariksi ja surmautti Julianuksen. Tämän
jälkeen oli Severuksella vastassa vielä kaksi estettä, jos tahtoi
päästä koko valtakunnan herraksi: toinen Aasiassa, jossa aasialaisten
sotajoukkojen päällikkö Niger oli huudattanut itsensä keisariksi;
toinen lännessä, missä Albinus myöskin pyrki keisaruuteen. Harkiten
vaaralliseksi julistautua kummankin viholliseksi hän päätti käydä
Nigerin kimppuun ja pettää Albinuksen.
Hän kirjoittikin tälle, että hän, senaatin valitsemana keisariksi,
tahtoi jakaa tämän arvon hänen kanssaan, antoi hänelle arvonimen Caesar
ja otti hänet senaatin päätöksestä virkaveljekseen. Kaiken tämän uskoi
Albinus todeksi. Mutta kun Severus oli voittanut ja surmauttanut
Nigerin ja rauhoittanut itämaat, hän palasi Roomaan ja syytti
senaatissa Albinusta, että tämä, muistamatta liioin saamiaan
suosionosotuksia, oli päinvastoin viekkaasti koettanut surmata
hänet, minkä vuoksi hänen täytyisi rangaista Albinusta tästä
kiittämättömyydestä. Sitten hän lähtikin etsimään tätä Ranskasta ja
riisti häneltä sekä vallan että hengen. Niinpä voikin jokainen, joka
huolellisesti tutkii Severuksen toimia, havaita hänessä mitä rohkeimman
leijonan ja mitä viekkaimman ketun yhtyneinä; samoin hän näkee, että
kaikki pelkäsivät ja kunnioittivat häntä ja että sotajoukkokaan ei
häntä vihannut. Eipä siis olekaan ihmeteltävää, että hän, nousukas, voi
pysyttää hallussaan niin suuren valtakunnan, koska hänen nauttimansa
suunnaton arvonanto suojeli aina häntä siltä vihalta, jota kansa olisi
voinut hänelle osottaa hänen väkivaltaisuutensa takia.
Hänen poikansa Antoninus oli myös sangen etevä mies ja varustettu juuri
sellaisilla avuilla, jotka tuottivat hänelle kansan ilmeisen ihmettelyn
ja sotamiesten suosion, sillä hän oli sotaisa mies, mitä kestävin
kaikissa vaivoissa, halveksi kaikkia herkullisia ruokia ynnä muuta
hekumallisuutta, mikä tietysti hankki hänelle sotajoukkojen rakkauden.
Kuitenkin hänen julmuutensa ja raakuutensa oli niin suunnaton ja
kuulumaton, että hän, surmautettuaan useain yksityisten murhatekojen
jälkeen suuren osan Rooman väestöä ja koko Aleksandrian asukkaat,[53]
joutui koko maailman vihoihin, vieläpä hänen oma ympäristönsäkin alkoi
pelätä häntä siinä määrin, että eräs centurio murhasi hänet oman
sotajoukkonsa keskellä. Tässä on pantava merkille, että moista murhaa,
jonka suorittaa päätteliäs ja uhmamielinen mies, ruhtinaat eivät voi
välttää, koskapa jokainen, joka ei välitä hengestään, voi sen tehdä.
Kuitenkaan ei ruhtinaan tarvitse niitä liioin pelätä, koska ne ovat
perin harvinaisia. Hänen tulee vain varoa raskaasti loukkaamasta ketään
niistä, joita hän käyttää palvelukseensa tai jotka ympäröivät häntä
valtion virkamiehinä. Niin ei tehnyt Antoninus, vaan oli häpeällisesti
surmauttanut mainitun centurion veljen ja uhkasi joka päivä tätä
itseäänkin, vaikka samalla piti häntä henkivartiossaan. Tämä menettely
oli uhkarohkeaa ja omiaan tuottamaan tuhon, kuten hänelle kävikin.
Mutta siirtykäämme Commodukseen, jonka olisi ollut sangen helppo
säilyttää keisaruus, koska hän Marcuksen poikana oli sen perinyt; hänen
olisi tullut vain seurata isänsä jälkiä ollakseen mieliksi sekä
kansalle että sotaväelle. Mutta ollen luonteeltaan raaka ja
eläimellinen hän, voidakseen tyydyttää saaliinhimoaan kansan
suhteen, rupesi hemmottelemaan sotilaita ja suvaitsemaan heidän
väkivaltaisuuttaan. Toiselta puolen hän ei säilyttänyt arvokkuuttaan
vaan astui usein teatterin areenalle taistelemaan gladiaattorien kanssa
sekä teki muitakin ala-arvoisia ja keisarilliselle majesteetille
vähemmän sopivia tekoja, minkä vuoksi hän joutui sotamiesten
ylenkatseen esineeksi; ja ollen toisen kansanosan vihaama, toisen
halveksima, hän joutui salaliiton uhriksi ja surmattiin.
Lopuksi kuvailtakoon Maximinuksen ominaisuuksia. Hän oli perin sotaisa
mies, ja kun sotaväki oli kyllästynyt Aleksanterin säveyteen, josta jo
edellä on ollut puhe, se surmasi tämän ja valitsi hänet keisariksi.
Mutta hän ei hallinnut kauan, sillä kaksi seikkaa teki hänet vihatuksi
ja halveksituksi: ensimäinen oli hänen kovin halpa syntyperänsä -- hän
oli näet ollut karjapaimenena Traakiassa (mikä seikka oli yleisesti
tunnettu ja suuresti alensi hänen arvoaan kaikkien silmissä); toinen
oli se, että hän ei heti hallitsijaksi tultuaan kiiruhtanut Roomaan
ottamaan haltuunsa keisarillista istuinta. Myöskin oli hän hankkinut
itselleen mitä raaimman miehen maineen, sallimalla prefektiensä
Roomassa ja kaikkialla valtakunnassa harjoittaa paljon julmuuksia. Kun
täten koko maailmaa kuohutti hänen halvan syntyperänsä aiheuttama häpeä
ja hänen raakuutensa nostama pelko ja viha, niin ensinnä Afrikka,
sitten senaatti yhdessä koko Rooman kansan ja Italian kanssa nousi
kapinaan häntä vastaan. Lisäksi tuli hänen oma armeijansa, joka
piirittäessään Aqvilejaa ja huomatessaan sen valloittamisen vaikeaksi,
lopulta kyllästyi hänen julmuuteensa ja peläten häntä vähemmän, kun
näki hänellä niin paljon vihollisia, surmasi hänet.
En tahdo ollenkaan puhua Heliogabaluksestä yhtä vähän kuin
Macrinuksesta tai Julianuksesta, koska he, ollen julkisen ylenkatseen
esineinä, pian kukistuivat; sen sijaan tahdon johtopäätöksenä
edellisestä sanoa, että meidän aikamme hallitseville ruhtinaille on
vähemmän vaikeaa tyydyttää ylimääräisesti sotamiehiään. Joskin heidän
täytyy ottaa nämä huomioon, on se kuitenkin helposti tehty, sillä
yhdelläkään näistä ruhtinaista ei ole koossa sotajoukkoa, joka olisi
siinä määrin kasvanut kiinni maakuntien hoitoon ja hallintoon kuin
Rooman valtakunnan sotajoukot. Ja joskin silloin oli tarpeellista
tyydyttää enemmän sotamiehiä kuin kansaa, johtui se siitä, että
sotamiehet olivat mahtavampia kuin kansa. Nykyään on tarpeellisempaa
kaikille ruhtinaille (paitsi Turkin ja Egyptin sulttaaneille) tyydyttää
enemmän kansaa kuin sotamiehiä, koska kansa on armeijaa mahtavampi.
Minä jätän laskusta Turkin sulttaanin, jolla aina on käytettävänään
noin 12,000 jalka- ja 15,000 ratsumiestä, joihin hänen valtansa
turvallisuus ja lujuus perustuu; niinpä täytyykin hänen, vähääkään
välittämättä kansasta, pysyttäytyä sotaväkensä suosiossa. Samoin on
Egyptin sulttaanin laita, joka on täydellisesti sotamiestensä käsissä,
minkä vuoksi myös hänen, kansasta välittämättä, täytyy pysyttää
sotilaat ystävinään.[54] Mutta tulee ottaa huomioon, että mainitun
sulttaanin valtio eroaa kaikista muista ruhtinaskunnista, sillä se on
samanlainen kuin kristillinen paavinvalta, jota ei voi kutsua
perinnölliseksi ruhtinaskunnaksi eikä vastaperustetuksikaan. Kuolleen
ruhtinaan pojat eivät näet peri hänen valtaansa, vaan se, jonka tähän
arvoon valitsevat ne, joilla on siihen valtuus. Ja koska tämä on
ikivanha tapa, ei sitä voida kutsua uudeksi ruhtinasvallaksi, sillä
siinä ei ole ollenkaan niitä vaikeuksia, joita tavataan uusissa. Jos
kohta ruhtinas onkin uusi, on tuon valtion rakenne vanha ja järjestetty
ottamaan häntä vastaan ikäänkuin hän olisi heidän perinnöllinen
valtiaansa.
Mutta siirtyäkseni aineeseemme, väitän että kuka hyvänsä, joka
harkitsee ylläolevaa esitystä, huomaa, kuinka joko viha tai ylenkatse
ovat olleet syynä edellä mainittujen Rooman keisarien perikatoon.
Samalla hän käsittää syyn siihen, miksi, osan heistä menetellessä
yhdellä tavalla, osan taas aivan päinvastaisella, kummastakin ryhmästä
vain yksi sai onnellisen, muut onnettoman lopun. Pertinaxille ja
Aleksanterille, jotka olivat nousukas-ruhtinaita, oli hyödytöntä ja
vahingollistakin pyrkiä jäljittelemään Marcusta, joka oli perinnöllinen
keisari; samoin oli Caracallalle, Commodukselle ja Maximinukselle
pelkäksi turmioksi koettaa jäljitellä Severusta, koska heillä ei ollut
sellaista kykyä, joka olisi riittänyt hänen jälkiensä seuraamiseen.
Niinpä siis vastakohonnut ruhtinas ei voikaan jäljitellä Marcuksen
tekoja, eikä hänelle myös ole tarpeellista seurata Severuksen
esimerkkiä; mutta hänen tulee Severuksesta ottaa opiksi ne puolet,
jotka ovat tarpeelliset hänen valtansa perustamiseen, ja Marcuksesta
taas ne, jotka ovat soveliaat ja kunniakkaat säilyttämään sellaisen
valtion, joka jo on vakavalla pohjalla.