Missä määrin ruhtinaiden on pidettävä lupauksensa.
Jokainen käsittää, kuinka kiitettävää on että ruhtinas pitää
lupauksensa ja toimii rehellisesti eikä petollisesti. Kuitenkin osottaa
nykypäivien kokemus, että ne ruhtinaat ovat suorittaneet suurtöitä,
jotka eivät liioin ole pitäneet lukua lupauksistaan, vaan päinvastoin
ovat viekkaasti osanneet panna ihmisten pään pyörälle ja lopuksi
päässeet voitolle niistä, jotka ovat luottaneet heidän sanoihinsa.
Tiedettäköön siis, että on kaksi eri tapaa taistella: toinen lakien,
toinen raa'an voiman avulla. Edellinen on ihmisten, jälkimäinen
eläinten tapa. Mutta koska edellinen ei useinkaan riitä, täytyy
turvautua jälkimäiseen. Niinpä täytyykin ruhtinaan osata esiintyä sekä
ihmisenä että eläimenä. Juuri tätä seikkaa ovat muinaisajan kirjailijat
tahtoneet peitetyin sanoin teroittaa ruhtinaiden mieliin, kertoessaan,
kuinka Akhilleus ynnä monet muut muinaisajan ruhtinaat olivat lapsina
annetut kentauri Kheironin hoitoon, jotta kasvaisivat hänen valvontansa
alaisina. Tämä tietysti merkitsee sitä, että kun opettaja oli puoleksi
ihminen, puoleksi eläin, ruhtinasten tuli oppia käyttämään hyväkseen
kumpaakin luonnetta, sillä toinen ilman toista ei riitä.
Jos siis ruhtinaan on tarvis osata hyvin näytellä eläintä, tulee hänen
esikuvikseen valita kettu ja leijona; sillä leijona ei osaa yksin
välttää ansoja eikä taas kettu kykene yksin puolustautumaan susilta.
Täytyy siis olla kettu keksiäkseen ansat ja leijona pelottaakseen
sudet. Ne, jotka tahtovat esiintyä yksinomaan leijonina, eivät ymmärrä
asiaansa. Senpätähden ei viisas ruhtinas voi eikä hänen tulekaan pitää
sanaansa, jos sellaisen noudattaminen olisi hänelle vahingoksi ja jos
ne syyt ovat hävinneet, jotka saivat hänet sellaiseen sitoutumaan. Jos
kaikki ihmiset olisivat hyviä, ei tämä neuvo olisi paikallaan, mutta
kun he ovat kelvottomia eivätkä puolestaan pysy sinulle antamassaan
sanassa, ei sinunkaan tarvitse pitää heille antamiasi lupauksia.
Eikä ruhtinaalta ole koskaan puuttuva laillisia syitä puolustella
sanansa rikkomista. Tästä voitaisiin luetella runsaasti nykyaikaisia
esimerkkejä ja osottaa, kuinka monet rauhansopimukset ja sitoumukset
ovat rauenneet tyhjiin ruhtinasten petollisuuden takia, ja kuinka se,
joka on parhaiten osannut matkia kettua, on parhaiten onnistunut. Mutta
tätä ominaisuutta täytyy osata taitavasti kaunistella ja olla suuri
teeskentelijä ja näyttelijä. Ihmiset ovat näet niin yksinkertaisia ja
niin riippuvaisia hetken pakoituksesta, että se, joka tahtoo pettää,
löytää aina jonkun helposti petettävän.
Aivan tuoreista esimerkeistä tahdon mainita vain yhden. Aleksanteri VI
ei tehnyt koskaan muuta kuin petti ihmisiä, eipä edes koskaan
ajatellutkaan muuta ja löysi aina petettäviä uhreja. Ei ole koskaan
kukaan ihminen osannut vakavammin vakuutella ja juhlallisemmin vannoa
jotakin asiaa, mutta vähemmän sitä pitää kuin hän. Siitä huolimatta
hänen petoksensa aina onnistuivat, koska hän hyvin tunsi
kanssaihmisensä.
Ruhtinas ei siis välttämättä tarvitse kaikkia edellä mainittuja hyviä
avuja, mutta hänen täytyy ainakin luulotella omaavansa ne. Rohkenenpa
väittää, että niiden omaaminen ja alituinen noudattaminen on
vahingollistakin, kun sen sijaan niiden teeskentely on hyödyllistä,
kuten olla olevinaan armelias, uskollinen, lempeä, hurskas ja vilpitön.
Mutta tulee siinä määrin hallita mielensä, että tarpeen tullen voi ja
osaa menetellä päinvastoinkin.
Tulee siis ymmärtää, että ruhtinas, eritotenkin vastakohonnut, ei voi
noudattaa kaikkia niitä hyveitä, jotka tuottavat ihmisille hyvän nimen;
voidakseen säilyttää valtansa, hänen täytyy useinkin toimia vastoin
uskollisuuden, ihmisyyden, armeliaisuuden ja uskonnon lakeja. Sentähden
on tarpeen, että hänellä on sellainen luonne, joka helposti kääntyy
tuulien ja onnen vaihtelujen mukaan eikä kuitenkaan, kuten jo sanoin,
aiheettomasti poikkea hyveen polulta, mutta kyllä tarvittaessa osaa
käydä paheenkin tietä.
Niinpä tuleekin ruhtinaan pitää tarkka huoli siitä, ettei hänen
suustaan koskaan luiskahda sanaa, joka ei olisi noiden edellä
mainittujen viiden hyveen täyttämä. Häntä nähdessään ja kuullessaan
tulee jokaisen luulla, että siinä on edessäsi itse lempeys,
uskollisuus, vilpittömyys, ihmisyys ja hurskaus. Eikä mikään ole
tärkeämpää kuin viimemainitun hyveen näennäinen omaaminen. Ihmiset näet
arvostelevat yleensä enemmän silmiensä kuin käsiensä mukaan, sillä
jokainen saattaa nähdä, mutta harvat tulla kanssasi kosketuksiin.
Kaikki näkevät, miltä näytät, harvat tuntevat, mikä todella olet. Ja
nuo harvat eivät rohkene vastustaa niiden monien mielipidettä, joilla
on valtion mahti ja arvo suojanaan. Kaikkien ihmisten teot, erittäinkin
ruhtinasten, joiden suhteen ei voi vedota mihinkään tuomioistuimeen,
arvioidaan vain tulostensa mukaan. Ruhtinaan on siis vain turvattava
elämänsä ja valtansa; siihen käytetyt keinot arvostellaan aina
kunniallisiksi, vieläpä kiitosta ansaitseviksi, sillä rahvas kiinnittää
huomionsa vain asian ulkonäköön ja lopputulokseen. Ja koko maailmahan
on pelkkää rahvasta, kun sen sijaan harvat järkevät saavat merkitystä
vain silloin, kun rahvas ei enää tiedä, mihin nojautua. Eräs nykyajan
ruhtinas, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta,[49] ei koskaan
saarnaa muusta kuin rauhasta ja uskollisuudesta, mutta itse asiassa
vihaa ankarasti molempia; ja jos hän niitä todella olisi noudattanut,
olisivat ne häneltä jo monta kertaa vieneet sekä valtion että
arvovallan.