Siitä miten ihmiset, eritotenkin ruhtinaat, saavat osakseen kiitosta
tai häpeää.
Nyt jää tarkasteltavaksemme, miten ruhtinaan tulee suhtautua
alamaisiinsa ja ystäviinsä. Ja tietäen monien jo kirjoittaneen tästä,
pelkään näyttäväni kovin vaateliaalta, jos minäkin vielä puutun siihen,
varsinkin kun minun mielipiteeni juuri tässä asiassa poikkeavat muiden
lausumista. Mutta koska tarkoitukseni on kirjoittaa sellaista, josta
voi olla hyötyä sille, joka sen ymmärtää, katson soveliaammaksi
noudattaa asian oleellista totuutta kuin kaikenlaisia mielikuvitteluja.
Monet ovat näet kuvitelleet tasavaltoja ja ruhtinaskuntia, jollaisia ei
ole koskaan nähty eikä tunnettu todellisuudessa. Todellinen elämä on
niin kaukana kuvitellusta, että se, joka jälkimäisen vuoksi laiminlyö
edellisen, valmistaa itselleen pikemmin häviötä kuin pelastusta. Sillä
sen ihmisen, joka aina ja kaikessa tahtoo menetellä oikein, on pakko
joutua häviöön niiden monien joukossa, jotka eivät tee samoin. Niinpä
tuleekin sen ruhtinaan, joka tahtoo pysyä pystyssä, oppia menettelemään
myös väärin ja toimimaan siinä suhteessa tarpeen mukaan.
Jättäen siis sikseen kaikki ruhtinaita koskevat kuvitelmat ja puhuen
vain tosiasioista, väitän että kaikki ne ihmiset, joista puhutaan, ja
varsinkin ruhtinaat, koska he ovat niin paljon muita korkeammalla,
merkitään jollakulla niistä ominaisuuksista, jotka tuottavat heille
kiitosta tai moitetta. Toista kutsutaan anteliaaksi, toista saidaksi --
käyttääkseni toscanalaista sanaa, koska ahnas (_avaro_) kielellämme
merkitsee lisäksi sellaista, joka tahtoo muita riistämällä rikastua,
saita (_misero_) taas sellaista, joka ei henno käyttää sitäkään minkä
omistaa; toista pidetään avuliaana, toista saaliinhimoisena; toista
julmana, toista lempeänä; toista petollisena, toista uskollisena;
toista naisellisena ja pelkurina, toista hurjana ja rohkeana; toista
ystävällisenä, toista röyhkeänä; toista irstaana, toista siveänä;
toista vilpittömänä, toista viekkaana; toista kovana, toista
herkkätunteisena; toista vakavana, toista kevytmielisenä; toista
uskonnollisena, toista epäuskoisena; ja niin edespäin.
Tiedän jokaisen myöntävän, että olisi mitä kiitettävin asia, jos
ruhtinas kaikista edellä luetelluista ominaisuuksista omaisi parhaat.
Mutta kun jo itse ihmisluonto on sellainen, ettei hän voi omata niitä
kaikkia eikä niitä kokonansa toteuttaa, täytyy hänen sen sijaan olla
niin ymmärtäväinen, että osaa välttää sellaisten paheiden tuottamaa
huonoa mainetta, jotka voivat viedä häneltä vallan. Tosin tulee hänen,
mikäli mahdollista, varoa sellaisiakin paheita, joista ei ole sama
seuraus; mutta jollei se ole mahdollista, ei hänen tarvitse pitää siitä
yhtä paljon lukua. Vihdoin ei ole syytä liioin arkailla sellaisten
paheiden tuottamaa häpeää, joita karttaen on vaikea säilyttää
valtaansa, sillä kuitenkin kaikitenkin on asioita, jotka näyttävät
hyveiltä, mutta siitä huolimatta vievät noudattajansa perikatoon, kun
taas on toisia, jotka näyttävät paheilta ja kuitenkin ovat syynä
noudattajansa turvallisuuteen ja menestykseen.