Apujoukoista, omasta ja sekalaisesta sotaväestä.
Toinen laji hyödytöntä sotaväkeä on apujoukot eli sellainen
vieraan ruhtinaan sotaväki, jonka itse olet kutsunut avuksesi ja
puolustajaksesi. Niin teki äskettäin paavi Julius, joka, tultuaan
Ferraraa vastaan tekemässään yrityksessä katkeraan kokemukseen
palkkajoukkojensa suhteen, turvautui apujoukkoihin ja kutsui avukseen
Espanjan kuninkaan Ferdinandin aseellisine voimineen.[44] Nämä joukot
voivat kyllä semmoisinaan olla hyödyllisiä ja kelvollisia, mutta sille,
joka ne kutsuu avukseen, ne aina ovat vahingollisia; sillä jos ne
joutuvat tappiolle, olet sinäkin silloin hukassa, ja jos ne voittavat,
tulee sinusta heidän vankinsa.
Vaikkapa entisajan historia tarjookin runsaasti sellaisia esimerkkejä,
tahdon kuitenkin edelleen pysyä paavi Julius II:ta koskevassa, joka on
vielä aivan tuore. Tahtoessaan vallata Ferraran hän ei voinut tehdä
suurempaa tyhmyyttä kuin heittäytyä vieraan syliin. Hänen hyvä onnensa
sentään toi väliin uuden seikan, joka pelasti hänet kokemasta huonon
valintansa seurauksia. Kun näet hänen apujoukkonsa joutuivat tappiolle
Ravennan luona, esiintyivät vastoin hänen ja kaikkien muiden luuloa
sveitsiläiset ja ajoivat voittajat tiehensä. Niinpä hän ei joutunutkaan
vihollistensa käsiin, koska ne ajettiin pakoon, eikä myöskään
apujoukkojensa armoille, koska hän oli voittanut muiden avulla eikä
heidän.
Firenzeläiset, ollen aivan vailla omaa sotaväkeä, lähettivät
kymmenentuhatta ranskalaista Pisaa valloittamaan, mutta tästä aiheutui
heille enemmän vaaraa kuin milloinkaan mistään muusta puuhasta. Samoin
Konstantinopolin keisari, puolustautuakseen naapurejaan vastaan, kutsui
Kreikkaan kymmenentuhatta turkkilaista, jotka sodan loputtua eivät
tahtoneetkaan enää sieltä poistua; tämä oli alkuna siihen orjuuteen,
johon uskottomat sitten Kreikan saattoivat.[45]
Niinpä siis se, joka ei halua päästä voittajaksi, käyttäköön tällaisia
joukkoja, jotka ovat paljoa vaarallisemmat kuin palkkaväki. Niihin
luottaessasi saat olla varma häviöstä, sillä niiden kokoonpano on
yhtenäinen ja ne ovat vieraan käskyvallan alaisia. Sen sijaan
palkkajoukot, vaikkapa voittavatkin, tarvitsevat enemmän aikaa ja
sopivan tilaisuuden vahingoittaakseen sinua. Ne eivät näet muodosta
lujaa kokonaisuutta, ovat sinun haalimiasi ja palkkaamiasi, ja se
henkilö, jonka sinä teet heidän päällikökseen, ei heti saa niin suurta
arvovaltaa, että voisi vahingoittaa sinua. Sanalla sanoen,
palkkajoukkoihin nähden on vaarallisinta heidän pelkuruutensa,
apujoukkoihin nähden taas heidän rohkeutensa. Niinpä jokainen viisas
ruhtinas onkin välttänyt moisia sotavoimia ja luottanut omiinsa,
tahtoen mieluummin joutua ominensa tappiolle kuin voittaa vierain
voimin, sillä hän ei ole katsonut todelliseksi sellaista voittoa, jonka
hän on saavuttanut toisen aseiden avulla. Minä en koskaan epäröi
viitata Cesare Borgiaan ja hänen tekoihinsa. Mainittu ruhtinas
tunkeutui Romagnaan kokonaan ranskalaisten apujoukkojen turvissa ja
valloitti niiden avulla Imolan ja Forlin. Mutta kun nuo joukot
eivät enää näyttäneet hänestä luotettavilta, niin hän kääntyi
palkkajoukkoihin, arvellen ne vähemmän vaarallisiksi, ja palkkasi
palvelukseensa Orsinit ja Vitellit. Huomattuaan nämäkin ajan oloon
epäluotettaviksi, uskottomiksi ja vaarallisiksi hän ne hajoitti ja
turvautui omiin sotamiehiinsä. Ja helposti voidaankin havaita näiden
eri joukkolajien välinen ero, kun tarkastetaan sitä eroa, mikä oli
herttuan asemassa hänen käyttäessään ensin ranskalaista, sitten Orsinin
ja Vitellin väkeä ja lopuksi luottaessaan yksistään omiin sotilaihinsa
ja omaan itseensä, jolloin hän aina näki kohoavansa. Koskaan häntä ei
ollut pidetty niin suuressa arvossa kuin silloin, kun jokainen näki,
että hänellä oli täysin oma sotaväki.
Aikomukseni oli pysyä vain Italian tarjoomissa tuoreissa esimerkeissä,
mutta en kuitenkaan halua sivuuttaa Syrakusan Hieronia, josta jo edellä
olen puhunut. Kuten on jo mainittu, ottivat syrakusalaiset hänet
sotapäällikökseen. Pian hän huomasi, että palkkajoukot olivat
hyödyttömiä, koska niiden johtajat menettelivät samoin kuin nykyään
italialaiset päälliköt; ja kun hän näki, ettei hän voinut niitä pitää
eikä myöskään erottaa, hän antoi heidät kaikki hakata kappaleiksi ja
kävi sen jälkeen sotaa omin voimin eikä vierain. Lisäksi tahdon
palauttaa mieleen erään tätä asiaa valaisevan kohdan Vanhasta
Testamentista. Kun David tarjoutui Saulille menemään filistealaisten
taisteluunvaatijaa Goliathia vastaan, niin Saul, häntä rohkaistakseen,
puetti hänet omaan sotisopaansa. Mutta tuskin oli David siihen
pukeutunut, kun hän riisui sen yltään, sanoen ettei hän siinä asussa
voisi olla vapaasti oma itsensä ja että hän tahtoi kohdata vihollisen
linkonsa ja puukkonsa turvissa. Sanalla sanoen: vieraat aseet joko
putoavat yltäsi, tai painavat sinua tai kiristävät.
Ludvik XI:n isä Kaarle VII, joka onnensa ja kuntonsa avulla vapautti
Ranskan englantilaisista, huomasi välttämättömäksi hankkia itselleen
oman sotajoukon ja perusti sentähden kuningaskuntaansa vakinaisia
ratsu- ja jalkaväkikomppanioita. Hänen poikansa, kuningas Ludvik XI,
sittemmin lakkautti jalkaväen ja alkoi palkata sotilaikseen
sveitsiläisiä. Tämä erehdys, jonka muutkin ovat tehneet, on, kuten
nykyään nähdään, syynä mainittua kuningaskuntaa uhkaaviin vaaroihin.
Suosimalla sveitsiläisiä hän näet halvensi omien joukkojensa arvoa;
jalkaväki on kokonaan hajoitettu ja ratsuväki on yhdistetty
vieraihin joukkoihin, niin että se, totuttuaan taistelemaan yhdessä
sveitsiläisten kanssa, ei enää osaa voittaa ilman heitä. Tästä johtuu,
etteivät ranskalaiset kykene pitämään puoliansa sveitsiläisiä vastaan
eivätkä ilman sveitsiläisiä pysty sotimaan muita vastaan. Ranskan
sotajoukot ovat siis sekalaisia, osaksi palkkaväkeä, osaksi omia
miehiä; tällaiset joukot yhdessä ovat paljoa paremmat kuin yksinomaan
palkkaväki tai pelkät apujoukot, mutta paljoa kehnommat kuin pelkkä
kotimainen sotaväki. Sanottu esimerkki riittäköön, sillä Ranskan
kuningaskunta olisi voittamaton, jos Kaarlen järjestelmää olisi
kehitetty tai edes säilytetty. Mutta ymmärtämättömyydessään ihmiset
ryhtyvät asiaan, joka heistä näyttää hyvältä, koska se ei heti ilmaise
siinä piilevää myrkkyä, kuten edellä olen sanonut keuhkotaudista.
Niinpä sellainen ruhtinas, joka ei huomaa vaaraa, ennenkuin se on jo
ovella, ei todellakaan ole viisas, ja viisaus onkin annettu harvoille.
Jos tutkitaan Rooman keisarikunnan rappeutumisen alkua, huomataan
että yksinomaisena syynä siihen oli goottilaisten ottaminen
palkkasotureiksi. Siitä alkaen rupesivat Rooman valtakunnan voimat
heikontumaan, ja kaikki se voima, jonka Rooma kadotti, siirtyi
gooteille. Niinpä olenkin sitä mieltä, ettei mikään ruhtinaskunta voi
olla turvallinen ilman kotimaisia joukkoja; päinvastoin se silloin on
kokonaan jätetty sattuman varaan ja voimattomaksi puolustautumaan
onnettomuuden kohdatessa. Aina ovatkin viisaat miehet olleet sitä
mieltä, ettei ole mitään niin kehnoa ja epävakaista kuin sellainen
mahti ja maine, joka ei nojaudu omiin voimiin. Ja omia voimia ovat ne,
jotka on koottu sinun alamaisistasi tai kansalaisistasi tai
kannattajistasi; kaikki muut ovat palkka- tai apujoukkoja. Ja keino
asettaa omia joukkoja on helposti keksittävissä, jos vain harkitaan
minun edellä mainitsemiani menetelmiä ja otetaan huomioon, miten
Aleksanteri Suuren isä Philippos ja miten useat muut tasavallat ja
ruhtinaat ovat varustautuneet ja järjestäneet tämän asian; minä
puolestani luotan täydellisesti heidän toimenpiteihinsä.