Sotaväen eri lajeista ja palkkajoukoista.
Käsiteltyäni täten erikseen niiden ruhtinaskuntain eri lajeja, joita
alussa otin selvitelläkseni, ja tarkasteltuani eri puolilta niiden
menestyksen tai rappion syitä sekä osotettuani ne keinot, joiden avulla
monet ovat koettaneet niitä hankkia ja pitää hallussaan, tahdon nyt
lopuksi puhua yleisesti niistä hyökkäys- ja puolustuskeinoista, joita
tarvitaan itsekussakin näistä valtioista.
Olemme jo ylempänä lausuneet, että ruhtinaan tulee asettaa valtansa
perustukset lujalle pohjalle, muutoin hän varmasti joutuu häviöön.
Kaikkien valtioiden, niinhyvin uusien kuin vanhojen ja sekamuotoisten,
parhaat perustukset ovat hyvät lait ja hyvä sotajoukko. Mutta koska
hyvät lait eivät voi menestyä ilman hyvää sotajoukkoa, ja hyvä
sotajoukko taas edellyttää hyviä lakeja, niin jätän tässä lait sikseen
ja puhun vain sotajoukosta.
Sanon siis, että ne joukot, joilla ruhtinas puolustaa valtiotaan, ovat
joko omia tai palkattuja tai apuväkeä tai sekalaisia. Palkka- ja
apujoukot ovat hyödyttömiä ja vaarallisia, ja se ruhtinas, jonka valta
nojautuu palkkajoukkoihin, ei koskaan seiso lujalla ja varmalla
pohjalla. Ne ovat näet keskenään eripuraisia, pöyhkeitä, kurittomia ja
epäluotettavia, julkeita ystävien, pelkureja vihollisen edessä; ne
eivät pelkää Jumalaa eivätkä ole uskollisia ihmisille; häviösi
lykkäytyy vain niin kauan kuin vihollisen hyökkäys viipyy; rauhan
aikana he ryöstävät sinut puhtaaksi, viholliset taas sodassa. Syynä
siihen on se, ettei heillä ole muuta harrastusta tai aihetta käydä
sotaa kuin pieni palkkansa, joka ei riitä tekemään heitä halukkaiksi
kuolemaan puolestasi. He tahtovat kyllä olla sotamiehiäsi rauhan
aikana, mutta sodan sytyttyä he pakenevat tai karkaavat.
Tämän seikan voi helposti todeta, sillä Italian nykyinen rappiotila ei
johdu mistään muusta kuin siitä, että täällä niin monet vuodet on
turvauduttu palkkajoukkoihin. Ne ovat kyllä joskus saavuttaneet
menestystäkin, vieläpä joskus näyttäyneet urhoollisiksi keskenänsä,
mutta muukalaisen tullessa he ovat osottaneet oikean laatunsa.
Senpätähden voikin Ranskan kuningas Kaarle aivan käden käänteessä
vallata Italian. Ja ne, jotka sanovat meidän syntiemme olleen siihen
syynä, sanoivat totuuden; mutta syynä eivät olleet heidän luulemansa
synnit, vaan minun mainitsemani. Ja koska syy oli ruhtinaissa, on
rangaistuskin kohdannut heitä.
Tahdon vielä selvemmin osottaa näiden joukkojen turmiollisuuden.
Palkkasoturien päälliköt joko ovat sangen kelvollisia miehiä tai eivät
ole. Edellisessä tapauksessa heihin ei liioin voi luottaa, koska he
aina etsivät omaa suuruuttansa joko kukistamalla sinut, joka olet
heidän isäntänsä, tai kukistamalla muut vastoin sinun tahtoasi; mutta
jos taas päällikkö ei ole kunnollinen, niin hän tavallisesti saattaa
sinut häviöön. Jos väitetään, että jokainen aseellinen päällikkö,
olkoon sitten palkattu tai ei, menettelee samalla tavalla, niin
vastaan, että ruhtinaan on sodan sattuessa meneteltävä toisin kuin
tasavallan. Ruhtinaan tulee itsensä lähteä liikkeelle ja olla oma
sotapäällikkönsä; tasavallan taas pitää valita siihen kansalaisiaan; ja
jollei valittu osottaudu toimeensa päteväksi, täytyy hänet vaihtaa
toiseen, mutta jos hän on kykenevä, on hänet lakien avulla pysytettävä
paikallaan.
Kokemus osottaa, että ruhtinaat ja tasavallat omin joukoin menestyvät
oivallisesti, kun sen sijaan palkkasoturit saavat aikaan pelkkää pahaa.
Tasavalta, jolla on oma sotaväki, välttyy helpommin joutumasta jonkun
oman kansalaisensa sorrettavaksi kuin sellainen, joka käyttää
palkkajoukkoja. Rooma ja Sparta olivat vuosisatoja vapaita oman
sotaväkensä suojassa. Sveitsiläiset ovat sangen hyvin asestettuja ja
siten myös sangen vapaita. Esimerkin entisaikojen palkkajoukoista
tarjoavat karthagolaiset, jotka ensimäisen roomalais-sotansa päätyttyä
olivat joutumaisillaan palkkasoturiensa mielivaltaan, vaikkapa niiden
johtajina olikin heidän omia kansalaisiaan. Epaminondaan kuoltua
ottivat thebalaiset sotaväkensä päälliköksi Makedonian Philippoksen,
joka voittonsa jälkeen riisti heiltä vapauden. Milanolaiset palkkasivat
herttuansa Filippon[33] kuoltua Francesco Sforzan sotapäällikökseen
venezialaisia vastaan. Mutta niin pian kuin hän Caravaggion[34] luona
oli voittanut viholliset, hän liittyikin näihin kukistaakseen omat
isäntänsä, milanolaiset. Hänen isänsä, Sforza,[35] joka oli Napolin
kuningattaren Johannan sotapalveluksessa, jätti kuningattaren
yht'äkkiä suojattomaksi, niin että tämän täytyi, jottei kadottaisi
valtakuntaansa, heittäytyä Aragonian kuninkaan syliin.
Joskin venezialaiset ja firenzeläiset muinoin ovat tällaisten joukkojen
avulla suurentaneet valtaansa, ja joskaan niiden johtajat eivät ole
tekeytyneet ruhtinaiksi, vaan päinvastoin puolustaneet heitä, niin on
huomattava, että tässä asiassa on hyvä onni suosinut firenzeläisiä.
Niistä kelvollisista sotapäälliköistä, jotka olisivat voineet olla
heille vaarallisia, muutamat näet eivät ole olleet voitokkaita, toiset
taas ovat kohdanneet vastustusta, ja toiset ovat kääntäneet
kunnianhimonsa muualle. Giovanni Acuto[36] esim. ei saanut voittoja;
näin ollen on mahdotonta tuntea hänen uskollisuuttaan. Mutta jos hän
olisi voittanut, silloin -- sen jokainen myöntänee -- firenzeläiset
olisivat joutuneet hänen mielivaltaansa. Sforzan alituinen vastustaja
oli Braccio[37] sotureineen, ja molemmat pitivät toisiaan silmällä;
Francesco kohdisti kunnianhimoiset aikeensa Lombardiaan, Braccio
Kirkkovaltioon ja Napolin kuningaskuntaan.
Mutta kääntykäämme nykypäivien tapauksiin. Firenzeläiset valitsivat
sotapäällikökseen Paolo Vitellin, erittäin neuvokkaan miehen, joka
yksityishenkilön asemasta oli kohonnut sangen suureen arvoon.[38] Jos
hän olisi valloittanut Pisan, ei kukaan voisi kieltää, etteikö
firenzeläisten olisi täytynyt alistua hänen valtaansa, sillä jos hän
olisi siirtynyt vihollisten palvelukseen, eivät he olisi enää mahtaneet
mitään, ja jos he olisivat pitäneet hänet päällikkönään, olisi heidän
täytynyt totella häntä. Jos taas tarkastellaan venezialaisten
saavutuksia, nähdään, että he toimivat varmasti ja kunniakkaasti niin
kauan kuin kävivät sotaa omin miehin, eivätkä vielä olleet ryhtyneet
sotatoimiin mantereella; siihen saakka he sotivat miehuullisesti
aatelistonsa ja asestetun rahvaansa avulla. Mutta alettuansa käydä myös
maasotaa he unohtivat entisen kuntonsa ja alkoivat noudattaa muun
Italian tapaa. Ryhtyessään valloituksiin mantereella heidän ei aluksi
tarvinnut liioin pelätä sotapäällikköjään, koska heidän alueensa oli
verrattain pieni, mutta heidän arvovaltansa sitä suurempi. Mutta kun he
Carmagnolan[39] johdolla olivat lisänneet valtauksiaan, he piankin
saivat huomata erehtyneensä. Kun he näet hänen johdollaan olivat
voittaneet Milanon herttuan, niin he huomasivat hänet perin
voimalliseksi, ja nähtyänsä samalla hänen vitkastelevan sodassa, he
arvelivat, etteivät he enää voisi saada voittoja hänen johdollaan,
mutta eivät sittenkään tahtoneet tai voineet erottaa häntä, peläten
siten menettävänsä jo voitetut edut. Senpätähden heidän oli pakko, oman
turvallisuutensa vuoksi, murhauttaa hänet. Sen jälkeen on heillä ollut
sotapäällikköinä Bartolomeo da Bergamo, Roberto da San Severino, kreivi
di Pitigliano[40] y.m., joiden tappioita heidän täytyi pelätä enemmän
kuin heidän voittojaan, kuten kävikin Vailan luona,[41] missä yksi
ainoa taistelu riisti heiltä kaiken sen, mitä he kahdeksassasadassa
vuodessa niin suurin ponnistuksin olivat saavuttaneet. Tällaiset joukot
tekevät näet valloituksia hitaasti, vitkaan ja vähin erin, mutta
tuottavat helposti äkillisiä ja suunnattomia häviöitä.
Koska nämä esimerkit ovat saattaneet minut puhumaan Italiasta, jossa jo
kauan aikaa on käytetty palkkajoukkoja, niin tahdon käydä asiaan juurta
jaksaen käsiksi, osottaakseni sen alkuperän ja kehityksen, jotta paha
voitaisiin aikanaan helpommin parantaa. Meidän tulee ottaa huomioon,
kuinka Italia, keisarivallan viime aikoina menettäessä siellä
merkityksensä ja paavin maallisen mahdin suuresti lisääntyessä, on
nopeasti jakautunut moniin valtioihin.
Useat suuret kaupungit tarttuivat näet aseihin aatelistoaan vastaan,
joka keisarin aikaisemmin suosimana sorti niitä, kun taas Kirkko niitä
kannatti, voittaakseen siten maallista vaikutusvaltaa. Toisissa taas
niiden omat kansalaiset kohosivat ruhtinaiksi. Siten joutui miltei koko
Italia Kirkon ja muutamien tasavaltojen haltuun; ja kun ei Kirkko
pappeineen eivätkä tasavallat porvareineen pystyneet sotatoimiin,
alkoivat he palkata vierasta sotaväkeä. Ensimäinen, joka hankki
palkkajoukoille merkitystä, oli romagnalainen Alberigo da Como.[42]
Hänen koulustaan olivat muiden muassa peräisin Sforza ja Braccio, jotka
aikoinaan olivat Italiassa käskijöinä. Heidän jälkeensä seurasivat
kaikki muut, jotka nykyaikaan saakka ovat johtaneet Italian
sotajoukkoja; ja tuloksena heidän kyvystään ja kunnostaan on ollut,
että Kaarle on samonnut läpi Italian, Ludvik on sitä ryöstänyt,
Ferdinand[43] sortanut ja sveitsiläiset häväisseet.
Moisten sotaherrain tarkoitus oli ennen kaikkea alentaa jalkaväen arvoa
lisätäkseen siten omien joukkojensa merkitystä. Tämän he tekivät siitä
syystä, että heillä ei ollut omaa valtiota, vaan he itse huolehtivat
väestään. Silloin taas pieni joukko jalkaväkeä ei kyennyt antamaan
heille merkitystä, ja suurta he eivät voineet elättää. Sentähden he
nojautuivat ratsuväkeen, joka vähempilukuisenakin tuotti heille arvoa
ja toimeentulon. Tässä suhteessa oli jouduttu niin pitkälle, että
20,000 miehen suuruisessa sotajoukossa oli tuskin 2,000 jalkamiestä.
Muutoinkin he koettivat kaikin tavoin säästää itseään ja sotilaitaan
vaivoilta ja vaaroilta siten, etteivät tappaneet toisiaan taisteluissa,
vaan ottivat vankeja, joista ei vaadittu edes lunnaita. He eivät
koskaan öisin käyneet kaupunkien kimppuun, eivätkä myöskään kaupunkien
varusväet öisin hyökänneet heidän leiriinsä. Leiriänsä he eivät
varustaneet paalutuksilla eikä vallihaudoilla eivätkä käyneet
talvisotaa. Tämä kaikki oli heidän sodankäyntisääntöjensä mukaista ja
heidän omaa keksintöään, jotta siten, kuten sanottu, välttäisivät
vaivoja ja vaaroja. Mutta juuri tällä tavoin he ovat saattaneet Italian
orjuuteen ja häpeään.