Hengellisistä ruhtinaskunnista.
Mainitsematta ovat enää vain hengelliset ruhtinaskunnat, joiden suhteen
kaikki vaikeudet ovat olemassa ennen niiden omistamista; niiden
hankkimiseen näet tarvitaan joko kykyä tai onnea, mutta niiden
säilyttämiseen ei tarvita kumpaakaan, koska ne pysyvät pystyssä
uskonnon vanhojen laitosten turvissa, jotka ovat niin lujat ja sitä
laatua, että turvaavat ruhtinaansa aseman, elipä ja käyttäytyipä hän
miten hyvänsä. Vain näillä ruhtinailla on valtio, jota he eivät
puolusta, ja alamaiset, joita he eivät hallitse. Eikä kukaan riistä
heiltä heidän puolustamattomia valtioitaan, yhtä vähän kuin heidän
alamaisensa ovat huolissaan siitä, ettei heitä hallita, eivätpä edes
ajattele voivansa luopua heistä. Niinpä vain nämä ruhtinaskunnat ovat
turvallisia ja onnellisia. Mutta koska niiden olemassaoloon vaikuttavat
sellaiset voimat, joiden selvittämiseen ihmisjärki ei pysty, niin jätän
ne sikseen; koska Jumala ne asettaa ja pitää pystyssä, olisi julkeaa ja
uhkarohkeaa ihmisen ryhtyä niitä käsittelemään.[28]
Jos minulta kumminkin kysyttäisiin, miten Kirkko maallisessa suhteessa
on päässyt sellaiseen mahtavuuteen, että se tätä nykyä, oltuaan aina
paavi Aleksanterin aikoihin saakka italialaisten mahtimiesten, eikä
ainoasti todellisten mahtajain, vaan myös jokaisen pikku paroonin ja
herran halveksima maallisessa suhteessa, panee vapisemaan itse Ranskan
kuninkaan, jonka se on karkoittanut Italiasta, samalla kun se on
tuottanut tuhon Venezialle, niin en katso turhaksi, vaikkapa asia kyllä
lieneekin tuttu, palauttaa sitä jonkun verran mieleen.
Ennen Kaarlen, Ranskan kuninkaan, Italiaan tuloa,[29] tämä maa oli
paavin, venezialaisten, Napolin kuninkaan, Milanon herttuan ja
firenzeläisten vallan alainen. Mainituilla valtioilla oli ollut kaksi
päähuolta: toinen, ettei kukaan muukalainen asevoimin tunkeutuisi
Italiaan, toinen, ettei kukaan heistä lisäisi valtaansa. Ne, jotka
aiheuttivat enimmin huolta, olivat paavi ja venezialaiset.
Venezialaisten taltuttamiseksi tarvittiin kaikkien muiden yhteen
liittyminen, kuten tapahtuikin Ferraran puolustamiseksi;[30] ja paavin
hillitsemiseen käytettiin Rooman paroonien apua. Nämä olivat
jakautuneet kahteen puolueeseen, Orsinien ja Colonnain, joilta ei
koskaan puuttunut riidan aiheita. Ase kädessä he mellastivat paavin
nenän edessä ja pitivät siten hänen asemansa heikkona ja voimattomana.
Ja vaikka joskus esiintyi rohkeakin paavi, kuten esim. Sixtus,[31] niin
ei enemmän onni kuin viisauskaan voinut selvittää häntä näistä
pulmista. Siihen oli syynä heidän elämänsä lyhyys, sillä 10 vuodessa,
minkä ajan paavit keskimäärin ovat hallinneet, he hädin tuskin
ennättävät kukistaa yhden puolueen. Ja jos esimerkiksi joku paavi oli
nöyryyttänyt Colonnat, tuli toinen, joka oli Orsinien vihollinen ja
auttoi edelliset jälleen jalkeille, ennättämättä kukistaa jälkimäisiä.
Tästä johtui, että paavin maallinen valta merkitsi Italiassa sangen
vähän.
Vihdoin nousi paaviksi Aleksanteri VI ja osotti paremmin kuin kukaan
edeltäjistään, miten paljon paavi saa aikaan rahalla ja aseilla.
Käyttämällä hyväkseen poikansa, Valentinon herttuan, apua ja
ranskalaisten hyökkäystä Italiaan hän suoritti kaikki ne asiat, joista
olen puhunut samaisen herttuan toimien yhteydessä. Ja vaikka hänen
tarkoituksensa ei ollutkaan suurentaa Kirkon vaan herttuan valtaa,
kääntyi hänen työnsä kuitenkin Kirkon hyödyksi, sillä hänen kuoltuansa
ja herttuan kukistuttua peri Kirkko heidän vaivannäkönsä hedelmät.
Seuraava paavi, Julius II, tapasi jo Kirkon mahtavana, koko Romagnan
omistajana. Ja Aleksanteri oli kovakouraisesti nujertanut kaikki Rooman
paroonit ja kukistanut sen puolueet, vieläpä keksinyt rahan
kokoamiseksi sellaisia uusia keinoja, joita ei ollut käytetty
aikaisemmin. Julius ei ainoasti seurannut esimerkkiä, vaan meni vielä
pitemmälle. Hän aikoi hankkia Bolognan, tuhota venezialaiset ja
karkoittaa ranskalaiset Italiasta. Ja kaikissa näissä yrityksissä hän
todella onnistui, mikä on hänelle sitä suuremmaksi kunniaksi, kun hän
ryhtyi niihin Kirkon eikä kenenkään yksityisen hyväksi.
Colonnain ja Orsinien puolueet hän pysytti samassa tilassa, missä hän
ne oli tavannut; ja vaikkapa näillä olikin keskinäisiä riidanaiheita,
niin kuitenkin kaksi seikkaa piti heitä aisoissa, nimittäin ensiksi
Kirkon mahtavuus, joka pelotti heitä, ja toiseksi heikäläisten
kardinaalien puute. Juuri nämä näet ovat heidän keskinäisten riitojensa
syynä, sillä milloin vain heikäläisiä on kardinaaleina, eivät he voi
pysyä rauhallisina; nämä näet yllyttävät puolueitansa sekä Roomassa
että Rooman ulkopuolella, ja asianomaisten paroonien täytyy heitä
puolustaa. Siten prelaattien kunnianhimo aiheuttaa myös paroonien
väliset riidat ja mellakat.
Niinpä siis hänen pyhyytensä paavi Leo sai haltuunsa paavinistuimen
sangen mahtavana, ja hänestä voidaan toivoa, että hän, samoinkuin hänen
edeltäjänsä jo suurensivat sitä asevoimin, puolestaan hyvyydellään ja
lukemattomilla muilla hyveillään hankkii sille vielä enemmän suuruutta
ja arvoa.[32]