Porvarillisesta ruhtinuudesta.
Mutta tulen nyt toiseen tapaukseen, siihen nimittäin, kun joku johtava
kansalainen pääsee kotimaansa ruhtinaaksi, ei rikoksien tai muun
sietämättömän väkivallan avulla, vaan toisten kansalaisten
suostumuksesta, jolloin syntyy niin sanoakseni porvarillinen
ruhtinuus.[25] Sen hankkimiseen ei ole niin paljon tarpeen kyvykkyys
tai erikoinen onni kuin pikemminkin onnistunut oveluus. Väitän
puolestani, että tällainen ruhtinuus saavutetaan joko kansan suosiosta
tai ylhäisten myötävaikutuksella. Kaikissa kaupungeissa on näet kaksi
puoluetta, jotka johtuvat siitä, että rahvas ei tahdo olla ylhäisten
komennon ja sorron alaisena, ja ylhäiset taas puolestaan tahtovat
vallita ja sortaa rahvasta. Nämä kaksi vastakkaista pyrkimystä johtavat
kaupungeissa asiaintilan joko ruhtinuuteen tai vapaavaltaisuuteen tai
laittomuuteen.
Ruhtinuuden asettaa joko kansa tai ylimystö, aina sen mukaan miten
kumpikin puoli katsoo sen tarpeelliseksi. Kun näet ylimykset näkevät
olevansa kykenemättömiä vastustamaan kansaa, alkavat he kääntää
huomionsa johonkuhun heikäläisistä ja tekevät hänet ruhtinaaksi,
voidakseen hänen valtansa varjossa tyydyttää omia pyyteitään. Samoin
kansa, nähdessään mahdottomaksi vastustaa ylimyksiä, siirtää
toimivallan yhdelle ainoalle, tehden hänestä ruhtinaan, jotta tämä
sitten mahtiasemansa avulla puolustaisi kansaa.
Sen, joka ylhäisön turvissa on päässyt valtaan, on vaikeampi pysyä
pystyssä kuin sen, joka on kohonnut kansan avulla. Sellaista ruhtinasta
ympäröivät näet monet, jotka katsovat olevansa hänen vertaisiaan ja
joita hän ei siis voi käskeä eikä kohdella mielensä mukaan. Se taas,
jonka kansan suosio on kohottanut ruhtinaaksi, vallitsee yksin, eikä
hänen ympärillään ole ketään tai vain harvoja, jotka eivät olisi
valmiit tottelemaan häntä. Sitäpaitsi hän ei voi tasapuolisesti
tyydyttää ylimyksiä, tekemättä muille vääryyttä, mutta kylläkin kansaa.
Sen toiveet ovat näet paljoa kohtuullisemmat kuin ylimysten, sillä nämä
tahtovat sortaa ja kansa taas tahtoo päästä sorrosta. Lisättäköön
vielä, että ruhtinaan on mahdotonta selviytyä vihamielisestä kansasta,
sillä heitä on paljon; ylimyksistä hän aina suoriutuu, koska heitä on
vähän. Pahin mikä voi uhata ruhtinasta vihamielisen kansan taholta, on
joutua sen hylkäämäksi; mutta vihamielisten ylimysten taholta on hänen
pelättävä ei ainoasti hylkäämistä vaan myös kapinaan nousua, sillä
ollen viekkaampia ja kaukonäköisempiä he jo ajoissa pitävät huolta
turvallisuudestaan ja koettavat pyrkiä sen suosioon, jonka luulevat
voittavan. Lisäksi täytyy ruhtinaan aina nojautua samaan kansaan, mutta
ei ollenkaan aina samoihin ylimyksiin, koska hän voi mielensä mukaan
milloin hyvänsä heitä kohottaa tai kukistaa ja lisätä tai vähentää
heidän mahtiaan.
Saadakseni tämän asian selvemmäksi sanon siis, että ylimyksiin on
suhtauduttava yleensä kahdella eri tavalla, riippuen siitä,
käyttäytyvätkö he siten, että kaikessa liittyvät sinun kohtaloosi, vai
eivät. Niitä, jotka todella liittyvät sinuun eivätkä ole pelkästään
saaliinhimoisia, tulee rakastaa ja pitää arvossa. Niitä taas, jotka
eivät liity sinuun, on kohdeltava kahdella eri tavalla. Jos he
menettelevät siten pelkuruudesta ja luontaisesta miehuuden puutteesta,
voit käyttää heitä hyödyksesi, varsinkin sellaisia, joilla on hyvä äly,
sillä onnen päivinä he ovat sinulle kunniaksi, ja vastoinkäymisessä
sinun ei tarvitse heitä pelätä. Mutta jos heidän epäröimiseensä on
syynä varovaisuus ja kunnianhimo, on se merkkinä siitä että he
ajattelevat enemmän itseään kuin sinua, ja sellaisten suhteen tulee
ruhtinaan pitää silmänsä auki ja kohdella heitä ilmeisinä vihollisina,
koska he vastoinkäymisen sattuessa ovat aina valmiit edistämään hänen
häviötään.
Niinpä siis sen, joka on päässyt ruhtinaaksi kansan tahdosta, tulee
pysyä sen suosiossa, mikä onkin hänelle helppoa, koska kansan ainoa
vaatimus on se ettei hän sorra sitä. Sen taas, joka vastoin kansan
mieltä, ylimysten avulla, on päässyt ruhtinaaksi, tulee ennen kaikkea
koettaa voittaa kansa puolelleen, mikä helposti käykin päinsä siten,
että hän ottaa sen suojaansa. Ja koska ihmiset ovat kiitollisempia
sellaiselle hyväntekijälle, jolta he hyvän sijasta ovat odottaneet
pahaa, niin on kansa piankin hänelle vielä suosiollisempi kuin jos se
itse olisi hänet tehnyt ruhtinaaksi. Ja monella tavalla voi ruhtinas
voittaa sen kiintymyksen, mutta koska ne vaihtelevat asianhaarain
mukaan, eikä niistä voida antaa varmaa sääntöä, voimme ne tässä
sivuuttaa. Joka tapauksessa on ruhtinaalle tarpeen kansan ystävyys,
muutoin hänellä ei onnettomuuden kohdatessa ole tukea. Spartalaisten
ruhtinas Nabis§[26] esimerkiksi kesti koko Kreikanmaan vieläpä
voittoisan roomalaisenkin sotajoukon ahdistelun, puolustaen heitä
vastaan isänmaatansa ja valtaansa; ja siihen riitti vain se, että hän
vaaran uhatessa oli turvannut itsensä muutamien harvojen suhteen. Mutta
jos kansa olisi ollut hänelle vihamielinen, ei hän olisi niin helposti
selviytynyt.
Tätä väitettäni älköön koetettako kumota tuolla kuluneella
puheenparrella että "se, joka luottaa kansaan, rakentaa liejulle". Se
on näet totta vain silloin, kun joku yksityinen kansalainen luottaa
siihen ja odottaa, että kansa vapauttaisi hänet vihamiesten tai
vallanpitäjäin sorrosta. Siinä hän useinkin saattaa huomata
pettyneensä, kuten kävi Roomassa Gracchusten ja Firenzessä messer
Giorgio Scalin.[27] Mutta jos ruhtinas, jolla on kansan luottamus, on
rohkea ja käskemään pystyvä mies, joka ei arkaile vaaran hetkellä eikä
laiminlyö tehtäviään, vaan päättäväisyydellään ja tarmollaan rohkaisee
koko kansan, niin häntä ei kansa petä, vaan nähdään hänen laskeneen
valtansa perustukset lujalle pohjalle.
Sellaiset ruhtinaskunnat voivat joutua vaaraan, jos niitä koetetaan
muuttaa rajoitetuista rajattomiksi yksinvalloiksi, koska näiden
ruhtinaat hallitsevat näet joko itse tai viranomaistensa avulla.
Jälkimäisessä tapauksessa ruhtinaan asema on paljoa heikompi ja
epävarmempi, koska hän on silloin kokonaan riippuvainen niiden
kansalaisten mielisuosiosta, joilla on virat hallussaan. Nämä taas
voivat, varsinkin onnettomuuden kohdatessa, riistää häneltä sangen
helposti vallan, joko juonittelemalla häntä vastaan tai vain
kieltäytymällä häntä tottelemasta. Eikä ruhtinaalla ole vaaran hetkellä
aikaa anastaa käsiinsä rajatonta käskyvaltaa, sillä kansalaiset ja
alamaiset, jotka ovat tottuneet saamaan käskyjä viranomaisilta, eivät
sellaisessa häiriötilassa tottele hänen määräyksiään. Epävarmoina
aikoina hänellä siis ei ole kehen voisi luottaa. Myöskään ei ruhtinas
voi nojautua siihen, mitä on nähnyt rauhallisina aikoina, jolloin
kansalaiset ovat tarvinneet valtiota. Silloin kyllä jokainen ehättää
esiin ja lupaa, ja jokainen tahtoo kuolla hänen puolestaan, kunhan
kuolema vain on kaukana. Mutta vaaran uhatessa, kun valtio tarvitsee
kansalaisiaan, vain harvat ovat saatavilla. Tämä kokemus on sitäkin
vaarallisempi, kun sen voi tehdä vain kerran. Senpätähden viisaan
ruhtinaan tulee keksiä sellainen menettelytapa, joka takaa, että hänen
kansalaisensa kaikin ajoin ja kaikissa olosuhteissa tarvitsevat häntä
ja hänen hallitustaan. Silloin he aina pysyvät hänelle uskollisina.