Niistä, jotka rikollisin keinoin ovat kohonneet ruhtinuuteen.
Koska yksityishenkilöstä voidaan kohota ruhtinaaksi kahdella muullakin
tavalla, joista kumpaakaan ei saateta kokonaan lukea onnen tai
kyvykkyyden ansioksi, en tahdo niitä tässä jättää mainitsematta, joskin
toista niistä voidaan käsitellä perusteellisemmin tasavaltojen
yhteydessä. Näin tapahtuu sekä silloin, kun joku hankkii ruhtinuuden
rikoksellisella ja väärällä tavalla, että silloin, kun yksityinen
kansalainen muiden kansalaisten suostumuksella kohoaa maansa
ruhtinaaksi. Ensimäisestä tavasta puhuttaessa voin mainita kaksi
valaisevaa esimerkkiä, toisen vanhalta, toisen nykyajalta; ja
puuttumatta niihin lähemmin arvelen niiden riittävän sellaisille,
joiden ehkä täytyy ottaa ne ohjeekseen.
Sisilialainen Agathokles[24] kohosi Syrakusan kuninkaaksi, vaikkapa
olikin vain yksityinen mies ja lisäksi alhaisista ja köyhistä oloista
peräisin. Hän oli erään ruukuntekijän poika ja vietti kaikissa onnensa
vaiheissa rikollista elämää. Mutta rikoksellisuutensa ohella hän
omisti sellaiset hengen ja ruumiin kyvyt, että hän, astuttuaan
sotapalvelukseen, siinä aste asteelta kohosi Syrakusan preettoriksi.
Tähän arvoon päästyään hän päätti tulla ruhtinaaksi ja väkivalloin,
kenestäkään välittämättä, pitää hallussaan sen vallan, joka oli hänelle
myönnetty kansalaisten vapaasta tahdosta. Tehtyään siinä tarkoituksessa
sopimuksen karthagolaisen Hamilkarin kanssa, joka sotajoukkoineen oli
Sisiliassa, hän eräänä aamuna kutsui kokoon Syrakusan senaatin ja
kansan, ikäänkuin neuvotellakseen heidän kanssaan tasavallan asioista;
mutta annettuaan sovitun merkin hän sotamiehillään surmautti kaikki
senaattorit ja rikkaimmat kansasta. Näiden kuoltua hän anasti lujasti
käsiinsä yksinvallan Syrakusassa, minkään sisäisen vastarinnan häntä
häiritsemättä. Tosin karthagolaiset voittivat hänet kahdesti ja vihdoin
saarsivat hänet, mutta sittenkin hänen onnistui ei ainoasti puolustaa
kaupunkiansa, vaan myös viedä osa sotajoukostaan, toisen osan jäädessä
kaupungin turvaksi, Afrikkaan ja siten lyhyessä ajassa vapauttaa
Syrakusa piirityksestä sekä saattaa karthagolaiset mitä suurimpaan
hätään. Näiden täytyi sopia hänen kanssaan, tyytyä Afrikkaan ja jättää
Sisilia Agathokleelle.
Se joka tarkastaa hänen tekojaan ja toimintakykyään, huomaa, että vain
vähän tai ei mitään kaikesta tästä voidaan lukea onnen ansioksi. Sillä,
kuten jo ylempänä mainittiin, hän ei saavuttanut ruhtinuutta kenenkään
suosiosta, vaan kohoamalla tuhansien vaivojen ja vaarojen kautta
sotilasuralla, ja valtansa hän sitten säilytti suurella miehuudella ja
vaaroja uhmaten. Tosin ei ole mikään ansio surmauttaa kansalaisiaan,
pettää ystäviään, olla vailla rehellisyyttä, lempeyttä ja uskontoa.
Sellaisin keinoin voidaan kyllä hankkia ruhtinuus mutta ei kunniaa. Jos
katsotaan vain Agathokleen kuntoa ja kykyä ryhtyä vaarallisiin
yrityksiin ja suoriutua niistä ja hänen henkensä suuruutta kestää ja
voittaa vastoinkäymiset, ei näytä olevan mitään syytä asettaa häntä
yhdenkään etevän sotapäällikön alapuolelle. Silti ei hänen hurja ja
epäinhimillinen julmuutensa yhdessä hänen loputtomien rikostensa kanssa
salli lukea häntä maailman suurimpain miesten joukkoon. Niinpä ei siis
voidakaan lukea enemmän hänen onnensa kuin hänen kykynsä ansioksi sitä,
mitä hän ilman kumpaakin sai aikaan. Meidän päivinämme, paavi
Aleksanteri VI:n hallitessa, joutui jo vuosia sitten orvoksi jäänyt
Oliverotto da Fermo enonsa Giovanni Foglianin huostaan, joka antoi
hänet aivan nuorena Paolo Vitellille sotilaaksi, jotta poika hänen
päällikkyytensä alaisena oppisi ja pääsisi kohoamaan johonkin korkeaan
sotilasarvoon. Paolon kuoltua hän palveli tämän veljeä Vitellozzoa, ja
ollen älykäs sekä ruumiillisesti ja henkisesti etevä, hän sangen
lyhyessä ajassa kohosi Vitellozzon ensimäisten miesten joukkoon. Mutta
koska hänestä tuntui orjalliselta palvella muita, niin hän päätti
muutamien Fermon kansalaisten avulla, joille orjuus oli rakkaampi kuin
isänmaan vapaus, ja Vitellozzon myötävaikutuksella vallata Fermon. Hän
kirjoitti siis Giovanni Foglianille haluavansa niin monen vuoden
poissaolon perästä käydä katsomassa häntä ja kotikaupunkiansa sekä
siellä olevia perintötiluksiaan. Ja koska hän muka aina oli etsinyt
yksinomaan kunniaa, niin tahtoi hän, jotta hänen kaupunkilaisensa
näkisivät, ettei hän ollut turhaan hukannut aikaansa, saapua kotiinsa
kunniakkaalla tavalla, saattueena sata ratsumiestä ystäviään ja
palvelijoitaan. Sentähden hän pyysi enoaan toimimaan niin, että
fermolaiset ottaisivat hänet kaikella arvonannolla vastaan, koska se
olisi kunniaksi ei vain hänelle vaan myöskin enolle, jonka kasvatti hän
oli.
Giovanni tekikin kaiken voitavansa sisarenpoikansa hyväksi, sai
fermolaiset ottamaan hänet juhlallisesti vastaan ja majoitti hänet
taloonsa. Täällä Oliveretto muutamassa päivässä järjesti kaikki
valmiiksi aikomaansa rikosta varten ja pani sitten toimeen muhkeat
kemut, joihin kutsui Giovanni Foglianin ja kaikki Fermon ensimäiset
miehet. Kun sitten syönti ja muu sellaisissa kemuissa tavanomainen meno
oli lopussa, alkoi Oliverotto taitavasti puhella vakavista asioista,
kuvaillen paavi Aleksanterin ja hänen poikansa Cesaren mahtavuutta ja
heidän yrityksiään. Giovannin ja muiden vieraiden ottaessa osaa
keskusteluun hän äkkiä nousi pystyyn, sanoen että moisista asioista oli
paras puhua salaisemmassa paikassa, ja vetäytyi erääseen kamariin,
jonne Oliverotto ja muut kaupunkilaiset seurasivat häntä. Tuskin olivat
he siellä istuutuneet, kun joukko sotilaita hyökkäsi esiin
piilopaikoistaan, surmaten Giovannin ja kaikki muutkin.
Murhatyön jälkeen Oliverotto nousi ratsun selkään, laukkasi kaupungin
läpi ja sulki ylimmät hallitusmiehet raatihuoneeseen. Pelosta täytyi
kaupunkilaisten alistua hänen valtaansa ja muodostaa uusi hallitus,
jonka päämieheksi hän tuli. Kun kaikki tyytymättömät ainekset, jotka
olisivat voineet vahingoittaa häntä, olivat saaneet surmansa, lujitti
hän asemansa uusien siviili- ja sotilassäädösten avulla siinä määrin,
että hän sen vuosikauden aikana, jonka hänen ruhtinuutensa kesti,
hallitsi turvallisesti Fermossa, vieläpä lisäksi oli sangen vaarallinen
naapureilleenkin. Ja olisikin kai ollut yhtä vaikea kukistaa häntä kuin
muinoin Agathoklesta, jollei hän olisi antanut Cesare Borgian pettää
itseään, silloinkun tämä Sinigagliassa (kuten edellä on kerrottu)
vangitsi Orsinit ja Vitellit. Täällä näet hänetkin, vuosi tuon julman
murhateon jälkeen, vangittiin ja kuristettiin kuoliaaksi yhdessä
Vitellozzon kanssa, joka oli ollut hänen oppi-isänsä niinhyvin
sotakunnossa kuin rikoksissakin.
Joku voisi ihmetellä, miten Agathokles ja muut hänen laisensa,
lukemattomien petoksiensa ja julmuuksiensa jälkeenkin, ovat kauan
voineet turvallisesti elää kotimaassaan vieläpä pitää puolensa
ulkonaisia vihollisia vastaan, ilman että heidän omat kansalaisensa
ovat nousseet kapinaan, kun sen sijaan taas useat muut julmuuksiensa
takia eivät edes rauhallisina aikoina ole voineet säilyttää valtaansa,
sodan vaarallisista ajoista puhumattakaan. Minä luulen tämän johtuvan
siitä miten hyvin tai huonosti julmuutta käytetään. Hyvin käytetyksi
sitä voidaan kutsua silloin (jos nimittäin pahaa on koskaan lupa sanoa
hyväksi), kun se tapahtuu vain yhden ainoan kerran ja oman
turvallisuuden vuoksi, mutta sitten ei enää jatku vaan kääntyy, mikäli
mahdollista, alamaisten parhaaksi. Huonosti käytetty on sellainen
julmuus, joka, joskin alussa harvinainen, ajan pitkään pikemmin kasvaa
kuin vähenee. Ne, jotka menettelevät ensinmainitulla tavalla, voivat
Jumalan ja ihmisten avulla, kuten Agathokles, jossakin määrin turvata
asemansa. Niiden taas, jotka menettelevät toisin, on mahdotonta pysyä
pystyssä.
Tästä seuraa siis että valtion- ja vallananastajan tulee yhdellä kertaa
suorittaa kaikki siihen tarvittavat rikokset, jottei hänen tarvitsisi
toistaa niitä joka päivä; siten hän, niitä enää uusimatta, voi sitten
tyynnyttää ihmiset ja voittaa heidät hyvänteoilla puolelleen. Ken
menettelee toisin, joko pelosta tai huonojen neuvojen johdosta, hänen
täytyy alati pitää puukko kädessään, voimatta koskaan luottaa
alamaisiinsa, koska nämäkään, hänen alituisten ja uusiutuvien
loukkaustensa vuoksi, eivät voi luottaa häneen. Niinpä siis kaikki paha
on suoritettava yhdellä kertaa, jotta se maistuisi vähemmän katkeralta
ja loukkaisi vähemmän. Hyvää sen sijaan on tehtävä vähän kerrallaan,
jotta se maistuisi sitä paremmalta. Ennen kaikkea tulee ruhtinaan siten
suhtautua alamaisiinsa, ettei mikään tapahtuma, olkoonpa sitten hyvä
tai huono, pakoita häntä muuttamaan menettelyään. Sillä pahojen päivien
ahdistaessa sinulla ei ole enää aikaa ankariin toimenpiteihin; mutta ei
tekemäsi hyväkään silloin hyödytä sinua, koska kaikki luulevat että
sinä teet sen vain pakosta, eikä kukaan siis halua olla siitä sinulle
kiitollinen.