Uusista ruhtinaskunnista, jotka hankitaan joko vieraiden aseiden tai
onnen avulla.
Ne, jotka pelkästään onnen avulla kohoavat yksityishenkilöistä
ruhtinaan arvoon, näkevät vähän vaivaa siihen noustessaan mutta paljon
siinä pysyäkseen. Heillä ei ole tiellään mitään esteitä, he vain
lentävät ylöspäin, mutta päähän päästyään heillä on edessä paljon
vaikeuksia.
Sellaisia ovat ne, joille joku valtio on annettu joko rahasta tai
lahjoittajan mielisuosiosta, kuten tapahtui useille henkilöille
Kreikassa sekä Joonian ja Hellespontoksen kaupungeissa, joihin Dareios
asetti hallitsijoiksi ruhtinaita oman turvallisuutensa ja kunniansa
vuoksi. Samoin oli niiden Rooman keisarien laita, jotka lahjomainsa
sotamiesten avulla yksityishenkilöistä kohosivat valtaistuimelle. He
pysyvät pystyssä ainoastaan valtaan kohottajainsa suosion ja onnen
avulla, mitkä molemmat ovat sangen häilyvää ja epävakaista laatua. He
eivät osaa eivätkä jaksa säilyttää sellaista asemaa, sillä ei voida
olettaa, että he, elettyään koko ikänsä yksityismiehinä, kykenisivät
nyt esiintymään käskijöinä, joll'eivät ole harvinaisen kyvykkäitä ja
voimallisia; se on heille mahdotonta, koska heiltä puuttuu luotettava
ja uskollinen sotaväki. Eihän myös äkkiä muodostuneilla valtioilla
enemmän kuin muillakaan luonnon ilmiöillä, jotka nopeasti syntyvät ja
kasvavat, saata olla siinä määrin juuria ja tukikohtia, ettei
ensimäinen vastoinkäyminen niitä kumoaisi. Jollei noilla äkkiä
kohonneilla ruhtinailla ole kylliksi kykyä heti keksiä keinoja
turvatakseen onnen heille suomaa antia, täytyy heidän sitten
jälkeenpäin laskea ne perustukset, jotka toiset ovat laskeneet jo ennen
ruhtinaaksi tuloaan.
Molemmista ruhtinaaksi pääsemisen tavoista -- joko kyvykkyyden tai
onnen avulla -- mainittakoon tässä kaksi nykyaikaista esimerkkiä:
Francesco Sforza ja Cesare Borgia. Edellinen[16] kohosi asianmukaisin
keinoin ja suuren kykynsä avulla yksityishenkilöstä Milanon herttuaksi
ja säilytti sitten vaivatta valtansa, jonka hankkiminen oli tuottanut
hänelle tuhansia huolia. Cesare Borgia taas, yleisesti mainittu nimellä
Valentinon herttua,[17] hankki valtionsa isänsä onnentähden noustessa
ja sen laskiessa sen jälleen menetti, vaikkapa olikin käyttänyt kaikkia
keinoja ja tehnyt kaikki, mitä viisaan ja taitavan miehen tulee tehdä,
lujittaakseen asemansa siinä valtiossa, jonka muiden aseet ja onni
olivat hänelle toimittaneet. Sillä, kuten jo sanoin, se joka ei jo
aikaisemmin ole laskenut perustuksia, voi tosin sittemminkin suurta
kykyään käyttämällä sen tehdä, joskin silloin vastukset uhkaavat
rakentajaa ja vaara rakennusta. Jos tarkastellaan herttuan kaikkia
toimia, nähdään niistä, että hän oli laskenut vankat perustukset
tulevalle mahtavuudelleen. En pidä tarpeettomana puhua tästä lähemmin,
koska en tiedä antaa uudelle ruhtinaalle parempaa neuvoa kuin seurata
hänen esimerkkiään. Ja joskaan hänen toimenpiteensä eivät vieneet
perille, niin ei syy ollut hänen, vaan johtui aivan erikoisesta ja
tavattomasta kohtalon oikusta.
Aleksanteri VI, tahtoessaan korottaa poikansa, herttuan, sai kokea
paljon sekä välittömiä että vastaisia vaikeuksia. Ensiksikin hän
huomasi mahdottomaksi toimittaa hänen haltuunsa muita kuin Kirkolle
kuuluvia alueita. Mutta hän tiesi, ettei Milanon herttua eivätkä
venezialaiset, jotka suojelivat Faenzaa ja Riminiä, suostuisi
sellaiseen Kirkolta riistämiseen. Lisäksi hän huomasi, että Italian
sotajoukot, varsinkin ne, joita hän olisi voinut käyttää hyväkseen,
olivat niiden käsissä, joilla oli syytä pelätä paavin mahtavuutta.
Niihin ei siis ollut luottamista, varsinkin kun niiden päällikköinä
olivat Orsinit, Colonnat ja heidän kannattajansa. Voidakseen varmasti
anastaa osan Italiaa täytyi hänen siis sotkea olevat olot ja myllertää
sen valtiot.
Tämä olikin hänelle helppoa, koska venezialaiset muista syistä[18]
juuri silloin puuhasivat ranskalaisten jälleen kutsumista Italiaan. Hän
ei ainoasti ollut estämättä sitä, vaan päinvastoin edisti asiaa,
suostumalla purkamaan kuningas Ludvikin ensimäisen avioliiton. Mainittu
kuningas saapuikin venezialaisten avulla ja paavin suostumuksella
Italiaan, ja tuskin oli hän tullut Milanoon, kun paavi sai häneltä
sotaväkeä vallatakseen Romagnan, mikä hänelle onnistuikin kuninkaan
mahtavuuden avulla. Valloitettuaan Romagnan ja kukistettuaan Colonnain
puolueen tahtoi herttua säilyttää mainitun alueen hallussaan ja
tunkeutua eteenpäin, kun kaksi seikkaa sen estivät. Toinen oli hänen
omien sotamiestensä niskoittelu, toinen Ranskan kuninkaan estely.
Toisin sanoen, hän pelkäsi, että Orsinin joukot, joita hän oli
käyttänyt, luopuisivat hänestä eivätkä ainoastaan estäisi häntä uusista
valloituksista, vaan riistäisivät häneltä entisetkin; ja samaa oli
pelättävä kuninkaankin puolelta. Orsinien suhteen hän saikin siitä
todistuksen, kun nämä Faenzan valloituksen perästä sangen laimeasti
ottivat osaa hyökkäykseen Bolognaa vastaan; ja kuningas taas paljasti
oikeat aikeensa, kun Urbinon herttuakunnan valloituksen jälkeen ei
sallinut hänen käydä Toscanan kimppuun. Niinpä herttua päättikin olla
vastedes riippumaton muiden onnesta ja aseista.
Ensiksi hän ryhtyi heikontamaan Orsinien ja Colonnain puolueita
Roomassa, houkuttelemalla puolelleen kaikki heidän aateliset
kannattajansa; ne hän teki omiksi aatelismiehikseen ja jakeli heille
runsaasti rahalahjoja, virka- ja hallintotoimia, kullekin arvonsa
mukaan, niin että he muutamien kuukausien kuluessa luopuivat entisistä
puolueistaan ja liittyivät häneen. Hajoitettuaan täten Colonna-suvun
kannattajat hän vartoi soveliasta hetkeä tuhotakseen myös Orsinit. Se
tarjoutuikin kohta, ja hän käytti sitä taitavasti hyväkseen. Orsinit,
jotka vihdoinkin olivat huomanneet herttuan ja Kirkon suuruuden
uhkaavan heille tuhoa, kokoontuivat neuvotteluun Magionen luo Perugian
alueelle. Siitä oli seurauksena kapina Urbinossa, metelit Romagnassa
ynnä tuhannet muut vaarat, jotka kaikki herttua ranskalaisten avulla
voitti. Mutta palautettuaan täten arvovaltansa hän ei enää tahtonut
panna sitä vaaranalaiseksi, luottamalla enemmän ranskalaisiin kuin
muihinkaan muukalaisiin, minkä vuoksi hän turvautui viekkauteen ja
onnistuikin siinä määrin teeskentelyssään, että Orsinit signor Pagolon
välityksellä, jonka hän kaikin keinoin oli vetänyt puolelleen,
lahjoittamalla hänelle pukuja, rahaa ja hevosia, tekivät hänen kanssaan
sovinnon ja siten herkkäuskoisuudessaan joutuivat Sinigaglian luona
hänen käsiinsä.[19]
Tuhottuaan siten johtajat ja voitettuaan puolelleen heidän
kannattajansa, oli herttua siinä määrin lujittanut valtansa
perustukset, että hän vallitsi koko Romagnaa ja Urbinon herttuakuntaa,
joiden väestö, alettuaan tuntea olonsa onnelliseksi, mielellään suostui
häneen. Ja koska juuri tämä kohta ansaitsee sekä mainitsemista että
esimerkiksi ottamista, en tahdo jättää sitä tässä syrjään.
Vallattuaan Romagnan huomasi herttua, että sen valtiaat olivat olleet
heikkoja ja pikemminkin ryöstäneet kuin hallinneet alamaisiaan,
aiheuttaen siten maassaan enemmän sekasortoa kuin järjestystä. Niinpä
koko seutu olikin täynnä rosvoja, mellakoitsijoita ja kaikenlaista
vallattomuutta. Palauttaakseen maahan rauhan ja kuuliaisuuden esivaltaa
kohtaan herttua katsoi välttämättömäksi asettaa sinne lujan
hallituksen. Sen etupäähän hän valitsi messer Remiro d'Orcon,[20]
julman ja päätteliään miehen, antaen hänelle täydet valtuudet. Vähässä
ajassa tämä sangen menestyksellisesti palautti maahan rauhan ja
järjestyksen. Mutta sittemmin herttua katsoi niin tavattoman
toimivallan enää tarpeettomaksi, koska se voisi nostattaa häntä vastaan
vihaa, ja sentähden hän asetti maahan erityisen tuomioistuimen, jossa
kullakin kaupungilla oli oma edustajansa ja puheenjohtajana eräs
erittäin etevä mies. Ja koska hän tiesi tuon ensimäisen ankaruuden
aiheuttaneen häntä kohtaan jonkun verran vihaa, niin hän,
puhdistaakseen itsensä kansan silmissä ja voittaaksensa sen täysin
puolelleen, tahtoi osottaa että julmuudet, jos sellaisia oli
tapahtunut, eivät suinkaan olleet hänen, vaan hänen käskynhaltijansa
raa'an luonteen aiheuttamia. Niinpä hän ensi tilassa eräänä aamuna
hakkautti Remiron kahtia ja jätti hänen ruumiinsa, pölkky ja verinen
veitsi vieressä, Cesenan torille. Tämä kauhea näky tyrmistytti ja
tyydytti väestön sillä kertaa.
Mutta palatkaamme siihen mistä lähdimme. Sanon siis, että herttuan,
nähdessään olevansa nyt tarpeeksi mahtava ja osaksi turvassakin
kaikilta välittömiltä vaaroilta, koska oli varustautunut oman mielensä
mukaan ja tuhonnut suuren osan niistä läheisyydessä olevista
sotavoimista, jotka voivat vahingoittaa häntä, tarvitsi, jos tahtoi
jatkaa valloituksiaan, lähinnä varoa vain Ranskaa, sillä hän tiesi,
että kuningas, joka liian myöhään oli älynnyt tekemänsä virheen, ei
voisi enää suvaita häntä. Niinpä hän nyt alkoikin etsiä uusia
liittolaisia ja käyttäytyä kaksimielisesti ranskalaisia kohtaan, kun
nämä tunkeutuivat Napolin kuningaskuntaan karkoittamaan sieltä
espanjalaisia, jotka piirittivät Gaetaa. Hänen tarkoituksensa oli pitää
varansa näitä vastaan, ja se olisikin onnistunut, jos paavi Aleksanteri
olisi saanut elää.[21]
Tällainen oli hänen menettelynsä silloiseen asiaintilaan nähden. Mutta
tulevaisuuden suhteen hänen oli ensisijassa pelättävä, että Kirkon uusi
päämies ei olisikaan hänelle suosiollinen, vaan päinvastoin koettaisi
riistää häneltä sen mitä Aleksanteri oli hänelle antanut. Tämän
torjumiseksi hän päätti käyttää neljää eri keinoa. Ensiksi, tuhota
kaikki ne ruhtinassuvut, joiden maat hän oli anastanut, riistääkseen
siten paavilta tekosyyn auttaa heitä. Toiseksi, voittaa puolelleen
kaikki Rooman aateliset, voidakseen heidän avullaan pitää paavin
aisoissa. Kolmanneksi, hankkia ystävikseen kardinaalikolleegion
enemmistön. Neljänneksi, laajentaa siinä määrin valtaansa ennen paavin
kuolemaa, että voisi omin voimin kestää ensimäisen rynnäkön.
Näistä neljästä seikasta hän paavi Aleksanterin kuollessa oli
onnellisesti suorittanut kolme, ja neljäskin oli jo onnistumaisillaan.
Ne ruhtinaat, joilta hän oli riistänyt maat, hän näet oli
suurimmaksi osaksi surmauttanut, ja vain harvat heistä olivat
pelastautuneet. Rooman aateliset hän oli voittanut puolelleen, ja
kardinaalikolleegiossa oli enemmistö hänen ystäviään. Mitä uusiin
valloituksiin tulee, oli hän aikeissa päästä Toscanan herraksi ja
hallitsi jo Perugiaa ja Piombinoa; Pisa taas oli hänen suojeluksensa
alainen. Ja ikäänkuin hänen ei olisi enää tarvinnut pitää mitään lukua
Ranskasta -- mitä hänen todella ei tarvinnutkaan tehdä, koska
espanjalaiset jo olivat anastaneet ranskalaisilta Napolin
kuningaskunnan, ja nyt kumpikin puoli oli pakoitettu etsimään hänen
ystävyyttänsä -- hän marssi Pisaan. Heti sen jälkeen antautuivat Lucca
ja Siena, osaksi vihasta Firenzeä kohtaan osaksi pelosta. Eivätpä
firenzeläisetkään enää tienneet mitään neuvoa. Ja jos hän olisi tässä
onnistunut -- kuten epäilemättä olisi tapahtunutkin sinä vuonna,
jolloin Aleksanteri kuoli -- hän olisi saavuttanut sellaisen mahdin ja
vaikutusvallan, että olisi pysynyt yksinkin pystyssä, riippumatta
muiden onnesta tai voimista, ainoastaan oman mahtavuutensa ja
toimintakykynsä avulla.
Mutta Aleksanteri kuoli jo viisi vuotta sen jälkeen kuin herttua oli
tarttunut miekkaan. Hän jätti poikansa, jonka valta vain Romagnassa oli
ehtinyt lujittua, mutta muualla vielä häilyi ikäänkuin ilmassa, vieläpä
aivan kuolemansairaana, kahden sangen mahtavan vihollisarmeijan väliin.
Mutta niin suuri oli herttuan rohkeus ja toimintakyky, niin hyvin
hän oli selvillä siitä, miten ihmiset ovat voitettavissa tai
menetettävissä, niin lujat olivat ne vallan perustukset, jotka hän
vähässä ajassa oli laskenut, että hän varmasti olisi selviytynyt
kaikista vaikeuksista, jollei hänellä olisi ollut nuo kaksi sotajoukkoa
niskassaan tai jos hän edes olisi ollut terve.
Että perustus todella oli luja, nähtiin siitä, että Romagna odotti
häntä enemmän kuin kuukauden, että itse Roomassa hän puolikuolleenakin
sai olla rauhassa, ja että Baglionit, Vitellit ja Orsinit, vaikkapa
palasivatkin Roomaan, eivät voineet nousta siellä häntä vastaan. Ja
vaikkapa hän ei voinutkaan asettaa mieleistään paavia, voi hän ainakin
estää hänelle vastenmielisen miehen siksi pääsemästä. Mutta jos hän
paavi Aleksanterin kuollessa olisi ollut terve, olisi kaikki käynyt
hänelle hyvin. Vielä samana päivänä, jolloin Julius II valittiin
paaviksi,[22] herttua sanoi minulle ajatelleensa kaikkea, mikä voisi
tapahtua hänen isänsä kuollessa, ja miettineensä kaiken varalle keinot
valmiiksi; ainoastaan sitä hän ei ollut osannut aavistaa, että itsekin
voisi paavin kuollessa olla kuoleman partaalla.
Jos nyt kokoan yhteen kaikki herttuan toimenpiteet, en voi häntä
moittia mistään; päinvastoin näyttää minusta oikealta asettaa hänet
(kuten olenkin tehnyt) esikuvaksi kaikille niille, jotka onnensa ja
vieraiden aseiden avulla ovat kohonneet valtaan. Hänen kaltaisensa
suurihenkinen ja korkealle pyrkivä mies ei voinut menetellä toisin; ja
vain paavi Aleksanterin varhainen kuolema ynnä hänen oma sairautensa
tuhosivat hänen aikeensa.
Ken siis katsoo tarpeelliseksi uudessa ruhtinaskunnassaan suoriutua
vihollisistaan, hankkia ystäviä, päästä voitolle väkivallan tai
viekkauden avulla, saada kansan sekä rakastamaan että pelkäämään,
sotilaat tottelemaan ja kunnioittamaan häntä, tuhota ne, jotka voisivat
tai joiden tulisi häntä vahingoittaa, muuttaa entisen järjestelmän
uuteen muotoon, olla ankara ja lempeä, ylevämielinen ja antelias,
hajoittaa epäluotettavan sotaväen ja luoda sijaan uuden, pysyä
kuningasten ja ruhtinasten ystävänä sillä tavoin, että näiden on
autettava häntä mielisuosiolla tai loukattava varovasti, hän ei voi
löytää elävämpää esimerkkiä kuin tämän miehen teot.
Ainoa seikka, mistä häntä voidaan moittia, on hänen epäviisas
suhtautumisensa Julius II:n vaaliin. Sillä vaikkapa hän, kuten sanottu,
ei voinutkaan valituttaa mieleistänsä paavia, voi hän ainakin estää
muidenkin valitsemisen; eikä hänen olisi koskaan pitänyt laskea
paaviksi sellaisia kardinaaleja, joita hän oli loukannut tai joilla
paaviksi päästyään oli jotakin pelättävää hänen taholtaan. Ihmiset näet
loukkaavat joko pelosta tai vihasta. Hänen loukkaamiansa olivat muiden
muassa kardinaalit San Pietro ad Vincula, Colonna, San Giorgio ja
Ascanio.[23] Kaikkien muiden täytyikin paaveina pelätä häntä,
lukuunottamatta Rouenin kardinaalia ja espanjalaisia; jälkimäiset
olivat näet häneen sukulaisuus- ja ystävyyssuhteissa; edellinen oli
taas Ranskan turvissa liiaksikin mahtava. Niinpä olisikin herttuan
ensisijassa pitänyt kohottaa joku espanjalainen paaviksi, ja jollei hän
olisi voinut sitä tehdä, olisi hänen tullut suostua Rouenin eikä San
Pietro ad Vinculan kardinaalin valitsemiseen. Se joka uskoo että suuret
henkilöt unohtavat vanhat loukkaukset uusien hyväntekojen vuoksi,
pettyy siinä. Tässä vaalissa herttua siis erehtyi, ja tämä erehdys oli
syynä hänen lopulliseen häviöönsä.