Miksi Aleksanterin valloittama Dareioksen valtakunta ei hänen kuoltuaan
noussut kapinaan hänen seuraajiansa vastaan.
Katsoen niihin vaikeuksiin, jotka liittyvät vasta valloitetun maan
omistamiseen, näyttää kenties ihmeelliseltä, että tuo laaja aasialainen
valtakunta, jonka Aleksanteri Suuri muutamassa vuodessa oli
valloittanut ja sitten kohta sen jälkeen kuollut, ja jonka olisi
varmaan luullut nousevan kapinaan hänen seuraajiaan vastaan, sittenkin
pysyi näiden hallussa, tuottamatta heille sen suurempia vaikeuksia kuin
heidän omat keskinäiset, vallanhimosta johtuneet riitansa.
Tähän minä vastaan, että kaikkia tunnetuita valtioita on hallittu
kahdella eri tavalla: joko niitä hallitsee ruhtinas, jonka suosiolla ja
suostumuksella hänen palvelijansa ministereinä auttavat häntä valtion
hallitsemisessa, tai hallitsevat niitä yhdessä ruhtinas ja ylimykset,
jotka johtavat asemansa syntyperästään eikä ruhtinaan armosta.
Tällaisilla pikkuruhtinailla on omat alueensa ja alamaisensa, jotka
pitävät heitä valtiainaan ja ovat heihin kiintyneet. Niissä valtioissa,
joita ruhtinas hallitsee ministeriensä avulla, on hänellä suurempi
arvovalta, koska ei koko maassa ole ketään suurempaa valtiasta kuin
hän, ja vaikkapa totellaan muitakin, niin tapahtuu se vain sentähden
että nämä ovat ruhtinaan ministerejä ja virkamiehiä, eikä suinkaan
minkään henkilökohtaisen kiintymyksen vuoksi. Esimerkin molemmista
hallitustavoista tarjoo nykyään Turkinmaa ja Ranska. Turkin valtakuntaa
hallitsee yksi ainoa yliherra, kaikki muut ovat hänen palvelijoitaan;
hän yksin asettaa eri maakuntien maaherrat ja ne taas mielin määrin
erottaa. Sen sijaan Ranskan kuningasta ympäröi koko joukko vanhoja
ylimyssukuja, joita näiden omat alamaiset pitävät arvossa ja
rakastavat. Heillä on omat etuoikeutensa, joihin kuninkaan on sangen
vaarallista kajota.
Ken siis tarkkaa näitä molempia valtioita, huomaa että Turkin
valloittaminen on vaikea tehtävä, mutta sen hallussa pitäminen, jos se
kerran on saatu valloitetuksi, on sangen helppoa. Turkin valloitukseen
kohdistuvat vaikeudet johtuvat siitä, että valloittaja ei voi siellä
odottaa valtakunnan ruhtinasten myötävaikutusta eikä toivoa, että
sulttaanin ympäristö kapinallaan helpottaisi hänen yritystään, mikä on
seurauksena edellä mainituista syistä. Kaikki siellä ovat näet
yksinvaltiaan nöyriä käskyläisiä eivätkä ole hevillä lahjottavissa, ja
vaikkapa heidät voisikin lahjoa, ei siitä olisi isoakaan iloa, koska
he, kuten edellä on osotettu, eivät voisi saada kansaa mukaansa.
Niinpä sen, joka aikoo hyökätä Turkin kimppuun, onkin otettava
huomioonsa sen sisäinen eheys ja sentähden luotettava enemmän omiin
voimiinsa kuin vastustajansa sekasortoon. Mutta jos Turkki kerran on
voitettu ja masennettu sodassa, niin ettei se enää voi asettaa
jalkeille uusia armeijoita, silloin ei siellä ole enää pelkoa muusta
kuin ruhtinaan suvusta; jos se tuhotaan, ei ole enää pelkoa
kenestäkään, sillä muilla ei ole mitään arvovaltaa kansan keskuudessa.
Ja samoinkuin voittaja ennen voittoansa ei voinut toivoa heiltä mitään
apua, samoin ei hänen jälkeenpäin enää tarvitse pelätäkään heitä.
Toisin on sellaisten valtioiden laita, joita hallitaan Ranskan tapaan.
Niihin on kyllä helppo tunkeutua, voittamalla puolelleen jotkut maan
mahtimiehistä, sillä tyytymättömiä ja kumouksellisia on aina
tavattavissa. Juuri sellaiset voivat edellä mainituista syistä raivata
tien valloittajalle ja helpottaa hänen voittoansa. Mutta hän saakin
sitten kokea tuhansia vaikeuksia valtansa säilyttämisessä sekä niiden
taholta, jotka ovat häntä auttaneet, että niiden, jotka hän on
kukistanut. Eikä silloin riitä ruhtinassuvun tuhoaminen, sillä
eloonjääneet suurmiehet nousevat uusien kapinain johtajiksi, ja kun
valloittaja ei voi heitä kaikkia tyydyttää eikä myöskään surmauttaa,
niin hän menettää maan aivan ensi tilassa. Jos nyt tarkastellaan
Dareioksen valtakunnan hallitustapaa, niin huomataan se samanlaiseksi
kuin Turkin. Senpätähden tarvitsi Aleksanterin vain ensin voittaa ja
kukistaa hänet sodassa; voittonsa ja Dareioksen kuoleman jälkeen sai
Aleksanteri rauhallisesti pitää Persian hallussaan; syyt siihen olen jo
edellä esittänyt. Jos hänen seuraajansa olisivat pysyneet
yksimielisinä, olisivat he vaivatta voineet valtansa säilyttää, sillä
koko valtakunnassa ei syntynyt muita metelejä kuin heidän itsensä
aiheuttamia. Sen sijaan on mahdotonta yhtä rauhallisesti pysyttää
hallussaan Ranskan tapaan hallittuja valtioita. Siitä juuri johtuivat
nuo alituiset kapinat roomalaisia vastaan Espanjassa, Galliassa ja
Kreikassa, joissa kaikissa oli lukuisasti omia ruhtinasvaltoja. Niin
kauan kuin niiden muisto pysyi vireillä, oli roomalaisten herruus aina
epävarma, mutta kun he pitkällisen ja voimakkaan valtiutensa aikana
olivat vihdoin saaneet tuon muiston unohtumaan, oli heidän valtansakin
samalla turvattu. Kun he sittemmin rupesivat taistelemaan keskenänsä,
voi jokainen heistä anastaa haltuunsa jonkun osan näistä maista sen
arvovallan nojalla, jonka hän siellä oli saavuttanut, koska ne,
menetettyään kokonaan entiset ruhtinassukunsa, nyt tunnustivat vain
roomalaisten yliherruutta.
Kun tämä kaikki otetaan lukuun, ei liene ihmeteltävää, että Aleksanteri
niin helposti vakaannutti valtansa Aasiassa, kun sitävastoin toiset,
kuten esim. Pyrrhos y.m., saivat kokea yrityksissään paljon vaikeuksia.
Syynä siihen ei ole ollut voittajan pienempi tai suurempi kyvykkyys,
vaan itse valloituksen erilaisuus.