Sekamuotoisista ruhtinaskunnista.
Mutta uusi ruhtinaskunta sen sijaan tuottaa vaikeuksia. Ensiksikin,
jollei se ole aivan uusi, vaan ainoasta uusi jäsen, niin että valtiota
kokonaisuudessaan voidaan pitää sekamuotoisena, aiheuttaa selkkauksia
etusijassa se luonnollinen vaikeus, joka on yhteistä kaikille uusille
ruhtinaskunnille. Ihmiset näet mielellään vaihtavat valtiasta, toivoen
siten parempia oloja; ja tämä toivo saattaa heidät tarttumaan aseihin
hallitsijaansa vastaan; mutta siinä he pettyvät, sillä kohtapa he
kokemuksesta huomaavat asiaintilan vain pahentuneen. Siihen taas on
syynä toinen yleinen ja luonnollinen välttämättömyys, joka pakoittaa
uuden ruhtinaan loukkaamaan uusia alamaisiansa joko sotaväellään tai
lukemattomilla muilla valloituksen aiheuttamilla pakkotoimilla. Täten
sinä saat vihollisiksesi kaikki ne, joita olet loukannut maata
valloittaessasi, etkä pysty säilyttämään niidenkään ystävyyttä, jotka
sinua siinä auttoivat, koska et kykene tyydyttämään heidän kaikkia
toiveitaan, etkä myöskään, ollen heille kiitollisuuden velassa, rohkene
käyttää heitä kohtaan voimakeinoja. Mahtavinkin valloittaja näet
tarvitsee maan asukasten kannatusta saadakseen sen haltuunsa.
Siinä syy, miksi Ranskan kuningas Ludvik XII[4] valtasi niin äkkiä
Milanon ja sen yhtä äkkiä menetti. Ja ensi kerralla riitti hänen
karkoittamiseensa pelkästään Lodovico Sforzan omat voimat, koska ne,
jotka olivat avanneet portit valloittajalle, huomasivat pettyneensä
toiveissaan ja odotuksissaan eivätkä voineet sietää uuden ruhtinaan
mielivaltaa. -- On kyllä totta, että toisen kerran kapinan jälkeen
valloitettu maa ei enää ole yhtä helposti menetettävissä, koska
ruhtinas, käyttäen kapinaa hyväkseen, nyt vähemmän arkailee
turvatessaan valtaansa rankaisemalla rikollisia, paljastamalla
epäiltyjä ja linnoittamalla heikkoja paikkoja. Ja joskin ensi kerralla
riitti Milanon Ranskalta riistämiseen pelkkä herttua Lodovicon
rajaseuduilla nostama meteli, niin toisella kertaa täytyi koko maailman
Milanon vapauttamiseksi liittoutua ranskalaisia vastaan, jotta heidän
armeijansa saataisiin ajetuksi pois Italiasta. Syyt siihen olen jo
edellä osottanut. Kuitenkin menetti Ranska Milanon molemmilla
kerroilla.
Olen jo maininnut ensimäisen menetyksen yleiset syyt; on siis nyt
tarkasteltava toisenkin syitä ja osotettava ne keinot, jotka olivat
Ranskan kuninkaan käytettävissä tai joita samanlaisessa asemassa olevan
ruhtinaan tulisi käyttää, säilyttääkseen paremmin valtauksensa.
Sanon siis, että valloittajan entiseen valtioon valloituksen avulla
liitetyt alueet joko ovat osia samasta maasta ja samaa kieltä puhuvia
tai eivät. Edellisessä tapauksessa on sangen helppoa pitää ne
hallussaan, varsinkin jos ne eivät ole olleet vapaavaltoja: voidakseen
turvallisesti omistaa ne tarvitsee vain tuhota entisen ruhtinaan suku;
kun näet asukkaat muutoin saavat säilyttää vanhat olonsa eikä mitään
tapojen eroa ole olemassa, niin nuo eri ihmisryhmät elävät
rauhallisesti yhdessä. Se on kyllä nähty Bourgognessa, Bretagnessa,
Gascognessa ja Normandiassa, jotka jo kauan ovat olleet Ranskaan
yhdistettyinä. Vaikkapa kielessä onkin hieman eroa, ovat tavat
kuitenkin samanlaiset, ja niinpä he voivatkin helposti suvaita
toisiaan. Sen, joka tekee moisia valtauksia ja tahtoo ne säilyttää, on
otettava huomioonsa kaksi näkökohtaa: ensiksikin on entinen
ruhtinassuku täydelleen tuhottava; toiseksi ei saa muuttaa heidän
lakejaan eikä lisätä heidän verojaan. Sillä tavoin sekä valloitettu
että peritty valtio varsin lyhyessä ajassa sulavat yhdeksi
kokonaisuudeksi.
Mutta jos valloitetaan alueita sellaisesta maasta, jonka kieli, tavat
ja lait ovat erilaiset, niin silloin koituu vaikeuksia, ja silloin
tarvitaan paljon onnea ja suuri tarmo niiden säilyttämiseen. Parhaita
ja tehokkaimpia keinoja olisi se että valloittaja asettuisi sinne
asumaan. Siten hänen valtansa tulisi varmemmaksi ja kestävämmäksi. Niin
ovat turkkilaiset tehneet Kreikan keisarikunnassa, jota he eivät muista
käyttämistään keinoista huolimatta olisi koskaan voineet pysyttää
hallussaan, joll'eivät olisi asettuneet sinne asumaan. Kun näet
valloittaja itse on läsnä, huomaa hän helposti kapinan oireet ja voi ne
heti tukahuttaa; muualla asuvana hän huomaa ne vasta silloin, kun ne jo
ovat niin suuressa vauhdissa, ettei niitä enää voida torjua. Muutenkaan
eivät virkamiehesi pääse nylkemään sellaista maata, ja alamaisesi ovat
tyytyväisiä, voidessaan kääntyä suoraan ruhtinaan puoleen; niinpä
heillä onkin kylliksi syytä rakastaa häntä, jos he ovat hyviä, mutta
pelätä, jos ovat pahoja. Muukalaisia, jotka ehkä mielisivät hätyyttää
sellaista valtiota, pidättää siitä pelko: ja siten ruhtinas, joka itse
asuu maassa, voi menettää sen vain perin harvinaisessa tapauksessa.
Toinen parempi keino on lähettää siirtokuntia yhteen tai kahteen
paikkaan, jotka ovat ikäänkuin asianomaisen valtion avaimia; on näet
tarpeen joko tehdä niin tai pitää siellä riittävästi ratsu- ja
jalkaväkeä. Siirtokuntiin ei ruhtinaan pidä tuhlata paljoa: vähin
kustannuksin tai ilmankin hän voi ne perustaa ja pitää yllä; hän
loukkaa ainoasti sitä pientä osaa uuden valtionsa väestöstä, jolta
hänen täytyy riistää koti ja kontu, antaakseen ne uusille asukkaille.
Muutoinkaan eivät nuo siten kärsimään joutuneet, ollen köyhiä ja
hajallaan, voi häntä koskaan vahingoittaa; kaikki muut, joita ei
ollenkaan ole loukattu, pysyvät helposti levollisina, peläten muutoin
hekin, jos rikkovat, joutuvansa samanlaisen riiston ja kohtelun
alaisiksi. Toistan siis, että moiset siirtokunnat, jotka eivät maksa
mitään, ovat sangen uskollisia ja loukkaavat vähemmän; eivätkä
loukatut, ollen köyhiä ja hajallaan asuvia, voi vahingoittaa, kuten jo
olen sanonut. On näet huomattava, että ihmisiä on joko kohdeltava hyvin
tai tuhottava heidät, sillä he kostavat pienemmät loukkaukset, mutta
suuremmille he eivät mahda mitään. Jos siis tahtoo loukata jotakin
ihmistä, on se tehtävä niin, ettei ole pelkoa kostosta.
Jos taas siirtokuntien sijasta siellä pidetään sotaväkeä, ovat menot
paljoa suuremmat, ja varusväen ylläpito nielee uuden valtion kaikki
tulot. Siten valloitus kääntyy sen häviöksi ja loukkaa paljoa enemmän,
sillä se vahingoittaa koko valtiota; sotaväen majoitus ja siirtely näet
rasittaa kaikkia ja tekee heidät vihamielisiksi ruhtinaalle. Ja juuri
nämä viholliset, jotka jäävät sorrettuina koteihinsa, voivat häntä
vahingoittaa. Näin ollen on siis varusväki yhtä hyödytön kuin
siirtokunta on hyödyllinen.
Lisäksi tulee ruhtinaan, joka valtaa moisen vierasperäisen alueen,
asettua sen heikompien naapurien pääksi ja suojelijaksi, samalla kun
hän koettaa heikontaa mahtavimpia niistä. Ennen kaikkea on hänen
varottava, ettei vaan joku yhtä mahtava muukalainen kuin hän itse
pääsisi tunkeutumaan maahan. On näet aivan yleistä, että tyytymättömät
ainekset joko liiallisesta kunnianhimosta tai pelosta kutsuvat
sellaisia maahan. Niinhän esim. roomalaiset aikoinaan aitolialaisten
kutsusta tulivat Kreikkaan; ja kaikkialle muuallekin, minne he vaan
tunkeutuivat, he saapuivat maan asukasten kutsumina. Seikka on näet
aina semmoinen, että niin pian kuin mahtava muukalainen tunkeutuu
johonkin maahan, sen kaikki alusvaltiot liittyvät häneen vihasta
entistä yliherraansa kohtaan. Niinpä valloittaja helposti voittaakin
puolelleen nuo pikkuvaltiot, sillä ne kaikki heti vapaaehtoisesti
yhtyvät hänen uuteen valtioonsa. Hänen on vain varottava, etteivät ne
pääse liian mahtaviksi ja vaikutusvaltaisiksi, ja helposti hän voikin
sotaväellään ja niiden omalla avulla masentaa niistä mahtavimmat,
jäädäkseen sitten yksin asianomaisen maan valtiaaksi. Se, joka ei
ymmärrä näin menetellä, kadottaa pian valloituksensa ja on alituisessa
ahdingossa ja pulassa senkin ajan, minkä se on hänen hallussaan.
Roomalaiset noudattivat valloittamissaan maissa visusti näitä sääntöjä.
He lähettivät niihin siirtokuntia, he suhtautuivat suopeasti heikompiin
valtioihin, lisäämättä sentään niiden mahtia; he masensivat
voimakkaimmat eivätkä koskaan sallineet vierasten mahtajain saada
siellä vaikutusvaltaa. Minun tarvitsee mainita esimerkkinä vain
Kreikka. He suojelivat akhaialaisia ja aitolialaisia, nöyryyttivät
Makedonian kuningaskuntaa ja karkoittivat Antiokhoksen[5] Kreikasta.
Eivätkä akhaialaiset ja aitolialaiset koskaan, ansioistaan huolimatta,
saaneet heiltä lupaa laajentaa valtaansa, eikä Philippos[6] kaikilla
vakuutteluillaankaan saanut heitä, ilman hänen masentamistaan,
rupeamaan hänen ystävikseen, eikä Antiokhos kaikella mahdillaan voinut
saada heidän suostumustaan jonkun Kreikanmaan valtion anastamiseen.
Roomalaiset näet menettelivät tällöin kuten viisaiden ruhtinaiden tulee
aina tehdä, joiden on pidettävä silmällä ei ainoasti hetkellisiä
vaaroja vaan myös vastaisia, ja niitä kaikella huolella torjuttava.
On näet helppoa torjua se vaara, jonka on jo kaukaa huomannut, mutta
jos odottaa sen lähestymistä, on lääkitys myöhäistä, koska tauti
silloin on parantumaton. Lääkäritkin sanovat että keuhkotauti on helppo
parantaa, mutta vaikea tuntea alussa, mutta sittemmin ajan oloon kyllä
helppo tuntea, mutta vaikea parantaa, koska sitä ei jo alussa ole
tunnettu eikä hoidettu. Samoin on valtion laita. Jos jo ennakolta
tuntee uhkaavan vaaran -- minkä tosin vain viisas huomaa -- voi sen
heti torjua. Mutta jos se huomaamatta pääsee kasvamaan niin suureksi
että kaikki sen näkevät, silloin ei enää ole apua mistään. Sentähden
roomalaiset, huomatessaan jo ennakolta vaikeudet, torjuivat ne heti
eivätkä koskaan, muka siten sotaa välttääkseen, sallineet niiden nousta
uhkaaviksi, koska tiesivät ettei siten voida sotaa välttää, vaan se
ainoasti lykkäytyy vastustajan hyödyksi. Niinpä he kävivätkin Kreikassa
sotaa Philipposta ja Antiokhosta vastaan, jotta heidän ei tarvitsisi
taistella heitä vastaan Italiassa. He olisivat kyllä voineet välttää
molemmat sodat, mutta he eivät sitä tahtoneet, eivätkä he koskaan
hyväksyneet tuota meidän aikamme viisasten alituista mieliväitettä:
aikaa voittamalla kaikki voitetaan. Päinvastoin he luottivat vain omaan
kuntoonsa ja älyynsä; sillä aika ajaa edellään vähän kaikkea ja voi
tuoda mukanaan niin hyvää kuin pahaa, niin pahaa kuin hyvää.
Kääntykäämme nyt Ranskaan ja tarkastelkaamme, missä määrin se on
noudattanut edellä mainittuja ohjeita. Tahdon puhua Ludvik XII:sta enkä
Kaarle VIII:sta,[7] koska edellinen on kauemmin vallinnut Italiassa ja
siten hänen menettelytapansa on helpommin nähtävissä. Ja te huomaatte
silloin, että hän menetteli aivan päinvastoin kuin hänen olisi pitänyt
menetellä, pysyttääkseen moisen vierasperäisen maan hallussaan. Ludvik
saapui Italiaan venezialaisten vallanhimon kutsumana, jotka hänen
avullaan tahtoivat saada puolet Lombardiasta haltuunsa. En suinkaan
halua moittia tätä kuninkaan menettelyä, sillä kun hän kerran pyrki
saamaan jalansijaa Italiassa, missä hänellä ei ollut ollenkaan ystäviä,
oli hänen pakko siellä sellaisia hankkia mikäli voi, varsinkin kun
Kaarle kuninkaan menettely oli siellä sulkenut häneltä kaikki portit.
Ja hänen puuhansa olisikin vähällä onnistunut, jollei hän olisi tehnyt
muunlaisia virheitä. Vallattuaan Lombardian hän pian palautti sen
arvovallan, jonka Kaarle kuningas oli siellä kadottanut. Genova
nöyrtyi, firenzeläiset muuttuivat hänen ystävikseen. Mantuan markiisi,
Ferraran herttua, Bentivogliot, Forlin valtiatar, Faenzan, Pesaron,
Riminin, Camerinon ja Piombinon herrat, Luccan, Pisan ja Sienan
kaupungit, sanalla sanoen kaikki etsivät kilvan hänen ystävyyttänsä. Ja
nytpä saivat venezialaiset nähdä, miten harkitsemattomasti he olivat
menetelleet, auttaessaan Ludvikia valtaamaan kaksikolmannesta
Italiasta, jotta itse saisivat haltuunsa kaksi Lombardian kaupunkia.
Ajateltakoonpa vain nyt, kuinka vähällä vaivalla kuningas olisi voinut
säilyttää asemansa Italiassa, jos hän olisi noudattanut edellä
mainittuja ohjeita ja turvannut ja suojellut kaikkia sikäläisiä
ystäviään. Sillä vaikka nämä olivatkin monilukuiset, olivat he heikkoja
ja arkoja ja pelkäsivät mikä Kirkkoa[8] mikä venezialaisia, minkä
vuoksi heidän oli aina turvauduttava häneen; heidän avullaan hän olisi
helposti voinut suoriutua myös mahtavistakin vastustajista. Mutta
tuskin hän oli ehtinyt saada Milanon haltuunsa, kun hän teki aivan
päinvastoin, auttamalla paavi Aleksanteria[9] Romagnan valtaamisessa.
Hän ei älynnyt, että hän täten heikonsi juuri omaa asemaansa ja
karkoitti luotaan ystävänsä ja muut häneen turvautuneet, samalla kun
hän suurensi Kirkon valtaa, lisäämällä sen hengelliseen mahtiin
runsaasti maallistakin ja siten antaen sille yhä enemmän arvovaltaa. Ja
tehtyään siten ensimäisen virheen hänen täytyi jatkaa, kunnes hänen
itsensä oli vihdoin palattava Italiaan ehkäisemään paavi Aleksanterin
vallanhimoisia pyyteitä ja estämään häntä pääsemästä Toscanan herraksi.
Ja tyytymättä vain Kirkon vallan kartuttamiseen ja ystäviensä
vieroittamiseen hän, haluten omakseen Napolin kuningaskuntaa, jakoi sen
Espanjan kuninkaan[10] kanssa. Siten hän, oltuaan siihen saakka yksin
käskijänä Italiassa, nyt hankki itselleen toverin, jonka puoleen tämän
maan vehkeilevät ja hänen omansa tyytymättömät ainekset nyt voivat
kääntyä. Hänestä itsestään riippuvan kuninkaan asemesta hän toimitti
Napoliin päinvastoin sellaisen kuninkaan, joka voi ajaa hänet sieltä
pois.
On totta että halu valloittaa on sangen luonnollinen ja yleinen ilmiö;
ja ne ihmiset, jotka siinä onnistuvat mikäli voivat, saavat osakseen
enemmän kiitosta kuin moitetta. Mutta jos he epäonnistuvat, vaikkapa
ovatkin koettaneet kaikki mahdolliset keinonsa, niin juuri siinä he
tekevät moitittavan virheen. Jos siis Ranska olisi omin voimin voinut
vallata Napolin, olisi sen pitänyt niin tehdä, mutta jollei se olisi
käynyt päinsä, ei sen olisi pitänyt mennä sitä jakamaan. Joskin
Lombardian jakaminen venezialaisten kanssa oli hyväksyttävä teko, koska
Ranska siten sai jalansijan Italiassa, niin Napolin jakaminen oli
väärin, koska siihen ei ollut mitään pakkoa.
Ludvik teki siis nämä viisi virhettä: hän tuhosi vähäväkiset, kartutti
yhden italialaisen mahtajan valtaa, toimitti maahan sangen mahtavan
muukalaisen, ei asettunut itse Italiaan asumaan eikä lähettänyt sinne
siirtokuntia. Kuitenkaan eivät mainitut virheet, jos hän olisi elänyt,
olisi olleet hänelle niin tuhoisia, jollei hän olisi tehnyt kuudetta:
riistänyt venezialaisten alueita. Jollei hän olisi mahtavoittanut
Kirkkoa eikä laskenut Espanjan kuningasta Italiaan, olisi kylläkin
ollut oikein ja tarpeellista nöyryyttää Veneziaa. Mutta näiden
ensimäisten toimenpiteiden jälkeen hänen ei olisi koskaan pitänyt
suostua sen häviöön. Ollen sangen mahtavia olisivat näet venezialaiset
aina voineet pidättää muita hyökkäämästä Lombardiaan. Venezialaiset
eivät nimittäin olisi suostuneet siihen, joll'eivät itse olisi päässeet
sen valtiaiksi, mutta eivät muutkaan olisi tahtoneet riistää sitä
Ranskalta antaakseen sen heille, eikä heillä olisi ollut rohkeutta
uhmailla molempia.
Jos joku väittäisi, että kuningas Ludvik luovutti Romagnan
Aleksanterille ja Napolin Espanjalle välttääkseen sotaa, niin
vastaan, ettei edellä mainitsemistani syistä pidä koskaan, sotaa
välttääkseen, mukautua mihinkään epäedulliseen, sillä sota ei ole siten
vältettävissä, vaan ainoasti lykkäytyy omaksi vahingoksesi. Ja jos joku
toinen huomauttaisi, että Ludvik oli luvannut paaville suostumuksensa
Romagnan valtaamiseen, saadakseen tältä vastalahjaksi haluamansa
avioeron[11] ja kardinaalinhatun Rouenin arkkipiispalle,[12] aion
hänelle vastata etempänä,[13] käsitellessäni lähemmin ruhtinasten
lupauksia ja niiden pyhyyttä.
Kuningas Ludvik siis menetti Lombardian, koska ei ottanut varteen
ainoaakaan niistä toimintaohjeista, joiden avulla muut ovat
valloittaneet ja hallussaan pysyttäneet uusia alueita. Eikä se suinkaan
ole mikään ihme, vaan päinvastoin hyvin yleinen ja luonnollinen ilmiö.
Puhelin tästä Rouenin kardinaalin kanssa Nantesissa silloin, kun
Valentinon herttua -- kuten Cesare Borgiaa, paavi Aleksanterin poikaa,
tavallisesti nimitetään -- valtasi Romagnan. Kun kardinaali huomautti
minulle, etteivät italialaiset ymmärtäneet mitään sodasta, vastasin
hänelle, etteivät ranskalaiset ymmärtäneet mitään politiikasta,
muutoinhan he eivät olisi sallineet Kirkon päästä niin mahtavaksi. Ja
kokemus on osottanut, että juuri Ranska on tehnyt sekä paavin että
Espanjan kuninkaan niin mahtaviksi Italiassa, että se itse on heidän
kauttansa joutunut häviöön. Tästä voidaan tehdä seuraava yleinen ja
melkein virheetön johtopäätös: se, joka tekee toisen mahtavaksi, joutuu
itse häviöön. Sillä hän on voinut tehdä jonkun mahtavaksi vain joko
neuvokkuutensa tai voimansa avulla, ja tuo siten valtaan kohotettu
epäilee molempia keinoja.