Perinnöllisistä ruhtinaskunnista.
En tahdo tässä enää kajota tasavaltoihin, koska toisaalla[2] olen jo
käsitellyt niitä laveasti. Käännyn siis nyt vain ruhtinaskuntiin ja
aion edellä mainitussa järjestyksessä selvittää, miten sellaisia
voidaan hankkia ja säilyttää. Sanon siis että on paljoa helpompi
pysyttää hallussaan perintövaltioita ja ruhtinaansa sukuun tottuneita
kuin vastahankittuja; siihen näet riittää vain se ettei ryhdy
muuttamaan edeltäjäinsä järjestelmää ja muutoin toimii olosuhteiden
mukaan.
Niinpä sellainen ruhtinas, jos hän on kohtalaisen kykenevä, aina
pysyykin valtiossaan pystyssä, jollei jokin aivan tavaton ja
ylivoimainen mahti sitä riistä häneltä; ja sen menetettyäänkin hän voi
voittaa sen takaisin, jos valloittajaa kohtaa jokin vastoinkäyminen.
Siitä on meillä Italiassa esimerkkinä Ferraran herttua,[3] joka ei
olisi voinut kestää venezialaisten hyökkäystä v. 1484 eikä paavi Julius
II:n v. 1510, jollei hänen ruhtinuutensa olisi ollut jo niin vanhaa
juurta. Koska synnynnäisellä ruhtinaalla on vähemmän aihetta ja
vähemmän pakkoa tehdä vääryyttä, niin siitä johtuu, että häntä enemmän
rakastetaan; ja jollei hän aivan tavattomilla vioilla ole vihastuttanut
alamaisiaan, niin on luonnollista, että he ovat hänelle suopeita. Missä
ruhtinuus on jo päässyt lujasti juurtumaan, siellä katoaa helposti
uudistusten aihe ja muisto, kun taas muutos aina aiheuttaa muitakin
mullistuksia.