Pahaisena paitaressuna, pikkuisena piimäsuuna tulimme jo ystäwiksi
erään ystäwäni kanssa. Leikit, riidat, surut, ilot ja--woileiwät,
kaikki, kaikki oliwat meille yhteisiä,--oi onnellista lapsuuden aikaa
kuitenkin! Kuta isommiksi me kaswoimme, sitä lujemmaksi liittyi
ystäwyytemmekin, sillä lapsuuden ystäwyys on haihtumaton. Maailma
tuntui meistä pelkältä onnelalta, jossa ei mielestämme ollut muuta kuin
sulaa iloa, riemua ja rauhaa, sillä ne pienet mielen katkeruudet, jotka
meitä wäliin kohtasiwat, haihtuiwat pian kuin tuhka tuuleen, wiattomien
ja turmeltumattomien sydäntemme ilojen edessä. Sanaa: murhe me emme
tunteneetkaan, sillä sydämissämme ei ollut wielä sille wastaawaa
tunnetta. Kaswoimme isommiksi; ei murhetta nytkään. Maailma--
tulewaisuus, nehän näyttäwät niin lupaawilta ja toiworikkailta.
Wanhempamme eliwät wielä kaikki; Heiltä oliwat kaikki meidän tarpeemme
saatawissa; he kantoiwat huolia meidänkin osaltamme.
Mutta aika kului, ja ajan kanssa kaikki muuttuu. Wanhempamme kuoliwat
yksi toisensa jälkeen, ja silloin wasta oiwalsimme, mitä he meille
oliwat olleet. Ensikerran eläessämme tunsimme silloin outoa kaihoa; se
oli--murhe, joka ensikerran tuli hakemaan uutta työalaa nuorissa
sydämissämme ja ensiottosilla antoi hän tuta mikä wirka hänellä on
maailmassa.
Nyt olimme omin päimme maailmassa. Ajan myrskyt alkoiwat, huiskuttaa ja
huljuttaa meitä sinne tänne. Monta waaraa, monta murhetta toi se
tullessaan--niin, niin--monta. Monta horjahdusta, monta loukkaamista,
sai se aikaan, ja jos mieli oli pystyssä pysyä, täytyi taistella
alituista taisteloa--elämän taisteloa. Wäliin woitti hywä, wäliin taas
paha ja jos ei wanhempiemme kristillissiweellinen kaswatus olisi jo
aikaisin painunut sydämiimme; niin kenties olisimme sortuneet, uupuneet
taistellessamme ja silloin olisiwat maailman pahentawaiset hyrskyt
nielaisseet meidät pohjattomaan kuiluunsa.
Kun tulimme miehiksi, tempasi ajan wirta meidät kauas toisistamme.
Tunnustaa täytyy, että kumpikin tunsimme kowaa surua toisistamme
erotessa; olipa aiwan kuin koko elämän kuorma, jonka tähän asti olimme
yhdessä kantaneet, olisi nyt laskettu erikseen kummankin päälle.
Wälimme tuli niin pitkäksi, että mahdoton oli enää toiwoakaan tawata
toisiamme; ainoastaan kirjeillä koimme wielä wireillä pitää entistä
lujaa ystäwyyttämme, jolloin aina toisillemme rehellisesti ilmoitimme,
mitä kummankin elämän juoksussa oli tapahtunut. Onnetar ei ollut
kumminkaan niin oikullinen kuin ensimmältä näytti, sillä hän sallei
meidän useammasti kuin kerran persoonallisestikin tawata toinen
toisemme, ei useammasti kumminkaan kun neljästi ja nuot kohtaukset owat
tällä kerralla lyhyen kertomukseni aineena.
* * * * *
Kolme wuotta oli kulunut erohetkestämme. Aiwan yksinämme emme olleet
kuitenkaan enää, waikka kaukana toisistamme. Kumpikin olimme löytäneet,
mitä niin kauan olimme hakeneet, walinneet ja jota olimme yksissä
ollessamme niin monesti puhuneet--elämänkumppanimme. Ystäwäni oli
rakastunut toiwottomaan rakkauteen, ei neiden, waan hänen wanhempiensa
wuoksi, jotka kaikin tawoin oliwat tätä rakkautta wastaan. Monta kowaa
oli ystäwäni saanut kokea tuon asian tähden, waan hän ei lakannut
toimimasta eikä toiwomasta, waikka usein kyllä kaikki näytti tyhjältä
unelmalta.
Oikeastaan ei noilla jäykillä wanhemmilla ollut mitään erinomaista itse
ystäwääni, mutta sitä enemmän hänen kukkaroansa wastaan, jonka he
pitiwät liian laihana. Jos tosiaankaan ei meillä kummallakaan ollut
kerskaamista ennen saaduista eikä wasta saatawista suurista taikka
pienistä perinnöistä; meillä oli waan terweet ja wahwat ruumiit ja
woimallinen, wilpitön halu perustaa omaa taloutta. Mutta nuot
ominaisuudet oliwat ystäwäni rakastetun wanhemmista liian wähäpätöisiä
ja epäwakaisia takeita tulewasta jokapäiwäisestä toimeentulosta, sillä
he arwosteliwat ihmisiä aineelliselta kannalta.
Epätoiwoon waipunut tyttö rupesi nyt sairastamaan hiwuttawaa
kitutautia. Tuo entinen hilpeä iloisuus ja wapaa awosydämisyys, jotka
hänellä ennen oliwat joka=aikaisina seurakumppaneina, katosiwat
yht'aikaa terweyttä osoittawan poskien punan kanssa; kalpeus,
raskasmielisyys ja synkeys astuiwat nyt yksissä neuwoin sijaan.
Wanhemmat hawaitsiwat heti tuon äkkinäisen muutoksen tyttäressään. He
koettiwat jos jollain lailla saada tietoonsa hänen sairautensa syytä;
mutta kaukaan aikaan eiwät he selwää saaneet, sillä tyttö salasi
huolellisesti sydämensä salaisimpaan sopukkaan kipunsa todellisen alun.
Wanhemmat tuliwat sangen murheellisiksi tyttärensä terweyden tähden,
sillä he rakastiwat häntä sanomattomasti, waikka hiukan wäärällä
tawalla. He alkoiwat toimia tytärtänsä lääkärin luokse, häneltä apua ja
parannusta saamaan. Tuosta uudesta surunsa muistutuksesta ja sydämensä
pistimestä sai tyttö rohkeutta ja woimaa taistellakseen wiimeistä
taisteloaan ja ujona, hiljaisesti, mutta wakawasti tunnusti hän oikean
syyn kuluttawaan tautiinsa.--
Wanhemmat hämmästyiwät kowin tämän kuullessaan; sillä he eiwät olleet
wielä siihen elettyynsä asti luulleet rakkaudella olewan kuolettawaa
woimaa. He itse oliwat naimisensa perustaneet mammonan kannalle ja
kaikki olikin käynyt sangen hywin, rauha wallitsi awiopuolisoiden
wälillä. Sentähden he sitä lujemmin uskoiwat, ett'ei onni ole
mahdollinen ilman maallisitta rikkauksitta.
He eiwät olleet kuitenkaan niitä ihmisiä, jotka eiwät luowu wäärästä
mielipiteestänsä, waikka wielä mitenkin käwisi. Heissä tapahtui tosi
parannus, kun tosi tuli eteen ja tuo parannus oli niin nopea, että jo
saman päiwän illalla, kun tyttö teki tunnustuksensa, oli hänellä lupa
wanhemmiltaan elämänkumppanikseen walita kenen hän itse tahtoi. Se oli
oiwallinen lääke kuoleman tautia wastaan, sillä jonkun ajan perästä oli
tyttö jo entisessä terweydessään ja iloisuudessaan. Oi kuinka hän oli
nyt onnellinen, kun sydämeltä putosi pois tuo raskas taakka, jota hän
niin kauan oli waikeasti kantanut ja joka oli jo painollansa ryöstää
häneltä hengen. Iloinen ja onnellinen oli ystäwänikin, kun hän sai
syliinsä sulkea sen, jonka tähden hän oli niin monta unetonta yötä
wiettänyt, niin monta kyyneltä puristanut ja niin monta turhaa toiwoa
toiwonut.
Tämän olen waan sen wuoksi siwumennen kertonut, että tulisimme ystäwäni
awioliiton paremmin tuntemaan.
Niinkuin jo mainitsin, oli kolme wuotta kulunut siitä, kun toisiamme
olimme tawanneet; sillä ajalla oliwat kaikki nuot hänen surunsa ja
ilonsa tapahtuneet. Nyt tuli minulle se sattumus, että matkustin
likeltä ystäwäni kodin siwuitse. Itsestäänhän on arwattawa, ett'en
suinkaan lyönyt laimiin tilaisuutta käydä häntä terwehtimässä. Tuo
kolmen penikulman matka, joka sen asian tähden tuli wäärää, ei tuntunut
ollenkaan mielestäni liialta. Oikeinpa sydämeni sykki ilosta, kun
tiellä mielikuwituksissani ajattelin kuinka suuren ilon saatan
ystäwilleni tykönsä tulollani, semminkin kun se oli niin aiwan
odottamaton.
Mitäpä huolisinkaan ruweta kuwaamaan yhtymistämme, sillä itsekullakin
on toki joku ystäwä, niin että hän tiennee ja tuntenee, miltä tuntuu,
kun taasen kerran tapaa toisen ihmisen, jonka kanssa on oppinut elämän
aamusta alkaen jakamaan ilonsa ja surunsa. Sen waan mainitsen
siwumennen, että kauan puristimme äänettöminä toisiamme kädestä, sillä
kummallakaan ei tahtonut olla sanoja puheeksi, sisällämme riehuwien
tunteittemme wuoksi. Kun ystäwäni tointui ensi hämmästyksestään, hoki
hän waan: "Sinä täällä, sinä täällä!" Pian oli kumminkin tuo kohtaus
kiihtynyt, rauhoittunut ja minä tunsin olewani täällä niinkuin
kotonani.
Ystäwän elämä näytti kaikinpuolin onnelliselta. Hän rakasti waimoaan
täydestä sydämestänsä, ja waimonsa häntä samaten. Aineelliselta
kannaltakin katsoen ei heiltä näyttänyt puuttuwan mitään, sillä
ystäwäni appi=wanhukset oliwat antaneet tyttärelleen runsaat
myötäjäiset; niin perinpohjin oliwat he luopuneet luonteisesta
jäykkyydestään ja wäärästä periaatteestansa.
Heidän koti=elämänsä onnellisuutta enensi kuitenkin kaikkein
suurimmassa määrässä se iloinen asia, että hedelmänä heidän
awioliitostansa makasi kehdossa pieni, terwe ja kaunis poika, joka
nimeksensä oli saanut äitinsä isän nimen Aukusti, muistoksi onnensa
tuojille, jommoisina he nyt appi=wanhuksia kunnioittiwat. Tuota
lastansa rakastiwat wanhemmat niinkuin silmäteräänsä ja pieninkin
kirahdus sai heidät hawahtumaan ja apuun rientämään.
Suureksi ilokseni huomasin aiwan pian, että ystäwäni nuori waimo oli
kristillismielinen, siweä ja siiwoluontoinen ihminen eikä puuttunut
sulouttakaan hänestä; olisipa hän saattanut tehdä onnelliseksi minkä
nuoren miehen hywänsä. Hänkin iloitsi suuresti heille tulostani, sillä
ystäwäni oli usein minusta ikäwällä puhunut hänelle.
Jos mihin loi silmänsä, ei ystäwäni asumuksessa ja awiollisessa
perhe=elämässä näkynyt muuta kuin pelkkää onnellisuutta, kaikki mitä
tuon kodin autuuttamiseen oli tarwittu, oli heillä saatawissa. Yksi
heiltä kumminkin puuttui ja sekin waan noita tawallisia jokapäiwäisiä
tarpeita, joka ei paljon painanut kaiken muun rinnalla. Ystäwälläni ei
ollut wielä omaa taloa, waan hän asui pienen perheensä kanssa
wuokratuissa huoneissa. He oliwat muuttaneet nykyiseen asuntoonsa saman
talwen syksyllä, jolloin toisemme kohtasimme ja jolloin maa jo oli
hywässä roudassa. Huone oli heidän muuttaessaan hywin hatara lattiasta.
Ystäwäni kyllä oli jo ennen muuttoansa kokenut pitää siitä huolta, että
tuo epäkohta tulisi korjatuksi, mutta sopimaton wuoden aika teki hänen
toimensa tyhjäksi. Kaikki ainekset, joita lattian korjauksessa
käytettiin kylmän estämiseksi, kylmettyiwät oitis yhdeksi tönköksi,
jonka wuoksi ei niistä ollut mitään apua. Tuon syyn tähden oli huone
minunkin siellä olleessani hywin kylmä. Kun sattui awojaloin
astuskelemaan lattialla, tunsi aiwan selwästi, kuinka wiima tuimasti
tunkeusi saumoista sisään. Jos kappaleen aikaa istui yhdessä kohden,
rupesi niin kowasti, kenkäjalassakin ollessa, jalkoja kolottamaan, että
pian oli tarwis ruweta käwelemään, siten poistaaksensa jalkojen
palelemista. Jos taas koetti takkawalkealla korwata, mitä lattia
wirassaan laimiin löi, niin tuli huone ylhäältä kuumaksi kuin pätsi,
waan yhtäkaikki kylmi jalkoja.
Minä olin pitkin ikääni harrastanut terweys=oppia ja sentähden olin
hankkinut itselleni niin paljon lääkärin ja muita siihen suuntaan
kuuluwia kirjoja, kuin wain woin käsiini saada. Ne oliwat ymmärrystäni
siinä suhteessa senwerran walaisseet, että käsitin tuon huoneen
kylmyyden olewan heille sangen waarallisen, warsinkin heidän rakkaalle
pienelle "Kustillensa", joksika he lyhennettynä pienokaistansa
sanoiwat. Itsekin he kyllä huomasiwat, ett'ei tuo epäkohta ollut hywä,
waan tuo yksi talwi oli heidän mielestänsä niin lyhyt ja tulewan kesän
ijällä kyllä oli aikaa ja tilaa poistaa tuo pieni epämukawuus heidän
elämästään; he näkyiwät elämänsä onnen aamussa jaksawan melkein
huomaamatta kantaa niin pieniä wastoinkäymisiä.
Minä en saattanut heille olla warowasti ilmoittamatta tuota mielestäni
heille niin edutonta kohtaa, sanoin siis heille: "Minä luulen, että
tämä kylmä huone on waarallinen teidän lapsenne terweydelle."
Tuon kuultuansa sieppasi ystäwäni waimo pikku Kustinsa syliinsä ja
suuteli häntä tulisella äidin rakkaudella ja innolla, ja sano: "Pahahan
se on, hywin paha, kun tämä huone on niin kylmä, mutta kyllähän me
tässä tulemme Kustin kanssa aikaan, kun suojelemme hywin itsemme." Sen
sanottuaan waipui hän ajatuksiinsa ja katsoi ikäänkuin surumielellä
wakaisesti lastaan. Luultawasti hän mietti jotain, mutta mitä?--sitä ei
woitu tietää.
"Olisinkohan tuolla arwelullani loukannut hellän äidin mieltä?" kysyin
tuon nähtyäni itseltäni, ja melkeinpä kaduin, kun tulin ollenkaan
ilmoittaneeksi mielipiteitäni.
Aikani tuli lähteä pois ystäwieni tyköä, sillä asiani ei sietänyt
pitkää wiiwyttelemistä. Molemmat pyysiwät hartaasti, että wiipyisin
wielä wuorokaudenkaan heidän luonansa, mutta se oli mahdotonta.
Sydämelliset jäähywäiset ystäwiltäni otettuani ja erittäin wielä pikku
Kustia hywäiltyäni, lähdin taas matkustamaan. Kyyneleet walahtiwat
kummankinpuolisesti silmiimme, sillä olihan tietämätöntä, saisimmeko
enää koskaan eläwin silmin nähdä toisiamme.
* * * * *
Kului taas kolme wuotta, ja ne wuodet eiwät olleet muutoksia ihmisissä
aikaan saamatta. Perheellinen elämämme oli wakautunut wakawammalle
kannalle. Se toi tullessaan uusia puuhia, uusia huolia ja uusia
welwollisuuksia. Entinen huikentelewainen ja yhtäkaikkinen olomme oli
muuttunut pieneksi yhteiskunnalliseksi elämäksi, joka waati meidät
uhraamaan kaiken woimamme, kykymme ja tarmomme pienen yhteiskuntamme
eduksi. Ne lentäwät mielikuwitukset ja haaweet, joita olimme
nuoruudessamme mättäneet päämme täyteen alkoiwat yksitellen wähittäin
haihtua ja turhaksi raueta kuin sawu tuuleen. Sen sijaan alkoi
ehtimiseen eteemme aueta ihan tosi=elämään ennen tuntemattomia oloja ja
waatimuksia. Paljon waatiwat ne, mutta paljon jaksoimme mekin, sillä
olimmehan wielä nuoret ja terweet. Jos jolloinkin emme ottaneet waaria
elämän kutsumuksesta, erehdyimme, lankesimme silloin usein, ja katkerat
oliwat nuot erehdyksemme hedelmät, katkera myös se katumus, joka siitä
seurasi.
Niin! Niinkuin mainitsin, oli kolme wuotta kulunut tuosta ensimmäisestä
kohtauksestamme. Silloin oli minulla taas onni tawata entisiä
werrattomia ystäwiäni. Tuo kohtauksemme ei ollut nyt odottamaton,
niinkuin ensimmäinen ja silti olimme ennättäneet antaa jo tiedon
toisillemme siitä.
Sama sydämellinen wastaan=otto tuli nyt minulle osaksi kuin ennenkin,
sillä sama wilpitön ja sydämellinen ystäwyys wallitsi keskenämme.
Paljon oli ystäwäni asema muuttunut sillä aikaa. Nyt eiwät he enää
asuneet toisen huoneessa hyyryläisinä. Oma oli nyt komea talo. Nyt ei
enää ollut heidän asuntohuoneensa kylmä; lämpimältä ja mukawalta se nyt
tuntui. Nyt ei ollut kerrassaan minkäänlaista puutetta--niin olipa
jotain kuitenkin--tuo pikku Kusti, hän ei ollut terwe.
Nuori äitikin oli kalwennut ja kuihtunut. Miksi? Paljo walwominen,
paljot waiwat, paljot murheet oliwat sen aikaan saaneet. Pikku Kustinsa
tähden oli hän walwonut, waiwat nähnyt, hänenpä tähtensä myös
murhehtinut.
Kipeä oli Kusti nyt. Heidän entinen kylmä wuokrahuoneensa oli tehnyt
tehtäwänsä, oli iskenyt lapseen turmiollisen wammansa. Poika oli jo
siksi iso, että hän osasi yhtä ja toista puhua sommitella. "Tyliin,
tyliin! poupaan, poupaan!" huusi hän wuoroon waiwaloisesti tuskiensa
seasta. Tuota ei raukka tehnyt kuuroille korwille, sillä wuoroon
syliin, wuoroon kätkyeeseen sowitteliwat, waaliwat, ottiwat ja paniwat
hellät wanhemmat sairasta lastansa, tuota oliwat he tehneet jo toista
wuotta yöt ja päiwät. Silloin kun toinen uupui, walwoi toinen heistä
sairaan lapsensa ja toisen pienemmän lapsensa wuoksi, sillä sairas
Kusti=raukka ei ollut enää ainoa lapsi wanhemmillansa.
Heti ensi silmäyksellä huomasin, että lapsessa oli risatauti. Tiesin
myös kuinka waarallinen se on ja ett'ei se useasti jätä uhriansa
elämään. Lapsi ja wanhemmat käwiwät minulle kowin säälikseni, sillä
jälkimmäisten pelko sydänkäpysensä kuolemasta ja sitä seuraawa murhe
oliwat jo rajattomissa. Tuon tietoni ja tuntoni salasin siis heiltä
huolellisesti, sillä ei minun sopinut enää lisätä kiwiä ennestäänkin jo
liian raskaan kuorman päälle.
Minä kehoitin heitä waan kaikin mokomin hakemaan lääkärin apua.
Wäliaikaiseksi awun toiwoksi neuwoin sen mitä ymmärsin, josta paljon
kärsiwä lapsi sai hiukan liewikettä kauheille kiwuillensa.
Minä jäin nyt enemmäksi aikaa ystäwieni luokse, ottamaan osaa heidän
suruunsa ja waiwaansa. Minä walwoin wuoroni heidän kanssansa, että
uupuneet wanhemmat saiwat wähäkään lewätä. Lapsen äiti ei kumminkaan
woinut ensi wuorokausilla hywäkseen käyttää tarjottua apua, sillä hän
oli pitkällisestä, paljosta walwomisesta tullut niin pöhköksi, ett'ei
woinut unta saada. Pian säikähti hän taas ja hyppäsi ylös, sommerrellen
epäselwiä, käsittämättömiä sanoja.
Eräänä kertana walwoimme ystäwäni kanssa kahden, äiti oli waipunut
unenhorroksiin. Mutta yht'äkkiä rupesi hän surullisesti walittamaan.
Sanomaton tuska kuwastihe hänen kaswoillansa ja suuret hikikarpaleet
waluiwat alas.
Hän wärähteli suonenwedon tapaisesti ja hänen suunsa näytti tekewän
jotakin sanaa. Samassa tuokiossa sanoi hän sydäntä särkewällä
wärisewällä äänellä: "Woi, woi! Woi sitä kylmää huonetta! se ryöstää
meiltä Kustin."--Se oli lastansa sääliwän, lastansa rakastawan hellän
äidin unessakin olewan hellän huolen hätä=ääni, joka tunkeutui
korwiimme--ei, sydämeemme se tunkeutui.--Me tunsimme tuon säweleen
merkityksen, tiesimme, tunsimme sen, että se lähti äidin sydämestä.
Meidän ei myös tarwinnut sitä toisillemme tulkita, mutta kummankin
silmiin nousiwat kyyneleet ja me ymmärsimme mistä pohjasta ne oliwat
lähteneet.
Wasta muutaman wuorokauden päätä woi uupunut äiti hywäkseen käyttää
unen wirkistäwää woimaa, kun olimme toimittaneet hänet toiseen
huoneesen maata, erinäisen hoidon alle, sillä hänenkin tilansa näytti
hywin arweluttawalta, ja niinkuin minä mainitsin, oli sairas lapsikin
lewollisempi, joka seikka paljon helpotti äidin lewotonta sydäntä.
Lääkärin apu joutui nyt. Hänen määräämiään lääkkeitä ja neuwoja
ruwettiin suurimmalla huolella wiljelemään ja seuraamaan. Monta
wuorokautta ei kulunut ennenkuin hawaittiin ankaran taudin
helpoittawan.
Sairas pikku Kusti rupesi paranemaan aika wauhtia ja wiikon päiwäin
perästä woitiin jo huomata, että hänen silmistänsä woisi wielä silmät
tulla; hän sai myös lepoa ja otti wähin ruokaa; tuo kuumeensekainen
tuska oli ruumiista haihtunut ja noin parin wiikon päästä lapsi jo
wähin naureskeli--olihan hywät toiwot!
Wanhemmat iloitsiwat suuresti. Musta murhe ja epätoiwo alkoi poistua ja
toiwo--wanhimman toiwo alkoi saada tilaa heidän sydämissään. He
näyttiwät uudistuneen kokonaan toisiksi ihmisiksi ja kaikki tuo suuri
muutos oli sen heikon toiwon työtä.
Nyt wasta woimme keskenämme ruweta puhelemaan elämämme hawaintoja,
sillä itsekunkin sydäntä oli tawallansa helpottanut.
Kun asiat oliwat kerran noinkin hywälle kannalle tulleet ystäwäni
kodissa, läksin minä jälleen kotia. Ystäwäni iloitsiwat ja toiwoiwat,
mutta sydämeeni jäi salainen pelko ja aawistus jostain wielä
suuremmasta ystäwilleni tulewasta murheesta.
Niin loppui toinen kohtauksemme.
* * * * *
Yksitoista wuotta! Mikä ääretön ajan paljous, kun ajattelee sitä eteen
päin, mutta elettynä, menneenä on tuo niinkuin uni taikka warjo. Hywiä
ja huonoja tapauksia oli aika tuonut tullessaan, hywiä ja huonoja
tapauksia oli se muistoomme iskenyt siwu rientäissään, hywiä ja huonoja
lienee sillä tarjota eteenkin päin. Iloja, murheita, lankeemisia ja
nousemisiakin on ajalla tarjota ihmislapsille. Ja joka ei hywäkseen
käytä tuota jälkimäistä lahjaa, hänellä ei ole lankeemistakaan, sillä
hänen elämänsä onkin waan pelkkää yhtäläistä lankeemista ja siinä
olemista ja kun aika hänen jättää ja hän ajan, ei hän löydä menneessä
elämässänsä muuta kuin kauhua, kostoa, ja hän on hukassa.
Paljon olimme mekin ajalta saaneet, paljon oli elämä meitä opettanut.
Tosi=elämän olot, tawat ja waikutukset, ja perheellinen toimiminen oli
meissä wakaantunut nyt koko elämämme korkeimmaksi tarkoitusperäksi.
Olimme jo aikoja huomanneet sen tosi=asian, ettei maailma juuri
wälttämättömästi tarwitse meitä, mutta että se, joka todesti meitä
tarwitsee, ei ole mikään muu kuin--oma itsemme ja perheemme, ja että
noiden eduksi meidän on uhraaminen neromme ja woimamme, työmme ja
toimemme. Tuon kautta hawaitsimme maailmankin meiltä jotain saawan,
saawan lisää kansalaisia, joille oli opetettu tärkeimmät ihmisen
welwollisuudet Jumalaa ja ihmisweljiä kohtaan. Tuon käsitettyämme
huomasimme, että me juuri olimme ne, jotka tarwitsimme maailmaa, eikä
päinwastoin, ja silloin tunsimme, että olemme welkapäät uhraamaan
aineellisia warojammekin isänmaamme ja yhteiskunnan hywäksi ja
toimillammekin auttamaan yleistä hywää.--
Niin. Yksitoista wuotta! Noin paljon aikaa oli kulunut siitä kuin
wiimein olimme olleet yhdessä. Suuri oli ilomme siis toisiamme
tawatessa niin pitkän erillämme=olon perästä, sillä kirjeenwaihto, jos
uutterakin, ei woi wertoja wetää kahden ystäwän suullisille
keskusteluille.
Kuinka toisin oli ystäwäni kodissa kaikki nyt kun wiime kerralla.
Taloudelliset asiat oliwat waurastuneet yhä edelleen kaikin puolin
hywin. Useampia iloisia, terweitä ja kauniita lapsia leikki ja hyöri
lattialla. Perheen isä ja äiti oliwat terweet ja hywissä woimissa; ne
oliwat perhe=elämän kauniin ja kallein kruunu. Onnela todestikin oli
tuo koti, sillä sitä kaunisti yhä wielä keskittäinen rakkaus
awiopuolisoiden wälillä ja hiljainen nöyrä tottelewaisuus ja
wanhempiensa sywä kunnioittaminen lasten puolelta.--Oi onnellinen
perhe=elämä! kuinka suloiseksi sinä teet kodin niille, jotka oiwaltawat
sinun autuutesi ja jotka arwaawat sinun hywäksensä käyttää.
Pikku Kusti sitten?--niin, niin? Hän ei ollut enää pikku
Kusti, iso, uljas, werewä ja iloinen nuorukainen oli hän nyt
neljäntoista=wuotiaaksi. Kaikin puolin oli hän kaswanut ja waurastunut
hyötyisästi ja wähääkään ei näkynyt jälkiä hänen entisestä
kiwuloisuudestaan, jos ei oteta lukuun niitä jo osaksi tasaantuneita
arpia, jotka risatauti oli hänen kaulallensa jättänyt. Poika oli
iloinen luonnostansa ja wanhemmat rakastiwat häntä kaksinkertaisella
rakkaudella, senkin wuoksi, kun hän oli pelastunut waarallisesta
taudistansa, ja poika palkitsi tämän rakkauden ja hellän
huolenpidon nöyrällä, kunnioittawalla alttiiksi=antawaisuudella
ja tottelewaisuudella.--
Todellakin oliwat ystäwäni tyytywäiset nykyiseen tilaansa ja he
iloitsiwat suuresti Kustin paranemisesta. Paljon puhelimme me elämän
kohtaloista, sen iloista ja suruista. Eräänä kertana sanoi perheen
äiti: "Kylmä huone oli ryöstää meiltä lapsen, mutta Jumalan kiitos!
waara on nyt ohitse. Poika kaswaa ja hyötyy, eikä pienintäkään taudin
oireita ole hänessä näkynyt yhdeksään wuoteen. Paljon waiwaa, murhetta
ja huolta tuotti se meille, mutta Jumala palkitsi ne moninkertaisesti,
lahjoittaessaan poikamme meille takaisin. Minä pelkäsin jo pahinta,
sillä lääkäri sanoi taudin olewan waarallista laatua."
Niin äiti ja niin isäkin, sillä kaikki surut, tuskat, ilot, riemut,
kaikki perheellisen elämän tunteet, oliwatpa ne wielä mitä laatua
oliwatkin, oliwat heillä yhteisiä.
Minä iloitsin heidän kanssaan, iloitsin heidän onnestansa, iloitsin
heidän terweydestänsä. Niin! minä iloitsin, koska hekin iloitsiwat,
mutta synkkä, pelottawa aawistus waltasi sisällisesti kumminkin
mieleni. Minä koetin wieroittaa pois tuota salaista pelkoani, minä
koetin toiwoa, että se olisi turhaa pelkoa, koetin unhottaa pois
mielestäni ystäwieni ensimäisen kylmän huoneen ja sen synnyttämän
wamman, koetin mielessäni kuwaella heidän Kustinsa tulewaista
terweyttä. Ajattelin hänen terweenä, raittiina, miehekkäänä miehenä,
uljaana, onnellisena perheen isänä, kunnioitettawana kansalaisena ja
wihdoin kunnianarwoisena, harmaapäisenä wanhuksena, leikkiwänä
lapsiensa lapsien keskellä. Niin kuwittelin, niin taistelin minä
sisällisien tunteitteni kanssa, mutta waikka mitäkin wielä olisin
koettanut mieleeni wetää surullisen aawistuksen poistamiseksi, pysyi se
sydämessäni salaisena, painawana huolena, jonka kuitenkin huolellisesti
salasin ystäwiltäni kuten ennenkin.
Tuo meidän kolmas kohtauksemme ei ollutkaan sen pitempi, eikä siinä
ollut sen erinomaisempaa. Sydämen rakkaat jäähywäiset otettuani koko
perheeltä, lähdin taas pitkälle kotimatkalleni.
* * * * *
Wähän toista wuotta kului tuosta wiime kohtauksestamme. Silloin sain
ystäwältäni kirjeen, jossa hän haikealla surulla ilmoitti, että tuo
kauan nukuksissa ollut waarallinen risatauti oli taas uusiutunut heidän
Kustissaan! Se ei ollut minulle suinkaan odottamaton uutinen, mutta
yhtäkaikki teki se minuun kummallisen waikutuksen; olipa kun olisi
kylmä wesiämpäri kumottu päästä jalkoihini; se, jota pelkäsin oli
tullut: kylmän huoneen iskemät wammat eiwät olleetkaan tuntumattomiin
haihtuneet, eiwät olleetkaan heittäneet wielä rauhaan huolehtiwien
wanhempien sydämiä--niin--eiwät olleet.
Oitis kirjoitin ystäwilleni, että hakisiwat lääkärin apua, sillä minä
tiesin, kuinka waarallinen tuo tauti on. He seurasiwat neuwoani
ehdottomasti ja lieneepä heillä itsellänsäkin ollut se keino
luotettawimpana tukena murheessansa. He kirjoitteliwat tiheään minulle
tilastansa ja poikansa sairaudesta, sentähden oli minulla siitä
jotenkin tarkka tieto.
Pojan tauti muutteli ja kiihtyi; se laskeusi jalkoihin, jonkatähden
Kusti=riepu ei päässyt kaikin ajoin paikalta päkähtämään. Wasempi polwi
rupesi ikäänkuin luutumaan ja paksunemaan kipu=paikalta. Siinä oli
alinomainen tuska ja pakotus ja jos se pääsi wähänkään liikahtamaan,
päästi tuo kowasti kärsiwä nuorukainen sydäntä särkewän hätähuudon.
Lääkärin apu saattoi siihen wielä kerran parannusta. Jalka rupesi
oikenemaan, kiwut wähenemään. Poika alkoi jaksaa istua wuoteessa ja
siinä ollessaan hän milloin luki, milloin kirjoitteli, milloin taas
wuoleskeli ja walmisteli jotain mielikaluaan. Wanhemmat toiwoiwat ja
iloitsiwat, sairas myös toiwoi ja iloitsi ja kaikki asian tuntewat
tekiwät samoin.
Tuota menoa pitkitettiin wähilleen wuosi. Silloin sai poika taas niin
äkkinäisen taudin puuskan, että luultiin hänen siihen paikkaan
kuolewan. Siteet, kääreet, kaikki täytyi ottaa pois ja sen kauemmin ei
niitä woitu enää panna käytäntöön, sillä sairas ei niitä kestänyt.
Ihmisjärki, ihmisnero, tiede eiwät woineet enää onnella wastustaa niitä
wammoja, jotka kylmä huone oli iskenyt.
Näinä aikoina ystäwäni kirjoittiwat taas minulle ja pyysiwät minua
hartaasti tulemaan sinne. Minulla ei ollut niin pätewiä syitä, jotka
olisiwat woineet estää minua tottelemasta heidän kutsuansa, sillä kauan
oli minulla jo heidän huolensa ollut raskaana sydämen asiana. Lähdin
siis matkaan ja pääsin onnellisesti perille.
Kauhea suru ja hätä oli walloittanut ystäwäni. Tosin riensiwät he,
kuten ennenkin, minua wastaan ottamaan, sillä suotuisa, mieluinen oli
heille minun tuloni. Mutta kauan ei kestänyt tuota wastaanotto=iloa
ystäwilläni, pian nousiwat taas kyyneleet heidän silmiinsä.
Menimme nyt sairashuoneesen, jossa murheellinen näky kohtasi silmiäni:
kuihtuneena, laihtuneena, surkastuneena, makasi wuoteellansa
tuskissansa kärsiwä nuorukainen. Jos en olisi tietänyt kuka hän oli, en
suinkaan olisi tuntenut, että hän oli sama iloinen, reipas, hyötyisä
nuorukainen, joka minua niin surullisesti miellytti wiime kerralla
talossa käydessäni. Sairas loi surullisen silmäyksen minuun ja nosti
lakastuneet kätensä minua kohti. Hän koetti hymyillä, mutta tuo hymyily
oli waan wienon surumielisyyden ja tuskallisuuden täydellinen kuwastin.
Minä kumarruin häntä kohden ja hän kiersi molemmat laihat, mutta
taudista kuumenneet käsiwartensa kaulaani.
"Huonosti on nyt Kustin asiat", sanoi hän sydäntä särkewällä äänellä.
"Huonosti näkyy olewan. Oi kuinka mielelläni tekisin sinut terweeksi,
kun waan woisin", sanoin minä.
"Minä uskon sen", sanoi hän, irroittaen kätensä kaulastani. Sitten
painoi hän silmänsä puoliumpeen ja raukesi woimattomana
puoli=horrokseen ja walittawaan tilaan.
Minä rupesin, sairaan suostumuksella, wuorottelemaan wanhempien kanssa
sairaan hoitamisessa; liewentääkseni siten surusta ja walwomisesta
uupuneita wanhempia. Poika-raukka tyytyi hywin minunkin hoitamiseeni,
sillä hän tiesi ja tunsi, että otin sydämmestäni osaa hänen tuskiinsa.
En ikänäni unhota niitä hetkiä, joina yksinäni öisin istuin hänen
wuoteensa wieressä. Puhdas huone, puhdas sairaswuode, himeässä lampun
walossa, yön hiljaisuudessa, teki jo sywän waikutuksen läsnä olijaan;
siihen sitten wielä elämän ja kuoleman wälillä taistelewa sairas, joka
ei wielä ollut peräti heittänyt toiwoaan paranemisestaan, maata
riuwotti kalpeana, hiljakseen walitellen. Sääliksi käwi tuo nuorukainen
tuossa tilassa ja tuolla ijällä, jolloin elämä ihmiselle on niin rakas
ja toiwottu.
Wäliin antoi kauhea kipu ja tuska perään sen werran, että hän sai
hiukan lepoa, sillä uni oli häneltä paennut melkein kokonaan,
jonkatähden ei hän wäliin silmää ummistanut wiikon päiwiin.
Noina helpompina hetkinä puheli hän mielellään ja nuot puheet oliwat
surullisen sywiä. Niissä ilmautui usein wahwa uskallus tulewaisen
elämän toiwosta siitä elämästä, jossa ei enää ole sijaa murheelle,
kärsimisille ja waiwoille, ja tuohon elämään pääseminen tuntui olewan
hänen päämääränsä. Wäliin hän kyllä puheli paranemisestaankin mutta
siihen hän itse aina lisäsi: "woi, en minä enää parane!"--Opettawaiset
oliwat nuo yölliset keskustelut, sillä tuntuipa ikäänkuin hauta,
ijankaikkisuus ja tulewainen elämä olisiwat yhtyneet yhteen.
"Woi, moi, woi! Woi, Herra Jesus, minua onnetonta! Woi, kun kuolema
tulisi ja pelastaisi minun kauheista tuskistani!" waikeroitsi tuskien
aikoina tuskan rasittama nuorukainen niin että meni läpi ytimien; niin
se meni minunkin, mitä sitte wanhempien!
Eräänä kertana olin wuoro=lewähdykseni ajalla nukkunut wäkisinkin;
luonto waati saatawiaan. Oikeastaan ei tuo ollutkaan nukkumista, olihan
waan horroksissa olewaa tilaa, jolloin en kuitenkaan tietänyt
ulkomaailmasta mitään. Yht'äkkiä heräsin siitä, kun kuulin sairaan
kamarista puhetta, joka kuulosti siltä, kuin suuri ihastus olisi ollut
siellä olewilla ihmisillä. Minä en joutanut kuuntelemaan heidän
haastelujaan, niin oli mieleni hywänä, waan panin aika wauhtia waatteet
päälleni ja menin kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Kun astuin huoneesen,
hawaitsin, että sairas oli terweemmän näköinen ja iloinen.
"Nyt minun jalkani paranee, nyt se on puhjennut ja minä muutenkin
paranen, sillä en ole enää hetikään niin kipeä kuin ennen", sanoi hän
iloisesti, kun minä tulin huoneesen.
"Minä uskon ja toiwon niin käywän", sanoin teeskennellen, waikka
sydämeni sai waan uutta wahwiketta tosiluulolleni.
Tuo kauwan pakottawa ja kiwistäwä polwi oli nyt puhjennut. Tämä seikka
oli waikuttanut sen, että kipu oli paljon wähennyt ja siitä oli sairas
saanut toiwon kipinän paranemiseensa: siitä tuo iloisuus hänelle ja
tuota hetkellistä iloa ja toiwoa eiwät wanhemmat hennoneet kärsiwältä
lapseltansa pois ottaa, waikka he lääkäriltä oliwat kuulleet, että
semmoinen runsas märän wuotaminen saattoi wiedä sairaan wiimeisetkin
elinwoimat. He iloitsiwat, kun heidän kärsiwä lapsensakin iloitsi; he
wakuuttiwat hänen paranewan, kun hän itsekin niin wakuutti. Tuostahan
se iloinen puhe syntyi, jonka kuulin unen horroksissa ollessani sairaan
huoneesta.
Woi, woi! Tuo ilo ei ollut pitkällinen.
"Jääköhän tuo minun jalkani koukkuun?" kysyi sairas eräänä kertana
minulta, ollessamme kahdenkesken.
"Saattaisipa niinkin käydä", wastasin hänelle.
"En huoli yhtään, jos jalka jääkin koukkuun, kun waan muuten paranen",
sanoi sairas uhraawaisesti.
Kowalta, surkealta tuntui minusta tuo uhraus. Parhaassa nuoruuden
ijässä olewa nuorukainen olisi antanut jalkansa, olisi jäänyt ijäksensä
rammaksi, waiwaiseksi, kun waan olisi saanut henkensä pitää; kallis,
rakas on henki kaikelle eläwälle.
Näin kului aika. Haawa juoksi myötäänsä kowasti märkiä. Sairaan woimat
rupesiwat heikkonemaan--tuskat uusiwat.
Aina muistan erään hetken, jolloin hän taas oli kowissa tuskissa. Hän
kurotti laihat, woimattomat kätensä isäänsä ja äitiänsä kohden ja he
kumartuiwat hänen puoleensa. Lapsen rakkaudella kietoi hän riutuneet
kätensä wanhempiensa kaulaan ja sanoi tuskanitkunsa seasta
tukehtuneella wärisewällä äänellä:
"Woi rakas isä ja äiti! Kowat owat tuskat pojallanne."
Emme yksikään läsnä=olewista woineet pidättää kyyneleitämme, emmekä
mitään sanoa, sillä sydämemme oli pakahtua kauheasta surusta ja
säälistä, niin kowasti otti se meihin; ainoastaan äiti woi itkunsa
seasta sanoa: "Woi raukkaani."
Kaikki paranemisen toiwo oli nyt taas loppunut sairaalta; hän
walmisteli itseänsä kuolemaan, walmisteli itseänsä tuolle pitkälle
matkalle, josta kukaan ei wielä koskaan ole palannut.
Eräänä kertana itkiwät molemmat wanhemmat riutuneen ja loppuaan
lähenewän poikansa wuoteen wieressä. Woimattomuus, kun eiwät osanneet
häntä mitenkään auttaa, särki niin heidän sydämensä ett'eiwät he
kyenneet muuta tekemään kuin itkemällä sydäntänsä wuodattamaan.
"Älkää itkekö, isä ja äiti! Minun waiwani owat kohta lopussa ja silloin
kun ne loppuwat, saan semmoisen elämän, jossa ei ole koskaan waiwoja,
elämän, jossa ilo, wanhurskaus ja rauha kestää ijankaikkisesta
ijankaikkiseen", sanoi sairas surewille wanhemmilleen.
"Jaksatko sinä uskoa että Jumala on armosta anteeksi antanut sinun
syntisi ja suonut sinulle armon?" kysyi äiti itkunsa seasta
huolellisesti.
"Minä uskon sen; mitäpä minä muuta uskoisin; onhan Hän antanut
muillekin syntisille armonsa poikansa tähden, eikä minun ole mitään
helpompi uskoa kun sitä, että Hän on pois pyyhkinyt minunkin syntini",
sanoi sairas heikolla äänellä.
Hellä äiti laskeusi polwilleen armaan poikansa wuoteen wiereen ja
suuteli hänen polttawaa ja kalpeaa otsaansa. Kuumat ilon kyyneleet
tipahteliwat hänen silmistään sairaan kaswoille, sillä hän tiesi nyt,
että tämä kuolee onnellisen kuoleman.
"Kohtapa mekin tulemme perässäsi, sillä jos eläisimmekin wielä jonkun
wuoden ja waikkapa wielä jonkun wuosikymmenenkin, niin se on
ijankaikkisuuden suhteen niinkuin pisara meressä. Yksi päiwähän on
hänen edessänsä niinkuin tuhannen päiwää, ja tuhannen päiwää niinkuin
yksi päiwä; siellä tapaamme toisemme", sanoi isä.
"Niin, niin, rakas isä!" sanoi sairas ja painoi silmänsä umpeen, sillä
hän oli kowin uupunut noiden keskusteluin tähden.
Olipa tuo hauska näky--elämän opettawaisimpia kohtauksia: turwa
keskellä hätää, elämä keskellä kuolemaa--; se on jotain jalompaa,
jotain korkeampaa, jota tämän maailman nero ja wiisaus ei woi ihmisille
antaa!----
Tuossa surullisessa, mutta toiworikkaassa tilassa kului aika. Isä ja
äiti eiwät lähteneet enää koskaan pois sairaan poikansa wuoteen
wierestä. Pitkällisen kokemuksen kautta oli surewa isä warttunut niin
hywästi kääntelemään ja nostelemaan sairasta, korjailemaan ja
kouhottelemaan hänen kauwan maattua wuodettansa, joka oli ja jonka piti
olla ikäänkuin joku kaawa, eri kolo joka ulospistäwälle luun sompulalle
ja kiwun tähden ei oltu tuota wuodetta woitu korjata wuosikausiin--
tukeamaan ja wakauttamaan kipeää polwea, ett'ei se pääsisi liikkumaan--
niin, isä oli kaikkeen tähän niin harjaantunut, ett'ei niitä toimia
muut woineet tehdä ja tuon apunsa tekikin isä niin mielellänsä. Äiti
taas oli aina tarpeesen, pyhkimään pois tuskien nostamaa hikeä sairaan
kaswoilta, päästelemään pois siteitä, puhdistelemaan ja toisia siteitä
panemaan kipeään polween ja märkiwiin haawoihin, puhelemaan
lohduttawaisia sanoja--niin, eipä ole kellään niin pehmeää kättä eikä
niin hellää sydäntä kuin äidillä.
Eräänä kertana olimme kaikin koossa sairaan wuoteen wieressä. Hänen
kielensä alkoi sammaltua; hän tahtoi puhua jotain; sitä ei ymmärretty.
Kurotettiin korwat hywin liki hänen suutansa. Silloin erotettiin sanat:
"Woi hywä Jumala, kun ette te ymmärrä! Nyt minä kuolen, nyt loppuu
waiwani, sillä kipua ei enää ole. Hywästi rakas isä ja äiti! hywästi
weljet ja sisaret! Kiitoksia rakas isä ja äiti rakkautenne edestä!
kiitos kaikille! I=lo..." Hän raukesi woimattomuudesta ja näytti kuin
olisi hän tahtonut ojentaa kätensä.
Äiti ymmärsi tuon heikon, sanattoman liikkeen; hän meni sairaan tykö ja
otti hänen kätensä omaansa. Wieno, heikko puristus seurasi sitä, tuskin
tuntuwa. Rinta rupesi korahtelemaan, hengitys harweni, wiimein lakkasi
se kokonaan--nuorukainen oli jättänyt tämän maailman. Lääkäri oli
arwannut oikein, oli sanonut oikein.--Sairas ei kestänyt märän wuotoa.
----Kylmä huone oli wienyt uhrinsa.
Kauan, kauan piti surewa äiti poikansa kädestä kiinni, sittenkin wielä
kun henki oli hänestä lähtenyt. Kyyneleet wuotiwat murheellisen äidin
silmistä tulwanaan; näyttipä siltä kuin kukaan ei olisi woinut sulkua
saada tuolle tulwalle, mutta se uhkuikin sydämestä, äidin sydämestä.
----Hän laskeusi polwilleen pois menneen poikansa wuoteen wiereen,
kätki kaswonsa kuolleen ympärillä olewiin peitteisin ja piti yhä hänen
kättänsä omassaan. Siinä suri, siinä itki hän, eikä kukaan hennonut
häiritä hänen suruaan.--Näyttipä siltä, kun hän ei olisi tahtonut
koskaan erota rakkaasta lapsestaan, jota hän oli niin armastanut, jonka
tähden hän oli niin paljon kärsinyt.
Isä seisoi jäykkänä ja liikkumattomana niinkuin kuwapatsas, katsoa
tuijottaen yhä waan yhteen ja samaan paikkaan--kuolleesen poikaansa.
Hän ei itkenyt. Wahwa, jäykkä miehen luonto salasi tuskansa ja surunsa
sydämeensä. Mutta tärinä hartioissa, aaltoilewa rinta, kimaltelewat
pisarat silmissä, osoittiwat, että kowa myrsky, kowa suru ja tuska
riehui tuon wahwan rintakehän sisällä.
Näyttipä siltä, kuin ei tälle oikeutetulle surulle tulisikaan loppua,
näyttipä siltä kuin hellä äiti nääntyisi suruunsa ja tuosta huomautin
ystäwälleni. Hän meni warowasti waimonsa tykö ja laski hiljaa kätensä
hänen olkapäällensä. Waimo hawahtui tuosta ja käänsi wetistyneet
silmänsä miestänsä kohden.
"Lähdetään pois! Suru ei auta, emmekä sillä woi kuollutta eläwäksi
tehdä, niin mielellämme kuin sen tekisimmekin. Paljon olemme
kadottaneet, mutta asia ei toiseksi muutu", sanoi ystäwäni.
Waiston=tapaisesti totteli waimo miehensä kehoitusta; itkien ja
tyrskien seurasi hän meitä toiseen huoneesen.
Nyt oli ilta ja kaikin panimme lewolle.
Tuli huominen päiwä. Ystäwäni waimo ei itkenyt enää, sillä hänellä ei
ollut enää millä hän olisi itkenyt--kyynelten lähteet oliwat kuiwuneet.
Oliko suru asettunut? Ei, sitä se ei ollut tehnyt, sillä sama waltawa
tuska oli hänellä nytkin kun wiime iltanakin waikka kuiwiltaan.
Koetimme häntä lohduttaa, minkä woimme--turhaa työtä, sillä äiti ei
ottanut lohtuakseen, waikka wielä mitäkin olisimme puhuneet hänelle.
Ainoat sanat, jotka hän lausui, oliwat: "woi minun poikaani, woi minun
poikaani!"
Olimme sen päiwän kolmen huoneessa, sillä kukaan ei meistä halunnut
isoa seuraa, ei paljoa puhetta.
Oli saman päiwän ilta. Surewa äiti näytti kauan waipuneena sywiin
ajatuksiin ja mietteisiin; hän ei ollut kaukaan aikaan puhunut yhtäkään
sanaa, mietti waan ja huokasi wäliin raskaasti. Me emme häirinneet
häntä.
Yht'äkkiä kirkastui hänen näkönsä! Hän oikasi itsensä suoraksi ja loi
melkein iloisen silmäyksen meihin.
"Mutta elääpä hän wielä sittenkin, elää ijankaikkista elämää; sillä hän
uskoi ainoaan Jumalan Poikaan, ja joka niin tekee, hän elää, waikka on
kuollutkin--miksi siis surisimme häntä?" niin lausui hän, käwellen
meitä kohden ja ojentaen miehelleen kätensä.
"Niin, niin! hän elää, sinä sanoit oikein", sanoi mies iloissaan ja
otti waimonsa tarjotusta kädestä kiinni.
Hän oli saanut lohdutuksen raskaasen murheesensa, mutta mistä oli hän
tuon rauhan, tuon lohdutuksen saanut, mistä käsittänyt? Meiltäkö? Ei,
me emme olleet woineet sitä hänelle antaa, sillä äidin lempi lastansa
kohtaan, äidin suru lapsensa kuolemasta, oli wäkewämpi meidän tarjoamaa
apuamme. Maailmaltako? Ei sieltäkään, sillä maailmalla ei ole antaa
oikeaa lohdutusta tosi=murheelliselle sielulle. Mistäs sitten? Sieltä,
missä ijankaikkinen lohdutuksen lähde on. Häneltä sai hän lohdutuksen,
ja se lohdutus oli parempi, oli turwallisempi meidän lohdutustamme, oli
wäkewämpi äidin rakkautta, murhetta ja tuskaa. Se oli pikkuinen walon
kipinä tulewaisen elämän toiwosta, jonka hän uskolla käsitti ja sen
walon kipinän edessä täytyi poistua äidin oikeutetun raskaan surun
lapsensa kuolemasta.--
Onkohan uskonnon hylkääjillä tuommoinen turwa, tuommoinen rauha ja ilo
keskellä kuolemaa, kuin edellä kerrotulla nuorukaisella oli, ja
lohdutusta ja lepoa suurimmassa murheessa mitä koskaan maailmassa
ihmisellä woisi olla, niinkuin tuolla äidillä? Minä kysyn: onko?
Semmoinen oli neljäs kohtauksemme.