KIRJAILIJA.

(A. Kiwen kuolon johdosta kirjoitettu.)

Tunsin erään kirjailijan, jonka kanssa minulla oli onni tutustua. Hän

oli kyllä saanut kaipaawalle hengellensä kehitystä, mutta onnetar ei

ollut hänelle suonut mitään palkallista wirkaa, kukatiesi sentähden,

että se tahtoi tehdä hänestä--kirjailijan. Hän totteli noita onnettaren

oikkuja ja rupesi työhön, jolla hän aikoi puutosta kärsiwän henkensä

suojan hengissä pitää!--Käwin hänen tykönänsä; talwi oli. Hän istui

hataran jäätyneen akkunan edessä, pienen pöydän ääressä kirjoitellen,

ja jotkut pienet torkkuset polwien päällä suojana, ett'eiwät raajansa

kowin olisi kohmettuneet ja kangistuneet! Siinä asemassa wuoti hänen

sielunsa riwi riwiltä paperille. Satuin myös käymään hänen tykönänsä

kesälläkin useat kerrat; kerran siellä ollessani tuli sade; katto oli

huoneessa niin huono, että wesi rupesi wirtanaan juoksemaan huoneesen

ja niin kirjailijan pöydällekin; mutta hän näkyi kyllin jo tuntewan

huoneen oikut, sillä ennenkuin wesi ennätti ruweta oikein juoksemaan,

siwalsi hän raskaan teoksensa ja kaikki muut siihen kuuluwat paperit

pois pöydältä ja pani ne erään wankan kaapin laatikkoon, joka wielä

kaikeksi onneksi pidätti sadetta ja niin suojeli paperit kastumasta.

Miks'ei hän hankkinut itsellensä parempaa huonetta? kysynette kai.

Wastaus on mutkatoin: hän ei woinut. Semmoisessa tilassa ollessaan

kirjoitti, kärsei ja toiwoi hän, sillä hän luuli ihmisten sydänten

olewan myötäwaikutuksessa hänen oman sydämmensä tunteitten kanssa,

joista hän nyt parast'aikaa wuodatti paperille että ihmiset siinä

näkisiwät, selwemmästi kuin tähän anti, oman itsensä, oman sydämensä,

ja sen oikut ja juonet; että ihmissydänten hyweet tulisiwat

kirkkaammiksi, waloisemmiksi ja suuremmaksi hyödyksi ihmisille

itsellensä.--Tuota kuwasi, tuota tarkoitti hän; tuon peilin lasia hän

koki säilyttää kirkkaana, että kaikki siinä näkywät haamut näkyisiwät

alkuperäisessä puhtaudessaan, koristelematoinna, liioittelematoinna ja

myöskin tahraamatoinna. Jos tuohon suureen kuwa-kokoelmaan sattui

tulemaan jotakin wäärennyksiä, koki kirjailija niitä huolellisesti

poistaa niin paljon kuin suinkin woi. Tuommoista työtä teki hän

huoneessansa; siinä hän kasti leipäpalaansa suolaan ja söi,

tyydyttääkseen elimiensä waatimuksia; siinä, siinä huoneessa käärei hän

itsensä huonoihin waateriepuihin ja heitti itsensä wanhaan sänkyynsä

aina silloin kun hänen puutosta kärsiwä ruumiinsa ja wäsynyt henkensä

tarwitsiwat lepoa!--Semmoinen oli hänen taistelonsa!

Wiimein sai hän ensimäisen teoksensa walmiiksi. Hän tarkasti sen läpi

moneen kertaan, ja koetti woimiensa takaa poistaa, mitä siinä oli hänen

mielestänsä wäärää. Sitten hän katsoi wielä kerran sen läwitse, ja nyt

ei hän enää huomannut mikä siinä olisi wäärää ja poistettawaa; nyt se

oli yhtäpitäwä hänen oman henkensä ja tunteittensa kanssa.

Kun elämäntarpeet oliwat kirjailijalla niin liki, ajatteli hän: "Jos

minä tuolla jotakin saisin!" otti teoksensa mukaansa ja lähti

kaupunkiin, jossa toimitettiin useampia sanomalehtiä. Hän meni erään

toimittajan luo, jonka hän piti luotettawimpana, ja pyysi hänen olemaan

hywän, tarkastamaan hänen teostansa ja antamaan sitten siitä suullisen

arwostelun hänelle. Sanomalehden toimittaja otti teoksen

hywäntahtoisesti tarkastaaksensa ja lupasi wiikon päästä antaa

lauseensa. Woi kuinka pitkä tuo wiikko oli! Kirjailija toiwoi ja

pelkäsi: "mitä sanonee tuo arwoisa sanomalehden toimitus? tunteneeko

hän kyhäntäni?" Eikä ollut hänellä woimaa yrittää sillä wiikolla mitään,

niin koski tuo asia häneen; sillä nyt juuri oli ensimäinen kysymys,

tuntewatko ihmiset häntä, tahi oikeammin--itseänsä.

Kun wiikko oli kulunut, meni kirjailija taas tuon sanomalehden

toimittajan tykö, jolle hän oli sielunsa paljastettuna uskonut, ja

astui tykyttäwin sydämin hänen työhuoneesensa. Toimittaja istui

kirjoituspöytänsä ääressä, mutta kun hän kuuli owesta tultawan, käänsi

hän päänsä tulijaan päin ja sanoi: "wai niin!" ja samassa kohensi hän

sangallisia silmälasejaan, sitten sieppasi hän pöydältä neljänneksiin

taitetun, ison paperiwihkon, pudisti ja wiipoitti sitä kirjailijaa

kohden, ja sanoi: "kyllähän siitä tulisi", waan yhä tarjoili

paperiwihkoa kirjailijalle. Tämä tuli ja otti teoksensa pois--sillä

sehän se oli--ja huokasi raskaasti.

"Ettekö ottaisi tätä sanomalehteenne ja maksaisi minulle wähän?" kysyi

hän ujosti.

"Minun sanomalehdelläni on enemmän kirjoituksia kuin siihen mahtuukaan,

jonka tähden en minä sitä tarwitse, enkä minä maksa kirjoituksista",

sanoi toimittaja.

Kirjailija kiitti nöyrästi, sanoi hywästin, kumarsi ja lähti

murheellisena pois. "Kylläpähän siitä tulisi", sanoi sanomalehden

toimittaja, ajatteli hän; "siis siitä ei wielä ole tullut mitään, sen

pitäisi wasta tulla! Kummalista! Minun ymmärrykseni mukaan sen olisi

pitänyt jo tulla siksi, mitä siitä woi tulla--mutta jos en minä

ymmärtäisikään, jos olisinkin tuhmempi muita ihmisiä? Hywinkin niin

saattaa olla--mutta sittenkään ei teoksessani ole muuta kuin totuutta",

mietti hän itseksensä käwellessään kaupungin katua ja hänen mieleensä

johtui koettaa tarjota teosta jollekin kirjankustantajalle.

Niin ajatellen ohjasi hän kulkunsa erään kirjainkustantajan asuntoa

kohden. Sinne tultuaan esitteli hän asiansa.

"Oletteko ennen kirjoittaneet kirjoituksia?" kysyi tämä.

"En", wastasi hän ujosti.

"Kirjoja, joiden menekkiä ei tiedä, on waappera mennä kustantamaan;

sillä jos ne menewät huonosti ulos, niin niistä saa isoja tappioita.

Heittäkäähän teoksenne tänne kuukaudeksi, minä kuulustelen sillä aikaa,

onko teoksenne painamista ansaitsewa", sanoi kirjainkustantaja.

Kirjailija heitti teoksensa koetustuleen, waikka hän olisi tarwinnut

hetikin saada maksun siitä, jokapäiwäiseksi toimeentuloksensa; mutta

minkäpä hän sille teki. Hän palasi takaisin kurjaan kotiinsa wiettämään

puutteellista elämäänsä ja kärsimään. Woi kuinka pitkältä tuntui tuo

kokonainen kuukausi odottaa--ja oliko hänen teoksestaan sittenkään

tulewa mitään? Ikäwystyen aikaansa ja työttömyyteensä, rupesi hän taas

toista uutta teosta kirjoittamaan, sillä suurena lohdutuksena hänellä

oli tuo lause: "kyllähän siitä tulisi". "Jos ei silloin wielä tullut,

entä jos nyt tulisi", ajatteli nyt kirjailija ja kaksinkertaisella

innolla rupesi hän työhön. Hän kirjoitti kuwakirjaa ilman kuwia. Hän

kuwasi ihmissydänten salaisuuksia, sydänten sywimmistä loukoista, ja

saatti päiwänwaloon, helposti ymmärrettäwiksi ja käsitettäwiksi, mikä

siinä ennen oli asunut puolihämärinä tunteina.

Hän kuwasi ihmissydänten iloja ja suruja, myötä= ja wastoinkäymisiä,

onnea ja onnettomuuksia, rikkautta ja köyhyyttä, ylhäisyyttä ja

alhaisuutta. Tutaksensa perinpohjin tuota kalliinta Jumalan luoduista

olennoista, merkillisintä, oikullisinta, kummallisinta olentoa--

ihmistä,--piti kirjailija häntä edessänsä pienestä lapsesta pitäin,

aina wanhuuden ikään asti, käänsi häntä aina toisinpäin, kun niin

tarwittiin, paremmin häntä tutaksensa, ja niin hän tuota edessään

olewaa taulua käänteli ja katseli kapalosta hautaan asti sekä oppinunna

että oppimatoinna, mutta kaikkein suurimpana silmämääränänsä piti hän

kumminkin kurkistamisen, niin usein kuin taisi, tuon rikasaineisen

taulun sydämeen, mitä siellä liikkui ja asui, ja kun hän waan sai sinne

katsoa, silloin hän kuwasi ihmisen himojensa orjana ja niistä wapaana,

toisinaan taas himojansa wastaan sotiwana ja niiden wahwana

wastustajana ja wihdoin wiimeinkin onnellisena wihollisensa woittajana,

monien kowien taistelojen ja waihettelewien onnien perästä. Sanalla

sanoen: hän kuwasi totuuden taisteloa pimeyttä wastaan. Mutta tuota

pimeyttä, ja sen waltaa ja woimaa ei kirjailija pitänyt minään

pikkuwihollisena--niinkuin muutamat sen näkywät pitäwän--waan hän

katsoi sen waaralliseksi, wäkewäksi wiholliseksi, jota wastaan täytyy

walppaudella sotaa käydä, eikä saa mitään laimiin lyödä, jos mieli

hänestä saada woittoa.

Noita kuwia pani kirjailija paperille ja oli niin waipunut tahi oli

oikeammin sanoen sulaunut tuohon henkiseen työhönsä, että unhotti

kaikki ulkonaiset puutoksensa, waiwansa ja kärsimisensä, ja teos kaswoi

päiwä päiwältä. Hän ei huomannut sitä murhehtia, kelpaako hänen

teoksensa wai ei, tuntewatko ihmiset häntä wai ei. Siinä oli hänelle

kylliksi, että hän tunsi ihmissydämet ja siinä hänen elämänsä; hän ei

huomannut henkisessä työssään myös sitäkään, että hänen terweytensä oli

heikko.

Kun kuukausi oli kulunut, meni hän taas kirjainkustantajan tykö. Tämä

otti kursailematta teoksen pöydältä käteensä, oikasi sen hänelle ja

sanoi: "Se on liian kowa, en minä sitä rupea kustantamaan". Kirjailijan

rinta aaltoili raskaasti tuskasta; hän otti teoksensa ja lähti ulos,

yhtä toiwotonna kuin ennenki.

Kun hän käweli katua myöten, ajatteli hän: "kyllähän siitä tulisi!

Liika kowa! Woi, eikö totuutta saakaan ilmi tuoda? Niin, niin! Ihmiset

rakastawat enemmän pimeyttä kuin walkeutta! Miksikähän minä onnetoin

olen syntynyt maailmaan?" Noita surullisia mietteitä mietti kirjailija

ja hänen henkeään oikein ahdisti, kaikkia noita ajatellessaan. Hän

ohjasi nyt kulkuaan erään toisen sanomalehden=toimittajan tykö,

ajatellen, että hän kenties ottaisi hänen ensimäisen teoksensa

sanomalehteensä, nowelli=osastoon, ja maksaisi siitä hänelle wähänkään;

sillä se sanomalehti oli nykyään perustettu ja siis wasta alkawainen.

Niine ajatuksineen esitteli hän asiansa. Toimittaja otti heti teoksen,

käänteli, silmäili ja tarkasteli sitä siwu siwulta, riwi riwiltä,

sitten hän oikasi itsensä ja kääntyi murheellisen ja peloissaan

odottawan kirjailijan puoleen ja sanoi: "Kyllä minä otan tämän

sanomalehteeni ja maksankin siitä wähän, mutta tätä pitää paljon

parantaa."

"Woi, ei sitä pitäisi kowin paljon parantaa, minä en ole siihen

kirjoittanut muuta kuin totuutta, ja totuudenhan pitäisi aina saada

olla paikoillaan. Kirjoitus= ja kieliwirheet, kuin myös ajatusta

eksyttäwät sanat ja lauseet, lupaan kuitenkin mielellänikin oikoa",

sanoi kirjailija.

"Minä oion teoksen alusta sen werran kuin yhteen numeroon menee enkä

panekaan sitä wielä ensi numeroon; wiikon päästä saatte käydä

katsomassa, oletteko parantamiseen tyytywäinen", sanoi toimittaja, ja

siihen tyytyi kirjailijakin ja heitti teoksensa sinne.

Kun wiikko oli kulunut, meni kirjailija katsomaan: kuinka paljon hänen

teostansa oli "parannettu". Hän astui toimittajan huoneesen ja tapasi

hänet kotona. Tämä otti teoksen käteensä, toi sen kirjailijan

nähtäwäksi ja sanoi: "noin kun tämä oiotaan ja parannetaan, sitten

tästä tulee hywä".--Tuon nähtyään ja kuultuaan tuli kirjailija

ikäänkuin halwatuksi: hänen rintansa aaltoili; hengityksensä käwi

tiheästi ja raskaasti, hänen huulensa ja kaswonsa wärähteliwät; hieno

puna nousi hänen muutoin niin kalpeille kaswoillensa, eikä hän saanut

kaukaan aikaan yhtään sanaa suustansa. Mitä näki, mitä tunsi hän nyt?

Hänen teoksensa oli nyt "parannettu", mutta minkälaiseksi? Ne siwut,

joissa tuota parannusta oli tehty, oliwat niin muutetut, ett'ei

kirjailija woinut niitä enää tuntea omiksi teoiksensa: koko siwut

näyttiwät niinkuin ne olisiwat olleet yhtä sotkua, sillä melkein kaikki

riwien wälit oliwat kirjoitetut täyteen ja entisiä sanoja ja lauseita

oli häwitetty pois, noiden uusien ja tietysti arwokkaampien lauseiden

tieltä. Niin ankara oli tuo parantaminen ollut!

Sen werran toiwuttuansa hämmästyksestänsä että woi ruweta puhumaan

sanoi kirjailija hiljaisesti: "Ei, minä otan teokseni pois, en minä

anna sitä niin paljon parantaa."

"Mutta teoksenne ei tule tässä maailmassa muutoin painetuksi", sanoi

tuo hywäntahtoinen parantaja.

"Olkoon niinki!" sanoi kirjailija. "Parempi on totuuden olla kaikenni

julki=tulematta parempiin aikoihin, kuin että se ilmestyisi

epätotuudellisessa muodossa."

"Te olette pikku=ystäwäni liian itserakas", sanoi toimittaja, käänsi

itsensä ympäri, meni kirjoituspöytänsä ääreen, rupesi kirjoittamaan,

eikä ollut näkewinään eikä kuulewinaan tuon "pikku=ystäwänsä"

kumarrusta eikä hywästiä, kun kirjailija teoksensa kanssa lähti pois.

Surumielin kulki hän taas kotiaan kohden. Hän oli nähnyt waiwaa paljon;

hän oli kärsinyt puutosta ja toiwonut jonkunmoista palkkaa saawansa

raskaasta hengentyöstään, mutta ihmiset eiwät häntä tunteneet.

"Kummallista!" ajatteli hän: "Kyllähän siitä tulisi--se on liika kowa--

sitä pitää parantaa! Hywä! Ihmiset eiwät tunne minua, ei, ne eiwät

tunne juuri ketään", mietti kirjailija ja meni kotiaan.

Kaukaisiin aikoihin ei hän kyennyt yrittämään mitään isompaa

hengentyötä, sillä hän kukistui perinpohjin wastoinkäymisistään, mutta

nuot eläwät hengenwoimat eiwät kumminkaan pysyneet kowin kauwan salassa

tuossa kuolewassa ruumiissa, sillä kirjailija rupesi sepitsemään pieniä

runokappaleita, jotka hän lähetti milloin mihinkin sanomalehteen

julaistawaksi, ja ne otettiin mieluisesti wastaan. Niissä tyhjensi hän

murheellisen sydämensä; niissä lauloi hän ihmisen pettynyttä ja

toiwotointa toiwoa; niissä lauloi hän wäsyneen työmiehen palkkaa,

wiimeistä toiwoa ja toiwottua lepoa--hautaa, joka ei kenenkään

kuolewaisen työstä sano että: "kyllähän siitä tulisi se--on liian kowa

--sitä pitäisi paljon parantaa", waan katsomatta mitä, minkälaista ja

kuinka paljon mikin on tehnyt, korjaa tasapuolisesti ja yhtämittaisesti

poweensa kaikki, saamaan siellä wiimeistä lepoansa. Niiden lauleleminen

piti häntä surussansa eleillä. Hän käwi harwoin muiden ihmisten

seuroissa ja oli hiljainen ja umpimielinen; hänellä ei ollut ystäwiä,

sillä harwat hänen tunsiwat, mutta wielä harwemmat--ymmärsiwät.

Ylhäiset hänen katsoiwat ylön sentähden, kun ei hänellä ollut wirkaa ja

sitä seuraawaa rikkautta; he pitiwät häntä tyhjänä haaweksijana ja

hourailijana. Kun hänen runokappaleensa alkoiwat herättää huomiota

ihmisissä, kysyi eräs arwossa pidettäwä ja oppinut wirkamies toiselta

kirjailijaa lähellä asuwalta wirkamieheltä: kuka ja minkälainen mies

hän on, joka niitä runoilemia kirjoittelee? sai hän kohta wastaukseksi:

"ei se niin erinomainen mies ole, kun hänen oikein tuntee."--Rahwas

taas katsoi hänen ihan tarpeettomaksi Luojan luotujen seassa; hänestä

muka ei ollut mitään hyötyä tässä maailmassa, hän waan aiwan turhaan

kulutti niitä niukkojakin elämän tarpeita, joita hänellä oli riutuwan

henkensä ylläpitämiseksi. Mutta kun hän sattui saamaan jonkun

wieraaksensa, joka hänen tunsi, joka hänen ymmärsi, niin hän tuli kuin

uudesta syntyneeksi; ei silloin surut eikä huolet painaneet, ei silloin

tullut kysymykseen: tunsiwatko ihmiset häntä wai ei, kelpasiwatko hänen

teoksensa wai ei, oliko hänen maallinen toimeentulonsa hywä wai huono,

kaikki, kaikki oli yhtä waan; siinä oli kyllä, että jokukaan hänen

ymmärsi--ja hän tuli niin eläwäksi ja hilpeäksi, ett'ei hänen olisi

luullut maailmassa mitään kärsineen eikä tunteneen!

Näin kului aikoja ja wuosia muutamia, kun sanomalehdissä julistettiin

kilpapalkinto haettawaksi. Se elähytti taas kirjailijaamme ja hän

ryhtyi työhön. "Ehkä nyt onnistun", ajatteli hän. Määrättyä ainetta

koki hän saada niin waloisaksi ja selkeäksi kuin suinkin mahdollista,

ja sitä tehdessänsä koki hän teroittaa kaikki sielunsa woimat,

saadaksensa sen kelwolliseksi. Hän kirjoitti sen teoksen

sydänwerellänsä! Yötä ja päiwää teki hän työtä, huolimatta wilusta ja

näljästä, jotka oliwat hänen alinomaisia seuralaisiansa; tuonlaisella

ponnistuksella tuli teos määräaikaan walmiiksi.

Wiikkoja, kuukausia kului, eikä kuulunut mitään koko kilpailewista

teoksista: kuka oli saanut kunniapalkinnon, wai eikö kukaan. Woi kuinka

pitkältä tuntui taas tuo pitää ja tuskallinen odotusaika. Joka postissa

oli hän ensimmäisinä sanomalehtiänsä ottamassa, jotka hän wei kotiansa,

siellä yksinään niitä tarkastaaksensa; sillä ei hän tohtinut muiden

nähden sitä tehdä, peläten mielen liikutustaan, jos hän hätäpikaa

hawaitsisi tuon toiwotun ja pelätyn uutisen. Kotonansa hän tarkasteli

riwi riwiltä, palsta palstalta, siwu siwulta, näkyisikö niissä jotain

kilpailewista, mutta turhaan, mitään ei näkynyt eikä kuulunut!

"Kyllä se on wielä ollut liika kowa, se wielä on taitanut tarwita

parantamista--se ei ole kelwannut", ajatteli kirjailija, kärsei ja

odotti.

Wihdoin wiimein sai hän asianomaisilta kirjallisen tiedon, että hänen

teoksensa on hywäksytty, waan ei ole saanut palkintoa muutamien

huomattujen epätasaisuuksien wuoksi.--"Niin, arwasinhan minä; siinä on

nyt epätasaisuuksia, waikka minun tuntoni mukaan ei siinä olisi niitä

pitänyt olla, mutta kukatiesi en minä wielä oikein ymmärrä", ajatteli

ja sanoikin kirjailija, mutta hän oli hywillään kuitenkin siitä, että

hänen teoksensa oli hywäksytty, eikä kokonaan hyljätty. Kilpakirjoitus

painettiin, hän sai jonkunmoisen maksun siitä ja niin näytti hänelle

koittawan paremmat ajat.

Kirjailija rupesi nyt häpeemään sitä, kun hän oli ollenkaan

kirjoittanut mitään. Hän ei olisi suonut yhtään painetun teoksensa

kappaletta tulewan niihin tienoihin, jossa hän itse asui, sillä hän

hywin käsitti millä tawalla hänen kotiseuduillansa hänen teostansa

arwosteltaisiin, ja tosiaankin kuului siitä monenlaisia mietteitä.

"Kyllähän noita tuommoisia kaikki osaa kirjoittaa", arweli yksi ja

toinen. "Eipä tuo ole niin erinomaisen miehen teko" j.n.e. Mutta ne,

jotka eiwät saaneet eiwätkä ymmärtäneet pitää lukua tekijästä, lukiwat

sitä wesissäsilmin, sillä he näkiwät siinä oman kuwansa--oman sydämensä

ja teokselle rupesi kaikkialla tulemaan suosiota osaksi.

Näin kului taas joku aika. Taaskin julistiwat sanomalehdet

kunniapalkinnon kirjailijoiden haettawaksi. "Entä jos nyt onnistuisi,

entä jos nyt ei enää tulisi epätasaisuuksia, minä wielä koetan",

ajatteli kirjailijamme ja ryhtyi työhön, sillä häntä oli suuresti

elähyttänyt senkin wertainen menestys, joka hänen edellisellä

teoksellansa oli ollut. Samalla innolla, samalla henkisellä

ponnistuksella, waikka nähtäwästi heikommilla ruumiin woimilla, teki

hän työtä ja niin taas teos walmistui oikeaan aikaan ja lähetettiin

määräpaikkaansa.

Sillä wälin oliwat kirjailijan warat wähenneet wähenemistään, sillä

mitä hän sai tuolla puoleksi woittaneella kirjateoksellansa, se meni

enimmäksi osaksi entisten welkojen maksuksi, niin muodoin ei sekään

häntä suuresti hädästä päästänyt ja puutteet kapisiwat kantapäillä.

Waikka näin oliwat asiansa, rupesi hän taas uusien teoksien työhön,

huolimatta näljästä ja wilusta, waiwoista ja wastoinkäymisistä ja yhä

enemmän heikontuwasta ruumiinsa terweydestä, sillä hänen lewoton

henkensä ei katsonut wastuksiin.

Se teos, jonka oli onnistunut painosta ilmestyä, oli

kirjainkustantajille antanut niin paljon rohkeutta, että he tohtiwat

ottaa painattaaksensa uusiakin kirjailijan teoksia, joita hän heille

tarjoili, mutta se hinta mitä hän niillä sai, oli niin wähäinen, ett'ei

se riittänyt hänen kohtuulliseenkaan toimeentuloonsa, ja hän alkoi

tulla niiden harwojen hoidettawaksi, jotka hänen tunsiwat. Mutta ei hän

heltinyt sittenkään työstänsä, waan ponnisteli yhä uusien teoksiensa

kanssa, sillä hän toiwoi tuon oikullisen ja kowasydämisen onnettaren

wiimein kääntywän hänelle lempeämmäksi ja toimittawan hänelle palkinnon

tuosta par'aikaa kilpailemassa olewasta teoksesta.

Wihdoin wiimenki sai kirjailija kilpailewan teoksensa takaisin,

semmoisen lauseen kanssa, että: "Teos on kyllä monessa kohden

huomattawa. Se kuwailee tarkasti kansan tapoja ja puheenlaatua; kieli

on sujuwaa, raikasta ja alkuperäistä, ja luonteet owat ylimalkaan

selwästi kuwatut, waan waikuttimet eiwät aina ole yhtä wapaasti

käsitettäwät." "Mikä siinä sitten mahtanee olla, kun waikuttimet eiwät

ole käsitettäwissä, waikka tunnustetaan luonteet selwästi kuwatuiksi? En

ymmärrä!--Wäärään työhön minä poloinen ryhdyin. Minulta tulee niin

huonoa jälkeä, että waan saa alulla: 'kyllähän siitä tulisi'--'se on

liian kowa'--'sitä pitäisi paljon parantaa'--'niissä on

epätasaisuuksia' ja--'niissä ei ole waikuttimet käsitettäwissä!'"----

sanoi kirjailija surullisesti. "Kohtapa pääsen kuulemasta kehnon ja

halwan työni onnistumattomuutta, sillä selwästi tunnen, ett'ei aikani

ole pitkä. Tulkoon pian minun jälkeen toinen, joka saa jotakin jaloa ja

täydellistä aikaan isänmaamme hywäksi!"

Sen uutisen perästä ei hän kyennyt enää mihinkään henkiseen työhön,

sitä wähemmin ruumiilliseen, sillä hän kowin murtui tuosta pettyneestä

toiwostaan; siitä päiwästä pitäin joutui hän wuoteen omaksi ja muiden

ihmisten hoidettawaksi!--Kun hän makasi tuota kituwaa tautiwuodettansa,

käwin häntä katsomassa, niin usein kuin woin, joka oli hänelle suuri

lohdutus. Hän pyysi minun kauppaamaan wiimeisiä teoksiansa

kirjainkustantajille, ja minä sainkin ne wihdoin heille myödyksi,

waikka tosin polkuhinnasta, ja näin tulleilla waroilla hän sai

melkomääriin maksetuksi wiimeiset welkansa.

Kun hän oli wuosikausia näin sairastellut, hawaitsin eräässä

arwokkaassa sanomalehdessä arwostelun eräästä hänen teoksestaan.

Arwostelija oli tunnettu ankaraksi uusille painosta ilmestyneille

kirjateoksille; hänen sanottiin waikuttawan terweellisesti

kirjailijoihin ja niin estäwän roskakirjallisuuden pääsemästä wallalle.

Mutta tällä kerralla oli hän erinomaisen lempeä arwostelussaan:

paljasta kiitosta waan siinä oli sekä esitystawan että kielen ja

mahtipontisen kuwauskywyn puolesta. Wiimeiseksi lausui hän: "suuri

kirjailija on ilmestynyt meidän sekaamme."

Otin sanomalehden mukaani, ja lähdin sen kanssa sairastawan ja puutosta

kärsiwän kirjailijan tykö. Hän näytti nyt, kuten ennenkin, ilahtuwan

minun tulostani. Minä luin hänelle tuon arwostelun. Wieno puna nousi

silloin hänen muutoin niin kalpeille kaswoillensa ja hänen suunsa

wetäytyi surullisesti hymyyn. Näytti niinkuin henki olisi ponnistellut

riutuwaa ruumista wielä eloon, sanoen: "älä wielä waiwu, älä wielä

uuwu! Ihmiset jo ymmärtäwät sinua--ei--meitä molempia; he tarwitsewat

wielä meitä!" Mutta tuo heikontunut hengen suoja ei kauan jaksanut

iloita hengen sisällisistä tunteista; pian katosi wieno puna poskilta,

pian häwisi surullinen hymy suusta. Entinen kalpeus, entinen

alakuloisuus waltasi kirjailijan ja hän rupesi taas taistelemaan sitä

taisteloa, joka wiimein lewon tuopi.

Jos tuo arwostelu olisi tullut paria wuotta ennemmin, niin kukaties--

kukaties?

Aika kului; yhä useampia kirjailijan teoksia ilmestyi painosta, ja yhä

suurempaa mieltymystä tuli niille osaksi, mutta yhä heikommaksi käwi

kirjailija kamppaillessaan taudin kanssa. Hänen teoksiaan luettiin

innostuksella ja ihastuksella, mutta harwa lukijoista tiesi, mitä ne

oliwat kirjailijalle maksaneet. Ei hän nyt enää ollut heidän

mielestänsä "pieni ystäwä", waan oikein suuri kansalainen, joista oli

kunniaa ja hyötyä kaikille muille, paitsi hänelle itsellensä, ja jota

sopi kerskaten mainita. Ei nyt enää kirjailijan teokset olleet:

"kyllähän siitä tulisi", eikä "liika kowat", waan niistä oli jo tullut

kypsyneet teokset, jotka eiwät kaiwanneet enää tulemusta, ja joissa ei

huomattu enää mitään kowuutta, mutta sulaa lempeää totuutta, jota oli

luultu kowuudeksi. Ei ne enää tarwinneet "paljoa parantamista", sillä

tekijä oli ne jo alusta alkaen parantanut--omalla sielullaan, ja

mistäpä niihin sen paremmat parannusaineet tuliwat, ja nyt huomasiwat

ihmisetkin, että ei siihen toista parantajaa tarwinnut. Ei niissä nyt

enää ollut "epätasaisuuksia", sillä ihmiset jo huomasiwat, että

tapaukset kulkiwat teoksissa käsikädessä toistensa kanssa hywässä

järjestyksessä ja sowussa ja wiimein suliwat yhteen, ainoaksi suureksi

kuwaksi. Nyt niissä oli "waikuttimet helposti käsitettäwät", sillä

ihmiset näkiwät niissä oman kuwansa; he näkiwät niissä semmoisia kuwia,

joita eiwät he olleet ikänä ennen nähneet, nimittäin: kuwia oman

sydämensä sywimmistä sopukoista.--Mutta se, joka noita oli maailmalle

ilmituonut, makasi wuoteellansa, taistellen taudin ja sitä seuraawan

kuoleman kanssa, melkein--hyljättynä--unhotettuna!--Näin kostaa

maailma!

Wihdoinkin--sittenkun kaikki oli jo myöhäistä--rupesiwat maailman

mahtawat pitämään huolta tuosta ennen "pikku", mutta nyt isosta

ystäwästään! He oliwat saaneet tietää, että jos se nyt kohta kuolee.

Sentähden laittoiwat he ottamaan hänestä walokuwaa, ennenkuin kuolema

ennättäisi tapahtua, ja walokuwan ottaja tulikin, mutta hän tapasi

kirjailijan--kuollunna--ruumisarkussansa!--Walokuwa otettiin kuitenkin,

mutta hänen pokiinsa ei noussut enää wienoakaan punaa, eikä hänen

suunsa enää mennyt surulliseenkaan hymyyn. Kolkko, kylmä oli hänen

muotonsa, sitä ei näyttänyt elähyttäwän tuo myöhästynyt

suosion=osoitus.

No niin. Kun kirjailija oli kuollut, laitettiin hän hautaan myös,

tawallisilla menoilla, mutta harwoilla saattajilla. Ainoastansa ne,

jotka lähiseuduilla hänen tunsiwat sisällisesti, oliwat saattamassa

häntä wiimeiseen lepokammioonsa, ja seisoessaan hänen hautansa

partaalla, wuodattiwat kaipauksen kyyneliä. Ne ne oliwat, jotka kauan

wielä hänen kuolemansa jälkeenkin tunsiwat kaihoa, ikäwää ja kaipausta

sydämessänsä.

Mutta tahtoipa kiittämätön maailmakin puolestansa jotakin olla: nyt

laitettiin rahankeräys, että saataisiin muistopatsas wainajan haudalle;

ja keräytyneillä rahoilla todellakin saatiin komea kiwinen hautapatsas.

Mutta minun mielestäni tuntui, että he olisiwat tehneet paljoa

paremmasti, jos olisiwat tuon muistopatsaan tehneet aikoja ennen ja

pehmeämmästä aineesta, nimittäin--leiwästä, niin olisi kirjailija,

kukaties, perustanut itselleen paljoa suuremman muistopatsaan, kuin tuo

kiwinen olikaan. Hän olisi woinut elää pitemmän ajan, kun hänen

elämänsä ehtoo olisi ollut warattuna ja hän olisi teoksillaan enemmän

woinut kansaansa hyödyttää.

Usein käwin hänen haudallansa, wuodattamassa sinne kaipaukseni. Silloin

aina näytti olewan tuo kiwinen muistopatsas "liian kowa" syötäwäksi

elottomille hampaille, ja "waikuttimet eiwät tuntuneet olewan helposti

käsitettäwät", sillä tuntuipa niinkuin tuo kiwi olisi tuossa

alituisesti kuiskinut: "Jos sinä olet kirjailija, niin sano että nämät

kiwet leiwiksi tulewat."

Enhän minä itse muistopatsaan hankkimista moiti. Olisihan kirjailijamme

ollut paremmankin ansainnut, mutta miksi ei hän saanut eläessään

palkkaansa raskaasta henkisestä työstänsä? Miksi hänen piti kuolla

kesken=ikänsä puutoksiinsa? Miksi ihmiset tunsiwat hänen wasta liika

myöhään--hänen kuolemansa jälkeen?--Eiköhän jälkimäisen suhteen

senwuoksi, kun hän oli--kirjailija, sillä niin kostaa maailma.--Moni,

moni suuri kirjailija on saanut samaa kowaa kokea, samaa puutosta,

samaa ylönkatsetta, samaa pilkkaa, ja kun asia on pahimmalleen

kääntynyt, wieläpä wainoaki kärsiä--sillä niin kostaa maailma! Eihän

nuot ole muka muuta kuin tyhjiä houkkia, tarpeettomia hourupäitä ja

haaweksijoita, turhien huhujen ja wieläpä kapinankin nostajia, jotka,

kenties, olisiwat jollain tawalla häikäistäwät ja estettäwät

hulluttelemasta ja haaweksimasta. Kuinkas muutoin? Maailman pitää pysyä

waan tawallisena, ei sen tulewaisuudesta saa ruweta hourailemaan; sehän

se on oikeaa tawallista menoa!

Woi te maailman isoset, kun ette te tunne ihmissydäntä! Te ette tiedä

kenelle se sykkii, ette tiedä että se sykkii--isänmaalle--palawasti,

ei, se sykkii--hehkuwasti--ja kumminkin te istutte arwelematta

tuomioistuimelle ja annatte tuosta hehkuwasta sydämen sykkimisestä

aristelematta semmoisia päätöksiä kuin: "Kyllähän siitä tulisi"--"se on

liian kowa"--"sitä pitäisi paljon parantaa" ja--"waikuttimet eiwät ole

wapaasti käsitettäwät", samalla kun suuri kansalaisenne kärsii, riutuu

ja surkastuu ruumiillisten elämäntarwettensa tähden--riutuu, surkastuu

ja uupuu keskenikänsä--hautaan!

Turhaan huutawat ja riistäwät uskonnon kiiwastelijat itselleen sitä

kunnian kruunua, että yksin heitä maailma wihaa, wainoo ja ylönkatsoo,

eikä ketään muita, waan minun mielestäni saisiwat he hywin hywällä

omallatunnolla ottaa kirjailijatkin joukkoonsa tuosta kunniasta osaa

ottamaan, sillä nyky=aikana uskonnon wainot ja ylönkatseet eiwät ole

werrattawat siihen mitä usea kirjailija saa kokea!

Ystäwäni! kuka ikänä wielä lienetkin. Sinä, joka istut oman katoksesi

alla, omassa huoneessasi, oman pöytäsi ääressä; sinä, joka kotoasi

löydät wälttämättömimmät elämäsi tarpeet; sinä, joka istut perheesi

keskellä, luet ja jalostutat kirjailijan teoksilla perheesi ja omaa

henkeäsi--älä katso--minä pyydän sinua--älä katso kirjailijaa ylön! Hän

on jo aikoja sitten uupunut, wäsynyt, paljoista ruumiin ja sielun

ponnistuksista, mutta hänen henkensä on eläwänä kuwana nytkin edessäsi,

se on tuosta hehkuwasta sydämestä wuotanut paperille--sinulle ja sinun

tähtesi; käytä niitä hywäksesi!--Hänen henkensä kuori, tuo kuolewainen

ruumis, kenties on jo aikoja mullaksi muuttunut, mutta hänen henkensä

ei kuole ikänä--ei ikänä, niin kauan kun maailma seisoo. Hän kuoli,

kukaties, ennen aikaansa, hyljättynä, ylönkatsottuna--unhotettuna, ja

niin tuo rawistunut astia ei kestänyt loppuun asti sitä alinomaista

hengen wuotamista, jota hänellä oli määrä suojella ja tallentaa. Hän

riutui ennen aikaansa; paljon, paljon senkin tähden, ett'ei tuosta

rawistuneesta astiasta pidetty ulkoapäin mitään huolta! Hän ei elänyt

itsensä tähden, waan sinun tähtesi; hän ei saanut eläessään palkkaa

työstänsä, mutta sinä--ystäwäni--woit siitä hedelmän niittää--käytä

sitä hywäksesi! Häntä ei aikaisensa maailma tuntenut, mutta hän tunsi

jo--sinun, sinun. Sinun tähtesihän hän eli ja kärsei, saattaisitko sinä

sitten katsoa ylön niitä elämän ohjeita, joita hän on sinulle

hywyydestä julki tuonut? Lue niitä, lue tarkasti, ota waari joka

lauseesta ja sanasta, sillä niissä on elämäntotuuksia, jotka eiwät

koskaan haihdu; muuta ei hän enää sinulta waadikaan. Lue

ajattelemisella, silloin sinä löydät niistä lohdutusta murheessasi,

woimaa seisomaan wastoinkäymisissäsi ja wielä enemmän: sinä tulet

tuntemaan ja tietämään, että sinulla on isänmaa, jota sinunkin tulee

rakastaa--lähinnä Jumalaa--ylitse kaikkea--samalla rakkaudella, jolla

kirjailija on sinua rakastanut!