WÄÄRÄ MAMMONA.

On warakas paikkakunta. Ainoana tulona paikkakunnalla owat

maanwiljelyksen tuotteet, ja se on jo pitkien aikojen kuluessa

pakottanut asukkaat hywästi hoitamaan tuota elinkeinoansa: sentähden on

maanwiljelys heillä paremmalla kannalla kuin monilla muilla. Se ei

olekaan heitä pettänyt, sillä maa palkitsee heille heidän

uutteruutensa; jos ei aina niin wakawastikaan ja runsaasti, kowan

ilmanalan tähden, niin kumminkin paremmasti kuin muiden

maanwiljelyksestä huolimattomien paikkakuntien asukkaita. Se kaikki oli

synnyttänyt paikkakunnassa warallisuutta. Silloin kun muualla myötiin

pölkkymetsiä hirmuisiin hintoihin, ei tämä maanwiljelyksellä eläwä

kansa kyllä koonnut niin äkkiä tuhansia kukkaroonsa, mutta woitto oli

sittenkin heidän. Sillä silloin kun muut saiwat suuria rahoja

metsillään ja kun toiset ansaitsiwat tai keinotteliwat suuria rahoja

yleisissä pölkkytöissä, oliwat he joka aika työtä tekemässä omilla

maatiloillansa, joten heidän työwoimansa pääoma tuli warmaan talteen

pannuksi, tuottamaan luotettawaa ja runsasta kaswua. Sentähden heillä

oli aina riittäwä leipänsä, wielä silloinkin, kun metsänsä myöneiden

watsa oli yhtä tyhjä kuin heidän kukkaronsakin, sillä heidän

työwoimansa sekä isoin osa omaisuuttansa oli mennyt kukkaroon ja

kukkarosta--suuhun; ja tuo suuhun=meno karttui aika=ajalta niin

rajuksi, että kukkaro kuiwui ensin ja watsa sitten eikä kumpikaan

tuottanut enää mitään kaswua. Suuri woitto ole edellisille wielä sekin,

että heidän ruumiinsa ja sielunsa pysyiwät raitisna, karaistuna ja

työteliäänä, siis yhä edelleenkin uutta kaswua tuottawana, jota wastaan

pölkkykeinoihin ryhtyneet weltostuiwat sekä sielun että ruumiin

puolesta työhön kykenemättömiksi tuon kowin äkkiä saadun hywän elämän

tähden, jonka nopeasti pullistunut kukkaro oli heille toimittanut.

Kaksi wankkaa taloa on muiden muassa tuossa maata wiljelewässä

paikkakunnassa. Talot owat samassa kylässä, ei kaukana toisistansa.

Wankkoja owat ne sekä kartanoinsa että muun warallisuutensa puolesta ja

iki=wanhoista ajoista on niissä asunut yksi ja sama sukupolwi. Linnala

oli toisen ja Ruokola toisen talon nimi. Linnala oli awarain

wiljelysmaiden keskellä olewalle korkeahkolle mäelle rakennettu,

jonkatähden talo näkyi ympäristöön kauas, sillä maat oliwat

paikkakunnalla melkein yhtä katkeamatonta tasankoa. Kaunis ja wahwa

luonnollinen puisto piiritti yhdeltä taholta talon, luultawasti toki

sentähden, että puiston osa oli kiwikko ja kannon sekaista maata,

jonkatähden se ei sopinut muuksi wiljelysmaaksi. Kolme wankkaa

huonehusta seisoi kartanossa, jokainen täydessä kunnossa ja maalattuna,

ja melkeinpä hämmästytti outoa ensikerran kartanolle tulijaa tuo

rakennusten uljuus, jotka päiwäsydännäkin loiwat jommoisenkin pimennon

eli hämärän pihalle; wankka, kaunis, ihana oli talo ja ihana oli

näköala ympäristöön.

Ikimuistoisista ajoista oliwat Linnalan asukkaat olleet waralliset, jos

eiwät kaikesti onnelliset. Mutta emme huoli tarkastella heidän mennyttä

aikaansa, katselkaamme waan heidän nykyistä sekä sisällistä että

ulkonaista tilaansa. Talo oli nytkin hywissä waroissa: monta aittaa

seisoi monenwuotisia jywiä täynnä, joita ei hywinä wuosina hukattu

milloinkaan, mutta kun sattui tulemaan katowuosi, myötiin niitä rahalla

ja welaksi korkohinnalla ja tuokin tapa lisäsi suuresti talon entistä

warallisuutta. Rahoja oli paljo lainoissa, joista joka aika oli rahan

lisää, sillä korot waadittiin wuosittain sisään, ja jos ei niitä

maksettu taikka ei woitu maksaa, haettiin heti koko welka ulos waikka

kuinkakin suurella welallisen häwiöllä. Noin saadut rahat pantiin taas

kiireesti uusiin lainoihin, tuottamaan aina enemmän korkoa. Kaunis,

pulskea ja lukuisa karja mylwi ja kalisteli rautaisia kiinnipitimiään

talwella mahdottoman pitkässä nawettariwissä ja kesällä oliwat ne

wankkoina ja lihawina syömässä mehewillä ja ruokaisilla laitumilla.

Puoli tusinaa täysiä, lihawia ja iloisia, komeita hewosia täytti

talouden tarpeen siltä puolen, niin ett'ei täällä ollut minkään

puutetta. Oli ruokaa ja rahoja; oli lainoissa mahdottomat summat, ja

tuhansia makasi kirstun pohjalla, joita ei mihinkään liikutettu; oli

wanhoja hopeakaluja suuri paljous ja waatteita oli ahdettu moni luhti

ja aitta täyteen. Oli mainetta, oli ystäwiä ja kunniaa; miks'ei, sillä

oliwathan he rikkaita.

Taloisena wäkenä Linnalassa ei ollut sillä ajalla, jolta kertomuksemme

on, muita kuin isäntä, emäntä ja heidän kaksi lastansa. Molemmat ne

lapset oliwat tyttäriä; wanhemman nimi oli Kaisu ja nuoremman Liisu, ja

kertomuksemme ajalla oli Kaisu täyttänyt kahdeksantoista, Liisu

neljätoista.

Linnalaiset eiwät olleet mitään pahoja, eiwätkä ylpeitäkään, waan,

kuten ihmiset sanoiwat: "siiwo=ihmisiä", ja siiwoja ja hiljaisia he

todella oliwatkin niin kauan kun ei heidän myötäkäymisessä suureksi

kaswanutta omaarakkauttaan loukattu, Mutta kun waan tuo arka kohta

heissä sai pienenkään nyrjähdyksen, jos kohtakin oikeasta paikasta,

niin heidän sydämistään esille tuli teräwiä, kipeitä piikkejä, joissa

oli tawara tutkaimena ja rikkaus pontena, ja niin warustetut piikit

oliwat warsin mestarit haawoittamaan ihmissydämiä. Moni, moni hädästä

ja puutoksista ilmankin jo ahdistunut sydän oli sen saanut kipeästi

kokea.

Lukija kait luulee, että Linnalaiset eliwät joka päiwä ilossa ja

herkullisesti, niinkuin muinainen rikas mieskin, mutta niin ei ollut

laita, sillä ei heillä ollut oikeastaan mitään! "Jopa nyt jotakin",

arwelet kait, "oliwathan he rikkaita, kuinka se on ymmärrettäwä?"

Maltahan hetkinen, niin saat kuulla kaikki alusta loppuun asti.

He oliwat rikkaita=köyhiä, sillä kaiken tuon rikkautensa ohella eliwät

he puutteen=alaista elämää itseensä nähden. He oliwat niin itaroita,

että tuskin raskiwat syödäkään tarpeeksensa ja waatteitansa säästiwät

he niin, ett'eiwät pitäneet kuin kaikkein wanhimpia ja halwimpia

kuluneita ryökäleitä, ja makuuwaatteitansakin säästiwät he niin,

ett'eiwät hennoneet maata oikeilla wuoteillansa, waan rypiwät joillakin

wanhoilla, kuluneilla ja likaisilla olkimakkeleilla joissakin huoneen

nurkissa! Niin kutsuttu "wieraskamari" oli kyllä hywässä kunnossa,

wuodetten ja kaiken puolesta, mutta talon wäen muut ruumiin osat eiwät

hyötyneet tuosta kauniista wieraskamarista paitsi--silmä. Ainoastaan

joku sattunut, onnellinen ja suosiossa olewa wieras sai joskus nauttia

tuota suloutta ja mukawuutta, jonka kelpo wuode tarjoaa wäsyneille

raajoille, ja hywäkseen käyttää hetkisen sitä rikkautta, jonka eteen

talon wäki oli jo niin monta waiwaa nähnyt, niin monta puutosta

kärsinyt, niin monta unetonta yötä wiettänyt ja niin monta kertaa lukua

lukenut sen karttumisesta ja kaswamisesta! Tawallisesti sai wieras

isännän taikka emännän kanssa käydä katselemassa kaikki talon kalleudet

ja rikkaudet, kaikki jywä= ja jauhoaitat, waatewarat, welkakirjat ja

walmiit rahat, hopeakalut j.m.s., sillä he hywin ymmärsiwät, ett'ei

wieraan silmä niistä osaa ota, mutta jos wieras olisi tiennyt, kuinka

kippurassa talon wäki piti nokkansa, jos näkiwät, että wieras taloon

tulee, kuinka he sipisiwät ja suhisiwat toisillensa tyytymättöminä,

"kun tuo tuli tänne wastukseksi" ja kuinka he wieraan pois mentyä

kaiken kokoontuiwat wieraskamariin lewittelemään wuodewaatteita

käsillänsä ja päiwittelemään, kuinka paljon ne oliwat kuluneet ja

likauneet, ja laskemaan lukua kuinka paljon tuo nälkäinen wieras söi,

kuinka monen markan ja pennin wahingon hän heille oli tehnyt--jos

wieras olisi kaiken tuon nähnyt ja kuullut, niin ei hän olisi niin

hywillään ja ahneilla, loistawilla silmillä katsellut noita

rikkauksia.--

Waikka Linnalan isäntä ja emäntä oliwat noin rikkaita, eiwät he

kumminkaan olleet onnelliset. Monta miespolwea oli talon rikkautta

lisätty rikkailla ja pakollisilla naimisilla ja samanlainen oli

nykyisenkin isännän ja emännän naiminen ollut. Tuonlaisten naimisten

seuraukset useinkin oliwat katkerat, sillä todellinen rakkaus ei niissä

tullut koskaan kysymykseen, waan kuollut kylmä tawara, ja kuollut ja

kylmä oli tawara lämpimän sydämen kumppaniksi. Rikas oli ollut tyttönä

Linnalan emäntä ja rikkaan Linnalan ainoan pojan piti saada rikas

waimo--siinä se ainoa ohje, jota he käyttiwät naimisessaan. He eiwät

tienneet mitään todellisesta onnesta, joka tekee awioelämän niin

hauskaksi ja keweäksi. Eiwät he koskaan saaneet kylliksi tawaraa, johon

oli milloin toisen tai toisen syy eli wika, ja siitä piisasi melkein

alinomaista kurinaa ja kärinää, sättimistä ja piikkeilemistä, ja se

teki heidän elämänsä katkeraksi ja kärsimättömäksi.

Sellaisessa kotielämässä kaswoiwat ja warttuiwat heidän lapsensa jo

aikaisin kowiksi ja tylyiksi. Kaikki heidän hellimmät sydämensä tunteet

tuliwat tuolla tawalla jo pienuudessa sammutetuiksi ja tukahutetuiksi,

sekä kowuus, kylmyys ja tunnottomuus sinne sijaan istutetuksi;

jonkatähden heiltä melkein kokonaan puuttui ihmisellistä

myötätuntoisuutta ja helläsydämellisyyttä. Heidän wanhempansa eiwät

opettaneet heitä edes lukemaankaan, jonkatähden tytöt lukukinkereillä

aina saiwat toria ja nuhtelemisia. Kun wanhemmat tuon saiwat tietää,

eiwät he enää päästäneet heitä wiimeiseltä lukukinkereille ollenkaan,

"sinne häwäistäwäksi", niinkuin he sanoiwat. Kunnollinen kiertäwä koulu

oli kylässä, waan eiwät he panneet lapsiansa sinnekään "muka kaikkea

pahuutta oppimaan!" Wasta sitten kun papisto otti huomioonsa tuon kowin

laiminlyödyn lasten kaswatuksen ja antoi julkisia nuhteita wanhemmille,

ottiwat he kotiopettajan lapsillensa, joka heidät opetti senwerran

lukemaan, että he hädin tuskin pääsiwät ripille. Kaikista näistä jo

selwästi näkyy, että he kowin laiminlöiwät lastensa henkisen

kehityksen, ja wanhempien jokapäiwäisen elämän epäsiweellinen,

esimerkki tunkeutui hetki hetkeltä, aika ajalta tuohon lasten hellään

ja tyhjäksi jätettyyn kohtaan--sydämeen, ja niin ne heikot taimet

kuiwettuiwat ja kowettuiwat jo orastaessaan.--

Niin, rikkautta heillä kyllä oli, mutta ei se woinut heitä estää

kuolemasta. Paljon he woiwat saada aikaan rikkaudellaan tässä

matoisessa maailmassa, mutta tuo kuolema ei ollut oppinut hekkumoimaan;

yhtä kylmä, yhtä ankara, yhtä yhtäkaikkinen, yhtä tyly oli kuolema

rikkaalle Linnalan isännälle kuin köyhimmälle kerjäläisellekin, sillä

hän on--lahjomaton.

Parhaassa miehuudessa ollessaan kääntyi Linnalan isäntä pitkälliseen

rinta=tautiin. Häntä kehoitettiin heti taudin alussa menemään lääkärin

tykö apua hakemaan, mutta hän wastasi waan: "mitä ne woiwat kenenkään

taudille, eiwät ne ole muuta kuin herrain rahan onkia". Toinen, joka

oli isännän kanssa oikein ylimäinen ystäwä, kehoitti häntä uudestaan,

mutta wastasi sairas: "mistäpä tässä rahaa kaikkiin tulee". Kumminkaan

ei sairastawalta isännältä lääkäreitä puuttunut, sillä yksi ja toinen

sääliwä lähimmäinen käwi hänelle hywiä neuwojansa antamassa, miten ja

miten pitää tehdä, että tauti luopuisi, mitä ja mitä pitäisi ryystää ja

nieleskellä, että parannus seuraisi, ja noiden neuwojen johdosta wäliin

kylwetettiin, wäliin pestiin sairasta senkin seitsemänlaisilla wesillä

ja loitsituilla pesehillä. Hän koki niellä kaikkia akkojen ja akkojen

neuwomia wesiä ja liemiä, että kurkku oli solmulla, ja noihin tukiin ja

turwiin nojaten odotti hän koholla kourin luwattua ja wälttämättömästi

seuraawaa parannusta. Noita neuwoja ja rohtoja seurasi isäntä näet

siitä syystä niin mielellänsä, kun ne eiwät maksaneet--yhtään mitään.

Mutta itsepintainen tauti ei tuntenut ollenkaan, mistä nuo kylwyt ja

wetukat oliwat kotoisin, eikä pitänyt heistä kaikista hywää eikä pahaa,

waan hän teki työtään mukawasti isännän jo melkoisesti heikontuneessa

ruumiissa, jonkatähden ei koko toiwotusta paranemisesta tullut mitään.

Jonkun ajan isännän sairastumisen jälkeen sairastui samaan tautiin myös

hänen nuorin tyttärensä Liisu. Ei hänellekään, paremmin kuin

isännällekään, toimitettu minkäänlaista oikeaa apua, mutta Liisu sai

aina "aprakkansa" samoista saunoista, samoista wetukoista, liemistä ja

nielemisistä, samoista woitehista kuin isänsäkin. Näin tarkkoja oliwat

Linnalan isäntäwäki! He osasiwat säästää wäärää mammonaa wielä

kuolemassakin.

Tuossa maata riuwottiwat nyt nuo kaksi köyhää rikasta sairasta, joilla

ei mielestänsä ollut sitä waraa, että olisiwat aikanaan hakeneet

itsellensä kunnollista apua! Kun he oliwat pitkiä aikoja odottaneet

paranemistansa noiden nurkkatohtorien neuwojen nojalla, hawaitsiwat he

itsekin wiimein, ett'ei paranemisesta tulekaan mitään ja se tieto ja

tunto teki heidät kowin alakuloisiksi. Suuri rikkautensa ja hywyytensä,

joka heidän täytyi nyt tänne jättää, poltti ja pakotti heidän

sydäntänsä kowin. Taudin waiwaamana ja rikkauden polttamana tuli heidän

mielentilansa nyt niin juonikkaaksi ja kärtyiseksi, ett'ei heitä

mieliksi woinut palwella mikään, ja isännällä oli joka kärinään

tallella nuo sanat: "tänne jäätte minun tawarani päälle!"

Kun isäntä oli jo tullut auttamattomaksi sairaudessaan, alkoi mielensä

tehdä koettaa "herrainkin keinoja" parannukseksensa. Kuolema oli

näkösällä, aiwan silmäin edessä; epätoiwo ja synkeys walloitti mielen,

ja niinkuin hukkuwa tarttuu hädissään kaikkiin heikkoihin esineisin,

oljen korteenkin, waikka hän hywin käsittää, ett'eiwät ne woi häntä

pelastaa, niin hapuili isäntä nyt ympärillensä. Isäntä esitteli nyt

emännälle, että "jos tuota koettaisi wielä mennä 'tohtuurin' tykö".

"Sinnehän sitä nyt wielä mennään! Ei maarian sitä ole koetettu jo

waikka mitä, eikä mistään ole apua saatu; ei yhtään askelta. Mistä sitä

on rahaa joka paikkaan wiskata", tiuskui siihen tuo säästäwä emäntä.

Waikka isäntä oli tähän asti ollut aiwan samaa mieltä, ei kuitenkaan

emännän säästäwäisyys tällä kerralla soinut hänen korwaansa hywältä,

sillä hänellä oli kowa pelko kuolemasta ja tawaran tänne jäämisestä, ja

hän wastasi emännälle: "rahoja on kyllä tuhansia takanasi".

"Ei maarian niillä ole parempiakin reikiä", wastasi emäntä kylmästi ja

meni tiehensä.

Mitäpä nyt teki isäntä. Itse ei hän kyennyt lääkärin luo menemään, eipä

edes rahojakaan kaapista ottamaan; hänen täytyi tyytyä emännän

päätöksiin.

Ensi kerran eläessään oliwat nyt isäntä ja emäntä erimieliset tawaran

kokoamis= ja säästäwäisyys=asiassa, ja raskaalla mielellä tunsi isäntä

nyt, ett'ei hän ollut tehnyt itsellensä ystäwiä wäärästä mammonasta,

mutta se oli liika--myöhäistä.

Isännän tauti kiihtyi nyt kahta ankarammaksi ja alkoi lähetä loppuansa.

Sairas alkoi hourailla ehtimiseen: "laskekaa kaswut tarkkaan!--Ei, ei

se tullut nyt oikein, wiimeinen päiwä jäi ajan laskusta pois ja siis

kaswutta.--Eeei--en minä anna sinulle rahoja lainaksi, sinulla on

huonot takausmiehet--ja sinä sitten! millä sinä welkasi maksat, joka

olet aiwan tyhjä mies kuin russakka--ei, ei, menkää, menkää tiehenne!

Ei minulla ole teille antaa jywiä, waikka paikalla nälkään kuolisitte!

Mitäs tyhjää--olisipa sekin wiisasta, että antaisin ruoan pois omasta

suustani...! Oih! täällä on semmoinen pakotus ... mutta kuulepas sinä

siinä: paljonkos annat hywäntekiäisiä, niin annan sinulle rahoja

lainaan? sinulla on kelpo takausmiehet ... woi, woi kuinka polttaa--

rahani! rahani! tuo lurjus ei jaksanut maksaa kaikkea kaswua--woi, woi,

auttakaa, auttakaa!----"

Tuommoisia houraili sairas toisin ajoin ja wäliin oli hän aiwan

tunnotonna ja puhumatonna. Useampia wuorokausia oli hänen tilansa

tuommoinen, mutta sitte hän waipui tunnottomuuteen pariksi

wuorokaudeksi. Ei hänessä nyt näkynyt enää muuta elon merkkiä kuin

heikko hengityksen hohotus. Yht'äkkiä rupesi hän käsillään koperoimaan

ympäriltänsä ja näytti pyrkiwän ylös. "Rahani, rahani!" äännähti hän

korisewasta rinnastaan! Kolkko oli tuon wiimeisiä henkiään wetäwän ja

kohta ijankaikkisuuteen menewän miehen wiimeinen äännähdys, joka kuolon

kouristamasta rinnasta, kumisewana ja sammaltawana lähti niinkuin

haudasta. Hänen wiimeisenä lauseenansa oli tuo wäärä mammona, jonka

eduksi hän oli niin paljon pyrkinyt. Tänne oli se nyt jättäminen ja

itsensä meneminen Jumalan eteen kenties hywin köyhänä, tekemään lukua

hallituksestansa. Kenties moni täällä köyhempi teki tuon saman matkan

rikkaampana ja rohkeammassa turwassa kuin Linnalan isäntä;--emme huoli

tuomita, sanomme waan: kenties, kenties!--

Kun sairas oli nuo wiimeiset sanansa lausunut, walahti hän raukeaksi

wuoteellansa, hengenweto alkoi harweta, leuka jäi alas ja elämä oli

hänen jättänyt.

Waimonsa ja tyttärensä Kaisu seisoiwat muiden muassa hänen wuoteensa

wieressä, silloin kun hän puhalsi wiimeisen henkensä, mutta kummankaan

silmiin ei tullut kyyneleitä! Waimonsa ei ollut wielä koskaan

wuodattanut kyyneleitä hellien sydämen tunteiden waatimuksesta, sillä

niitä tunteita ei hänellä koskaan ollut, mutta sydämen katkeruuden,

wihan ja kiukun kyyneleitä, oli hän kyllä usein wuodattanut. Entä ne

toiset silmät? Kowaksi, kuiwaksi oli niidenkin silmien, tarpeessa niin

runsaswetinen lähde--sydän--jo lapsuudessa kuiwanut, niinkuin jo wähän

ennestäänkin tiedämme. Hänessä ei ollut herätetty eikä kehitetty eloon

niitä tunteita, jotka ihmisen tekewät onnettomuudessakin niin

onnelliseksi. Lapsuudesta pitäin oli hän opetettu tuntemaan ja

tietämään, että hän on mahdottoman--rikas, ettei heitä ole kuin kaksi

perillistä ja että wanhempien kuoleman jälkeen jää kaikki omaisuus ja

rikkaus heille; sen tunsi ja tiesi Kaisu liiaksikin hywin.--Nyt kuolee

toki isä jo, ja tuo suuri perintö luiskahtaa kohta aiwan omiin käsiini.

Toinenkin perillinen--sisar, sairastaa samanlaista tautia kuin isä ja

warmaan hänkin kohta kuolee ja tuo rikkaus ja loisto tulee kaikki

minulle ja silloin--silloin ... kenties hän ajatteli niin isänsä

kuolinwuoteella--kukapa hänen tietää, mutta warma waan oli se, että

hänen silmänsä oliwat aiwan kuiwat, siis sydämensäkin liikkumaton!

Mitäpä siinä oli, isäntä oli nyt kuollut. Häntä ei toimitettu heti

hautaan, sillä hänelle kumppaniksi odotettiin Liisua. Olisi tullut,

näette, aika kalliiksi pitää kahdet hautajaiset likitysten, sentähden

pidettiin isännän ruumista maan päällä niin kauan, että saataisiin

Liisunkin peijaat samassa ja niin päästäisiin puolta wähemmällä

kulungilla! Se toiwo ei pettänytkään jälkeen jääneitä tawaran

säästäjiä, sillä Liisu kuoli todellakin jonkun ajan perästä. Nyt ei

ollut muuta tehtäwää eikä mitään odotettawaa, waan ruumiit laitettiin

hautaan ja sen toimen tehtyä pidettiin suuret peijaat, molemmille

yhdessä, ja niin saatiin "kaksi kärpämä yhdellä lyönnillä".

Kahden jäiwät Linnalaan nyt emäntä ja Kaisu. He oliwat muiden nähden

surewinaan wainajia, mutta sydämessään oli heillä suloinen ilo ja

tyytywäisyys elämänsä nykyiseen kohtaloon. Niinhän sen pitäisikin olla,

että ihminen tyytyisi siihen, mitä wielä Jumala paneekin päällemme, ja

että ottaisimme wastaan sen lapsen ilolla, jos waikka kuorma tuntuisi

wielä raskaaltakin. Mutta oliko Linnalan emännän ja Kaisun tyytywäisyys

ja ilo oikeaa? Ei, sillä tyytywäisyys tuli heille siitä, kun he nyt

pääsiwät näkemästä waiwaa noista kahdesta sairaasta, joista ei heille

enää moneen aikaan ollut mitään hywää, waan paljon wastusta, kiusaa,

waiwaa ja--kulutusta. Nyt oliwat kaikki nuo epäkohdat yhdellä itkulla

poistetut ja siitä heidän tyytywäisyytensä! Nykyinen ilonsa tuli taas

siitä, kun kaikki rikkaus, kaikki tawara oli nyt heidän kahden. He

tunsiwat sen niin warmaan omaksensa, ett'ei mikään woima ja walta

woinut heiltä sitä pois riistää; he tunsiwat saaneensa nyt niin ison

woittokaupan, ett'eiwät he ennen koskaan olleet tawaroillensa saaneet

niin äkkinäistä ja runsasta lisäystä, ja melkeinpä äiti ja tytär

kadehtiwat salaa toisiltaan tuota wäärää mammonaa.--

Linnalassa oli jo isäntä=wainajan aikana ollut monta wuotta

palweluksessa eräs Matti=niminen renki, hän jäi taloon wielä isännän

kuoltuakin. Matti oli kaikin puolin kelpo nuorukainen. Hän oli

kunnollinen työmies ja pystyi kaikkiin töihin sekä ulkona että sisällä.

Hän oli jo isäntä=wainajan kitumisen ja sairastamisen aikana johtanut

kaikki talon työt ja muut talouden toimet, ja kaikki menestyi hywin.

Hän se oli, joka isäntä=wainajan jälkeenkin johti ja hoiti talouden

toimet. Matti oli tasainen, hiljainen ja siiwo luonnoltansa, eikä

hänellä ollut mitään pahoja ja riwoja tapoja; se waan oli paha, että

Matti=rukka oli--köyhä. Kylässä aljettiin yhtenänsä kuiskaella, että

Matista tulee Linnalan isäntä, eikä kukaan järjellinen ihminen

kadehtinut tuota Matin luultua onnea, sillä he tunsiwat hänen kelpo

nuorukaiseksi. Emme woi kieltääkään, ett'ei Matilla ollut salainen

ajatus siihen suuntaan pyrkiä ja Kaisussakin hawaittiin taipumusta

kallistumaan sinne päin. Mutta auta armias, kun Linnalan emäntä sai

tuosta tiedon; silloin oli Matti ja Kaisu pulassa. Matin ajoi emäntä

paikalla pois talosta ja Kaisu sai semmoista löylyä, että se piisasi.

"Wai semmoisen leipäkoin, köyhän ja nälkäisen rotan sinä keinottelisit

meidän taloon. Minä olen itaruudellani ja tarkkuudellani tehnyt talon

ja koonnut tämän rikkauden ja työlläni ja toimellani kaikki pystyssä

pitänyt, ja siten, waiwaa nähden, työllä ja tuskalla estänyt sinun

tielle joutumasta, ja sinä tekisit sen, että ottaisit kerjäläisiä tähän

minun waiwani päälle mässäämään ja laiskottelemaan! Hm! Eipä wähää!

Kylläpähän minä tiedän, miten siinä käwisi, kun saisit tehdä pääsi

mukaan: ensin tulisi taloon yksi kerjäläinen ja se wetäisi joukon

toisia perässään; sillä arwattawahan se on, että äijän ja ämmän hän

taljaisi heti tähän, ja niin olisi talomme pian syöty puulle puhtaalle

ja me molemmat tiellä! Kauniisti mietti lapsi palkita wanhempansa

suuria waiwoja! Ihmisellä on tarjona waikka minkälaisia naimisia, ja

tuommoisia miettii! Luulisi tuota ihmisen kunniankin jotain maksawan,

ettei itseänsä ja kunniaansa waihda renkiroistoon; hyi! Ei ajatustakaan

sinne päin, ja sen sanon minä," porisi ja sätti Linnalan emäntä

tyttärellensä.

Kaisu ei puhunut eikä wastannut mitään tuohon äitinsä saarnaan. Hän oli

nyt itsekin tullut tuntemaan kuinka alas hän jo oli itsensä antanut;

äidin saarna oli waikuttanut. Ylpeydellä tunsi hän nyt uudelleen suuren

rikkautensa ja hän huomasi sen hirweän suuren erotuksen, mikä oli hänen

ja Matin wälillä. Hän katui katkerasti, kun hän oli senkään werran

antanut sijaa sydämessään noin halwoille ajatuksille, ja koki kaikin

tawoin wieroittaa niitä pois mielestänsä.--Kenties oliwatkin nuo Kaisun

mielipiteet Matista ainoat ajatukset, ainoa taipumus koko Kaisun

elämässä, jotka sisällisen totuuden tunnon tuottamina waatiwat

ehdotonta tottelemista; mutta ei hän totellut sitä ääntä--hän ei saanut

totella! Olisikohan hän totellut sitä sisällistä ääntä, sisällistä

tunnettansa, jos ei äitinsä olisi häntä niin kowin estellyt sitä

tottelemasta? Kenties. Helppo oli Kaisun waipua takaisin entiseen

sydämen kowuuteensa, sillä kowaksi oli tuo sydän paadutettu jo

lapsuudessa, wäärän mammonan tunnottomassa pätsissä!

Matti meni pois talosta, niinkuin häntä pahoilla sanoilla oli

käskettykin, eikä hän näyttänyt ollenkaan nurkuwan tuota elämänsä

häpäisewää kohtaloa. Jonkun ajan kuluttua nai hän erään siewän ja

siweän piikatytön ja pian hawaitsi hän, että wäärä mammona oli hänenkin

wähällä wietellä wäärälle uralle, sillä hän nyt sai wasta tuta oikeaa

sydämen rakkautta. Matti rupesi waimonsa kanssa perustamaan torppaa,

jonkun kylän talon takamaalle ja ennen pitkää tuliwat he hywästi

toimeen, sillä molemmat oliwat oppineet tekemään työtä.

Wankka oli myös Ruokolan talo. Ei kukaan wanhoistakaan ihmisistä

muistanut sitä sen pienempänä eikä köyhempänä. Ruokaa ja rahaa oli

Ruokolassakin ja muuta hywyyttä niin paljo, että se haki wertojaan

maassa. Wankka oli Ruokolankin kartano, niin että monessa rusthollissa

olen nähnyt heikommat huoneukset. Wankka oli karja, wankat kalut ja

aseet, kaikki wankat. Suurilukuinen perhe asui tuossa wankassa talossa

ja hekin oliwat--wankkoja. Suuria ja pulskeita oliwat Ruokolan miehet

ja pojat. Talo oli wanhoista ajoista asti ollut aina wäkirikas ja paljo

oli wäkeä siinä nytkin. Talossa oli kaksi wanhaa weljestä ja

kummallakin heillä oli useampia poikia ja tyttäriä. Syntyipä katsoa

jonakuna talwi-iltana, kun kaikki wäki oli kotona, tuon talon hommaa ja

hyörinää, kuinka he työskenteliwät puhtaissa, siisteissä huoneissa,

kirkkaan takkawalkean loimossa. Waimot ja tytöt kehräsiwät, että

rukkien rattaat meniwät yhtenä sawuna ja siitä syntyi jotenkin kowa

yksitoikkoinen surina. Nuorimmat karstasiwat yhdelle osalle kehrääjistä

sykäröitä ja sitä nuoremmat hoiteliwat itseänsä pienempiä. Yksi osa

miehistä weisteli takkawalkean walossa työkalujensa raaka=aineita ja

toiset wähän taampana seisoiwat höyläpenkkiensä ääressä ja pärewalkean

walossa walmisteliwat mikä mitäkin talouden tarwekalua. Yhdellä tuossa

on walmistumaisillaan pari siewiä ja somia tuoleja, toisella pari

siewiä länkejä, tuolla nuorella miehellä tekeillä--kätkyt ja siitä

arwaamme, että hän on nykyaikoin nainut. Mutta mitäs tuo mies tuolla

tekee? ai! keinu=tuolia! Siitähän woimme päättää, että talossa

ymmärretään jotain elämän mukawuudestakin. Ja tuossahan pukartaa kaksi

pientä poikastakin! Mitähän heillä on mielessä?--Oikein! toisella on

rullatuoli, toisella kuontalolapa tekeillä, ja nyt ymmärrämme, että

noiden miesten kätewyys on sen ansio, kun he jo nuorena harjoittawat

itseänsä siihen. Tuo työteliäisyys ja toimeliaisuus jo kaukaisista

ajoista asti lienee synnyttänyt sen warallisuuden, siisteyden, hywän

järjestyksen ja sopusoinnun, jota kaikkialla ilmestyy talossa.

Kaikki Ruokolaiset oliwat kylässä erinomaisessa arwossa pidetyitä. Ei

niitä pitoja kylässä ollut, joissa eiwät he olisi olleet, naiset

kokkeina ja miehet kenkkäreinä. Nuorten naimiskaupoissa oli aina joku

Ruokolainen puhemiesnä eikä yhdetkään ristiäiset tuntuneet

ristiäisiltä, jos ei joku Ruokolan parikunnista ollut kummeina, ja

kaikissa kylässä pidettäwissä häissä oliwat nuoret Ruokolaiset aina

nuodemiehinä ja morsianpiikoina; jos ruumis oli haudattawa, oliwat

wanhat Ruokolaiset kantamassa, jos haudattawa oli wanha, ja Ruokolan

pojat kantoiwat kaikki kylän nuorena kuolleet wiimeiseen lepoonsa.

Noin paljo kunniaa oli heillä kyläläistensä kesken, eiwätkä he sitä

suotta saaneetkaan. Kauneita, pulskeita ja siiwoluontoisia ihmisiä

ollen, oliwat he wielä päälliseksi rikkaita, joka ihmiselle antaa niin

paljon arwoa tässä maailmassa. He eiwät käyttäneetkään rikkauttansa

saiturein tawalla, waan rento elämä oli heillä kaikinpuolin. Heillä oli

wierashuoneet kaikin puolin hywässä kunnossa ja wieraita ottiwat he

mielellään wastaan, pitäen sen kunnianaan, kun saiwat heitä kestitä.

Tosin kuului heidän korwissaan hywältä, kun wieras lausui mielistelewiä

lauseita talon ja sen asukasten hywin woinnista; mutta eihän tuo ole

mikään kumma, sillä kenellepä se soitto ei hywää tekisi. Heillä olisi

jo monta wuosikymmentä ollut maamme enimmän aikaa elänyt sanomalehti,

joka seikka lajillaan myös herätti kyläläisissä kunnioitusta heitä

kohtaan. Ruokolaiset oliwatkin kyllä hywäntahtoisia kyläläisilleen

selittämään ja jakamaan sanomalehdestään saatuja tietojansa, johon

pitopaikoissa tarjoontui heille erinomaisen hywä tilaisuus. Koko idän

tietowarasto perustui sillä tawalla noiden Ruokolan sanomalehtien

nojalle ja jos tuli kysymys jostain asiasta, kuultiin kohta puhujain

joukosta ääni: "niin ja niin kuuluu olewan Ruokolan awiiseissa." Siitä

aiwan helposti johtui, että olemattomatkin asiat koetettiin noilla

Ruokolan "awiiseilla" pystyynsaattaa.

Kun olemme nyt hätäpikaa tulleet tuntemaan Ruokolaisia ulkoa ja sisää,

heitämme heidätkin tällä kerralla siihen, ja rupeamme erikseen

tarkastelemaan talon toisen wanhemman weljen Asari=nimisen pojan elämän

kohtaloita.

Asari oli kookas, uljas ja pulskea, täysi=ikäinen poika. Hän oli

luonnoltansa hiljainen ja siiwo, ja moni kylän neito loi häneen

halukkaita silmäyksiä. Hän olikin kunnioitettu kyläläisten kesken ja

jotenkin tiedonhaluinen. Hän hankki usein itsellensä hyödyllistä

kirjallisuutta lukeakseen, mutta wanhat miehet eiwät tuota

tieteilemishalua katselleet juuri hywillä mielin, sillä he arweliwat

kaiken muun tiedon liialliseksi, paitsi mitä heidän awiisinsa woiwat

antaa. Kristillisen ja siiwon kaswatuksen saaneena, oli Asari

todellakin kaikinpuolin miellyttäwä ja toiworikas nuorukainen.

Kun Linnalan Kaisu nyt oli melkein yksin niin mahdottomien rikkauksien

perillinen, niin hänelle ilmestyi myös mahdoton paljous kosijoita.

Kaikki oliwat rikkaita taikka muutoin jollain tawalla loistawia, sillä

köyhät ja alhaiset eiwät tulleet tässä kysymykseenkään.

Ruokolassakin oli pitkät ajat kannatettu suwun kunniaa ja talon

warallisuutta rikkailla naimisilla. Se olikin menestynyt, sillä

saattaahan rikkaissakin olla kelpo ihmisiä. Ruokolaiset oliwat

naimisissaan katsoneetkin samassa sydämensä waatimuksia kuin

warallisuuden karttumistakin; silti oli se menestynyt. Mutta

ajanpitkään oli se menetystapa kiinnittänyt heidän ajatustapaansa siinä

asiassa hieman wääriä mielipiteitä. He luulotteliwat näet, että

rikasten ei sowi naida muita uin rikkaita, eli niinkuin he sanoiwat:

"ihmiset ihmisiä, ja piiat, rengit toisiaan." He wäitteliwät, waikka

kyllä siiwosti, että kyllä kait rakkaus tulee jäljestä, kun kerran

yhteen tullaan; waikk'ei sitä alussa olisikaan. Se ajatustapa teki sen,

ett'eiwät Ruokolaisetkaan pitäneet köyhää ihmistä siinä arwossa kuin

rikasta, waikka kuinkakin kunnollinen hän olisi ollut. Mahdottoman

siiwoja kun oliwat, ei tuo halweksiminen heissä tullut juuri monesti

näkywiin eikä kuuluwiin, ei julkisesti silloinkaan. Mutta kun tuli

pitempi keskustelu ihmisten sisällisestä ja taloudellisesta tilasta,

pilkisteli tuo pahankurinen, ihmisiä halweksiwa kurjuus ehtimiseen

heidänkin sydäntensä akkunoista.

Niiden ajatustapojen ja mielipiteiden hedelmä oli sekin, kun Asarin isä

käski poikansa eräänä iltana kamariinsa kahdenkesken. Asari oudostui

tuosta kowin, sillä sitä ei ollut isä koskaan ennen tehnyt.

"Etkö ole ajatellut ruweta naimaan?" kysyi isä, kun oliwat tulleet

kahdenkesken.

"Miksi, isä, sitä kysytte? kysyi Asari punastellen ja hämmästellen,

sillä hän ei ollut ennalta aawistanut semmoista keskustelua.

"Nyt olisi niin kowin hywä tilaisuus sinulla siihen", sanoi isä.

"Missä?" kysyi Asari, yhä punastellen.

"Linnalassa."

Nyt wasta Asari=rukka punaiseksi lensi. Hän ei tiennyt mitä piti tuohon

wastata. Hän koki siloitella istuintansa ja hieroa käsiänsä ja katsella

sinne tänne; sisällinen taistelu näkyi riehuwan tuolla kärhennetyssä

sydämessä ja kaikista näkyi, että isä oli johonkin arkaan paikkaan

koskenut.

"Minä en pidä Linnalan Kaisusta", sanoi Asari wiimein.

"Ahaa! Eikö sen pahempia? Se ei olekaan niin waarallista, jos et

hänestä pidäkään ensi alusta; kyllä hän tulee hywäksikin mielestäni,

kun kappaleen aikaa olette yhdessä", sanoi isä yhtäkaikkisesti.

"Tuo Mäntylän Taawa on minusta niin mieluinen", sanoi Asari ujosti ja

punastui wielä kahta punaisemmaksi entistään.

Asari oli nyt tunnustanut isälleen salaisuuden, joka oli hänen

sydämessään liikkunut. Asarinki sydämessä oli herännyt luontainen

totuuden ääni ja hän tunsi, että se ääni oli oikea, jonka oikeutta

hänen tuli puolustaa isänsä edessä. Hän ei ollut tuota tunnettansa

ilmoittanut wielä kenellekään, ei Mäntylän Taawallekaan, ja yhtäkaikki

katsoi hän tarpeelliseksi sitä puolustaa, sillä se näytti nyt olewan

waarassa.

"Mäntylän Taawa! Mitä luulet hänen kanssaan saawasi? Köyhä, pieni ja

welkainen talo on Mäntylä ja monet owat Mäntylän isännän lapset.

Ajattele!--Useat owat myös omat weljesi ja setäsi pojat; ei tätä niin

paljon osaksi tule, kun meidät aika jättää. Teidän tulee itsenne

hankkia lisää, jos mielitte kunnialla päästä tämän maailman läwitse;

mutta tuota lisää omaisuudellensa ei saada mitenkään pikemmin kuin

edullisen naimisen kautta. Tuommoinen talo ja omaisuus kuin Linnala on,

joka sitte tulisi kaikki sinun haltuusi ja kotoa saisit wankan perinnön,

lähtiessäsi Linnalan isännäksi, eikö kelpaa?" esitteli isä pojallensa.

Asari, Asari! Älä tottele tuota ääntä! Waikka se on lähtenyt oman hywän

isäsi suusta, niin se ei ole oikea ääni, sillä enemmän tulee kuulla

Jumalaa kuin ihmisiä, ja se se on nykyisessä asiassa jumalallista

ääntä, jonka tunnet omassa sydämessäsi. Seuraa sitä! Ei sen

totteleminen tuota sinulle wahinkoa. Kenties, jos tuo isäsi neuwon

totteleminen tuottaisi sinulle äärettömän, arwaamattoman wahingon,

niin--kenties?

Kumpaa ääntä Asari totteli?--Isänsä! Hän rupesi miettimään tulewaa

asemaansa. Ahkerasti hän wertaili rikkauden ja köyhyyden keskinäisiä

suhteita ja kummallisen erotuksen hawaitsi hän nyt niistä: toista oli

olla ihmisen käskijänä kuin käskettäwänä, toista antajana kuin anojana,

toistapa wielä oli olla yleisesti kunnioitettuna kuin ylönkatsottuna.

Toista, toista oli kaikilta tahoilta katsottuna olla tässä maailmassa

rikkaana kuin köyhänä. Mutta eräs "toista" oli wielä, jota ei Asari

huomannutkaan ottaa lukuun tuossa elämän wertailewassa katsahduksessa,

nimittäin: oliko toista sitoa itsensä, suurien rikkauksien ohessa,

kiinni semmoiseen elämän kumppaniin, jonka sydän oli--kylmä, jota ei

saattanut rakastaa, jonka näkeminenkin jo waikutti sen, että weri

seisahtui ja sydän tunsi kammoa ja inhoa--niin: oliko se toista kuin

jos olisi yhtynyt semmoiseen kumppaniin, jota sydän niin toiwoi ja

halusi, jonka muisteleminenkin teki jo sydämen niin lämpimäksi ja

elämän niin hauskaksi, waikk'ei hänen rinnallaan olutkaan kultawuoria

eikä muita rikkauksia, ei muuta kuin--lempeä sydän, mutta se sydän

olisi niin lämpöinen ja pehmeä. Tuo "toista" se oli, jota Asari ei

huomannut, sillä hänen oli soaissut--wäärä mammona.

Asari koetti ajatuksissaan nyt asettaa itsensä Linnalan isännäksi ja

hän huomasi, että silloin olisi hänellä olemista: silloin olisi

hänellä rikkautta, hywiä päiwiä, ja maine ja kunnia tulisi itsestään.

Tuo tunto ja tieto teki Asarin mielestänsä jo kahta wertaa korkeammaksi

entistään. Hän kuwaili mielessään, kuinka häneltä, Linnalan isäntänä

ollessaan, anottaisiin, pyydettäisiin ja waikusteltaisiin minkä mitäkin,

kuinka häntä rukoiltaisiin ja noudateltaisiin melkein joka

tilaisuudessa ja kuinka hänellä olisi aina tarjona tilaisuus runsaasti

lisätä jo ennestäänkin suuria rikkauksiansa. Noita miettiessään tunsi

Asari semmoisen tyytywäisyyden ja onnellisuuden, ett'ei hän luullut

muuta tarwitsewansa. Näiden Asarin mielestä niin autuaallisten ja

onnellisten ajatusten ja tunteiden seasta liepahti tosin usein esille--

Mäntylän Taawa hänen ajatuksiinsa, mutta ei, ei--hän on yllä lempeä ja

ystäwällinen, mutta hän on niin--köyhä; ei hän sowi. Olipa toinenkin,

joka tuossa mammonan hurmaamassa liehkeessä astui Asarin mieleen. Se

oli--Linnalan Kaisu, jota hän koetti asettaa rinnallensa rikkauksien

kanssa. Oi kuinka kylmältä kyllä tuntui tuo ajatuksissa tehty sowittelu

Asarin sydämessä, mutta olihan Kaisulla tawaraa, jota ei Taawalla

ensinkään ollut ja "kyllähän Kaisukin tulee hywäksi, kun kerran yhteen

tulemme, sanoi isäkin", niin ajatteli Asari.

Asari oli tehnyt nyt tulewalle elämällensä tärkeän ratkaisewan

päätöksen. Linnalan suuret tawarat oliwat nyt syösseet syrjään

sydämestä ne ihmiselliset ja hellät tunteet, joita hän oli jo enemmän

aikaa tuntenut Mäntylän Taawaa kohtaan. Niiden sijaan oli nyt astunut

rikkaus, loisto, kunnia, maine; mutta Linnalan Kaisu ei sinne

julkisesti astunut. Hän seurasi waan noita Asarin lempiwieraita

kaukaisena, kylmänä wieraana, joka ei ohi päässyt lähitienoillekaan

muussa tapauksessa, mutta tawarainsa lähestyessä ja mennessä Asarin

sydämeen, täytyi hänellekin olla tie auki.

Seuraawana aamuna puki Asari yllensä pyhäwaatteet ja lähti johonkin,

mihin, sitä ei kukaan tiennyt. Mutta isä tiesi aiwan hywin, mihin pojan

tie weti, ja hän ilosta oikein hykersi käsiänsä, siitä kun hän oli

woittanut niin loistawalla tawalla. Hän tunsi tehneensä wanhimpana

hywän ja toimellisen työn, kun hän oli turwannut lapsellensa tämän

elämän tulewaisen toimeentulon. Hän ei epäillyt ensinkään, ettei

Linnalassa otettaisi ilolla wastaan hänen poikansa tarjoomusta, ja

hänkin piti jo Linnalan rikkauksia melkein omaan perheesensä kuuluwana

ja kaksinwerroin tunsi hän Ruokolan arwon kohoawan.

Niin, Linnalaanhan Asari nyt meni kosimaan, silloin kun hän lähti

kotoansa pyhä=waatteissa. Hän toimitti heti asiansa ujostelematta.

Sisällinen, waikka tällä kerralla salainen riemu tuli nyt Linnalan

emännän ja Kaisun sydämiin, sillä he oliwat jo pitäneet kauan salaista

toiwoa Asarista. Sekä äiti että tytär otti hänen tarjomuksensa

ilomielin wastaan ja kauppa tehtiin. Kumminkin emäntä hywin warowasti

kysäsi ennen asian päättymistä, paljonko Asari saisi kotoaan

lähtiessään, jos hän tulisi heille wäwyksi, johon Asari antoi emännälle

hywin tyydyttäwän wastauksen, ja niin ei sekään estänyt asian

menestymistä. Salaa katseli nyt Asari Linnalan kaikenpuolista uljuutta

ja kaikissa näkywää taloudellista, wankkaa perustusta. Tuohan kaikki

oli kohta tulewa hänen omaksensa, oman mielensä mukaan hallittawaksi,

ja hän iloitsi sydämessään suuresta woitostansa. Kylmältä tuntui tosin

Kaisu nyt niinkuin ennenkin Asarille, mutta hän ajatteli waan

mielessänsä, "kyllä kait se wielä kaikki tulee hywäksi."

Ensi pyhänä kuulutettiin Ruokolan Asari ja Linnalan Kaisu. Kylässä ei

tuota pidetty kummanakaan, niinkuin useasti muulloin, silla sekä

sulhanen että morsian oliwat rikkaita ja rikkaathan soweltuwat niin

hywästi yhteen. Olipa kuitenkin eräs, jonka rinnasta puhkesi raskas

huokaus tuon uutisen kuultuansa ja hän oli Mäntylän Taawa. Waikk'eiwät

Asari ja Taawa olleet kumpikaan sanallakaan ilmoittaneet toisillensa

tunteitaan, oliwat he kumminkin kahdenpuolin huomanneet, että heidän

sydämensä puhuiwat niin lämmintä ja pehmeää lemmen kieltä. Nyt oli

Taawan lempi kadottanut wastimensa; siitä tuo huokaus. Taawa kantoi

mykkänä, nöyränä, kärsiwällisesti sydämensä ahdistuksen; hän tunsi

itsensä nyt niin halwaksi, pieneksi ja köyhäksi Asarin rinnalla, että

hän oikein häpesi entisiä turhia ajatuksiansa. Mäntylän Taawa ei

ottanut sittemmin wastaan yhtään kosijaa, sillä hän tunsi selwästi

sydämessään, ett'ei siinä ollut sijaa kenellekään muulle kuin yhdelle,

ja se oli nyt--kadotettu.

Niin, mitäpä siitä. Asarin ja Kaisun kuulutukset käwiwät laillisessa

järjestyksessä ja Kaisu piti morseuttansa niin tyytywäissä walmistellen

siten suuria tulewia häitä.

Eräs ystäwä kysyi ensimäisen kuulutuksen jälkeen Asarilta: "pidätkö

sinä todellakin Kaisusta?"

"Ei, en minä hänestä huoli yhtään", wastasi sulhanen peittelemättä.

"Kuinka se on ymmärrettäwä? Miten sinä sitte saatat mennä hänen

kanssaan naimisiin, kun et pidä hänestä?" uteli ystäwä.

"Hänellä on rahoja ja muita rikkauksia", wastasi Asari alakuloisesti.

"Kylmä on kulta kumppaniksi", sanoi toinen.

"Kyllä se wielä hywäksi tulee, kunhan kerran yhteen tulemme", sanoi

Asari entisellä luulo=uskollaan.

"Minä soisin, että niin käwisi, mutta minä toiwon ja pelkään", sanoi

ystäwä, joka näytti maailmaa tutkineen useammalta taholta kuin Asari.

"Mitä toiwot ja pelkäät sinä?" kysyi Asari, ikäänkuin waatien

selitystä.

"Toiwon että niin käwisi ja pelkään ett'ei niin käy", sanoi ystäwä:

"Joutawa pelko ja toiwo! minä näytän sinulle, ystäwäni, että

kummankinlaatuiset huolesi siinä asiassa owat olleet ihan

tarpeettomat", sanoi Asari wakuuttawasti ja wähän närkästyksissään.

"Saat uskoa, ystäwäni, että minä kaikesta sydämestäni suon niin käywän!"

sanoi tuo Asarin ainainen, myös wielä naimaton ystäwä, ja niin

ystäwykset erkaniwat.

Tuo pieni keskustelu oli tapahtunut ulkona taiwaan kannen alla,

laihopellon pientarella, sillä kesä oli nyt ihanimmallaan. Heti kun

Asari oli Linnalan Kaisun kanssa ensikerran kuulutettu, huomasi

yllämainittu ystäwä, että Asari tuli aiwan eriluontoiseksi.

Ennestäänkin oli hän hiljainen ja harwapuheinen, mutta nyt oli hän

muuttunut wieläkin hiljaisemmaksi ja harwanpuheisemmaksi. Hän haki aina

yksinäisyyttä niin paljon kuin waan woi ja kun hän sitä sai, waipui hän

sywiin ajatuksiin, katsoa tuijottaen yhteen ja samaan paikkaan

katkeamatta, siksi kun joku tapaus hänen siitä hawautti. Tuossa

asemassa puhkesi hänen rinnastaan tawasta sywä, kumisewa huokaus. Sen

oli hänen ystäwänsä huomannut ja hän alkoi aawistaa, ett'eiwät Asarin

sisälliset asiat olleetkaan aiwan oikeassa. Ystäwä tapaili usein

Asaria, saadaksensa kahdenkesken puhutella häntä, siten saadaksensa

selwän hänen sisällisestä tilastansa, mutta se ei ollut ennen

onnistunut kuin äsken laihopellon pientarella. Ystäwän tarkoitus oli

saada Asari luopumaan ajoissa pois noin alussa jo niin sywää

synkkämielisyyttä aikaan saawalta tieltä, jos nimittäin hänen uusi ja

tärkeä elämän askeleensa olisi siihen syynä. Mutta, niinkuin jo

tiedämme, Asarin puoleksi närkästynyt puhe teki kerrassaan tyhjäksi

ystäwän yritykset.--Silloin kun ystäwykset tapasiwat toisensa pellon

pientarella, oli Asari menossa Linnalaan, johon hän lähtikin, kun

erkaniwat toisistaan. Ystäwä katsoi hänen jälkeensä surullisesti, sillä

waikka Asarin puhe oli ollut niin jäykkää laatua, ei kuitenkaan ystäwän

huoli hänen sisällisestä tilastansa tullut sillä poistetuksi. Hän

katsoi niin kauan kuin näki Asarin jälkeen, kuinka tämä meni Linnalaa

kohden, ja sitten kun hän katosi näkywistä, huoahti ystäwä: "woi, woi

Asari! Sittekin minä wielä pelkään".--

Jonkun wiikon kuluttua tuosta tapauksesta oli Linnalassa paljo puuhaa.

Siellä leiwottiin, pantiin olutta, keitettiin ja paistettiin.

Wiikkokausia oli monta kokkia siellä yötä päiwää palawissa päin

ähkäilleet ja puhkailleet, pyörineet ja pyörineet. Ei tarwinne

lukijalle mainitakaan, että Linnalassa nyt walmistettiin suuria häitä,

sillä paikkakunnan rikkaimmat ja kuuluisimmat nuorikot oli nyt pantawa

ikuiseen liittoon keskenänsä--ikuiseenko?--niin, ikuiseen. Häihin oli

kutsuttu paljon wieraita, kaikki uljaita ja arwokkaita. Morsianpiiat ja

sulhasen nuodemiehet oliwat walitut kylän arwokkaimmista nuorukaisista;

olipa odotettawana loistawat häät, loistawine wieraineen.

Hääpäiwä tuli. Etimpänä asuwat pojat ajoiwat hewosilla, joku määrätty

neito aina kumppaninaan, sillä niin oli maakunnan tapa, mutta lähempänä

olewat samoiliwat juhlawaatteissaan pitkin teitä ja wainioita suurissa

parwissa Linnalaa kohden, pojat kantaen neitojen myttyjä, ollakseen

siten "morsian=piikojen kyytimiehiä".

Nyt oli kaikki hääwäki jo kokoontunut Linnalaan; ei puuttunut enää

muita kuin pappia. Wierasten joukossa oliwat myös Mäntylän Taawa ja tuo

sulhasen ystäwä, Karilan Heikki, pienenlaisen Karilan talon

helläsydäminen, hywäntapainen ja =maineinen, tunnokas poika.

Kaikki oliwat iloisen näköisiä; erityisissä ryhmissä ja parwekkeissa

keskusteliwat he minkä mitäkin asiaa ja iloinen nauru tawasta osoitti

jossain wäki=puskassa, että keskustelua oli osattu hywin johtaa. Nuo

keskustelewat ihmisparwet oliwat enimmiten ulkona, sillä, niinkuin

tiedämme, oli silloin kesän ihanin aika. Toiset seisoiwat ryhmissä päin

yhteen pihalla, toiset käyskeliwät huoneitten ympäristöllä olewilla

kedoilla ja pientareilla, toiset taas oliwat walinneet itsellensä

jonkun kauniin aseman, jossa osa istui nurmella ja osa loikoi pitkää

pituuttansa. Oliwatpa he missä oliwatkin, kaikkialla kuului waan

iloista puhetta ja naurun hohotusta. Kaikki Ruokolankin wäki oli siellä

paraassa miessä--sepä nyt on tietty. Asarin isä ei joutanut ottamaan

osaa muun hääwäen wilkkaisiin ja hupaisiin keskusteluihin. Hänellä oli

kyllin työtä käwelemisestä ympäri huoneita, pää pystyssä ja molemmat

kädet seljän takana, Linnalan suurien rikkauksien katselemisesta ulkona

sekä sisällä, jotka tuossa paikassa oli joutuwat hänen poikansa käsiin,

ja hän oikein hekumoi siitä oiwallisesta onnenpotkauksesta, jonka hänen

sukunsa oli saanut tawaroidensa ja maineensa lisäksi.

Waikka tuo hääwäki näytti yleiseen niin iloiselta ja murheettomalta,

oli kuitenkin heidän joukossansa joitakuita, jotka eiwät näyttäneet

jaksawan ottaa osaa toisten leikillisiin puheisiin ja iloihin: sulhanen

ei ollut ensinkään iloisen näköinen. Synkkänä, kylmänä, haki hän waan

yksinäisyyttä ja kaikissa toimissaan oli hän niin yhtäkaikkinen koko

häiden ja hääwierasten suhteen, ikäänkuin hän olisi ollut ihan yksin.

Karilan Heikin aika taas meni siinä, kun hän tarkasteli ystäwänsä,

sulhasen, mielentilaa ja piti silmällä hänen käytöstänsä, sentähden

tuli Karilan Heikin asema noissa loistawissa häissä salapoliisin

kaltaiseksi. Iloton oli Mäntylän Taawankin sydän. Hän näki täydessä

walossaan jo toteentuneena kuinka hänen nuoruuden unelmansa oliwat nyt

tyhjiin rauenneet ja tunsipa hän sydämessään syynkin, joka oli turhaksi

tehnyt hänen hartaimmat toiweensa, joka oli ryöstänyt häneltä sen

haaweksitun autuuden, mikä häntä oli tähän asti pitänyt eleillä ja niin

iloisena. Hän tunsi, ett'ei tuota onnea, tuota lämmintä sydäntä ole

häneltä ryöstänyt mikään toinen wielä lämpimämpi sydän, waan kaiken sen

oli tehnyt rikkaus, wäärä mammona, ja hän tunsi ett'ei hänen oikeutensa

ollut oikea oikeus. Hän tunsi itsensä nyt niin ylönkatsotuksi,

hyljätyksi, yksinäiseksi ja orwoksi, mutta samassa myös onnelliseksi

siinä suhteessa, ett'ei hänen sydämensä ollut yhtään saastunut wäärän

mammonan wäärästä himosta. Kylmältä, kolkolta, kuolleiden haudalta

tuntui tawara ja rikkaus Taawalle ilman lämpimättä sydämettä.--Oliko

kumma, jos ei hän jaksanut olla iloinen noita tuntiessaan?

Nyt tuli pappi taloon ja koko hääwäki sai totisemman muodon. Wihkituoli

rakennettiin erääsen lakanoilla, silmikoilla ja huiweilla ylt'ympäri

puetettuun saliin. Kaikki oli walmista wihkimistä warten ja hääwäki

kokousi. Pastori seisoi wihkituolin edessä, suuri wirsikirja kädessä,

mutta sulhasta ja morsianta ei näkynyt! Odottaminen alkoi käydä

pitkäksi ja ihmiset katsoiwat toisiansa silmiin kysywästi. Tuo tila

tuntui itse kullekin tukalalta ja lewottomia liikkeitä alkoi ilmaantua

hääwäessä, samalla kuin yksi ja toinen kuiskaeli jotain toisensa

korwaan, ja samassa pyörähti heistä aina joku ulos, ikäänkuin warkain.

Sulhanen oli--poissa! Häntä oli katseltu joka huoneesta, silloin kun

piti lähteä wihille, mutta ei löydetty mitään. Silloin tuli kauhea hätä

niille, jotka asian oiwalsiwat ja häntä ruwettiin miehissä hakemaan

ulkopuolitta. Wiimein löydettiin hän nawettapihalla olewan huoneen

takaa, jossa hän oli päin seinään seisomassa ja katsoa tuijottamassa

yhteen sijaan. Hän ei näyttänyt ollenkaan huomaawan hakijain tuloa,

mutta kun häntä nykäistiin käsiwarresta ja muistutettiin hetken

tärkeästä merkityksestä, näytti hän ikäänkuin säpsähtäwän, sitten hän

loi puhuttelijaansa surullisen ja läpitunkewan silmäyksen ja kasto,

sywä huokaus puhkesi samassa hänen rinnastansa. Sen jälkeen lähti hän

muiden kanssa pois, sen enempää puhumatta.--Tuon sulhasen hukassa olon

ajan itki ja rääsäsi morsian, että oli wedeksi sulaa, ja sulhasen

löydyttyäkin meni wielä joku aika, ennenkun hän woi tyyntyä.

Nyt tuliwat sulhanen ja morsian wihkituolin eteen. Kaunis ei ollut

morsian kalliissa morsianpuwussaankaan, säännöttömine wartaloineen,

lituskaisine ja siintioine tasawärisine kaswoineen, pienine kiiluwine

silmineen ja hienoine umpinaisine huulineen. Mutta jos hänellä olisi

ollut lämpimämpi, lempeämpi ja tunnokkaampi sydän, olisiwat ne hyweet

woineet kumminkin palkita sen niukkuuden, jolla luonto oli häntä

ulkonaisessa näössä kohdellut.

Toimitus alkoi nyt ja pastori alkoi lukea wihkimälukuja. Lukkari seisoi

siwumpana pastorista, hänelläkin kädessä suuri wirsikirja, jonka hakoja

hän aukoi. Sulhasen isä seisoi taempana ja iloitsi sydämessään poikansa

onnesta. Sulhasen ystäwä, Karilan Heikki, tarkasteli sulhasen kylmää ja

yhtäkaikkista asemaa ja hänen kuultiin ääneensä, mutta hiljaa, sywän

huokauksensa perästä sanowan: "Asari rukka!" Mäntylän Taawa seisoi

muiden morsianpiikojen joukossa alakuloisen ja miettiwän näköisenä ja

hänenkin kuuli joku, tuskin kuultawasti, sanowan: "wäärä mammona!"

Pastori tuli nyt wihkiessään siihen kohtaan, jossa hän kysyi Asarilta,

tahtooko hän ottaa tämän Kaisa Linnalan awiowaimokseen. Asari ei

kuullut tuota kysymystä. Hän oli omissa mietteissään ja silmänsä

tuijottiwat niin kummallisesti. Morsian, kun hawaitsi ett'ei sulhanen

huomannut pastorin kysymystä, nykäsi häntä hiljaa käsiwarresta.

Sulhanen hawahtui nyt tuosta haaweksiwaisesta tilastaan. Hän loi

silmänsä pastoriin ja hawaitsi että pastori katsoi ja katsoi ja katsoi

häntä silmiin kysywästi. Asari oiwalsi mikä nyt oli kysymyksessä; hän

yritteli monta kertaa nyökäyksellä ja sanoilla myönnyttääksensä kysytyn

asian, mutta niska ei ollut totella tahtoa, eikä suukaan ollut tuohon

wastenmieliseen tunnustukseen mikään joutuisa, waikka se kyllä haapuili

sanoja. Wiimein kuitenkin pastorin uudistettuun kysymykseen:

"tahdotko?" nyökäytti hän koneentapaisesti päätänsä ja haudasta

tulleella äänellä wastasi monen turhan ponnistuksen perästä: "tahdon".

Sulhasta itseäänkin rupesi nyt harmittamaan, kun hän oli niin kylmä ja

yhtäkaikkinen koko asiaan nähden ja niin hajamielinen näin tärkeällä

hetkellä, ett'ei muistanut toista kättänsä, waikka nythän hän oli juuri

saamaisillaan mahdottomat rikkaudet. Hän koetti oikein pinnistämällä

koota ajatuksiansa, että woisi pysyä nykyisessä tehtäwässään kiinni.

Mutta jos kuinkakin hän olisi koettanut, hajosiwat ne kuitenkin wäkisin

ympäri maailmaa, ja aina waan häämöitti tuo hämärä tulewaisuus, tulewan

rikkauden ylitse hänen mielessään mustana, synkkänä ja pelottawana.

Nyt tuli se aika wihkimisessä, jolloin pastori rupesi wihittäwiä

wannottamaan.

"Minä Asari Ruokola", sanoi pastori edellä.

"Minä Asari Ruokola", kertoi Asari. jäljessä ja hänen äänensä kuului

siltä, kuin kaiku olisi toistanut nuo pastorin lausumat sanat.

"Otan sinun Kaisa Linnalan", jatkoi pastori.

"Otan sinun Kaisa Linnalan", kaiutti sulhanen, ikäänkuin unissaan.

"Nyt minun awiowaimokseni", lisäsi pastori.

"Nyt minun awiowaiwakseni", sanoi sulhanen, tietämättä itsekään mitä

hän sanoi, mutta luultawasti tuli tuo harmittawan eksyttäwä lause sen

mukaiseksi, mitä hänen sydämensä juuri silloin ajatteli ja tunsi.

Koko hääwäki säpsähti.

"Nyt minun awiowaimokseni", toisti pastori oikein kowalla äänen

painolla.

Sulhanen wawahti, sillä hän oli tullut taas oikeaan tajuunsa tuon

pastorin niin kowalla painolla toistetun lauseen kautta. Hän rupesi

aawistamaan, että tässä on mahtanut tulla joku erehdys ja punastuneena

lausui hän nyt waaditut sanat oikein, waan tuskan hiki juoksi alas

hänen kaswoiltansa; loppu wannottamisesta meni koneen tapaisesti ilman

erehdyksettä loppuun asti.

Ajallansa weisasi lukkari: "Wihollinen karkot' kauas" j.n.e, mutta

Karilan Heikki ajatteli: "kunpahan menisi wihollinen heistä oikein

kauas!" Pastori luki edelleen: "Mä salli perkeleen heidän kanssansa

mitään tehdä", mutta Karilan Heikki ajatteli: "kunpa tuo rukous

toteentuisi!" ja hän yhtyi sydämessään samaan rukoukseen; häntä suretti

kowin ystäwänsä arweluttawa tila. Pastori päätti wihkimisen Herran

siunauksella ja onnen toiwotukset alkoiwat. Koko tämän ajan seisoi

sulhanen tunnottoman näköisenä, niinkuin kuwapatsas ja tuskin hän

huomasi kättään ojentaa sitä waatiwille. Onnen toiwotusten jälkeen

asettui hän taas seisomaan yhteen paikkaan. Hääwäki oudostui tuommoista

käytöstä, eikä kukaan häirinnyt häntä seisoessaan ja katsoa

tuijottaessaan. Kun hän oli melkoisen ajan ollut tuossa asemassa,

kuultiin hänen hiljaa, ikäänkuin mutisten sanowan: "kyllä se wielä

hywäksi tulee, kunhan kerran yhteen tulemme", sitten hän, ikäänkuin

unesta heräten, koetti olla niin iloisa ja eläwä kuin suinkin oli

mahdollista, mutta tuo teko=iloisuus ja lewollisuus ei woinut olla

kauan näkymättä ja wiimein se katosi taas kokonaan.

En huoli ruweta kertomaan sen enempää häämenoista, mainitsen waan

siwumennen, että koko juhla oli hywin ikäwää laatua. Nuoriso koetti

kyllä aikaan saada monenlaisia leikkejä, mutta mikään ei menestynyt,

sillä heidänkin sydämissään oli niin outo ja kummallinen tunne tuon

sulhasen synkkämielisyyden tähden; ilman sitä istui morsian

yhtäkaikkisena kaikista asioista, joka myös paljon oudostutti ja

harmitti nuorisoa ja muita.

Yhden tai toisen warjon alla hakiwatkin wieraat itsellensä jonkun

tekosyyn, päästäkseen pois noista murheellisista häistä ja ennen pitkää

oli talo heistä puti puhtaana!

Nyt oli Asari Linnalan isäntä. Hänellä oli mahdottomat rikkaudet, mutta

hänellä ei ollut kumppanina lämmintä sydäntä, joka ainoastaan woipi

tämän elämän tehdä niin suloiseksi, hauskaksi ja wiehättäwäksi;

kylmään, kolkkoon sydämeen oli hän itsensä sitonut--eriämättömästi!

Tuon eläwältä kylmettyneen elämän kumppanin käsi oli myös kylmä, sen

oli waikuttanut sydämen kylmyys; sentähden ei tuolla kädellä ollut sitä

heweyttä ja suloutta, joka ainoastaan woipi wähemmätkin warat niin

runsaiksi, niin riittäwiksi tehdä, ett'ei niiden puuttuessakaan tunnu

puutosta olewan.

Heti häiden jälkeen ryhtyi Asari taloudellisiin toimiin. Hän koetti

sillä tawoin haihduttaa ikäwäänsä ja lohduttaa murheellista sydäntänsä.

Yhtä surumielisenä, yhtä harwapuheisena oli hän työpaikoillakin

ollessaan kuin ennenkin. Ennen surunsa kyllä haihtui työssä ollessa ja

wäliin tuli hän erinomaisen hywälle tuulelle ja iloiseksi. Nuo hetket

oliwat niitä hetkiä, jolloin hänen muististaan oli kadonnut tuokioksi

tuo sydäntä kalwaawa uuden kotinsa muisto, joka melkein alituisesti

kytöwalkean tawoin hiljaksensa poltti ja koloi hänen sydämessään. Ja

tuo hiljainen walkea oli niin alituisesti eleillä, ett'eiwät ne harwat

onnen hetket, jolloin hän surunsa unoutti, woineet sitä sammuttaa, waan

se pysyi aina waan hehkuwana hiilloksena. Mitäpä siitä, jos Asari

saikin joskus työssä ollessaan huolensa haihtumaan, kun ei hänellä

kotiin tullessa ollutkaan sitä, joka olisi tuota harwinaista rauhaa

woimassa pitänyt. Siellä kotonahan waan oli hän, joka tuon rauhan juuri

oli ryöstänyt Asarin sydämestä, kuinka hän sitten saattoi tuon sydämen

kiwusta päästää? Ei, sitä hän ei woinut tehdä, waan uutta tulta, uutta

kipua ja tuskaa lisäsi hän Asarin kotia tullessa jo paljaalla

katseellaankin hänen sieluunsa!

Ensi=alussa koetti Asari jäähdyttää polttawaa sydäntänsä ja lämmittää

palawaa tuntoansa nyt saaduilla suurilla rikkauksillansa, mutta ne

eiwät maistuneet hänelle miltään waikka kuinkakin hän olisi pakottanut

sielunsa heikumoimaan niissä. Hän koetti wastoin kaikkia sydämensä

tunteita pakottaa itseänsä uskomaan, että: "kyllä se wielä hywäksi

tulee" ja hän koki kaikin woimin turwaantua tuohon teko=uskoonsa, mutta

aikoja kului, eikä tuosta "hywäksi tulemisesta" tullutkaan mitään. Hän

olikin koko tulewaisuutensa perustanut wastoin omantuntonsa ääntä tuon

kuolleen uskonsa nojalle, jolle hän antoi alusta alkaen ison arwon, kun

se oli isän antama.

Kun Asari parka noin koetti työnteolla karkoittaa suruansa, kului

häneltä silloin wielä aika jotakuinkin, waikka hänellä ei ollut kotiin

tullessa odotettawana muuta kuin ynseyttä ja ylönkatsetta! Hänen

anoppinsa ja nuori waimonsa oppiwat heti alusta alkaen kohtelemaan

häntä niinkuin ainakin tulokasta, jota wastaan he pitiwät itseänsä

kaiken tawaran herroina, joihin ei muka Asarin tullut mitään ja kaiken

sen mitä hän toi taloon tullessaan, pitiwät he niin wähäpätöisenä,

ett'ei se muka kuulunut kumpaankaan laitaan, waikka se nousi kumminkin

neljän tuhannen markan paikoille. Kaikkien noiden mielipiteiden

seurauksena oli se, ett'ei Asari wielä ollut kowin monta kuukautta

talossa ollut, ennenkun sai kuulla, että hän olikin waan--köyhä

tulokas, jolla ei ollut muka mitään sanomista! Asari oli helläsydäminen

ja hän olisi mielellään auttanut tarwitsewaisia mitä rahalla, mitä

ruoalla, mutta siihen hän ei saanut waltaa! Eräänä kertana meni hän

omin lupinsa aittaan, antamaan tarwitsewalle jywiä, sillä kowanlainen

aika oli silloin maakunnassa. Mutta woi taiwasten tekijä, kun anoppi ja

waimonsa sen sai tietää, silloinkos wasta meteli nousi! Huutain,

hoilaten tuliwat he aittaan ja kirkuin ja parkuin rupesiwat sättimään

ja panettelemaan Asari parkaa!

"Sitä wartenko sinä olet tähän otettu, että kaikkein kerjäläisten

pussiin syökset elon elämämme, jota minä niin paljon olen waiwaa

nähnyt? Eipä wähää pää, wäärässä! Me olemme miehen olkapäiltä

kerjäläisen kontin wiilekkeet katkaisseet ja tuskin on hän itse saanut

watsansa täyteen, niin annappas mennä aittaan syytämään ainoa pala pois

suustansa!" säyhysi emäntä.

"En ollut mikään kerjäläinen teille tullessanikaan", sanoi Asari ujosti

ja wähän loukkaantuneena.

"Etkö häpeä, kelwoton, wastustaa äitiä! köyhähän sinä olit meille

tullessasi--meidän tässä on kaikki. Ei isä=wainaja syytänyt

omaisuuttaan tuolla tawalla ja siltipä tuota onkin, mutta se ei olekaan

sitä warten, että sitä kaikki huupiot saisiwat hutiloida. Kaikkea sitä

ihminen näkee, kun kauan elää!" sätti ja melusi Asarin waimo, joka oli

kaikissa äitinsä kanssa yksineuwoinen, ja hän itki ja kirkui kuin hullu

ja repesi hiuksiansa!

"Niin, älä muuta sano! Sehän se sitten wielä wihaksi pistääkin, kun hän

luulee joku olewansa ja nuo muutamat markat owat hänellä aina suussa,

jotka hän on taloon tullessaan tuonut, mutta 'pian se huono hewonen

päällisensä syöpi'. Jos olisimme laskeneet eli rätinkiin panneet hänen

ruokansa, mitä hän on meillä jo ahmannut, niin ei hän olisi talostamme

saapa enää kruunun mynttiäkään", säesti äiti tytärtänsä ja he oliwat

sanan täydessä merkityksessä niinkuin syöjätär tyttärinensä.

"Eikö minun työni sitten maksa ruokaanikaan?" sanoi Asari ujosti.

"Sinun työsi! nuhjuksen? tuleeko sekin lukuun?--kaikkia! Semmoisia

työmiehiä saa ruokapalkalla jos kuinka paljon, kun sinä olet, ja heistä

on kumminkin se etu, ett'eiwät pakkau haaskaamaan talon omaisuutta.--

Sukkelaan pois täältä aitasta, sanon minä", tiuskui anoppi!

"Enhän minä olisi ilman edestä jywiä antanut, hänellä on welkakirja",

rohkeni Asari muistuttaa.

"Welkakirja! mitä semmoisten welkakirjoista; mitä niiltä luulet

saawasi, ei yhtään jywää, pitäköön itse welkakirjansa. Ja kyllä kaiketi

olet welkakirjan teettänyt omaan nimeesi--kuinkas muutoin. Se on enempi

kuin häwyttömyys", tirskui anoppi, waikka tuo jywien tarwitsija oli

hywän talon isäntä, waan oli tällä kerralla tullut wiljan puutteeseen.

Häpeästä punehtuneena antoi Asari welkakirjan pois sen antajalle ja

meni pois. Entistä synkeämmäksi tuli nyt hänen mielensä. Hänen

sydäntänsä kalwoi kowin tuo rajaton häwäistys, jonka hän oli wieraan

kuullen saanut. Hän häpesi omaa nykyistä tilaansa ja hän häpesi

kotiwäkensäkin puolesta, kun heidän ilkeytensä ja tunnottomuutensa oli

noin julkisesti tullut kylälle tiedoksi. Hän näki nyt täydessä walossa

mihin hän oli joutunut ja mitä hän oli kadottanut. Hän huomasi, että

tuo salainen sisällinen kaiho, joka hänellä oli pienuudesta pitäin

Linnalan Kaisua kohtaan, oli saanut alkunsa sywemmältä, kuin hän oli

luullutkaan, nimittäin raa'asta, pahasti kaswatetusta--sydämestä, josta

ei ollut toiwoakaan enää paranemiseen. Asari olikin jo alusta alkaen

koettanut hywyydellä woittaa tuota wäärästä mammonasta williintynyttä

sydäntä, sillä hän oli silloin wielä turwannut wäärän uskon

synnyttämään tunnussanaansa: "kyllä se wielä hywäksi tulee"; waan

kaikki se oli turhaa työtä Asari rukalle, sillä hän ei woittanut

hywyydellään muuta kuin pilkkaa, naurua, ylönkatsetta ja pahoja, riwoja

sanoja. Waikka hywyys oli Asarinkin puolelta teeskenneltyä, jaksoi hän

kumminkin wielä silloin sitä tehdä, sillä hän piti wielä wäärää

mammonaa silmällä ja omanansa ja hän toiwoi sen nojalla muunkin kerran

wielä paranewan.

Nyt oli Asari parka omissa silmissään niin onneton, ettei hän luullut

maailmassa olewan hänelle wertaa onnettomuudessa. Erotettuna isästään,

äidistään, hywästä kodistaan, ystäwistään ja mikä muisto oli kaikkien

katkerin, oli se että hän oli erotettu Mäntylän Taawasta, erotettu--

ijäksi, ja nyt wasta huomasi hän mitä oli Taawassa kadottanut. Nyt oli

hän syösty raakojen ihmisten keskelle, jotka eiwät muuta osanneet tehdä

kuin katkeroittaa hänen sydäntänsä ja polkea, häwäistä hänen

kunniaansa! Nyt hän huomasi, että tuo luultu ja toiwottu rikkaus, jota

hän oli lähtenyt takaa ajamaan, oli kowin katkera, kowin kalliisti

ostettua warjo=onnea, sillä hän oli jo niin paljon kadottanut

sentähden, hän oli kadottanut--sydämensä rauhan. Hän näki nyt, ett'ei

hän woinut eikä jaksanut edes tuota rikkauttakaan irti palwella, sitä

wähemmin woi hän takaisin saada sydämensä rauhaa. Nyt hänen oli annettu

jo tietää, ett'ei hän ollut isäntä enää oman omaisuutensakaan ylitse,

jonka hän oli taloon tuonut, sitä wähemmin sen, jota hän oli lähtenyt

saawuttamaan.

Kaikki ne asiat pyöriwät katkeroina tunteina sekaisin Asari raukan

sydämessä ja niitä miettiessä ja punnitessa lisääntyi kuumuus hänen

sydämensä polttawassa hiilloksessa. Hän muisteli menneitä kultaisia

aikoja, jolloin hän oli niin iloinen ja murheeton, jolloin kaikki

huokui waan pelkkää ystäwyyttä ja rauhaa, jolloin hänen sydämensä ei

ollut wielä raskautettu tämän elämän rikkauden surulta, aikaa, jolloin

Taawa wielä niin lempeästi hänelle hymyili.--Woi kuinka silloin oli

lysti ja hywä olla! Hän muisteli Karilan Heikin waroittawia sanoja,

jotka hän niin kylmästi ja karsaasti wastaan otti, mutta nyt huomasi

hän, että ne oliwat wuotaneet tosiystäwän pahaa aawistawasta,

huolestuneesta ja hänen parastansa katsowasta sydämestä. Woi kuinka

paljon hän olisi antanut, jos olisi saanut takaisin sen hetken, jolloin

hän kuuli ystäwänsä suusta nuo ennustawat ja waroittawat sanat. Nyt hän

olisi jo ollut wiisaampi niistä ottamaan waaria, sillä elämän koulu oli

jo häntä opettanut--niin, niin: kyllähän Asari olisikin ollut nyt jo

wiisaampi, mutta siinä oli nyt jo paha "mutta", se oli--myöhäistä. Woi,

woi! Nuo kaikki tekiwät wiimein Asariin sen waikutuksen,--ett'ei hän

miehisenä miehenäkään woinut niellä sydämensä pakotusta, waan hän

purskahti katkeraan itkuun, ja ne kyyneleet oliwat pettyneen toiwon

puristamat.

Nyt ei Asari enää koskaan ajatellut eikä sanonut: "kyllä se wielä

paranee, kunhan kerran yhteen tulemme", sillä surkea kokemus oli

osoittanut, että niin ei ollut käynyt, eikä koskaan woi käydäkään.

Tähän asti oli taloudelliset toimet käyneet Linnalassa hywin; Asari oli

hoitanut niitä wielä niinkuin omia asioitaan, sillä häntä oli

elähyttänyt wielä jonkunlainen toiwo. Nyt oli toiwo loppunut. Hän oli

saanut semmoisen iskun sydämeensä, että se teki kaikki pyrinnöt, kaikki

toiwot parempaan päin mahdottomiksi. Hänen sydämensä weltostui

yhtäkaikkiseksi kaikkien asioiden suhteen ja kylmänä, synkkänä käyskeli

hän, huolimatta mistään. Mutta äiti ja tytär iloitsiwat sydämessään,

kun he oliwat niin loistawan woiton saaneet.

Asarin tila oli nyt niin arweluttawa ja surullinen että jotakin

lohdutusta, jotakin hoiwaa hänen oli saatawa, mutta mistä? Entistä

rauhaa, entistä iloisuutta ei hän woinut takaisin saada, sen hän hywin

kyllä oiwalsi, mutta jotain oli eteen otettawa, muutoin tulisi elämä

mahdottomaksi.--Minkälaisen turwan ja lohdutuksen Asari haki itsellensä

tuossa kowassa tuskassaan ja waiwassaan? Jonkun wuoden kuluttua

ruwettiin kylällä puhumaan: "Linnalan talo menee takaisin ja isäntä--

juopi!"

Juopi?! Niin.--Asari parka oli hakenut ja löytänytkin nyt lohdutuksen

murheelliselle sydämelleen, mutta minkäläinen oli tuo lohdutus? Se oli

--wäärä lohdutus, wäärä turwa. Wäärä mammona oli tuonut muassaan toisen

wäärän, sillä yksi paha synnyttää toisia pahoja. Asari oli poikana ja

ensi wuosina naimisissakin ollessaan tuiki siisti ja raitis mies; hän

inhosi sydämestään wäkewiä juomia ja niiden nauttijoita. Tuossa kowassa

surussaan koetti hän ensin "pikku=ryypyllä" wahwistaa uupunutta ja

wäsynyttä sydäntänsä, se oli tekewinänsä hänelle niin hywää: murheensa

katosi tuokioksi, mutta se palasi takaisin entistä tuimempana, ja

silloin sille taas piti antaa--pikku=ryyppy! Noin hywille päiwille

tottunut suru palasi tietysti yhä takaisin, ja yhä tiheämmin waati se

tuota pikku=ryyppyä. Kauan ei Asari tyytynyt niin wähään annokseen,

waan hän alkoi tahtoa oikein isoa ryyppyä ja niidenkin antoa piti

tihittää ehtimiseen! Tuolla tawalla oli tästä ennen niin siististä

miehestä tullut ennen pitkää warsinainen--juoppo!

Ensimmältä ei siitä tiennyt kukaan mitään, mutta pian hawaitsi sen

kotiwäki. He koettiwat estellä Asaria juomasta niin paljon kuin woiwat,

mutta tuo esteleminenkin oli heidän itsensä laatuista. He haukkuiwat,

kirkuiwat, itkiwät, rääkyiwät ja parkuiwat myötänsä hänelle, mutta se

oli yhtäkaikki, sillä hän jaksoi nyt jo hywin tuota kuulla; hänen

sydämensä oli jo kowettunut ja paatunut ja hän nauroi waan heidän

ilkeälle, pahasta sydämestänsä lähteneelle hädällensä. He kokiwat

kätkeä kaappien ja aittojen awaimet, mutta hän piti siitä aiwan wähän

lukua, sillä hän särki lukot ja owet, kulki niissä mieliwaltaisesti ja

otti mitä milloinkin sai ja meni sitten niiden kanssa kylälle juomaan.

Ensi alussa koettiwat anoppi ja Asarin waimo yhdestä neuwoin

kurittamallakin saada häntä juomattomaksi, mutta se ei onnistunut

ensinkään, sillä Asarilla olikin silloin aina jo päässä useampia isoja

ryyppyjä, jotka hänelle kyllä antoiwat rohkeutta ja isännän oikeutta,

ja loppusumma tuosta oli aina se, että anoppi tyttärineen sai

turwottunein ja werisin kaswoin ja runneltunein ruumiin pötkiä

käpälämäkeen, jolloin useinkin wiettiwät yönsä lammaskarsinoissa ja

minkä missäkin.

Näin oli Asari raukka joutunut aiwan onnettomaksi. Hänen murheensa oli

nyt lakannut, sillä hänen tuntonsa oli jo poltinraudalla merkitty. Jos

tuo murhe yritti joskus uudelleen tulemaan, liewitti hän aina sitä

uudella ryypyllä. Se antoi hänelle aina uutta rohkeutta ja hänen

kadotettu, loukattu ja poljettu ihmisellinen oikeutensa ja arwonsa

palasi aina silloin takaisin ja waati takaisin menetettyä kunniaansa.

Asari hywäksyi ehdottomasti nuo hänen mielestään oikeutetut waatimukset

ja niiden ajatustapain wallalle päästyä alkoi hän heti näyttää, ett'ei

hän olekaan mikään "nurru=sunteri" ja että hän on isäntä talossaan.

Tuossa tilassa pitkitti Asari mustaa elämäänsä. Hänen wiinahimonsa oli

niin suuri, että hän otti talon welkakirjoja mukaansa ja waihteli niitä

welanottajan kanssa salaa--wiina="halliin", katsomatta sisälsiwätkö nuo

korkoa tuottawat paperit pienemmän tai isomman summan! Hän otti talosta

muutakin kalua mukaansa ja joi niitä kylällä ja wiimein alkoi hän juoda

waatteitakin päältään! Juominen olisi mennyt juomissakin, mutta hän

teki juowuspäissään isoja tyhmiä kauppojakin, ja kun ei hänellä ollut

enää rahoja millä niitä wastata, antoi hän niiden wastimeksi isoja

welkakirjoja, joita sitten saatiin ehtimiseen ja wesissäsilmin

Linnalassa maksaa. Isäntä ei huolinut työn teosta eikä teetosta

mitään; kunnollista työnjohtajaa ei raskittu pitää, sentähden oli

koko taloudellinen toimi tuon itaran ja ahneen waimowäen ja

tusina=palkollisten hallussa. Edellisiltä ei olisi saanut mitään kulua,

mutta tulla waan tawaraa kokoon ja jälkimäiset eiwät taas pitäneet

lukua muusta, kunhan waan aika kului. Kaikkien noiden tähden rupesi

Linnala menemään takaisin isompaa wauhtia kuin oli kohonnut.

Eräänä kertana juomaretkeltä palatessaan, tapasi Asari Karilan Heikin.

Tämä oli kowin huolestunut ystäwänsä onnettomuudesta. Hän oli jo kauan

wartonut tilaisuutta, saadaksensa wielä kerran puhutella onnetonta,

mutta se oli aina ollut turha, sillä Asari oli aina wälttänyt hänen

kohtaamistansa. Hän häpesi ystäwäänsä, sillä hän tunsi sydämessään

ankaran nuhteen, kun hän ei totellut aikanaan annetuita hywiä neuwoja.

Mutta Heikki ei lakannut etsimästä häntä. Hän oli tiennyt, että Asari

oli taas useampia wuorokausia ollut kylällä juomassa ja että hän

wieläkin oli siellä. Hän kuuli myös, että Asari ei ollut saanut enää

wiinaa, kun häneltä oli puolus loppunut, waan että hän makasi surkeaa

kohmaa eräässä mökissä. Sentähden tiesi Heikki hänen kohta täytywän

tulla kotiansa, ja meni tien wiereen odottamaan wiheliäistä ystäwäänsä.

Kauan ei hänen tarwinnutkaan odottaa siellä, ennenkun Asari tuli tietä

myöten, surkeana ja horjuwana. Kyyneleet nousiwat Heikin silmiin, kun

hän näki tämän kurjuuden. Asarin kaswot oliwat turwonneet ja siellä

täällä näkyi niissä sinisiä ja punasia laikkuja, mutta yleinen wäri oli

tuhkan harmaa ja silmät punaiset ja pullistuksissa. Hänen käyntinsä oli

epäwakainen, jonkatähden hän toikkeroitsi tietä käydessään sinne tänne,

ikäänkuin hänellä olisi ollut joku edisteltäwä. Waatteet oliwat

rikkinäiset, likaset ja repaleiset ja kylmä hiki juoksi hänen

päältänsä. Tuonlainen oli Asarin näkö, kun hän tuli kylältä suruansa

liewentämästä!

Heikki lähti käwelemään häntä wastaan ja sowitti tuon

wastaantulemisensa niin, että se tapahtui tien mutkassa, ett'ei Asari

olisi häntä huomannut ennen lähelle tuloa, sillä tie oli metsäisellä

seudulla--ja nyt juuri tuliwat he wastakkain. Asari säikähti tuota

kohtausta kowin ja niinkuin ukon lyömänä seisoi hän wawisten Heikin

edessä ja tuijotti häntä silmiin. Ennen oli hän kaikkialla hakenut

Heikin seuraa, nyt hän wältti, kammoksui ja kauhistui häntä! Oliko

sitten Heikin sydän kylmennyt nyt Asaria kohtaan? ei; samalla

rakkaudella rakasti hän Asaria kuin ennenkin, sama muuttumaton ystäwä

oli Heikki nyt kuin ennenkin, missäs sitten on syy tuohon Asarin

kammoksumiseen?--omassa sydämessään, sillä hän ei oikeastaan

kammoksunutkaan Heikki=ystäwäänsä waan itseänsä, oma paha omatunto se

oli, joka Asarin sydämessä nosti kauhun melkein kaikkien ihmisien

edessä. Ainoasti krouwarin ja--kotiwäkensä edessä ei hän kammoksunut!

"Ystäwäni!" sanoi Heikki wiimein, särkyneellä ja hiljaisella äänellä,

kun he oliwat towin toisiansa katselleet.

"Sinäkö, Heikki, täällä?" sanoi Asari kauhistellen, kun näki, ettei hän

päässyt enää Heikin käsistä.

"Eikö me istuta, että saisimme wielä kerran haastella? kysyi Heikki

kehoittawaisesti. Asari totteli wastahakoisesti ja he istuiwat.

"Mitenkä sinun asiasi nyt owat, ystäwäni?" kysyi Heikki ja katsoi

Asaria silmiin niin lempeästi.

"Niinkuin näkyy", sanoi Asari kuiwakiskoisesti.

"Oi, älä sano niin, ystäwäni. Toinen ihminen ei saa toisen tilasta

tietoa ulkonaisella näkemisellä, tarwitaan katsoa sywemmälle, aina

sydämeen asti, ennenkun woidaan oikein tutustua toistensa kanssa. Sinun

tilasi on minua kowin huolestuttanut. Olemme aina ennen awanneet

toisillemme sydämemme, miksi emme nyt saattaisi sitä tehdä? Kaikissa

muissa asioissa olemme tulleet yksimieliseen päätökseen, mutta yhdessä

asiassa erosiwat mielipiteemme."

"Sinä olit silloin oikeassa, werraton ystäwäni. Jospa olisin silloin

totellut sinua, niin minun asiani saattaisiwat nyt olla toisin. Ei se

tullutkaan hywäksi, niinkuin minä silloin luulin", sano! Asari. Hänen

leukansa järkähteli, kyyneleitä wälähteli hänen silmissään; hän

purskahti itkemään ja tarttui kiinni Heikin kaulaan.

Molemmat ystäwykset itkiwät, sillä kummallekin tuli mieleen muisto

menneistä ajoista. Asari muisti kuinka kauas hän oli jo ehtinyt

turmeluksessa, joka kaikki oli ensimäisen erehdyksensä hedelmä. Heikki

taas muisteli ystäwänsä mennyttä wiattomuuden aikaa ja wertaili sitä

hänen nykyiseen tilaansa.

"Miksi sinä olet wäistänyt minun kohtaamistani näin kauan?" kysyi

Heikki wiimein.

"Minä olen luullut, ettei ole enää yhtään ihmistä, joka minua muistaisi

ja joka ei minua kauhistuksella katselisi, sentähden minä kammoksun ja

kauhistun kaikkia ihmisiä--oi, woi! minä kauhistun omaa itseäni; woi

minkälainen minä olen!" sanoi Asari.

"Sinä olet ollut aiwan wäärässä, kun olet luullut minunkin kammoksuneen

sinua; sama entinen ystäwyys sinua kohtaan on tänäkin päiwänä

sydämessäni. Tilasi on kowin huolestuttanut minua ja minä olen

tawoitellut kauan sinua, saadakseni wielä kerran awata sydämeni

sinulle", sanoi Heikki ystäwällisesti.

"Sinulla miekkoisella on onnellinen perhe=elämä", sanoi Asari

surullisesti.

"Niin, se on tosi että se niin on, mutta minä en antanutkaan wäärän

mammonan wietellä itseäni, waan minä noudatin oman sydämeni waatimuksia

ja seuraus oli siitä, ett'en waihettaisi nyt elämääni koko maailmankaan

rikkauksiin", sanoi Heikki.

"Woi ystäwäni! Mitenkään minun asiani saataisiin paremmaksi? kysyi

Asari toiwowasti.

"Ensimäistä erehdystäsi emme enää mitenkään woi parantaa. Mutta sinä

olet tehnyt toisenkin suuren erehdyksen elämässäsi. Sinä olet wäärällä

tawalla ruwennut korjaamaan ensimäistä ja jos et sinä ajoissa ojenna

oikealla tawalla jälkimäistä erehdystäsi, niin sinä joudut

auttamattomasti hukkaan."

"Minä ymmärrän mitä tarkoitat, mutta mitä minun pitäisi tekemän, sillä

minä olen kowin ahdistettu. Minä tunnen itsekin kauhistuksella, että

nyt olen jo auttamattomasti perikadossa, mutta en woi enää itseäni

auttaa--woi, woi, mikä minun pelastaisi tästä wiheliäisyydestä?--Mutta

minä pelkään, että kaikki apu on nyt jo myöhäistä, sillä wiinanhimo on

jo tullut minussa niin wäkewäksi, ja tuo kotiwäki sitten; sinä tiedät

minkälaisia he owat."

"Älä niin ajattele, äläkä sano, ei wielä ole myöhäistä ottaa ajasta

waaria. Sinä olet omin woimisi koettanut parantaa itseäsi, etkä sinä

sitä woi. Mutta oletko kertaakaan Jumalalta rukoillut woimaa siihen?

Oletko wielä koskaan pyytänyt häneltä woimaa kärsiwällisesti

kantaaksesi sitä kowaa elämän kuormaa, jonka itse olet päällesi wetänyt

ja johonka ei Jumalan ole wähintäkään syytä, sillä Hän antoi ajallansa

oikean tunnon sinun sydämeesi, mutta sinä et totellut sitä. Ainoastaan

se keino woisi sinun pelastaa; wiina ei sinua pelasta; usko minua

ystäwäni!" sanoi Heikki puoleksi nuhtelewaisesti.

"En, en minä ole kertaakaan rukoillut Jumalaa", sanoi Asari kolkosti.

"Rukoile siis nyt ensi kerta!" kehoitti Heikki.

Asari purskahti toisen kerran itkuun, ja se itku ei ollutkaan nyt

pettyneen toiwon ja menetetyn kunnian kaipaamisesta tullutta, waan

kyyneleet wuotiwat oman wiheliäisyytensä tuntewasta sydämestä. Kun hän

oli itkusta wähän tyyntynyt, lupasi hän, tyrskien ja niiskuttaen

kokewansa nyt tästä edespäin rukoilla Jumalaa, että hän woittaisi

kiusauksensa. Hän lupasi koettaa kantaa ristiänsä kärsiwäisyydellä ja

wieroittaa itsensä pois wiinan juonnista--se oli Jumalan etsiwä armo,

joka Asarissa noin puhui.

Heikki tuli niin liikutetuksi onnettoman ystäwänsä hywistä

liikutuksista ja lupauksista, ett'ei hän woinut muuta sanoa kuin:

"Jumala suokoon sinulle siihen woimaa!" ja hän puristi hellästi Asarin

kättä ja niin he erkaniwat.

Toisenlaisena meni nyt Asari kotiinsa kuin ennen juomaretkiltä

palatessaan. Ei hän nyt möykännyt eikä paukannut eikä särkenyt talon

kaluja. Nöyränä kuin lammas, kuunteli hän nyt anoppinsa ja waimonsa

haukkumisia, jotka ärtyiwät kuin hurttakoirat wielä raiwommiksi, kun

näkiwät, ett'ei Asari heitä nyt wastusta eikä tuki heidän kitaansa

nyrkin kowuudella. Ja niin sanarikkaita kuin he oliwatkin tuossa

ilkityössään, eiwät he löytäneet kylliksi ilkeitä ja häwyttömiä sanoja

parjatakseen Asaria?

Ihme kumma! Hän jaksoi kaiken tuon rajattoman haukkumisen wihastumatta

kantaa; Hän sanoi waan nöyrästi: "ette te osaa minua niin pahaksi

panna, ett'en minä ole wielä paljoaki pahempi".

Asarista näytti kaikinpuolin tulewan nyt toinen mies. Hän ryhtyi

innolla työhön ja taloudellisiin toimiin käsiksi; wiinaa hän ei

maistanutkaan. Waimowäen torumisia ja sättimisiä ei hän ottanut

korwiinsakaan, waan antoi heidän meuhata oman mielensä jälkeen. Kaikki

tunnolliset ihmiset iloitsiwat Asarin elämän parannuksesta.

Mutta nyt wasta Asarin anoppi ja waimo wärkeiksi tuliwat, kun he tuon

muutoksen hänessä hawaitsiwat. Tähän asti oliwat he toki jotain

muutakin tehneet, mutta nyt oli heillä kyllitellen työtä Asarin

haukkumisessa! Ei hän ollut heidän suussaan muu kuin kerjäläinen,

laiska juopporatku, kelwoton, typerä, tuhlari, kömpsy, ilkiö, riiwattu,

tuhannen wietäwä, sen koppale, "perkeleen kekäle" ja menopalkaksi

hänelle ehtimiseen määrättiin: "sen kattila!"--Asari koki heitä aina

hillitä ja puheli heille Jumalan sanastakin, mutta kas siitä he wasta

oikein raiwoon nousiwatkin! "Kas waan", sanoiwat he "nyt se piru on

tullut kerettiläiseksi, kun on ensin juonut ja häwittänyt meidän

talomme ja muun tawaramme; se sinulla piti wielä olla, sen tuhannen

roisto."--Kukapa jaksaa ja kykeneekään kertomaan kaikkia niitä raakoja

haukkumisia ja sanoja, joilla he alituisesti sättiwät Asari=parkaa, ja

nuo edellä luetellut nimentä=sanatkin owat waan wähäinen osa näytteeksi

niistä haukkuma=hyösteistä, joilla Asaria haukkuessa lausetta niin

runsaasti suolattiin.

Wuoden päiwät kesti Asari tuota elämänhelwettiä horjumatta. Mutta hänen

Jumalan=pelkonsa oli nuori ja niin juurtumaton, ett'ei se woinut

kauemmin kestää siinä kiusauksen helteessä. Hänen tienoillansa ei ollut

ketään, jolle hän olisi woinut sydämensä awata ja joka olisi häntä

kiusausten hetkinä tukenut ja lohduttanut, ja kumminkin olisi hän

lohdutusta tarwinnut. Hän rupesi taas hakemaan lohdutusta entisestä

wäärästä lähteestä--ensin liewemmin, sitten rajummin ja wiimein

rajummin kuin koskaan ennen; hän oli taas ruwennut--juomaan!

Jonkun aikaa kesti wielä tuota hirweää menoa Linnalassa. Parku, pauke,

sadatus kuului sieltä lakkaamatta! Ryöstö ryöstön perästä tuli taloon,

sillä isännän antamat welkakirjat palasiwat, yksi toisensa perästä,

ryöstömiehen kädestä taloon takaisin. Emäntäkin yksinkertaisuudessaan

ja halusta pelastaa rikkaan Linnalan kunniaa, tuhlasi omaisuutensa

noiden alituisien ryöstöjen maksuiksi ja wakuudeksi, ja niin tuo suuri

ja loppumattomaksi luultu rikkaus supistui supistumistaan.

Eräänä päiwänä lewisi paikkakunnassa se uutinen, että Linnalan isäntä

on--karannut! Mihin? sitä ei tiennyt kukaan.

* * * * *

Oli eräs talwi=ilta. Kylmä pohjoistuuli puhalsi kaiken päiwää ankarasti

ja lunta tulla tupruutti taiwaan täydeltä. Kaksi matkustajaa pyrki

silloin kylästä synkkää talotonta taiwalta kohden, joka kahden

penikulman pituisena johdatti kylästä toiseen. Ne matkustajat oliwat

kaksi waimonpuolta, jotka jalkapatikassa tuommoisella ilmalla myöhään

illalla samosiwat, wetäen kelkkaa perässänsä; toinen heistä näytti

olewan jo jotenkin wanha, mutta toinen wasta noin puoli=ikäinen

ihminen.

Heidän kelkassaan ei näkynyt olewan muuta kuormaa, kuin joitakuita

wanhoja waateriepuja. He näkyiwät olewan umpimielisiä ja ensi alussa ei

puhunut kumpikaan mitään.

"Kun me nyt waan jaksaisimme tämän taipaleen poikki", sanoi wanhempi

waimo wiimein, katkaisten äänettömyyden.

"Niin sitte he kyllä saawat kylläkseen arwella, mihin me olemme

joutuneet, sillä eipä nyt jälki kauan näy, sitten me menemme niin

ett'ei kuu kuule eikä päiwä näe, ja niin me näytämme wielä

wiimeiselläkin, että me olemme ihmisiä", sanoi nuorempi.

"Mutta mitenkä me elämme?" huolehti wanhempi.

"Kyllä eletään, oudoissa ihmisissä kehtaa kyllä kerjätä", lohdutti

nuorempi.

Lieneekö tuo lohdutus tuntunut wanhemmasta waimosta epäluotettawalta,

sillä sywä huokaus kuului hänen rinnastansa; mutta ett'ei parempaa

ollut saatawissa, osoitti se, kun ei hän woinut itsekään parempaa

neuwoa tuohon wastaiseen elämiseen sanoa, waan waipui äänettömyyteen,

ja niin he jatkoiwat matkaa eteenpäin suurilla ponnistuksilla.

"Se tuhannen roisto", sanoi wanhempi waimo taas towin waiti oltuansa ja

ponnistellessaan paksussa lumessa; luultawasti liikkui hänen mielessään

silloin joitakin muistoja.

"Niin, hänen sen wietäwän tähtensähän me tätä kaikkea saamme kärsiä",

säesti nuorempi; jota taas seurasi äänettömyys ja ankarat ponnistukset

eteenpäin.

Yhä ankarammin riehui kylmä pohjoinen ja yhä ankarammaksi tuli tuisku.

Tähänkin asti oli ollut jo lunta wahwasti tiellä, mutta nyt oli sitä jo

polwea myöten joka paikassa.

"En minä jaksa enää", sanoi wanhempi kulkija.

"Ja kuitenkin emme ole wielä tulleet kuin pari wirstaa kylästä", sanoi

nuorempi.

"Emme kyllä ole enempää kulkeneet, mutta kumminkaan en minä jaksa."

"Meidän täytyy wäliin lewähtää."

"Tehkäämme heti niin!"

He istuiwat lumelle tien wiereen. Heidän joka jäsenensä wapisi

ylöllisistä ponnistuksista ja jalat oliwat kangistuneet melkein

tönkiksi, palelemisen ja wäsymisen tähden; istuminen siinä teki heille

kowin hywää. Kun he oliwat towin istuneet, lähtiwät he taaskin

wuowaamaan eteenpäin.

Kauwan eiwät he kumminkaan jaksaneet kulkea, ennen kuin heidän täytyi

taas istua lewähtämään erään kuusimetsän kohdalle. Heidän jalkojansa

paleli, niin että kynnet oli warpaista lähteä. Wäsymys ja uupumus

waltasi heidät kokonaan ja he rupesiwat kauhistuksella aawistamaan,

että heidän yöpaikkansa tuli olemaan siinä. Kylmä wäre tuntui käywän

heidän sydäntensä läwitsi sitä ajatellessaan.

"Minä palellun aiwan tuossa paikassa", waikeroitsi wanhempi heistä.

Nuorempi otti kelkasta waateriepuja ja kääri niitä hänen ja itsensä

ympärille, mutta erinomaittain jalkoihin. He heittiwät kelkkansa tielle

ja paniwat maata lumelle aiwan tien wiereen likelle erästä kuusta.

"Minua palelee", sanoi wanhempi.

"Maataan hywin liki toisiamme!" sanoi nuorempi.

"Kyllä me kuolemme tähän."

"Saattaa niin käydä. Woi sen tuhannen kappaletta; hänen tähtensä meidän

näin käwi", äsitteli nuorempi.

"Älä tuota pirua enää muistele, kohta kuolemme tähän", sanoi wanhempi

ikäänkuin iltarukoukseksi!

Mutta kaikki tuo heidän yöpaikkansa ei ollut niinkään huono. Pehmeä

walkoinen peite laskettiin hiljaa heidän päällensä ja wilu ja

paleleminen katosi heiltä kokonaan. Monenkaltaiset äänet ja wihellykset

kuuluiwat heidän korwiinsa; se oli soitto menneistä päiwistä.

Mahdottoman awara sali ilmautui heidän ympärillensä, jonka laessa

paistoi tuhansia lamppuja ja kynttilöitä, joista toiset loistiwat

kirkkaammin, toiset himeämmin. Mahdottomia rikkauksia ilmestyi

kaikkialle saliin ja sen ympäristölle; oli kultia ja hopeita, ja rahoja

seisoi monta suurta kasaa, joiden määrääkään ei tiennyt kukaan.

Molemmat matkustajat riemastuiwat tuon paljon rikkauden näöstä niin,

että wanhempi heistä huokasi ääneensä: "woi, jospa nuot olisiwat

meidän!"

Tuskin oli hän sen sanonut, niin saliin ilmestyi laiha olento kuin

kaakinpuu; hänestä ei saanut selwää, oliko hän miehen wai waimonpuoli.

Hänen yllänsä oli rikkinäiset, ohuet, likaset waatteet ja kädessään

kantoi hän astiaa, täynnä jotakin likaista wettä, jota hän tawasta

ryyppäsi. Matkustajat tarkastiwat tarkkaan häntä ja hawaitsiwat, että

hänen sydämensä riippui ja palkkarehti rinnan ulkopuolella ja se oli

aiwan pikimusta. Tuo olento tuli suoraan, wielä walkean peitteen alla

makaawien matkustawien tykö ja sanoi heille "katso, mitä tässä näette,

on teidän".

Molemmat waimot hyppäsiwät heti ylös ja riensiwät riemuiten katselemaan

ja ihailemaan tawaroitansa ja tuo outo olento seurasi heitä joka

paikkaan.

"Mitä tuossa astiassa on, joka on teidän kädessänne?" kysyi wanhempi

matkustaja oudolta olennolta, jota he molemmat pitiwät suuressa

arwossa, kun hän heille lahjoitti niin paljon rikkautta.

"Wettä", sanoi olento.

"Wettä! Täällä on meillä kaikkea yltäkyllältä, miksi ette syö ja juo

mitä haluttaa? me emme kiellä teiltä mitään, sillä te olette niin hywä;

te olette kowin laiha!" sanoi wanhempi waimo.

"Laiha!" sanoi olento kummastellen ja loi samassa karsaan katseen

heihin. "Se ei rikastu, joka herkullisesti elää. Tämä wesi on minulle

kylläksi."

"Miksi tuo teidän sydämenne palkkarehtaa rinnan ulkopuolella?" kysyi

wanhempi.

"Ei sitä ihminen rikastu, jos sydämensä pitää oikealla paikalla. Kaikki

tämä itsenikieltäminen on teidän tähtenne, ei minulla itselläni ole

mitään", sanoi olento.

"Te olette niin hywä; sanokaa meille nimenne!" pyysi nuorempi

matkustaja.

"Minun nimeni on: Saita", sanoi olento.

"Saita! Mitä se nimi merkitsee?"

"Se merkitsee suurinta säästäwäisyyttä", sanoi taas olento.

Nyt tuliwat he erääsen huoneenkolkkaan, jossa oli kaksi sairaswuodetta.

Suurissa tuskissa ja kalpeana makasi toisessa wuoteessa ijäkäs mies ja

toisessa nuori tyttö. "herra Jumala! minun mieheni ja tyttärenihän

tuossa owat!" huudahti waimo heidät nähtyään.

Olento loi samassa synkän ja totisen silmäyksen waimoon, nosti sormensa

huulillensa ja sanoi "hiljaa! antakaa heidän olla!"--ja wanha waimo

säikähti hywin tyhmää käytöstänsä.

Likitienoilla sairaita oli iso lasinen rakennus, joka oli täynnä

kauniita, siistejä ja puhtaita lasi= ja posliinipurkkeja ja pulloja ja

niiden seasta lemahteli hywältä tuoksuwa haju. Rakennuksessa oli lempeä

ja hywäntahtoisen näköinen olento, joka niille monille anojille, joita

hänen tykönänsä ehtimiseen käwi, jakeli noista pulloistansa ja

purkeistansa yhtä ja toista. Anojat alkoiwat tuota heti maistella,

jonka tehtyä he melkein kaikki tuliwat niin iloisen ja terween

näköisiksi.

"Auttakaa, auttakaa meitäkin!" huusiwat tämän nähdessään wuoteella

makaawat sairaat!

"Nuo nyt owat saaneet päähänsä sen hullutuksen, että heidänkin pitäisi

muka saada noita turhia wesiä ja marjoja, joita toiset tuhmat ostawat

kalliilla hinnalla! Ei se ole muuta mitään kuin rahan onki, jolla

yksinkertaisilta riistetään rahat pois; ei pidä heille antaa niitä, ne

maksawat niin paljon", sanoi Saita wanhemmalle waimolle.

"Woi, mutta jos ne auttaisiwat kumminkin", sanoi waimo wähän

säälittelewästi.

"Ettepä te taas ymmärrä, miten oikein sukkelasti rikastutaan! Kun nuo

molemmat kuolewat, silloinhan koko rikkaus jää teille kahdelle", sanoi

hänen johdattajansa hänelle hiljaa korwaan ja katsoi samassa wiekkaasti

wakawaan mieheen, lempeään olentoon ja muihin saapuwilla olewiin

ihmisiin.

Se auttoi. Paikalla riensi wanhempi waimo sairasten tykö ja sanoi

kowalla ja tylyllä äänellä heille; "mitä te siinä tyhjää haparoitsette

ja mielittelette, mitä se raha joka paikkaan tulee?" Wanhempi sairas

loi häneen surullisen katseen ja osoitteli aiwan lähellä olewaa isoa

rahaläjää. "Kyllä niille on parempiakin reikiä!" sanoi waimo ja kääntyi

heistä tylysti pois.

Kohta sen jälkeen molemmat sairaat katosiwat näkywistä.

"Kas nyt teidän kelpaa", sanoi nyt johtaja ja molemmat waimot tunsiwat

nyt itsessänsä semmoisen onnen, ettei koko maailmassa ollut heidän

wertaansa ja heidän sydämessään oli sanomaton ilo ja riemu.

Juuri kun he oliwat parhaaltaan riemuitsemassa, tuossa mahdottomassa

rikkaudessaan, tuli parwi nuoria miehiä huoneeseen. He katseliwat hywin

halukkaasti noita suuria tawaroita ja wäliin kääntyiwät molempiin

waimoihin päin; imartelewasti ja hymyhuulin kokiwat he tehdä itsensä

molemmille niin miellyttäwän näköisiksi kuin suinkin mahdollista.

Enimmästi oliwat nuo nuoret miehet puetut halpaan ja yksinkertaiseen

pukuun, joka selwästi osoitti yhdellä taikka toisella tawalla elämän

puutosta. Sentähden ei kumpikaan waimo huolinut heistä hywää eikä

pahaa, katsoiwathan waan perään, ett'ei kukaan saanut koskea heidän

tawaroihinsa, mutta katsoa he niitä kyllä saiwat.

Niiden nuorten miesten joukossa oli kuitenkin eräs nuorukainen, joka

waimoissa heti herätti myötätuntoisuutta. Hän oli wartewa, solakka ja

muutenkin hywännäköinen nuorukainen. Hän oli puettu yltä päältä

lumiwalkeisin waatteisin, ainoastaan sydämen kohdalla rinnassa näytti

olewan jotakin tahraa. Hänkin katseli ahnaasti kaikkia heidän

tawaroitansa ja wäliin tuli hän waimojen tykö ja koki hymyillä ja

imarrella, mutta siinä hymyilyssä oli jotain niin salaperäisesti

surullista, jota he eiwät woineet ymmärtää mitä se oli.

Waimot mielistyiwät tuohon nuorukaiseen niin, että he meniwät hänen

tykönsä ja yhdestä suusta sanoiwat hänelle: "ole sinä aina meidän

kanssamme!" mutta samassa he kuiskasiwat toisiensa korwaan: "mutta

meidän tawaroihimme ei hän saa koskea." Samassa katosiwat kaikki muut

nuoret miehet huoneesta, mutta tuo walkoisiin puettu nuorukainen jäi

sinne. Hänen kaswonsa kirkastuiwat hetkeksi ja hän katseli loistawin

silmin niitä suuria rikkauksia, joita kaikkialla oli, mutta tahra hänen

rinnassaan tuli nyt paljoa mustemmaksi. Hän kääntyi waimojen puoleen ja

koetti osoittaa kaikin tawoin hywyyttänsä ja kiitollisuuttansa, mutta

sitä eiwät he ottaneet wastaan, antoiwat waan hänelle pahoja ja kylmiä

sanoja wastaukseksi. Hän yritti syömään, mutta samassa tuli Saita

waimojen tykö ja sanoi: "ei pidä antaa hänelle mitään", ja waimot

meniwät ja haukkuiwat heti nuorukaista. Noista heidän kowista

sanoistansa syntyi iso, käärmeen muotoinen musta nuoli. Se lähti lentää

sujottamaan hirmuista wauhtia ilmassa ja lensi suoraa päätä nuorukaisen

rintaan, johon se upposi melkein umpeen juuri tuon tahrapaikan

kohdalle. Nuorukainen päästi walittawan äänen ja kalweni. Sitte weti

hän tuon hirmuisen nuolen pois hywin warowasti, mutta rintaan jäi iso

aukko, sydän näkyi sieltä ja sydämessä oli kauhea haawa. Hän oli kauan

aikaa hywin kipeän näköinen ja hänen sydämensä haawa punotti kowasti.

Mutta yht'äkkiä alkoi siitä tuikkia ja pilkistellä mustia, kiemuroiwia

esineitä, jotka tarkemmin katsoen näyttiwät käärmeiltä. Hänen muotonsa

ja katsantonsa tuli samassa mustan, synkän ja willin näköiseksi, ja nyt

ei hän pitänyt lukua enää waimojen ja hänen yhteisistä tawaroista, waan

menetti, polki ja tallasi niitä niin paljon kuin waan ennätti.

Molemmat waimot katseliwat nyt hädissään tuota heidän hywää

johtajahenkeänsä, joka heille tuon mahdottoman rikkautensa oli

lahjoittanut ja joka heille oli niin monta hywää neuwoa antanut.

Wiimein he hawaitsiwat hänen taempana seisowan, pilkkahymy huulillansa

ja hänen rintansa ulkopuolella olewa musta sydämensä riehui ja

palkkarehti hirmuisesti. "Mikä meillä nyt on neuwona?" kysyi wanhempi

waimo olennolta, mutta hän nauroi waan katkerasti. "Woi, ettekö te

kuule?" huusi waimo olennolle tuskissaan, mutta hän nauroi waan

pilkallisesti heidän tuskalleen ja sanoi: "minä olen teille antanut,

mitä halusitte saada, auttakaa nyt itseänne!" ja samassa katosi hän

kuin tuhka tuuleen.

Kauhea hämmästys ja pelko käsitti nyt waimot. Pimeys alkoi peittää joka

paikan ja samassa katosi myös tuo sydämeen haawoitettu mieskin, ja nyt

he oliwat ihan kahden. Ilma pimeni ja synkistyi synkistymistään;

walkeaa alkoi lyödä wäläytellä ja ukkonen jyrisi samassa kauhealla

paukkeella, niin että kaikki huoneen seinät ja perustukset wapisiwat

niinkuin sarpa wirrassa. Kun he oliwat toipuneet wähän suurimmasta

hämmästyksestänsä, katsoiwat he pelolla ympärilleen ja mitä näkiwät he

nyt erään leimauksen walossa? Enemmän kuin puolet jälellä olewasta

rikkaudesta oli häwinnyt, enemmän kuin puolet huoneista häwinnyt ja

niitä ei näkynyt, ei kuulunut missään. Waimoille tuli nyt niin kowa

pelko, ett'eiwät he pysyneet seisaallaankaan muutoin kuin jostain

kiinni pitämällä. Nyt tuli taas semmoinen tulen leimaus, ett'eiwät he

ikään olleet semmoista nähneet; jota seurasi heti semmoinen hirweä

järäys, että kaikki silmänräpäyksessä meni nurin, ei näkynyt enää

huoneista ei tawaroista minkään näköistä, ei karjoja laitumella, eikä

suuria ja täysiä jywäaittoja. He makasiwat talwisen taiwaan alla

paljaalla lumella ja lunta tuli sakeasti. Tuuli winkui ja ulwoi puiden

latwoissa ja susien ulwomisia kuului ympäriinsä ja ne likeniwät

ehtimiseen. Ja aiwan tuossa jo oli heitä iso parwi ja eräät suurimmat

ja julmimmat haisteliwat jo karwaisilla kuonoillansa heidän kaswojansa,

pureskeliwat heidän kaswojansa, käsiänsä ja jalkojansa, että niitä

hirweästi kiwisteli ja karwasteli. Nuo suuret, hirweät pedot

käänteliwät heitä sinne tänne ja nyt ne jo sieppasiwat kummankin

selkäänsä ja alkoiwat hankea myöten juosta hölkötellä aika wauhtia

eteenpäin, ja he tunsiwat tytinän ruumiissansa, joka tuli siitä että

sudet juosta hölkkiwät. He oliwat niin kauhistuksissaan pelosta,

ett'eiwät kyenneet silmiänsä awaamaan; he koettiwat huutaa, mutta

turhaan, heidän suunsa ei auennut ja heidän äänensä ei kulkenut.

Wiimein weiwät sudet heidät pesäänsä ja siellä oli paljoa lämpimämpi

kuin ulkona, mutta kauhea oli sielläkin olla, sillä sudet nuoleskeliwat

nyt ahkeraan noita heidän ennen pureskeltuja käsiään, jalkojaan ja

kaswojansa, ja niihin käwi niin hirweän kipeää ja woi kauhua! mitä

muuta warten he niitä nuoliwat kuin sitte kaikenni syödäkseen. Wiimein

kuitenkin heittiwät sudet nuolemisen pois ja nyt olisi muutoin ollut

hywä, mutta pakoitti niin kowasti noita pureskeltuja jäseniä. Kun ei

enää kuulunut eikä näkynyt susia, rohkeni wanhempi waimo awata

silmiänsä ja ihmeekseen näki hän, että ei ollutkaan suden pesässä, waan

ihmis=asunnossa, jossa he makasiwat pehmeillä wuoteilla.

"Eipä tämä suden pesä taida olla niinkään huono", sanoi wanhempi waimo

houris=päissään, hälisewällä ja sammaltawalla äänellä.

"Suden pesä?! Miettiikö hän aloittaa wanhan wirtensä, palkinnoksi

paljoista suurista waiwoistamme?" sanoi toinen tuwassa olewa

waimonpuolen ääni.

"Luultawasti on hän houriossa. Kiitos Jumalan että hänkin toki tuli

wielä henkiin", sanoi miehen ääni ja he molemmat meniwät wuoteen

wiereen walkealla katselemaan heitä.

Sairas katsella tirkisteli heihin ja käsitti että ihmisiä oli hänen

edessänsä. "Wai ette te olekaan susia, mutta mihin olette riiwatut

minun tawarani panneet?" sanoi hän willisti, waikka heikosti.

"Enkö minä oikein arwannut, että hän on houriossa?" sanoi mies, "mutta

miten toisen käynee?"

"Missä minä nyt olen?" kuului samassa heikosti toisesta wuoteesta.

"Hänkin toki tointuu", sanoi mies ja käweli wuodetta kohden. "Olkaa

waan huoletta, te olette molemmin hywässä suojassa; tarwitsette lepoa,

sentähden olkaa murheetoinna!" sanoi hän sitten sairaille ja antoi

heidän juoda raitista wettä.

Useampia päiwiä kului, ennenkuin sairaat tuliwat oikealle toimellensa

ja woiwat wapaasti ja järjellisesti puhua, jolla aikaa talon wäki heitä

huolella hoiti.

Waikka lukija jo warmaan arwaa, keitä nuo sairaat oliwat, selitän

kuitenkin selwyyden wuoksi heidän oikean laitansa.

Asarin katoamisen jälkeen tuli Linnalan talosta pian loppu. Monet

welkojat, jotka kilwalla koettiwat saada omansa pois, tekiwät talosta

niin pian lopun, ett'ei sitä woitu aawistaakaan. Linnalan emäntä ja

tytär seisoiwat nyt maailmassa köyhempinä kuin keppi=kerjäläiset. Kuin

tuhka tuuleen oli se suuri rikkaus kadonnut, jonka perään he oliwat

niin ahnaasti pyrkineet. Sydämen katkeruudella katseliwat he nyt

mennyttä suuruuttansa ja tulewaisuuttansa. He sadatteliwat Asaria ja

pitiwät kaikki nykyisen onnettomuutensa hänen wikanansa, mutta ei

kertaakaan heidän mieleensä johtunut, että onnettomuus oli juuri heidän

syynsä.--Heillä oli wielä nytkin liian korskea sielu, alentuaksensa

muiden ihmisien wertaiseksi, mutta jos kuinkakin he olisiwat päätään

waiwanneet, ei heillä ollut sen parempaa neuwoa, kuin lähteä hakemaan

armo=leipää! Heille oli nyt oikein kättä kätisesti näytetty, ett'ei

ihmisen suurin onni ole rikkaus, mutta eiwät he wielä tuossakaan

koulussa olleet nöyrtyneet! He eiwät millään tawalla tahtoneet omaan

kylään mennä ruokaa anelemaan henkensä elättämiseksi, waan walitsiwat

ulkopitäjät, joissa he tuntemattomina luuliwat woiwansa salata entisen

rikkautensa ja nykyisen häpeänsä. Kun eräänä talwisiltana tuli hirweä

lumipyry, pitiwät he sen erinomaisena onnen sattumana aikeensa

salaamiseksi. He lähtiwätkin pyry=ilmassa, myöhään iltamalla tuolle

pitkänlaiselle talottomalle taipaleelle, kelkka perässä ja niinkuin jo

tiedämme, uupuiwat he puoliwälin paikoille.

He olisiwat wälttämättömästi paleltuneet kuoliaiksi tuolla kauhealla

ilmalla, joll'ei entinen Linnalan renki ja nyt hywin woiwan Taustan

torpan isäntä, Matti, olisi sattunut aamupuoleen yötä tulemaan woiwalla

hewosellaan kotiansa toisesta pitäjästä, jossa hän oli käynyt tärkeäin

asioittensa wuoksi. Kun hän läheni sitä paikkaa, johonka matkustajat

oliwat uupuneet, hyppeli ja korskui hänen hewosensa jo kaukana,

jonkatähden Matti tarkasteli eteensä, mitä täältä tulisi. Hän hawaitsi

nyt kelkan tiellä, josta hän rupesi aawistamaan likimaissa olewan

jotain muutakin. Hän sitoi hewosensa puuhun ja rupesi tarkastelemaan

seutua. Kelkan kohdalla tien wieressä hawaitsi hän korkean lumikinoksen,

lähellä isoa kuusta. Hän rupesi sitä tongostelemaan ja ennen pitkää tuli

sieltä näkösälle waatetten liepeitä, hän kaiwoi enemmän ja sieltä tuli

esille kaksi kokonaista ihmistä! Matti käänteli heitä ja tutkisteli,

olisiko heissä wielä henkeä. Hän pyyhki lunta pois heidän kaswoiltansa

suurilla koirankoipi=kintaillansa. Heissä ei näkynyt pienintäkään

elonmerkkiä, mutta Matti kantoi waan heidät rekeensä ja alkoi wuowata

Taustaa kohden, peitettyänsä ensin heidät niin hywästi kuin taisi,

rekipeitollansa ja hewosen loimella. Jos Matilla olisi ollut huonompi

hewonen, olisi hänen outo kuormansa jäänyt taipaleelle, niin hirweä oli

umpi, mutta Putte waan ponnisteli eteenpäin, waikka lunta oli mahaa

myöten ja waikka reki lauttasi ja keikkui pyryssä. Perille tultuansa

kantoi Matti molemmat löytökäisensä huoneesen ja herätti waimonsa.

Lapsille tehtiin lattialle sija ja kylmettyneet waimot pantiin heidän

wuoteillensa. Heidän kätensä ja jalkansa oliwat kylmetyksissä kuin

jääkynttilä ja kaswoissa useassa kohden näkyi kylmettyneitä paikkoja,

mutta sydänkuopassa tuntui wielä olewan wähän henkeä. Matti rupesi nyt

waimonsa kanssa kylmällä wedellä ja lumella hieromaan heidän

kylmettyneitä raajojansa. He pitkittiwät hieromista aamuun asti,

jolloin kaikki jäätyneet paikat oliwat sulaneet ja alkoiwat punoittaa.

Sairasten hengitys alkoi käydä helpommin, mutta puhetta, tuntoa ja

ymmärrystä ei heillä wielä ollut. Kun hierojat hawaitsiwat, että heidän

tilansa oli jotakin parempi, heittiwät he sairaat rauhaan ja paniwat

itse wähäksi aikaa lewähtämään. Kaksi wuorokautta oli nyt siitä

kulunut, kun sairaat päästiwät nuot, ennen kerrotut sekawat sanat ja

siten osoittiwat heikkoa todellista elon merkkiä.

Toiset kaksi wuorokautta kului wielä, ennenkun entinen Linnalan emäntä

tuli aiwan oikealle toimellensa. Hän tirkisteli ympärillensä, mutta ei

woinut käsittää, missä hän oli, sillä ei hän ollut koskaan alentunut

niin alas, että olisi käynyt Taustan torpassa. Nyt tuli juuri Matti

huoneesen ja sairas tunsi hänessä entisen renkinsä. Tuo tutustuminen

käwi kipeästi kuin puukon pistos hänen sydämeensä, ja hän olisi suonut

olewansa waikka missä muualla kuin kotikylässään ja wielä päälliseksi

Taustan torpassa. Menetetyn suuruutensa häpeä oli ensimmäinen tunne

toinnuttuansa tuosta sen jälkeen, kun hän oli tointunut waarallisesta

tilastansa!--Woi, woi kuinka kowa on paatunut ihmissydän!

"Woi minua onnetonta", sanoi wiimein sairas.

Matti kuuli sen. Hän meni hänen tykönsä ja sanoi: "älkää olko

millännekään! Kiittäkää Jumalaa, että minä satuin tulemaan samaa tietä,

jolle te olitte uupuneet, muutoin te olisitte nyt jo kuolleet.

Ottaisitteko mitään? sanokaa, niin minä annan," kehoitti hän.

"Missähän Kaisu on?" kysyi sairas.

"Hänkin on tallella ja hengissä", sanoi Matti.

"Jos minä saisin wähän jotakin ruokaa! sydäntäni niin kowin hiukaa",

sanoi sairas, ja oli ensimmäinen teko hänen uudessa tilassaan.

Matin waimo tuli nyt juuri huoneeseen ja toimitti sairaalle helposti

sulawaa ruokaa, mutta wähän kerrallaan. Matti waimoineen oli niin

ystäwällinen sairaille kuin ikänä taisi; he hoitiwat kumpaakin suurella

hellyydellä ja osanottawaisuudella.

"Joko me olemme kauan olleet teillä?" kysyi sairas syötyänsä.

"Neljä wuorokautta."

"Neljä wuorokautta?!"

"Niin."

"Ilmankos minä näinkin niin paljon ja niin merkillistä unta", sanoi

sairas.

"Niin. Sepä olisikin soma tietää, mitä te tunsitte tuolla hirmuisella

ajalla. Teidän pitää wielä olla niin hywä ja kertoa se minulle, mutta

nyt te ette jaksa, te tarwitsette lepoa wielä useampia wuorokausia,

ennenkun siihen kykenette; lupaattekos" sanoi Matti.

"Lupaan, se oli niin merkillistä, hywääkö wai pahaa se merkinneepi",

sanoi sairas, joka oli jo wähän perehtynyt uuteen asemaansa; sitten hän

taas raukesi nukkumaan.

Nyt toipui Kaisukin toimelleen. Hän tunsi kohta paikat ja tiesi missä

hän oli. Kun he huomasiwat hänen olewan toimellansa, oliwat he

hywillänsä sekä hoiteliwat ja waaliwat häntäkin edelleen, niinkuin

toistakin sairasta ja pitiwät kaikki hänen tarpeensa esillä. Mutta hän

häpesi niin nykyistä tilaansa, ettei hän puhunut yhtään sanaa ja

tarpeitansakin koki hän ottaa wuoteensa wierestä niin salaa, ett'ei

sitä kukaan näkisi, ruokaa ja juomaa, jota siinä oli aina waralla.

Muutaman wuorokauden perästä jaksoi jo wanhempi sairas ruweta kertomaan

horroksissa nähtyä näkyänsä. Matti otti aikaa itsellensä ja kuunteli

mielen jännityksellä kertomusta.

Kertomuksen ajalla ei hänessä näkynyt pienintäkään surumielisyyden ja

wakaan ajattelemisen merkkiä, waan hän kertoi näkyänsä suurella

mieltymyksellä ja mielihywällä ja kiihtyi aina paremmin iloisuudessa,

jota etemmäs hän tuli. Tämän loputtua hänen silmänsä oikein loistiwat

ilosta!

"Mitä sinä luulet sen merkitsewän? Wieläköhän minulla on kerran onni

maailmassa, kun minä näin niin paljon rikkauksia?" kysyi hän Matilta,

kun kertomus oli loppunut.

Matti otti hywin totisen näön ja aseman itsellensä. "Niin", aloitti

hän. "Tuo teidän näkynne oli teidän oma mennyt aikanne. Jumala ei

sallinut teidän wielä kuolla, että teillä olisi aikaa miettiä tilaanne.

Jumalan hywyys wetää teitä parannukseen. Te toiwotte wielä tapaawanne

onnen tässä maailmassa ja teillä on todellakin wielä jäljellä eräs ja

suurin onni, nimittäin se, että rukoilette Jumalalta syntein anteeksi

saamista ja jos käsitätte sowinnon hänen kanssaan, niin teillä ei ole

wielä koskaan ennen ollutkaan semmoista onnea."

"Enhän minä ole tehnyt kenellekään koskaan mitään pahaa, enkä ole itse

syypää nykyiseen onnettomuuteenikaan, se on kaikki Asari=roiston syy",

sanoi waimo synkästi.

"Woi, woi! Asarihan oli juuri tuo sydämeen haawoitettu mies, jonka

näitte puolikuolleessa tilassanne ja te itse juuri olitte ne, jotka

tuon turmelewan haawan löitte", sanoi Matti selitellen.

"Mikä se sitte oli tuo laiha olento, jonka musta sydän heilui ulkona

rinnasta?"

"Se oli teidän ahneudensyntinne, joka teidän koko elämänne ajan on

teillä niin ahneesti ratsastanut. Ja ne molemmat sairaat oliwat teidän

oma miehenne ja lapsenne, joilta saituudessanne kielsitte kaiken

mahdollisen awun, kun he kituiwat kuoleman tautia", sanoi Ratti

totuudessa.

"Minä en ole ansainnut semmoista saarnaa rengiltäni", sanoi

masentumaton entinen Linnalan emäntä.

"Minä en ole enään teidän renkinne ja sentähden olen woinut teille

sanoa totuuden; mutta te ette ymmärrä totuutta", sanoi Matti loukattuna

wähän ylwästellen.

Puheet loppuiwat nyt siihen. Tästä hetkestä pitäen tuliwat molemmat

sairaat harwapuheisiksi ja wihasennäköisiksi, mutta eiwät kumminkaan

puhjenneet nyt, niinkuin ennen, häwyttömiin puheisiin, sillä he

käsittiwät kumminkin senwerran, että he oliwat nyt entisen renkinsä

armoilla.

Matti ei jaksanut heitä ajan pitkään elättää. Kun he senwerran

toipuiwat, että kykeniwät muuttamaan pois, otti pitäjän waiwaishoito

heidät huostaansa. He eiwät sanoneet hywästikään lähtiessään Taustan

torpasta; niin oliwat he pahenneet Matin harwoista totuuden sanoista!

Wuoden päiwät eleliwät he wielä kituwaa ja sairasta elämää, sadatellen

Asaria ja muiden ihmisien kowuutta, mutta sitte he kuoliwat paatuneessa

mielessä melkein yksin ajoin, sillä he oliwat saaneet niin pahan wian

terweydellensä tuona hirmuisena yönä, ett'eiwät he woineet elää

kauemmin.

Mennyt oli nyt mainio Linnala, menneet oliwat sen isännät, emännät ja

perilliset, mennyt oli rikkaus, mennyt maine ja kunnia! Tuo suuri

rikkaus hajosi kuin tuhka tuuleen, eikä siitä näyttänyt kukaan

rikastuwan. Nyt oli tuo kitsas Linnalan emäntäkin tilin teossa

leiwisköistään. Lieneekö hän nähnyt jatkoa tuohon hirmuisena yönä

näkemäänsä näkyyn?

* * * * *

Kymmenen wuotta oli edellisestä tapauksesta kulunut. Ruokolassa

elettiin yhtä wahwasti kuin ennenkin. Surua oli kauan aikaa asustanut

talossa, sillä suwun kunnia oli saanut tahrapilkun ja Asari oli se

tahra, joka heidän mielestänsä niin paljon himmensi heidän kirkasta

elämänkruunuansa. Heidän mieleensä ei koskaan johtunut, että heidän

talossaan oli juuri ja alkusyy tuohon tahraan. He eiwät tulleet koskaan

ajatelleeksi, että he kenties oliwat liiaksi suuren arwon antaneet

wäärälle mammonalle ja että he oliwat tuon ohjelmansa nojalla

kosketelleet hellään paikkaan ja samassa wirittäneet paulan, johon jo

aikaisin rikkauden surulta raskautettu nuorukainen helposti takertui.

Asarista ei puhuttu Ruokolassa usein, sillä he häpesiwät häntä

mainitakin! Jos se jolloinkin tapahtui, katkeroitti se yritys aina

silloin heidän mielensä. Isä eli wielä yhä, mutta sangen wanha ja

harmaa hän jo oli, sillä luonnon kanssa kilpaa oli suru Asarista

kokenut häntä wanhentaa. Niillä harwoilla kerroilla, jolloin poikansa

tuli puheiksi, tuli hän aina synkkämieliseksi, eikä hän koskaan muuta

sanonut kuin: "se roisto! Tawaraa hän kyllä sai, mutta ei ollut miestä

sitä pitämään." Sitte koki hän kynttiä huoneesta ulos, ett'ei hän olisi

kuullut hänestä sen enempää.

Eräänä syyskuuniltana oli Ruokolan wäki juuri tullut työstä. Kylmä oli

ilma ja kylmä utusade oli wihmonut kaiken päiwää. Melkein kaikki wäki

oli takan ympärillä, takkawalkealla lämmittelemässä itseänsä ja he

kurottiwat kohmettuneita käsiänsä tulta kohden. Silloin aukesi tuwan

owi ja outo muukalainen astui sisään; kaikkein huomio kääntyi kohta

tulijaa kohden. Hän oli wanha harmaapäinen, repaleinen ukko, joka

wilusta wärisewänä seisoi heidän edessänsä ja joka äkkiä katsoen näytti

olewan pöhnässä.

Talon isäntä oli myös saapuwilla ja puoleksi iwalla, puoleksi

uteliaisuudella astui hän tulijan eteen kysyen: "mistäs tämä ukko on

kotoisin?"

"On ollut kerran aika, jolloin te ette kysyneet, kuka ja mitä minä

olen", sanoi tulija särkyneellä ja wärisewällä äänellä.

Isäntä waaleni ja astui askeleen takaperin. Tuossa wieraan äänessä oli

hän kuullut jotain niin käsittämättömän tuttua, surullista ja

tuskallista. Hän koki oikein iskemällä kiinnittää häneen katseensa.

Kauhistuksella ponnisti hän tällä kerralla tottelematonta ääntänsä

sanoiksi, ja kun hän wiimein sai sen tottelemaan, sanoi hän tulijalle

puoleksi tukahtuneella äänellä: "mikä herran tähden sinä sitte oikein

olet?"

"Te olette ennen kutsuneet minua--pojaksenne, Asari on minun nimeni."

Kaikki säpsähtiwät.

"Roisto! Tawaraa kyllä sait, mutta et ollut mies sitä pitämään!

Kehtaatko tulla silmieni eteen, särkemään wiimeisenkin wanhan

sydämeni?" sanoi isäntä wimmastuksissaan, sillä hän oli nyt tuntenut

tulijassa poikansa.

"Roistoko? Niin, niin, oikein suuri roisto minä olen. Mutta woi, isä!

Ette taida tietää, että suuri osa on ollut teillä tätä roistoa

roistoksi tehdessä. Minullakin on kerran ollut sydän, joka on sykkinyt

oikeasta luonnon hehkumasta lämpimästä, on hehkunut oikeasta rakkauden

palosta, te olette sen palon sammuttaneet ja wäärän mammonan työntäneet

sammuneen hehkun sijaan. Woi, isä! Minun ei olisi pitänyt silloin

totella teitä, minun ei olisi silloin pitänyt uskoa teitä, mutta minä

olin niin opetettu lapsuudesta saakka. Minä olin silloin wielä niin

nuori ja kokematon, mutta nyt on minulla jo kokemusta liiaksikin, ja

surkea on tuo kokemus. Nyt minä osaisin olla siinä asiassa teitä

tottelematta, nyt minä osaisin olla teitä uskomatta, mutta woi! nyt on

jo myöhäistä! Isä, isä! Ei hän tullutkaan hywäksi, waikka me jo

koetimme yhdessä olla, koetimme kauan olla.--Woi, woi, isä! Ei se

olekaan niin, että rikkaus on ihmiselle suurin onni maailmassa ja tässä

on nyt poikanne edessänne eläwänä todistajana, ett'ei niin ole!" sanoi

Asari ja hänen äänensä wärisi ja sanat takertuiwat usein kurkkuun.

Isä wetäysi kauhistuen kammariinsa, tuon kuultuansa, eikä wirkkanut

yhtäkään sanaa. Asarin puhe oli tehnyt koko wäkeenkin sywän

waikutuksen, sillä siinä oli jotain niin surullisen totista ja

woittamatonta, ett'ei se woinut olla oikeaan paikkaan koskematta.

Sentähden tuliwat hekin kaikin umpimielisiksi eikä kukaan heistä puhunut

mitään. Asarin äiti laittoi mykkänä illallista pöydälle ja kun wäki

meni syömään sanoi hän pojallensa: "mene sinäkin illalliselle!" Asari

totteli ja meni syömään. Kun muu wäki pani maata, osoitti emäntä oween

päin ja sanoi: "pane sinä maata tuohon owiwuoteeseen".

Läpimärkänä ja repaleissa kytkähti hän osoitettuun paikkaan. Asari oli

todellakin pöhnässä, sillä ennenkuin hän tuli wanhaan kotiinsa, möi hän

anelemiansa leipäpalasia ja osti niillä saaduilla penneillä wiinaa,

jonka hän sitte ryyppi muka karaistaksensa siten luontoaan.

Aamulla warhain lienee talossa pidetty pieni neuwottelu, sillä heti

Asarin ylös noustua tuotiin hänelle wanhat, mutta kumminkin puhtaat ja

eheät waatteet, jotka hän puki päällensä.

Sen enempää ei pyytänyt Asari itsensä ottamista entiseen kotiinsa eikä

sen enempää talon wäki pyytänyt häntä siihen jäämään, mutta siihen

Asari kumminkin jäi. Hän meni syömään silloin, kun näki muidenkin

menewän, eikä kukaan häntä kieltänyt, jos ei käskenytkään. Hän ei

pitänyt seurustelua kenenkään kanssa talon wäestäkään, sitä wähemmin

muiden ihmisien kanssa ja Mäntylän Taawan ja Karilan Heikin kohtaamista

wältti hän niin paljon kuin mahdollista. Hän ei puhunut juuri monesti

muiden ihmisien kanssa, oleskeli waan omissa sywissä ja hiljaisissa

ajatuksissaan. Wäliin nähtiin hänen olewan hywin synkkämielissä ja

silloin hän usein itki. Sitä koki hän muilta salata, jonkatähden hän

aina silloin mennä kyntti piiloon; hän lienee silloin surrut mennyttä

ihmisyyttään.

Ei kukaan talon wäestä käskenyt häntä työhön, eikä hän itsestänsä

tehnyt mitään isoa työtä; hän eli ja oli waan, niinkuin itse tahtoi,

eikä kukaan siitä hänelle nureksinut. Näin oli nyt onnettoman

Asari=raiskan tila ulkopuolisesti johonkin määrään parannut, sillä

hänellä oli toki nyt murheeton leipä; mutta eräs kohta ei ollut wielä

parannut, hän wielä ryyppi! Helma=synti ei woinut hänestä luopua, eli

oikeammin sanoen: hän ei woinut luopua helma=synnistään, jonka orjana

hän niin kauan oli ollut. Kun hän oli paremman wointisena, teki hän

kaikenlaisia kelwollisia käsitöitä, joita myöskenteli kylällä ja niillä

saaduilla rahoilla osti hän wiinaa ja joi sitten niin kauan kuin sitä

riitti. Ei sitä kertaa hän ollut juowuspäissään, ett'ei hän aina

silloin itkenyt yksinänsä ja silloin kuultiin hänen aina sanowan

hiljaa: "Wäärä mammona." Kukaan ei raskinut häiritä eikä pilkata häntä,

sillä tuossa hänen surullisessa olemisessaan oli jotain niin wiehkeän

aawistawaa ja sywää surullisuutta.

Tuossa asemassa wietti Asari wanhassa kodissaan useampia wuosia.

Eräänä syksypäiwänä läksi hän taas kaupittelemaan käsityö=teoksiaan

kylälle. Hän ei tullut yöksi kotiinsa, eikä siitä pidetty sen enempää

lukua. Aamulla aikaisin kannettiin jotain liisteillä Ruokolaa kohden.

Miehet kantoiwat kannettawansa tupaan ja laskiwat sen owiwuoteeseen.

Kaikki wäki kokoontui wuoteen ympärille katselemaan mitä siinä olisi.

Kantajat ottiwat peitteen pois ja liisteillä makasi hirweästi

murskaantunut miehen ruumis!--Se oli--Asari, joka nyt wiimeisen kerran

oli tullut wanhaan kotiinsa! Hänen molemmat kätensä ja jalkansa oliwat

murtuneet sämäksi ja päässä oli monta isoa haawaa; hän näytti paljon

wuotaneen werta. Hän oli illalla ryyppinyt kylällä ja lähtenyt sitten

myöhemmin tulemaan kotiinsa, mutta hän oli niin juowuksissa, että

taidotonna uupui tielle. Yöllä pimeässä oli hänen ylitsensä ajettu

usealla hewosella raskasten kuormien kanssa. Kylän miehet oliwat hänen

siitä löytäneet ja nyt tuoneet Ruokolaan. Kaikki katsojat oliwat

liikutettuina ja kyynelet silmissä, mutta enimmin niitä toki tulwasi

Asarin isän silmistä. Näyttipä siltä kuin Asarin huulilla olisi

pyörinyt wielä sanat: "Isä, isä! Ei hän tullutkaan hywäksi, waikka me jo

koetimme yhdessä olla! ei ihmisen suurin onni ole rikkaus tässä

maailmassa!"

Wielä kerran awasi onneton Asari riutuneet silmänsä! ne sattuiwat hänen

isäänsä, joka seisoi wuoteen wieressä. Sitte painoi hän taas kuolon

kalwistamat silmänsä kiinni, eikä awannut niitä koskaan enää. Mutta

ummistaessaan niitä kuultiin hänen wielä hiljaa kuiskaawan: "Wäärä

mammona."