Oikeus.
(Jatkoa)
Kääntyen puoleeni hyvä opettajani jatkoi seuraavasti:
-- Kerroin tarinan erakosta ja enkelistä vain osoittaakseni mikä kuilu
erottaa ajallisen henkisestä. Inhimillinen oikeus osoittautuu vain
ajallisessa, ja siinä eivät suuret henget pääse oikeuksiinsa. Suurin
loukkaus, mitä herramme Jeesuksen Kristuksen osaksi on tullut, on se,
että hänen kuvansa on asetettu tuomiosaleihin, missä tuomarit
vapauttavat farisealaiset, jotka ovat naulinneet Herramme ristiin ja
tuomitsevat Magdalenan, joka nosti hänet jumalallisille käsivarsilleen.
Mitä tekemistä hänellä, tuolla oikeamielisellä, olisi ihmisten
keskuudessa, jotka eivät voi olla oikeamielisiä vaikka haluaisivatkin,
koska heidän surkea velvollisuutensa on tarkastella vertaistensa toimia
ei sellaisinaan itse olemuksessaan, vaan ainoastaan yhteiskunnallisen
hyödyn kannalta, -- tuon kaupungeissa vallitsevan, kasatun itsekkyyden,
voitonhimon, erehdysten ja väärinkäytösten yhdistelmän kannalta, jota
heidät on pantu sokeasti säilyttämään? Rikosta punnitessaan he lisäävät
siihen sen vihan tai suuttumuksen painon, jonka se pelkurimaisessa
yleisössä on herättänyt. Ja kaikki tuo on kirjoitettu heidän kirjaansa,
niin että vanhentunut teksti ja kuollut kirjain on heillä hengen,
sydämen ja elävän sielun sijassa. Ja kaikki nuo järjestelyt, joista
muutamat ovat peräisin aina Bysanttiumin ja Teodoran häpeällisiltä
ajoilta, käyvät yhteen vain siinä kohdassa, että maailmassa, joka ei
halua muuttaa luonnetta, on pelastettava kaikki, niin hyveet kuin
paheetkin. Lain silmissä on rikos itsessään niin vähäpätöisiä ja sen
ulkonaiset puolet niin tärkeitä, että sama teko, eräillä ehdoilla
täysin luvallinen, tulee moitittavaksi toisessa. Sitä osoittaa esim.
korvapuusti. Jos mies lyö toista poskelle, osoittaa se tavallisten
porvareitten keskuudessa vain kiukkuista luonnetta, mutta jos se
kohdistuu sotilaaseen, seuraa siitä kuolemanrangaistus. Tuo raakuus,
joka yhä vielä on voimassa, saattaa meidät huonoon huutoon tulevien
vuosisatojen silmissä.
-- Itse emme kiinnitä siihen huomiota, mutta jonain päivänä kysellään
minkälaisia raakalaisia me oikeastaan olemme olleet, kun olemme
rangaisseet kovimmin veren jaloa kiihkoa sen pulputessa nuorukaisen
rinnasta, jonka lait ovat saattaneet sodanvaarojen ja inhottavan
kasarmielämän alaisiksi. Ja selväähän on, että jos oikeus olisi
olemassa, ei meillä olisi kahdenlaista rikoslakia, sotilaallisia ja
siviilirikoksia varten. Nuo sotaoikeuden päätökset, joista joka päivä
näemme tuloksia, ovat kamaloita julmuudessaan, ja jos ihmisten tavat
milloin tulevat lempeämmiksi, he eivät tahdo uskoa, että ennen oli,
keskellä rauhaakin, sotaoikeuksia, jotka ihmisen kuolemalla kostivat
korpraalien ja kersanttien majesteetin loukkaukset. He eivät tahdo
uskoa, että miesparkoja ammuttiin heidän karatessaan rintamalta,
retkellä, jossa Ranskan hallitus ei tunnustanut sotaa käytävän.
Ihmeellisintä on, että sellaisia julmuuksia tapahtuu kristittyjen
kansojen keskuudessa, jotka kunnioittavat pyhää Sebastinia,
kapinallista sotilasta, ja noita teebeläisen legionan marttyyrejä,
joitten ainoa kunnia on siinä, että he kerran joutuivat kärsimään sodan
koko ankaruutta kieltäytyessään taistelemasta bagaudilaisia vastaan.
Mutta jättäkäämme tämä, älkäämme enää puhuko tästä miekkamiesten
oikeudesta, sillä he katsovat kerran Jumalan pojan ennustuksen mukaan,
vaan palatkaamme siviilivirkamiehiin.
Tuomarit eivät tutki sydämiä ja munaskuita, ja niinpä heidän
oikeamielisinkin oikeutensa on karkeaa ja pintapuolista. Sen ohessa
vaaditaan vielä paljon, että he pysyisivät edes tuossa tasapuolisuuden
kuoressa, jolle lakikirjat on kirjoitettu. He ovat ihmisiä, siis
heikkoja ja lahjottavia, lempeitä voimakkaille ja säälimättömiä
heikoille. He pyhittävät päätöksillään julmimmatkin yhteiskunnalliset
epäkohdat, ja tässä puolueellisuudessa on vaikeaa erottaa sitä, mikä
johtuu heidän luonteensa henkilökohtaisesta alhaisuudesta, siitä, mihin
heidän toimensa velvollisuudet pakoittavat. Tuo velvollisuus taas on
oikeastaan kannattaa valtiota siinä, mikä on pahaa, yhtäpaljon kuin
hyvässäkin, valvoa julkisten tapojen säilymistä, olivat ne sitte
mainioita tai halveksittavia, ja turvata kansalaisten oikeuksien
rinnalla, ruhtinaitten hirmuvaltaista tahtoa, puhumattakaan niistä
naurettavista tai julmista ennakkoluuloista, jotka kruunun turvissa
löytävät loukkaamattoman turvapaikan.
Ankarinkin virkamies saattaa, juuri puolueettomuutensa vuoksi, joutua
lausumaan yhtä kuohuttavia ja ehkä vieläkin epäinhimillisempiä
päätöksiä kuin puolueellinen virkamies. En omasta puolestani tiedä
kumpaako enemmän pelkäisin, sellaistako tuomaria, joka on yhtä sielua
lain kirjaimen kanssa, vai sellaistako, joka käyttää tunnekykynsä
jäännöksiä kirjaimen vääristelyyn. Jälkimäinen uhraa minut eduilleen
tai intohimoilleen, edellinen teurastaa minut kylmästi kirjoitetulle
sanalle.
Vielä on huomattavaa, että virkamies ammattinsa vuoksi ei puolusta
uusia ennakkoluuloja, joitten alle me kaikki olemme enemmän tai
vähemmän alistetut, vaan ikivanhoja ennakkoluuloja, jotka ovat säilyneet
laissa, vaikka ovatkin kuluneet pois sieluistamme ja tavoistamme. Eikä
ole sellaista hiukankin miettimiseen taipuvaa ja vapaata henkeä, joka
ei tuntisi mitä kaikkea laeissa on goottilaista, kun taas tuomareilla
ei ole oikeutta tajuta sitä.
Mutta puhunhan kuin lait, niin barbaarisia ja raakoja kuin ovatkin,
olisivat ainakin selviä ja tarkkoja. Ja siinä suhteessa niiltä puuttuu
paljon. Noidan loitsut tuntuvat helppotajuisilta verrattuina useihin
lakikirjojemme ja säännöksiemme kappaleihin. Nuo selitysvaikeudet ovat
vaikuttaneet paljon siihen, että on täytynyt järjestää eri
oikeusasteita ja odotetaan, että ylioikeus kyllä selvittää sen mihin
rauhantuomari ei ole kyennyt. Siinä odotetaan paljon viideltä
punapukuiselta, nelinurkkaista lakkia kantavalta mieheltä, jotka,
vaikkapa ovatkin lukeneet rukouksensa, silti ovat alttiita
erehdyksille. On helpompi tottua siihen, että kaikkein korkein oikeus
tuomitsee lopullisesti siitä ainoasta syystä, että on tyhjennetty
toisten kyky ennen kuin siihen on turvauduttu. Ruhtinas on tätä mieltä,
sillä hänellä on ratkaisuvalta vielä ylioikeuteenkin nähden.