Oikeus.
(Jatko ja loppu.)
Hyvä opettajani katseli surumielin veden juoksua kuin kuvaa tästä
maailmasta, missä kaikki kulkee ohi ja mikään ei muutu.
Hän pysyi jonkun aikaa miettivänä ja jatkoi sitte hiljaisemmalla
äänellä:
-- Minulle tuottaa perin suurta päänvaivaa jo se seikka, että juuri
tuomarin pitää jakaa oikeutta. Onhan selvää, että heille on etunsa
mukaista julistaa syylliseksi se, jota he ovat aluksi epäilleet.
Yhteishenki, heidän keskuudessaan niin voimakas, johtaa heidät siihen.
Niinpä saattaakin nähdä, että he koko menetelmässään syrjäyttävät
puolustuksen häiritsevänä, ja myöntävät sille pääsyn, vasta sitte kun
syyte on saanut aseensa ja ottanut ilmeensä, ja kun se lopuksi,
keinotekoisesti, on saanut komean Minervan ulkomuodon.
Jo ammattinsa hengen mukaisesti he ovat taipuvaisia näkemään syyllisen
jokaisessa syytetyssä, ja heidän intonsa näyttää useista Europan
kansoista niin pelottavalta, että heidän avukseen asetetaan suurissa
kysymyksissä kymmenkunta arvalla valittua kansalaista. Siitä käy
selville, että sokea sattuma turvaa paremmin syytettyjen elämän ja
vapauden kuin tuomareitten valistunut omatunto saattaa tehdä. On kyllä
totta, että nuo arvalla valitut porvari-virkailijat pysytetään
asioitten ulkopuolella, joista he näkevät ainoastaan loistavan kuoren.
Vielä on totta, että koska he eivät tunne lakeja, heitä ei kutsuta
niitä sovelluttamaan vaan ainoastaan yhdellä sanalla ratkaisemaan onko
niiden sovelluttaminen paikallaan. Sanotaan, että tällaisista
lautakunnan istunnoista on usein mielettömiä tuloksia, mutta että
kansat, jotka ovat sellaista säätäneet, ovat kiintyneet niihin kuin
hyvinkin kallisarvoisiin takeihin. Ja käsitän kyllä, että sillä tavoin
syntyneitä päätöksiä saattaa hyväksyä. Ne saattavat olla taitamattomia
ja julmia, mutta ainakaan niiden mielettömyydestä ja raakuudesta ei
saata syyttää ketään. Kohtuuttomuus tuntuu siedettävältä, kun se on
kyllin epäjohdonmukaista näyttääkseen tahdottomalta.
Tuo äsköinen pikku vahtimestari, jolla on niin syvä oikeudentunto,
epäili minun pitävän varkaitten ja murhamiesten, puolta. Päinvastoin
tuomitsen siinä määrin varkauden ja murhan, etten voi suvaita niiden
lailla säännösteltyä jäljennöstäkään, ja minusta on tuskallista
nähdä, etteivät tuomarit ole keksineet varkaitten ja murhaajien
rankaisemiseksi mitään parempaa kuin heidän jäljittelemisensä; sillä,
suoraan sanoen, Jakobus poikani, mitäpä muuta ovat sakot ja
kuolemanrangaistus kuin ylväällä täsmällisyydellä täytettyä varkautta
ja murhaa? Ja etkö huomaa, että oikeutemme pyrkii vain koko
ylväydessään tuohon häpeälliseen pahan pahalla, surkeuden surkeudella
kostamiseen ja kaksinkertaistamaan viat ja rikokset tasapainon ja
tasasuhtaisuuden takia? Tässä tehtävässä saattaa kyllä osoittaa
jonkunlaista vilpittömyyttä ja omanvoiton karttamista. Siinä saattaa
osoittaa Hospital'in yhtä hyvin kuin Jeffreys'n ominaisuuksia ja
itsekin tunnen aika rehellisiä virkamiehiä. Mutta olen halunnut,
pyrkimällä itse periaatteihin, osoittaa sellaisen laitoksen oikean
luonteen, jonka tuomareitten ylpeys ja kansojen kauhistus kilvan on
pukenut lainattuun majesteettisuuteen. Olen tahtonut osoittaa noiden
lakikirjojen alkuperäisen vähäpätöisyyden, jotka halutaan tehdä
yleviksi, ja jotka todellisuudessa ovat vain kirjava kokoelma
hätäneuvoja.
Lait ovat onnettomuudeksi ihmisten tekemiä; siitä niiden synkkä ja
surkea alkuperä. Paraasta päästä tilaisuus ne synnytti. Tietämättömyys,
taikausko, ruhtinaan ylpeys, lainsäätäjän edut, oikut, mielikuvitus:
siinä noitten suurten lakikokoelmien alkuperä, jotka tulevat
kunnianarvoisiksi sitte kun ne jo ovat aivan käsittämättömiä.
Selittelijöitten yhä lisäämä, niitä vallitseva epäselvyys antaa niille
muinaisten oraakelien majesteetin. Kuulen joka hetki sanottavan ja luen
joka päivä sanomalehdistä, että nykyään teemme vain poikkeus- ja
tilapäislakeja. Tuollainen näkemisen voima on ominaista
lyhytnäköisille, jotka eivät huomaa, että se on muistintakaisen
menetelmän jatkoa, ja että lait kaikkina aikoina ovat syntyneet
sattumalta. Valitellaan myös sitä hämäryyttä ja ristiriitaisuutta,
johon nykyiset lainsäätäjämme tuon tuostakin lankeavat. Eikä huomata,
että heidän edelläkävijänsä olivat ihan yhtä hämäriä ja sekavia.
Todellisuudessa, Jakobus poikani, lait ovat hyviä tai huonoja, ei niin
paljon itsessään kuin sen tavan vuoksi, millä niitä sovelletaan, ja
joku perin kiero määräys ei vaikuta turmiollisesti, jos tuomari ei
saata sitä voimaan. Tavoilla on paljon enemmän voimaa kuin laeilla.
Tottumusten hioutuneisuus, hengen lempeys ovat ainoat lääkkeet, joita
järjellisesti voi käyttää lakien barbarian parantamiseksi. Sillä lakeja
laeilla korjatessa antaudutaan hitaasti perille vievälle, epävarmalle
tielle. Vain vuosisadat saattavat purkaa vuosisatain työn. On hyvin
vähän toiveita siitä, että ranskalainen Numa kerran tapaa Complegnen
metsissä tai Fontainebleaun kallioilla toisen Egeria nymfin, joka
lausuilee viisaita lakeja.
Hän katseli kauan kukkuloita, jotka puunsivat sinelle näköpiirissä.
Hänen ilmeensä oli vakava ja surullinen. Asettaen sitte kätensä
olkapäälleni hän puhui niin syvällä vakaumuksella, että sanat tunkivat
sieluni pohjaan saakka:
-- Jakobus poikani, näet minut äkkiä epävarmana, sopertelevana, nolona
ja typeränä, kun vain ajattelen sen korjaamista, mitä pidän
sietämättömänä. Älä usko, että se on hengen pelokkuutta: mikään ei
hämmästytä aatokseni rohkeutta. Mutta paina tarkasti mieleesi, poikani,
mitä nyt sanon. Älyn keksivät totuudet pysyvät hedelmättöminä. Vain
sydän kykenee hedelmöittämään unelmat. Se luo elämää kaikkeen
rakastamaansa. Tässä se heittelee hyvän kylvöä maailmaan. Ja tunnustan,
että olen tähän asti ollut liian järkiperäinen arvostellessani lakeja
ja tapoja. Niinpä tuo arvostelu kaatuukin hedelmiä tuottamatta ja
kuivaa kuin huhtikuun pakkasen jäytämä puu. Ihmisiä palvellessa täytyy
hyljätä kaikki järki haitallisena liikakuormana ja kohota innostuksen
siivillä. Jos järkeilet, niin et koskaan pääse lentoon.
Viiteselitykset:
[1] [Ilmestynyt myöskin suomeksi Eino Leinon suomentamana.]
[2] [2] Herra Jean Lacoste on kirjoittanut Gazette de France'ssa 20 p.
toukok. 1883:
Herra apotti Jérôme Coignard on pappi, täynnä viisautta, nöyryyttä ja
uskoa. En sano, että hänen käyttäytymisensä aina olisi kunniaksi hänen
lipereilleen enkä että hänen pukunsa aina olisi moitteeton... Mutta jos
hän joutuu kiusauksen valtaan, jos piru hänessä saa helpon saaliin, hän
ei koskaan kadota luottamustaan, hän toivoo aina, että hän Jumalan
erikoisen armon kautta ei koskaan enää haaksirikkoutuisi, vaan kulkisi
Paratiisin kunniaan. Ja todellakin hän antaa meille näytteen sangen
ylösrakentavasta kuolemasta. Siitä nähdään, että pieninkin uskonjyvänen
kaunistaa elämää ja kristillinen nöyryys sopii ihmiskunnan
heikkouksille.
Herra apotti Coignard, ellei hän olekaan pyhimys, ansaitsee ehkä
kiirastulen. Mutta ei liian pitkäksi aikaa, ja hänellä on ollut myöskin
vaara joutua helvettiin. Sillä hänen suoramielisen nöyryytensä
asteisiin ei melkein koskaan liittynyt katumusta. Hän laski liian
paljon siihen, että Jumala antaisi anteeksi hänelle eikä ollenkaan
ponnistellut omasta puolestaan avittaakseen tätä armontoimeliaisuutta.
Juuri tämän vuoksi hän aina uudestaan syöksyi syntiinsä. Tämän vuoksi
hänen uskonsa teki hänelle niin pieniä palveluksia, ja hän oli melkein
kerettiläinen, sillä Kolmenkymmenen pyhä neuvosto, kuudennessa
istuntonsa VI ja IX Kaanonissaan on kironnut kaikki ne, jotka väittävät
"ettei ole ihmisen vallassa vastustaa hänen huonoja taipumuksiaan" ja
joilla on sellainen luottamus uskoon, että he kuvittelevat sen yksin
voivan pelastaa heidät "ilman mitään tahdon toimintaa". Juuri tämän
vuoksi jumalallinen armo, joka apotti Coignardin ylitse laskeutuu, on
todellakin ihmeellinen ja todellakin meidän tavallisten näkökohtiemme
yläpuolella.
[3] Tämän hyvin tuntien hra Hugues Rebell on osoittanut, että on
olemassa lempeää epäilyä. Se ei ole suinkaan tapahtunut hra Coignardin
mielipiteiden johdosta, vaan eräiden muiden samasta innoituksesta
kummunneiden kirjoitusten, joiden johdosta hän on tehnyt erinäisiä
huomautuksia. Otan vapauden ne tässä esittää:
'Tämä kirja, joka antaa meille kallisarvoisen opetuksen, voisi
aiheuttaa paljon hupaista mietiskelyä. Sallin siis itselleni tässä
muutamia ajatelmia:
1:o. Yhteiskunnallinen järjestys ei riipu yksilöiden tahdoista vaan
luonnon tahdosta, tai vielä yksinkertaisemmin: niiden älykkäimpien
olentojen yhteydestä, jotka yhteiskunnan muodostavat ja jotka
valitsevat itselleen mahdollisimman miellyttävän tavan elää;
2:o. Koska yhden aikakauden ihmisillä on sama elimistö ja samat
intohimot kuin toisen aikakauden ihmisillä, ei heillä voi myöskään olla
ehdottomasti erilaisia laitoksia. Tästä johtuu, että poliittinen
vallankumous ei ole muuta kuin kansan ympäri käyvää liikettä vanhoihin
tapoihin nähden, joiden lähtökohtaan he tahtovat palata. Se on siis
sairautta, ihmiskunnan luonnollisen kehityksen pysäyttämistä. Näistä
laeista johtuu myös, että kaikki yhteiskunnat elävät ja kuolevat
samalla tavalla.'
(Hugues Rebelle, _l'Ermitage_, huhtik. 1893).
Hra apotti Coignard tyytyy sanomaan, että kansa samana aikana ei ole
vastaanottavainen muuta kuin yhdelle valtiomuodolle.
[4] Herra Baiselance tai Baisselance oli kauan Montaignen jälkeen
Bordeaux'n pormestarina. (Julkaisijan huomautus).
[5] Alkuperäisessä runomuodossa. (Suoment.)
[6] Mittausoppi, josta Paistinkääntäjä puhuu, on valaistu Sébastien
Leclerc'in kuvioilla, joitten tarkkaa siroutta ja hienoa piirrosta
päinvastoin ihailen. Mutta vastakohta on siedettävä. (Julkaisijan
huomautus.)
[7] Kirkonmies puhuu. (Julkaisijan huomautus.)
[8] Akatemia ei tähän aikaan jakanut palkintoja. (Julkaisijan
huomautus.)
[9] En ole huomannut herra Rockstrongia mainittavan Monmouthin tapausta
koskevissa tiedoissa. (Julkaisijan huomautus.)
[10] Apotti Coignardin aikanakin ranskalaiset pitivät itseään vapaina,
kuten eräät kirjoitukset osoittavat. (Julk. huomautus.)