XX.

Oikeus.

(Jatkoa.)

-- Voi, sanoi oiva opettajani, nyt ei aamiaiseni menekään alas.

Sydäntäni kääntää tuo kamala näky, jonka te, hyvä herra, olette

kertonut niin kylmästi, ja tuon neuvoksetar Jossen palvelijattaren

kohtalo, kun hänet vietiin hirtettäväksi, vaikka hän olisi kelvannut

parempaankin.

-- Mutta, hyvä herra, enkö sanonut teille, että tuo tyttö oli

varastanut emännältään ja ettekö halua, että varkaat hirtetään?

-- On kyllä totta, myönsi hyvä opettajani, että tapa on sellainen, ja

koska tavan voima on vastustamaton, en sitä ollenkaan oudoksu elämäni

jokapäiväisessä kulussa. Niinpä filosofi Senecakin, joka muutoin oli

lempeyteen taipuvainen, laati siroja tutkielmia, sillä aikaa kun

Roomassa, ihan hänen läheisyydessään, orjia naulittiin ristiin

pikkurikoksista. Sellaista kertoo esimerkiksi orja Mitridateen tarina.

Hän kuoli ristillä vain sen takia, että oli herjannut isäntänsä,

alhaisen Trimalcion jumaluutta. Henkemme on senlaatuinen, ettei mikään

tavallinen tai jokapäiväinen sitä loukkaa. Ja tapa kuluttaa, niin

sanoakseni, harmiamme kuten ihmetystämmekin. Minua ihmetyttää joka

aamu, sitä ajattelemattakin, että onnettomia päivän kuluessa hirtetään

tai teilataan. Mutta kun kuoleman tuomion ajatteleminen tulee

tajuttavammaksi, sydämeni joutuu häiriöön, ja kun nyt näin tuota

kaunista tyttöä kuljetettavan kuolemaan, kurkkuni kuristuu siinä

määrin, että tämä pieni kalakaan ei pääse siitä läpi.

-- Mitä on kaunis tyttö? sanoi vahtimestari. Pariisissa ei ole

katuakaan, jossa niitä ei yön kuluessa tehtäisi tusinoittain. Miksi

tämä oli varastanut emännältään, neuvoksetar Josselta?

-- Mistä minä sen tietäisin, vastasi vakavasti oiva opettajani. Mistä

te sen tietäisitte ja mistäpä sen tietäisivät tuomaritkaan, sillä

tekojemme juuret ovat salaiset ja ne virikkeet, jotka saavat meidät

toimimaan, pysyvät syvästi kätkettyinä. Pidän ihmistä tekojensa

herrana, koska uskontoni niin opettaa. Mutta lukuunottamatta kirkon

oppia, joka on varma, on niin vähän syytä uskoa inhimilliseen

vapauteen, että minua puistattaa ajatellessani oikeuden päätöksiä, kun

se rankaisee tekoja, joitten periaate, järjestys ja syyt eivät myöskään

ole tajuttavissamme. Niissä on tahdolla usein hyvin vähän osaa ja ne

toimitetaan usein vaistomaisesti. Jos meidän sanalla sanoen täytyisi

olla vastuunalaisia teostamme, koska pyhän uskontomme talous on

perustettu jumalallisen armon ja inhimillisen vapauden sopusointuun, on

väärinkäytöstä johtaa tuosta hämärästä ja arasta vapaudesta kaikki ne

häiriöt, kaikki kiusat ja vaivat, joita lakikirjamme ovat tulvillaan.

-- Minusta on tuskallista nähdä, sanoi pieni musta mies, että te olette

lurjusten puolella.

-- Voi, hyvä herra, huokasi mestarini. Hekin ovat kärsivän ihmiskunnan

osa ja Jeesuksen Kristuksen jäseniä, hänen, joka kuoli kahden

rikollisen välissä. Luulen huomaavani laeissamme julmuuksia, jotka

näkyvät selvemmin tulevaisuudessa, ja jotka inhottavat lasten

lapsiamme.

-- En ymmärrä teitä, sanoi toinen juoden kulauksellisen viiniä.

Laeistamme ja tavoistamme on erotettu kaikki barbaarinen gotiikka, ja

oikeus on nykyään ihan äärimmäisen inhimillistä ja sivistynyttä.

Rangaistukset on tarkoin sovitettu rikosten mukaan, ja näettehän, että

varkaat hirtetään, murhaajat teilataan, majesteettirikolliset sidotaan

hevosten väliin, ateistit, noidat ja sodomiitit poltetaan,

vääränrahantekijät keitetään kiehuvassa vedessä, ja niin rikosoikeus

osoittaa äärimmäistä pidättyväisyyttä ja kaikkea mahdollista lempeyttä.

-- Kaikkina aikoina, hyvä herra, tuomarit ovat pitäneet itseään

hyväntahtoisina, tasapuolisina ja lempeinä. Goottilaiseen aikaan,

Ludvig Pyhän ja Kaarle Suurenkin päivinä he ihailivat omaa suopeuttaan,

joka nykyään näyttää meistä karkeudelta. Arvaan, että lapsemme

vuorostaan pitävät meitä raakoina, ja että he taas keksivät jotain

poistettavaa käyttämissämme kidutuksissa ja rangaistuksissa.

-- Hyvä herra, ette puhu ollenkaan kuin virkamies. Kidutus on

välttämätön, että saataisiin tunnustuksia, joita ei lempeydellä voi

pakoittaa esiin. Mitä taas rangaistuksiin tulee, niin on ne supistettu

siihen, mikä on välttämätöntä kansalaisten hengen ja omaisuuden

turvaamiseksi.

-- Te siis myönnätte, ettei oikeuden tarkoituksena olekaan oikea, vaan

hyödyllinen, ja että se johtuu vain kansan eduista ja ennakkoluuloista.

Mikään ei ole paremmin totta, ja rikoksia ei suinkaan rangaista niissä

piilevään pahuuden määrään nähden, vaan verrattuina niiden

aiheuttamaan, tai luuloteltuun vahinkoon yhteiskunnalle. Niinpä rahan

väärentäjät pistetään kiehuvaan pataan, vaikka kolikoiden valamisessa

ei olekaan kovin paljon varsinaista pahuutta. Mutta rahamiehet

erikoisesti ja yleisö yleensä kärsii siitä tuntuvan vahingon. Tuon

vahingon he kostavat säälimättömän julmasti. Varkaat hirtetään,

vähemmän sen ylettömyyden takia, joka leivän tai vaatteiden

anastamisessa on, kuin sen kiintymyksenä takia mitä ihminen

omaisuuttaan kohtaan luonnollisesti tuntee. Inhimillinen oikeus pitäisi

palauttaa siksi, mikä sen pääperuste on: kansalaisten aineellinen

hyöty, ja erottaa siitä kaikki korkea filosofia, johon se

ylvästelevässä, turhassa tekopyhyydessään verhoutuu.

-- Hyvä herra, vastasi pieni vahtimestari, en ollenkaan tajua teitä.

Minusta tuntuu, että oikeus on sitä tasapuolisempi mitä hyödyllisempi

se on, ja että juuri tuon hyödyllisyyden, jonka takia te sitä

halveksitte, pitäisi saattaa oikeus teille pyhäksi ja yleväksi.

-- Ette ymmärrä minua yhtään, sanoi hyvä opettajani.

-- Huomaan, sanoi pieni vahtimestari, että ette juo mitään. Viininne on

hyvää, väristä päättäen. Enkö saisi maistaa sitä?

On totta, että oiva mestarini ensi kerran elämässään jätti viiniä

pullonsa pohjalle. Hän kaasi sen vahtimestarin lasiin.

-- Terveydeksenne, herra apotti, sanoi tämä. Viininne on hyvää, mutta

puheenne kelvottomia. Oikeus, toistan sen, on sitä tasapuolisempi mitä

hyödyllisempää se on, ja tuon hyödyn, jonka sanotte olevan sen

alkuperänä ja perusteena, pitäisi saattaa oikeus teille pyhäksi ja

yleväksi. Mutta täytyyhän teidän myöntää, että oikeuden pääsisältö on

oikea, kuten sanakin ilmaisee.

--- Hyvä herra, selitti oiva opettajani, kun olemme sanoneet, että

kauneus on kaunista ja totuus totta, emme ole sanoneet yhtään mitään.

Tuo Alpianuksenne, joka lausui ajatuksensa tarkasti, on lausunut, että

oikeus on vahva ja ainainen halu antaa jokaiselle se, mitä hänelle

kuuluu, ja että lait ovat oikeamielisiä silloin, kun ne pyhittävät

tämän tahdon. Onnettomuudeksi ei ihmisellä ole mitään omaa, ja niinpä

lakien tasapuolisuus tunnustaa heille vain heidän perinnöllisten tai

jatkuvien ryöstöjensä hedelmät. Ne muistuttavat noita lasten

sopimuksia, silloin kun he nappia pelatessaan ovat voittaneet. Jos joku

tahtoo ottaa voitetut napit heiltä, he sanovat, ettei se kuulu peliin.

Tuomareitten terävänäköisyys rajottuu siihen, että he saattavat erottaa

peliin kuulumattomat anastukset pelin alussa sovituista, ja tuo

erottaminen on samalla kertaa arkaa ja lapsellista. Etenkin se on

mielivaltaista. Tuo komea tyttö, joka nyt paraikaa riippuu köydessä,

oli, sanoitte, varastanut neuvoksetar Josselta pitsimyssyn. Mutta mistä

päätätte, että tuo myssy oli neuvoksettaren omaisuutta? Sanotte, että

hän oli joko ostanut sen rahoillaan, löytänyt sen myötäjäistensä

joukosta, tai saanut sen joltain ihailijaltaan; kaikki oivallisia

keinoja pitsien hankkimiseksi. Mutta olipa hän saanut sen kuinka

hyvänsä, huomaan kuitenkin, että hän nautti siitä kuin onnen lahjasta,

jonka saattaa löytää ja menettää sattumalta, ja johon ei ole mitään

luonnollista oikeutta. Kuitenkin myönnän, että pitsit kuuluivat

hänelle, tuon omaisuuden pelin sääntöjen mukaan jota ihmiset

yhteiskunnassa leikkivät niin kuin köyhät lapset kadulla nappia. Hän

piti noista pitseistä, ja hänellä oli niihin yhtä hyvä oikeus kuin

jollain muullakin. Sen myönnän mielelläni. Oikeuden mukaan hänen tuli

saada ne takaisin, antamatta niille kuitenkaan sellaista arvoa, että

mokomaa pitsimäärän takia oli hävitettävä ihmisolento.

-- Mutta tehän otatte huomioon vain oikeuden toisen puolen, huusi pieni

vahtimestari. Ei riitä, että neuvoksetar Josse saa oikeutta, kun

hänelle annettiin takaisin pitsit. Oli myös välttämätöntä tehdä

oikeutta palvelijattarellekin hirttämällä hänet kaulasta. Sillä oikeus

on siinä, että jokaiselle tehdään ansion mukaan. Siinä se juuri on

ylevää.

-- Siinä tapauksessa, väitti opettajani, oikeus on vielä ilkeämpi kuin

luulin. Tuo ajatus, että sen täytyy rangaista syyllistä, on hyvin

julma. Se on goottilaista raakuutta.

-- Tunnette huonosti oikeuden, intti pieni vahtimestari. Se iskee

suuttumatta eikä vihaa tuota tyttöäkään, jonka se lähettää hirteen.

-- Hyvä on! huusi oiva opettajani. Mutta minusta olisi parempi, jos

tuomarit tunnustaisivat rankaisevassa rikollisia puhtaasta

välttämättömyydestä ja osoittaakseen vaikuttavia esimerkkejä. Näin he

pysyisivät välttämättömyyden rajoissa. Mutta jos he rangaistessaan

kuvittelevat maksavansa syyllisille ansion mukaan, on helppo

nähdä minne saakka tuollainen hienotunteisuus johtaa. Heidän

vilpittömyytensäkin tekee heidät taipumattomiksi, sillä eihän ihmisiltä

voi kieltää sitä mikä heille kuuluu. Tuo ohjelause kauhistuttaa minua,

hyvä herra. Eräs taitava Medardus-niminen filosoofi on esittänyt sen

kaikessa ankaruudessaan, kun hän lausuu, että rikollisen rankaisematta

jättämisellä tehdään hänelle vääryyttä, riistetään häneltä varma oikeus

sovittaa rikoksensa. Hän väittää, että kun Ateenan tuomarit juottivat

Sokrateelle myrkkyä, he tekivät paljon tuon viisaan miehen sielun

puhdistamiseksi. Nuo ovat pelottavia unelmia. Toivon, että rikosoikeus

olisi vähemmän ylevää.

Ajatus puhtaasta kostosta, joka useimmiten sovitetaan rikollisten

rangaistukseen, vaikka se itsessään onkin alhainen ja kehno, on silti

tuloksiltaan vähemmän kauhea kuin tuo kiduttavien filosoofien hurja

siveysinto. Tunsin ennen Séezissä erään hyväntahtoisen miehen, joka

joka ilta otti lapsensa polvilleen ja kertoi heille satuja. Hän vietti

esimerkiksi kelpaavaa elämää, nautti sakramentit ja pyrki noudattamaan

täydellistä rehellisyyttä viljakaupassa, jota hän oli pitänyt kuusi

vuosikymmentä tai enemmänkin. Sattuipa, että palvelijatar varasti

häneltä muutaman kultakolikon, joita hän huolellisesti säilytti

lippaassa, suljetussa laatikossa. Heti kun hän huomasi tämän vahingon,

hän valitti tuomarille. Palvelijatarta tutkittiin, tuomittiin,

kidutettiin ja rangaistiin. Oikeutensa tuntien mies vaati, että hänelle

luovutettaisiin varkaan nahka, josta hän teetti itselleen parin

sääryksiä. Usein hän sitte iski sääreensä huutaen: 'Se lurjus! Se

lurjus!' Tyttö oli ottanut mieheltä kultakolikoita, mies otti häneltä

nahan. Ainakin hän kosti ilman filosofiaa, moukkamaisen raakuutensa

viattomuudessa. Hän ei ollenkaan luullut täyttävänsä ylevää

velvollisuutta pieksäessään iloisesti ihmisennahkaisia sääryksiään.

Olisi parempi tunnustaa, että kun roisto hirtetään, niin se tapahtuu

varovaisuudesta ja siinä tarkoituksessa, että toiset pelkäisivät, eikä

ollenkaan siksi, että jokaiselle annettaisiin, kuten samotaan, se mikä

hänelle kuuluu. Sillä, hyvän filosofian mukaan, mikään ei kuulu

kenellekään, jollei itse elämä. Kun väitetään, että rikollisille tulee

antaa tilaisuus sovittaa rikoksensa, joudutaan hurjaan mystisismiin,

joka on pahempaa kuin selvä väkivalta tai yksinkertainen suuttumus.

Mitä taas varkaitten rankaisemiseen tulee, niin se on voimasta eikä

filosofiasta johtuva oikeus. Filosofia opettaa meille päinvastoin, että

kaikki omaisuutemme on hankittu väkivallalla tai viekkaudella. Ja,

olette kai itsekin huomannut, että tuomarit hyväksyvät sen, kun

väkevämpi ryöstää omaisuutemme. Niinpä on kuninkaalle sallittua ottaa

hopeiset lautasemme käydäkseen sotaa, kuten Ludvig Suuren aikana on

tapahtunut, silloin kun sotaverotus oli niin tarkkaa, että vietiin

vuodeverhojen tupsureunuksetkin ja revittiin niistä kultalangat silkin

seasta.

Tuo ruhtinas otti haltuunsa yksityisten omaisuuden ja kirkon aarteet.

Kun noin parikymmentä vuotta sitte palvelin Notre-Dame-de-Liessen

kirkossa, Picardiessa, kuulin vanhan suntion valittelevan, että

kuningas vainaja oli ottanut ja sulattanut kaikki kirkon aarteet,

vieläpä vienyt emaljoidusta kullasta tehdyn nisänkin, jonka Pfalzin

ruhtinatar oli suurilla juhlamenoilla sinne sijoittanut muistoksi

ihmeellisestä parantumisestaan syövästä. Oikeus kannatti kuningasta

näissä pakkotoimenpiteissä ja rankaisi ankarasti niitä, jotka salasivat

jotain kuninkaan läheteiltä. Se ei siis ollut sitä mieltä että nuo

kalleudet olisivat aivan erottamattomasti kuuluneet omistajilleen.

-- Hyvä herra, vastasi pieni vahtimestari, lähetit toimivat kuninkaan

käskystä, joka, koska hän on kaikkien valtakunnan aarteiden oikea

omistaja, saattaa käyttää niitä mielensä mukaan sotiinsa,

rakennuksiinsa tai muihin tarkoituksiinsa.

-- Se on kyllä totta, myönsi kunnon mestarini ja se onkin pelin

sääntöjen mukaista. Tuomarit menettelevät siinä kuin pelissä katsoen,

mitä sääntöihin on kirjoitettu. Siihen on merkitty kuninkaan oikeudet,

joita palkkasoturit ja muu armeija tukevat. Ja äsken hirtetyllä

raukalla ei ollutkaan henkivartioita, jotka olisivat kirjoittaneet

pelin sääntöihin, että hänellä oli oikeus pitää neuvoksetar Jossen

pitsejä. Se on täysin totuuden mukaista.

-- Voi, hyvä herra, äänsi pieni vahtimestari, ettehän vain vertaa

suurta Ludvigia, joka otti alamaistensa hopealautaset maksaakseen

sotilailleen, tuohon olioon, joka varasti päähineen koristuksekseen!

-- Hyvä herra, selitti oiva opettajani, on vähemmän viatonta käydä

sotaa kuin mennä tanssiaisiin pitsimyssy päässään. Mutta oikeus antaa

osansa jokaiselle, yhteiskuntapelin sääntöjen mukaan joka on kieroin,

mielettömin ja ikävin kaikista peleistä. Onnettomuudeksi täytyy

kaikkien kansalaisten ottaa osaa siihen.

-- Se on välttämätöntä, lausui pieni vahtimestari.

-- Niinpä laitkin ovat hyödyllisiä, jatkoi arvon mestarini. Mutta ne

eivät ole oikeudenmukaisia eivätkä voikaan olla, sillä lait antavat

kansalaisille oikeuden nauttia siitä, mikä kuuluu heille tekemättä

erotusta oikean ja väärän omaisuuden välillä. Tuota erotusta ei olekaan

pelin säännöissä, vaan ainoastaan jumalallisen oikeuden kirjoissa, jota

kukaan ei osaa lukea.

Tunnetteko tarinan enkelistä ja erakosta? Enkeli laskeutui maan päälle

ihmisen muodossa ja pyhiinvaeltajan puvussa. Kulkiessaan Egyptin kautta

hän kolkutti illalla erään oivan erakon ovelle, joka, luullen häntä

matkustajaksi tarjosi hänelle illallista ja antoi viiniä kultaisesta

maljasta. Sitte hän pani enkelin vuoteeseensa nukkumaan ja heittäytyi

itse maahan, olkikuvolle. Hänen nukkuessaan taivaallinen vieras nousi,

otti maljan, josta oli juonut, kätki sen viittansa alle ja pakeni. Hän

toimi näin, ei sen vuoksi, että olisi halunnut pahaa erakolle, vaan

päinvastoin, silmällä pitäen isäntänsä etua, joka oli ottanut hänet

vieraanvaraisesti vastaan. Sillä hän tiesi, että tuo maljakko olisi

merkinnyt pyhän miehen kadotusta, sillä hän oli kiintynyt siihen koko

sielullaan, ja Jumala tahtoo että ainoastaan häntä rakastetaan eikä

salli, että hartauden harjoittaja on kiintynyt tämän maailman

tavaroihin. Tuo enkeli, jolla oli osuutensa jumalallisesta viisaudesta,

erotti väärän onnen oikeasta.

Tuomarit eivät tajua tätä erotusta. Kukapa tietää eikö neuvoksetar

Jossekin olisi joutunut kadotukseen niitten pitsien vuoksi, jotka

palvelijatar vei ja jotka tuomarit hänelle palauttivat?

-- Sittenkin, sanoi vähäinen vahtimestari, on maassa nyt yhtä lurjusta

vähemmän.

Hän pudisti pois pukuunsa tarttuneet leivänmurut, tervehti meitä ja

läksi kevein askelin pois.