Vahtimestarin kertomus.
Lokakuussa v. 1624 Bourg-en-Bress'in kuninkaallisen linnan hoitajan
kaksikymmentäkaksi vuotias tytär, joka oli isänsä kodissa kahden
alaikäisen veljensä kanssa, alkoi osoittaa niin selviä raskauden
merkkejä, että hänestä tuli kaupungin juorujen aihe ja Bourgin naiset
lakkasivat käymästä hänen luonaan. Sitte huomattiin, että hänen
kylkensä olivat laskeutuneet ja siitä puhuttiin niin paljon, että
rikosasiain tuomari käski asettaa hänet naisten tarkasteltavaksi. Nämä
todistivat, että hän oli ollut raskas ja oli synnyttänyt ainakin kaksi
viikkoa sitten. Heidän todistuksensa nojalla Hélène Gillet teljettiin
vankilaan ja tuomarit kuulustelivat häntä. Hän tunnusti heille
seuraavaa:
-- Muutama kuukausi sitten eräs naapurikylän nuorimies, joka asui
setäni talossa, tuli meille opettamaan veljiäni lukemaan ja
kirjoittamaan. Hän näki minut vain kerran, ja silloin hän erään
palvelijattaren avulla sulki minut huoneeseen, jossa teki minulle
väkivaltaa.
Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei huutanut apua, hän vastasi, että
hämmästys oli tukahduttanut hänen äänensä. Tuomareitten tiukasti
kysellessä hän lisäsi tulleensa raskaaksi tuon väkivallan johdosta ja
synnytti ennen aikaansa. Hän ei millään lailla ollut vaikuttanut
synnytyksen aikaisuuteen ja olisi pysynyt siitä tietämättömänä, jollei
eräs palvelijatar olisi selittänyt asian oikeaa laitaa.
Tuomarit olivat tyytymättömiä tähän selitykseen, mutta eivät oikein
tienneet kuinka sen kumoisivatkaan, kun satunnainen seikka toi
syytteelle varman perusteen. Kävellessään herra Pierre Gillet'n,
kuninkaallisen linnanpäällikön puiston aidan luona, eräs sotilas näki
ojassa aidan vieressä korpin, joka nokallaan kiskoi vaatekappaletta.
Hän lähestyi paremmin nähdäkseen ja löysi pienen lapsen ruumiin. Siitä
hän heti ilmoitti tuomareille. Lapsi oli kääritty paitaan, jonka
kauluksessa oli kirjaimet H.G. Todettiin, että sikiö oli täysin
kehittynyt ja lapsen murhaajaksi todistettuna Hélène Gillet tuomittiin
lain mukaan kuolemaan. Sen arvokkaan toimen vuoksi, mikä hänen isällään
oli, hän sai luvan nauttia aatelisille kuuluvaa oikeutta: kuolla
mestaamalla.
Asia siirrettiin Dijonin ylioikeuteen ja tyttö vietiin kahden
jousimiehen vartioimana Bourgognen pääkaupunkiin tutkintovankilaan.
Hänen äitinsä, joka oli seurannut häntä, sulkeutui Bernhardininunnien
luostariin. Ylioikeuden tuomarit tutkivat asiaa maanantaina, toukokuun
12 päivänä, viimeisessä istunnossa ennen Helluntaijuhlaa. Oikeusneuvos
Jacobin lausunnon mukaan tuomarit vahvistivat Bourgin lautakunnan
päätöksen määräten, että vanki oli kuljetettava mestauspaikalle
hirttonuora kaulassa. Yleisön keskuudessa oltiin sitä mieltä, että tuo
halventava yksityiskohta oli lisätty tuomioon oudolla ja sopimattomalla
tavalla vangin aateluuteen nähden, ja tavallisia muotoja rikkovaa
ankaruutta moitittiin. Mutta päätöksestä ei voinut valittaa ja se oli
pantava toimeen viivyttelemättä.
Ja niinpä samana päivänä, kello puoli neljä iltapäivällä Hélène Gillet
vietiin mestauslavalle kellojen soidessa, kulkueessa, jonka edessä kävi
torvensoittajia puhaltaen niin voimallisesti, että kaikki kaupungin
asukkaat kuulivat sen taloihinsa ja langeten polvilleen rukoilivat
Jumalaa kuoloon menevän sielun puolesta. Kuninkaan sijaisen edustaja
ratsasti hevosella palvelijoitten seuraamana. Sitte seurasi tuomittu,
työntökärryissä, nuora kaulassa, kuten ylioikeuden päätöksessä oli
määrätty. Häntä tuki kaksi jesuiittaa ja kaksi kapusiiniveljestä, jotka
näyttivät hänelle ristillään kuolevaa Kristusta. Hänen takanaan
pysytteli pyöveli kirveineen ja pyövelitär saksineen. Komppania
jousimiehiä ympäröi kärryjä. Takana tunkeili uteliasta joukkoa, jossa
oli paljon käsityöläisiä, leipureita, teurastajia ja muurareita, ja
josta kohosi aika melu.
Kulkue pysähtyi n.s. Morimontin torille, jonka nimi ei, kuten saattaisi
näyttää, johdu siitä, että se on rikollisten kuolinpaikka, vaan se on
jäänyt muistoksi Morimontin ristiä ja mitraa kantavista apoteista,
joilla aikanaan oli siellä asuntonsa. Puinen lava oli rakennettu sinne
kiviporrasten päälle, joista päästiin maanalaiseen kappeliin, missä
munkit rukoilevat tuomittujen sielujen puolesta.
Hélène Gillet nousi portaita neljän munkin, pyövelin ja hänen vaimonsa
seuraamana. Kun viime mainittu oli irroittanut köyden rangaistavan
kaulasta hän leikkasi Hélènen tukan puolen jalan pituisilla saksillaan
ja sitoi hänen silmänsä. Munkit lausuivat rukouksia. Mutta äkkiä
pyöveli alkoi vavista ja kalpeni. Hänen nimensä oli Simon Grandjean,
mutta hän oli hintelä mies ja yhtä pelokas ja lempeä kuin hänen
vaimonsa, naispyöveli, näytti raa'alta, Hän oli aamulla nauttinut
ehtoollista vankilassa, mutta sittenkin hän näytti hämmentyneeltä;
häneltä tuntui puuttuvan rohkeutta tuon nuoren tytön tappamiseksi. Hän
kääntyi kansan puoleen ja sanoi:
-- Suokaa anteeksi, jos täytän huonosti tehtäväni. Minulla on ollut
kuume kolme kuukautta.
Sitte hän horjuen, käsiään väännellen ja kasvonsa taivaaseen kohottaen
heittäytyi polvilleen Hélène Gillet'n eteen ja pyysi häneltä anteeksi
kaksi kertaa. Hän anoi munkkeja siunaamaan häntä, ja kun naispyöveli
oli sovittanut tuomitun pään pölkylle, hän nosti kirveensä.
Jesuiitat ja kapusiinit huusivat: "Jeesus Maaria!" ja joukosta kuului
kumea huokaus. Isku, jonka piti taittaa kaula, teki vain suuren haavan
vasempaan olkapäähän ja tyttö parka kaatui oikealle kyljelleen.
Kääntyen joukon puoleen Simon Grandjean huusi:
-- Tappakaa minut!
Pilkkahuutoja kaikui ja kiviä heitettiin mestauslavalle, kun
naispyöveli asetteli tuomitun päätä takaisin pölkylle.
Mies tarttui kirveeseensä. Iskien toistamiseen hän löi ammottavan
haavan tuomitun kaulaan, joka pyövelin käsistä irti päässeenä kaatui
pölkyltä kirveen päälle.
Tällä kertaa tuli joukon kirkuna kamalaksi, ja sellainen kivisade tulvi
lavalle, että Simon Grandjean, molemmat jesuiitat ja kapusiinit
hyppäsivät maahan. He kiiruhtivat kappeliin ja sulkivat oven perässään.
Naispyöveli jäi yksin lavalle tuomitun kanssa ja haki kirvestä. Kun hän
ei sitä löytänyt, hän otti köyden, jolla Hélène Gilletä oli kuljetettu,
kiersi sen hänen kaulaansa ja laskien jalkansa hänen rinnalleen koetti
kuristaa hänet. Tarttuen köyteen molemmin käsin verta vuotava Hélène
koetti puolustautua. Silloin vaimo Grandjean veti hänet köydestä, pää
edellä lavan alle ja päästyään kiviportaille koetti leikata hänen
kaulansa saksillaan.
Hänen siinä puuhassa ollessaan teurastajat ja muurarit kaasivat
päälliköt ja sotilaat ja tunkeutuivat lavan ja kappelin edustalle.
Monet voimakkaat käsivarret tarttuivat tuomittuun ja kantoivat hänet
mestari Jaquinin, parturi-välskärin puotiin.
Kappelin ovea vasten hyökkäävä kansanjoukko olisi piankin saanut sen
murretuksi. Mutta molemmat jesuiitat ja kapusiinit aukaisivat sen
kauhuissaan. Kantaen ristejään kohotetuissa käsissään heidän onnistui
suurella vaivalla tunkeutua raivoavan joukon läpi.
Mutta pyöveli ja hänen vaimonsa kivitettiin hengiltä ja heidän
ruumiitaan laahattiin pitkin katuja. Tultuaan tuntoihinsa välskärin
käsissä Hélène Gillet pyysi juotavaa. Sillä aikaa kuin mestari Jaquin
sitoi hänen haavojaan, hän sanoi:
-- Eikö minulla olekaan muuta vikaa kuin tämä? Huomattiin hänen saaneen
kaksi kirveen ja kuusi saksien haavaa, jotka olivat puhkaisseet hänen
huulensa ja kaulansa, ja että kirves, jonka päälle hän oli kaatunut ja
joka oli laahannut mukana pyövelin vaimon vetäessä, kun tämä tahtoi
kuristaa hänet, oli pahoin vahingoittanut hänen lanteitaan ja
sitäpaitsi hänen ruumiissaan vielä oli joukon heittämien kivien
jättämiä mustelmia.
Kuitenkin hän parani kaikista haavoistaan. Jäätyään mestari Jaquinin
luo sotilaitten vartioitavaksi hän toisti alituiseen:
-- Eikö kaikki olekaan lopussa? Otetaanko minut hengiltä?
Välskäri ja eräät säälivät ihmiset, jotka häntä auttoivat, koettivat
rauhoittaa häntä. Mutta vain kuningas saattoi antaa armoa. Asianajaja
F. Fédet laati anomuksen, jonka monet Dijonin arvohenkilöt
allekirjoittivat ja se vietiin hänen majesteetilleen. Silloin juuri
hovissa vietettiin juhlia Ranskan prinsessan Henriette Marien
avioliiton johdosta Englannin kuninkaan kanssa. Tämän avioliiton
kunniaksi Ludvig Oikeamielinen myönsi armon. Hän antoi tyttöparalle
täydellisen armahduksen, ollen sitä mieltä, että tämä oli kärsinyt
rangaistuksen, joka oli yhtä kova, vieläpä ankaruudessa voittikin
tuomion määräämän.
Takaisin elämään päässeenä Hélène Gillet vetäytyi Bressen luostariin,
jossa hän elämänsä loppuun saakka harjoitti mitä ankarinta hurskautta.
Sellainen on -- lisäsi pikku vahtimestari -- tosikertomus Hélène
Gillet'istä, ja kaikki tuntevat sen Dijonissa. Eikö se ole hauska,
herra apotti?