Akatemiat.
Sinä päivänä saimme tietää, että Séezin piispa oli valittu Ranskan
Akatemian jäseneksi. Hän oli parikymmentä vuotta sitten pitänyt
ylistyspuheen Pyhälle Macloulle, jota pidettiin oivallisena, ja
luulenkin, että siinä oli mainioita kohtia, sillä herra apotti
Coignard, oiva opettajani, oli korjaillut sitä ennen kuin lähti
hiippakunnasta tuomarin rouvan sisäpiian seurassa. Herra de Séez kuului
Normandian parhaaseen aateliin. Koko valtakunnassa kehuttiin täydellä
syyllä hänen hurskauttaan, viinikellariaan ja talliaan, ja hänen oma
veljenpoikansa piti kirjaa virkatalon tuloista. Hänen vaalinsa ei
ihmetyttänyt ketään. Sen hyväksyivät kaikki paitsi Procope kahvilan
harmaa-sukat, jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä. He ovat
uhmailijoita.
Kunnon opettajani moitti lempeästi heidän vastustushenkeään.
-- Mitä herra Duclos valittaa? sanoi hän. Eilisestä saakka hän on herra
de Séezin vertainen, jolla on kuningaskunnan parhaat papit ja
ajokoirat. Sillä akateemikot ovat sääntöjen perusteella yhdenvertaiset.
Totta kyllä loppuu saturnalien loukkaava yhdenvertaisuus siihen, kun,
istunnon loputtua, herra de Séez nousee vaunuihinsa jättäen herra
Duclos'n tahraamaan villasukkansa katuojien lokaan. Mutta jollei hän
haluakaan olla sillä lailla herra de Séezin vertainen, niin miksi hän
sitte lyöttäytyy yhteen tuon kerskailevan joukkion kanssa? Miksi hän ei
istuudu tynnyriin kuin Diogenes tai Saint-Vincent'in kirjuritupaan niin
kuin minä? Vain tynnyristä tai nurkkakamarista saattaa hallita tämän
maailman suuruuksia. Vain siellä saa olla oikea herra ja ruhtinas.
Onnellinen se, joka ei ole kiinnittänyt toivoaan Akatemiaan! Onnellinen
se, joka elää pelkoja ja toiveita paitsi, ja joka tietää kaiken
mitättömyyden! Onnellinen se, joka tajuaa, että on yhtä turhaa olla
akateemikko kuin ei olla! Sellainen viettää häiriintymättä hiljaista ja
piiloisaa elämää. Kaunis vapaus seuraa häntä kaikkialla. Hämärässään
hän viettää viisauden hiljaisia juomajuhlia, ja kaikki Muusat
hymyilevät hänelle kuin tuttavalleen.
Näin puhui oiva opettajani, ja ihailin puhdasta intoa, joka paisutti
hänen ääntään ja säteili hänen silmistään. Mutta nuoruuden rauhattomuus
kiihotti minua. Halusin puuttua asiaan, heittäytyä taisteluun, ilmaista
esiintyväni akatemian puolesta tai vastaan.
-- Herra apotti, kysyin, eikö akatemian velvollisuutena ole kutsua
jäsenikseen valtakunnan parhaat henget pikemmin kuin tuon kirjaa
pitävän piispan sedän?
-- Poikani, vastasi lempeästi oiva opettajani, jos herra de Sèez
osoittautuu ankaraksi määräyksissään, loisteliaaksi ja hienostelevaksi
elämässään, jos hän sanalla sanoen on kirkkoruhtinaiden koristus ja on
sepittänyt tuon puheen Maclou'n kunniaksi, jonka johdanto, viitaten
Ranskan kuninkaan parantumiseen risataudista on näyttänyt ylhäiseltä,
haluaisitko akatemian hylkäävän hänet siksi, että hänellä on yhtä
mahtava kuin miellyttäväkin veljenpoika? Siten olisi osoitettu vain
barbaarista hyveellisyyttä ja rangaistu epäinhimillisyydellä herra de
Séeziä hänen sukunsa suuruudesta. Akatemia on tahtonut unohtaa sen. Jo
se, poikani, on hyvin jalomielistä.
Uskalsin vastata tähän puheeseen, niin oli nuori veri kuohahtanut
päähäni.
-- Herra apotti, sanoin, suvaitkaa, että ajatukseni vastustaa
esittämiänne näkökohtia. Kaikki tietävät, että herra de Séez on
huomattava vain luonteensa keveyden takia, ja ihaillaan ainoastaan
hänen taitoaan liukua puolueitten väliin. Hänen on nähty hiljalleen
osaavan asettua jesuiittojen ja jansenistien väliin ja värittää kalpea
varovaisuutensa kristillisen säälin ruusuilla. Hän luulee tehneensä
kylliksi, kun ei ole jättänyt ketään tyytymättömäksi ja pitää ainoana
harrastuksenaan pysyttää menestyksensä. Siis hänen jalo sydämensä ei
millään lailla ole tuottanut hänelle kuninkaan kuuluisain suojattien
ääniä. Eikä hänen hieno henkensäkään. Sillä paitsi tuota pyhän Maclou'n
ylistystä, josta hänellä ei ollut muuta (kaikki sen tietävät) kuin
lukemisen vaiva, tuo hiljainen piispa on päästänyt julkisuuteen
ainoastaan sijaisensa surkeita määräyksiä. Hänellä ei ollut muita
suosituksia kuin puheensa sulavuus ja seurustelutapansa kohteliaisuus.
Onko siinä kylliksi ansioita kuolemattomuutta varten?
-- Jacobus, intti ystävällisesti herra apotti Coignard, ajattelet yhtä
yksinkertaisesti kuin äitisi, jolta olet yksinkertaisuutesi perinyt, ja
huomaan, että vielä kauan säilytät luontaisen lapsellisuutesi.
Onnittelen sinua siitä. Mutta tuo viattomuus ei saa tehdä sinua väärin
tuomitsevaksi: riittää jo, kun pysyt tietämättömänä. Se kuolemattomuus
jonka herra de Séezin osalle on langennut, ei vaadi, että hän olisi
joku Bossuet tai Belzunse, se ei ole kaiverrettu hämmästyneiden
kansojen sydämiin, se on kirjoitettu paksuun luetteloon ja käsitäthän,
ettei tuollainen paperinen laakeri sovi muihin kuin sankarillisiin
päihin.
Jos neljänkymmenen joukossa onkin sellaisia henkilöitä, jotka ovat
pikemmin hienostuneita kuin sankarillisia, niin mitä pahaa näet siinä?
Keskinkertaisuus loistaa akatemiassa. Ja missä se ei loistaisi? Onko
se vähemmän mahtava parlamenteissa tai valtioneuvostossa, jossa se
epäilemättä on vähemmän paikoillaan? Täytyykö miehen tosiaan olla
erikoisen etevä, ottaakseen osaa sanakirjan toimittamiseen, joka haluaa
säännöstellä käytännön saattaessaan vain seurata sitä?
Akateemikot asetettiin, kuten tiedetään, säännöstelemään kaunista
sanontaa mitä puheeseen tulee, siivoamaan kielen kaikista vanhoista ja
kansanomaisista epäpuhtauksista, ettei vain ilmestyisi toista
Rabelais'ta, toista Montaigne'a tuoksuamaan maamoukilta, tolvanoilta ja
provinssilta. Sitä varten kutsuttiin koolle hienon tavan tuntevat
ylimykset ja kirjailijat, joitten etu vaati sen tuntemista. Tämä sai
pelkäämään, että seura tyrannimaisesti uudistaisi ranskankielen. Mutta
pian huomattiin, että tällainen pelko oli turha ja että akateemikot
seurasivat käytäntöä pikemmin kuin hallitsivat sitä.
Akatemia tyytyi pian kokoamaan suureen sanakirjaan käytännössä
tapahtuvat edistysaskeleet. Se on kuolemattomien ainoa tehtävä.[8] Sen
suoritettuaan heillä on hyvää aikaa huvitella keskenään. Tätä varten he
tarvitsevat iloisia, keveitä, suopeita kumppanuksia, miellyttäviä
virkatovereita, maailman tuntevia ja ymmärtäviä miehiä. Sellaisia eivät
etevät henkilöt aina ole. Nero on joskus hyvin vähän seuranhaluinen.
Harvinainen mies on harvoin kekseliäs huvituksissa. Akatemia on
saattanut olla ilman Pascalia ja Descartesia. Kuka voi väittää, että se
yhtä hyvin olisi voinut olla välittämättä Godau'sta, Courart'ista, tai
jostain muusta notkeahenkisestä, seurustelukykyisestä ja kekseliäästä
henkilöstä?
-- Voi sentään, huokasin, akatemia ei siis olekaan jumalallisten
miesten senaatti, kuolemattomien neuvosto; se ei siis olekaan runouden
ja kaunopuheisuuden ylevä areopagi?
-- Ei ollenkaan poikani. Se on seura, joka saarnaa hienoa käytöstä, ja
joka sen vuoksi on saavuttanut suuren maineen vieraitten kansojen ja
varsinkin moskovalaisten keskuudessa. Et saata käsittää, kuinka syvästi
saksalaiset paroonit, Venäjän armeijan everstit ja englantilaiset
lordit kunnioittavat Ranskan akatemiaa! Nuo europalaiset eivät tiedä
korkeampaa kuin meidän akateemikkomme ja tanssijattaremme. Tunsin erään
hyvin komean sarmaattilaisen ruhtinattaren, joka Pariisissa käydessään
innokkaasti haki akateemikkoa, uhratakseen hänelle heti paikalla
kainoutensa.
-- Jos asianlaita on sellainen, huudahdin, niin kuinka akateemikot
saattavat turmella hyvän maineensa noilla huonoilla valinnoilla, joita
täällä niin yksimielisesti moititaan?
-- Ohoh! Jacobus poikani, selitti oiva opettajani, älä puhu pahaa
huonoista valinnoista. Ensistäänkin tulee kaikissa inhimillisissä
asioissa antaa sattumallekin sijansa, joka on, kaikki huomioon ottaen,
Jumalan osa maan päällä ja ainoa seikka, missä jumalallinen kaitselmus
selvästi ilmestyy tässä maailmassa. Sillä käsitäthän hyvin, poikani,
että se mitä sanotaan kohtalon älyttömyydeksi ja onnen oikuiksi on
todellisuudessa vain jumalallisen viisauden ylemmyyttä sen leikkiessä
väärien viisaiden neuvoilla. Toiseksi tulee ryhmienkin keskuudessa
antaa hiukan tyydytystä oikuille ja mielikuvituksen leikille.
Puhtaasti järkevä yhteiskunta olisi ihan sietämätön; se riutuisi
oikeudenmukaisuuden kylmän painostuksen alla. Se ei uskoisi olevansa
mahtava eikä edes vapaakaan, jollei sillä silloin tällöin olisi
mieluisaa riemua uhmailla selvää järkeä ja ymmärrystä. Omituisien
oikkujen helliminen on tämän maailman mahtavien helmasyntejä. Miksikä
ei akatemiakin saisi käyttää kuuta tunnuskuvanaan kuten Turkin
sulttaani ja kauniit naiset?
Monet vastakkaiset kiihkot yhtyvät aiheuttaakseen nuo huonot valinnat,
jotka kiukustuttavat yksinkertaisia sieluja. On kunnon ihmisten
huvitusta ottaa onneton ihminen ja tehdä hänestä akatemian jäsen.
Niinpä psalmistankin Jumala korottaa köyhän loasta. _Erigens de
stercore pauperem, ut collocet eum cum principibus, cum principibus
populi sui_. Sellaiset heitot hämmästyttävät kansaa, ja niitten tekijät
luulevat kai olevansa varustetut salaperäisellä pelottavalla voimalla.
Ja mikä ilo onkaan kohottaa henkisesti köyhä loasta, kun samalla kertaa
saa jättää hämäryyteen jonkun älyn hirmuvaltiaan. Se on samanlaista
kuin jos yhdellä siemauksella joisi harvinaisen ja suloisen
sekotuksen, joka on tehty täytetystä armeliaisuudesta ja tyydytetystä
kateudesta. Niin saa nauttia kaikilla aisteilla ja tyydyttää ihmisen
kokonaisuudessaan. Ja luuletko, että akateemikot saattaisivat vastustaa
sellaista juomaa?
Vielä on otettava huomioon se, että kun he näin hankkivat itselleen
tuon tietoviisaan nautinnon, akateemikot samalla toimivat omaksi
edukseen. Vain suurista miehistä koottu seura olisi vähälukuinen ja
tuntuisi ilottomalta. Suuret miehet eivät saata kärsiä toisiaan, ja
heillä ei juuri ole sukkeluuden lahjaa. On hyvä sekoittaa heidät
pieniin. Se tuottaa heille huvia. Pienet voittavat tällaisesta
naapuruudesta, suuret vertailusta. Toiset hyötyvät yhtä hyvin kuin
toisetkin. On ihmeteltävää, millä varmoilla tempuilla, kuinka
loistavilla järjestelyillä Ranskan akatemia hankkii eräille jäsenilleen
tärkeyttä, jonka se saa toisilta. Se on aurinkojen ja kiertotähtien
kokous, missä kaikki loistaa joko omalla tai lainatulla valolla.
Sanonpa enemmänkin. Huonot valinnat ovat välttämättömiä tämän
kokoomuksen olemassaololle. Jollei se valinnoissaan pitäisi heikkouden
ja erehdysten puolta, jollei se joskus näyttäisi valitsevan sattumalta,
se joutuisi sellaisen vihan esineeksi, ettei se enää saattaisi elää.
Kirjallisuuden tasavallassa se olisi kuin tuomioistuin tuomittujen
keskellä. Erehtymättömänä se tulisi inhottavaksi. Mikä loukkaus sinne
kelpaamattomille, jos valittu olisi aina paras! Richelieu'n tyttären
tulee olla hiukan kevytmielinen, ettei näyttäisi liian hävyttömältä.
Sen pelastaa se seikka, että sillä on oikkunsa. Sen viattomuus piilee
sen epäoikeudenmukaisuudessa, ja kun kerran tiedämme sen oikulliseksi,
se saattaa hyljätä meidät loukkaamatta. Sille on erehtyminen joskus
niin edullista, että luulen sen erehtyvän tahallaan näennäisyydestä
huolimatta. Sillä on mainioita keinoja säästää hylkäämiensä ehdokkaiden
itserakkautta. Joku sen valinnoista saa kateuden aseettomaksi. Juuri
sen selvissä vioissa on ihailtava sen todellista viisautta.