Armeija.
(Jatko ja loppu.)
-- Poikani, lisäsi kunnon mestarini, näytän sinulle yht'aikaa, halvan
sotilaan asemaa kuvailemalla, kun he astuvat kuningastaan palvelemaan,
ihmisen häpeän ja kunnian. Sota todella palauttaa meidät ja vetää meitä
luonnollista raakuuttamme kohti. Se on tullut julmuudesta, joka on
yhteistä meille ja eläimille; eikä vain leijonille ja kukoille, joissa
ilmenee merkillistä ylpeyttä, vaan myöskin pikkulinnuille, sellaisille
kuin rastaat ja peipposet, joitten tavat ovat hyvin riitaisia, vieläpä
hyönteisillekin, kuten mehiläisille ja muurahaisille, jotka taistelevat
niin kiihkeästi, etteivät itse roomalaisetkaan kykene siinä vetämään
niille vertoja. Sodan pääsyyt ovat samat niin ihmisten kuin eläintenkin
keskuudessa, jotka molemmat taistelevat anastaakseen tai säilyttääkseen
saalistaan, puolustaakseen pesäänsä tai asumustaan tai nauttiakseen
toveristaan. Siinä ei ole mitään erotusta, ja sabinitarten ryöstö
muistuttaa täydellisesti hirvien taisteluita, kun ne öiseen aikaan
vuodattavat toistensa verta metsissämme. Meidän on vain onnistunut
värittää nuo alhaiset ja luonnontilaiset syyt kunnian käsityksillä
sovittaen niitä suuremmatta tarkkuudetta. Jos nykyään uskomme
taistelevamme hyvin jaloista syistä, piilee tuo jalous kokonaan
tunteittemme hämäryydessä. Mitä vähemmän yksinkertainen, selvä ja
määrätty sodan tarkoitus on, sitä inhottavampi ja halveksittavampi on
itse sota. Ja jos on totta, poikani, että on jouduttu tappamaan
toisiaan kunnian takia, niin se on aivan liikanaista sekasortoa. Me
pöyhkeilemme verratessamme toimintaamme petoeläinten julmuuteen, jotka
kuitenkaan eivät vahingoita toisiaan ilman tuntuvaa syytä. Näin on
totta, kun sanotaan, että ihminen sodissaan on julmempi ja
luonnottomampi kuin härät ja muurahaiset taistelussaan. Siinä ei vielä
ole kaikki, ja ylenkatson armeijoja vähemmän niiden kylvämän kuoleman
takia kuin sen tyhmyyden ja älyttömyyden takia, joka seuraa niiden
vanavedessä. Ei ole pahempaa henkisen viljelyksen vihamiestä kuin
palkka- tai partiojoukkojen päällikkö, ja yleensä päälliköt eivät tiedä
sivistyksestä sen enempää kuin heidän sotilaansakaan. Tottumus
toteuttamaan tahtonsa väkivallalla tekee sotamiehen kovin
kykenemättömäksi kaunopuheisuuteen, jonka lähteenä on tarve taivuttaa
toinen puheella. Niinpä sotilaat komeilevatkin sanan ja hyvien tietojen
halveksimisella.
Muistanpa tunteneeni Séezissâ, kun olin siellä piispan
kirjastonhoitajana, vanhan, haarniskansa alla harmaantuneen kapteenin,
jota pidettiin urheana miehenä, kantaneen ylpeästi leveää arpea, joka
kulki hänen kasvojensa yli. Hän oli oiva ilonpitäjä, joka oli tappanut
paljon ihmisiä ja raiskannut monta nunnaa tekemättä sitä pahassa
mielessä. Hän taisi ammattinsa oivallisesti ja oli hyvin tarkka
rykmenttinsä ulkoasusta, ja se osasikin marssia paremmin kuin muut.
Sanalla sanoen, hän oli kunnon mies ja hyvä toveri, kun oli
tyhjennettävä viinikannuja, jonka usein totesin Vakaisen Hevosen
ravintolassa, jossa kamppailin hänen kanssaan. Sattuipa kerran, että
läksin hänen mukaansa eräänä iltana (olimme erittäin hyviä ystäviä)
katsomaan, kuinka hän opetti miehilleen kulkemista tähtien mukaan. Hän
luki heille aluksi herra Louvois'n tätä koskevat määräykset, ja koska
hän oli toistellut niitä jo kolmisen vuosikymmentä, hän ei tehnyt
enempää virheitä kuin Isämeitässä tai Ave Mariassa. Hän sanoi siis
aluksi, että sotilaitten tulee ensiksi hakea taivaalta Pohjantähti,
jonka suhde toisiin on pysyvä, koska ne kiertävät sen ympärillä vasten
päivää. Mutta hän ei selvästi ymmärtänyt, mitä sanoi. Sillä
toistettuaan lauseensa pari kolme kertaa riittävän komentavasti, hän
kumartui puoleeni ja sanoi:
-- Piru vie, apotti! Näyttäkää toki minulle tuo hemmetin Pohjantähti.
Syököön itse isäpaholainen minut, jos erotan sen tuosta valopilkkujen
sekasotkusta, mikä peittää taivaan!
Neuvoin hänelle heti, kuinka se löytyy osoittamalla sitä sormellani.
-- Katsos vaan! huusi hän, se peeveli on kiivennyt niin korkealle!
Tältä paikalta sitä ei saata katsella niskojansa nyrjäyttämättä.
Ja hän käski heti upseereja peräyttämään miehet viidenkymmenen askeleen
päähän, että he helpommin voisivat katsella Pohjantähteä.
Kerroin sinulle tapauksen, jonka olen nähnyt omilla silmilläni, ja
myöntänet, että tuolla miekkamiehellä oli perin lapsellinen käsitys
maailman rakenteesta ja etenkin tähtien parallaksista. Kuitenkin
hänellä oli kuninkaalta saatuja kunniamerkkejä komean, kirjaillun
pukunsa rintamuksissa ja hän oli valtiossa paljoa arvokkaampi herra
kuin oppinut pappi. Juuri tuota tietämättömyyttä en saata kärsiä
armeijassa.
Kun hyvä opettajani näin sanottuaan oli pysähtynyt vetämään henkeä,
kysyin, eikö hän luullut, tuon kapteenin tietämättömyydestä huolimatta,
että taistelun voittamiseen tarvitaan paljon älyä. Hän vastasi näillä
sanoilla:
-- Jacobus, poikani! Jos otamme huomioon ne vaikeudet, joita armeijain
kokoamisessa ja johtamisessa piilee, ne tiedot, mitä jonkun paikan
valloittamisessa ja puolustamisessa tarvitaan ja taidon, jota hyvä
taistelujärjestys vaatii, niin huomaamme helposti, että melkein
yli-inhimillinen nero, sellainen kuin Caesar, vain kykenee sellaisiin
yrityksiin, ja hämmästymme, että on todella ollut sellaisia henkilöitä,
jotka kykenevät itseensä keskittämään melkein kaikki oikean sotilaan
ominaisuudet. Suuri sotapäällikkö ei ainoastaan tunne maan ulkonaista
muotoa, vaan vieläpä kansojen tavat ja harrastuksetkin. Hänen
mielessään säilyy lukematon määrä pikkuseikkoja, joista hän sitte
muovailee yksinkertaisia ja laajoja katsauksia. Edeltäpäin hitaasti
tekemänsä ja mieltämänsä suunnitelmat hän saattaa muuttaa
taistelutoiminnan kestäessä äkillisen haltioitumisen vallassa ollen, ja
hän on samalla hyvin varova ja uskalias. Joskus hänen ajatuksensa mataa
etanan hiipivällä hitaudella, joskus kiitää eteenpäin kuin iskevä
kotka. Mikään ei ole sen todempaa.
Mutta ota huomioon, poikani, että kun kaksi armeijaa seisoo
vastatusten, täytyy toisen niistä tulla voitetuksi, josta seuraa, että
toinen ehdottomasti jää voittajaksi, ilman että sitä komentavalla
päälliköllä on kaikkia suuren johtajan ominaisuuksia, ja saattaapa
olla, että hänellä ei ole niitä ollenkaan. Päälliköitä saattaa olla
taitavia, saattaapa olla onnellisiakin, ja heidän kunniansa ei silti
ole vähäisempi. Kuinka saattaa näissä sekaannuttavissa melskeissä
päästä selville siitä, mikä johtuu taidosta ja mikä onnesta?
Mutta olet johtanut minut pois asiasta. Jacobus, poikani, tahdoin
osoittaa, että sota nykyään on ihmiskunnan häpeä ja että se ennen oli
kunnia. Välttämättömyyden pakosta valtakuntiin joutuneena se oli
ihmiskunnan suuri kasvattaja. Se on luonut ihmisille kaikki ne hyveet,
jotka nostattavat ja säilyttävät kaupunkeja. Sodassa he ovat oppineet
kärsivällisyyttä, lujuutta, vaaran halveksintaa, uhrautumisen kunniaa.
Sinä päivänä kun paimenet vyöryttelivät kivilohkareita tehdäkseen
niistä varustuksen, jonka takana kykenisivät puolustamaan vaimojaan ja
karjaansa, perustettiin ensimäinen ihmisten yhteiskunta ja turvattiin
taiteitten edistys. Tuo suuri onni, jota nautimme, isänmaa, kaupunki,
tuo ylevä paikka, jota roomalaiset kunnioittivat enemmän kuin
jumaliaan, tuo _Urbs_ on sodan tytär.
Ensimäinen kaupunki oli vahvistettu linnoitus, ja tuossa karkeassa,
verisessä kehdossa ruokittiin mahtavia lakeja, oivallisia toiminnan
haaroja, tiedettä ja viisautta. Ja sen vuoksi oikea Jumala tahtoikin,
että häntä nimitettäisiin sotajoukkojen Jumalaksi.
En puhu tätä sinulle sen vuoksi, Jacobus poikani, että pestautuisit
tuolle värvärikersantille ja saisit halun ruveta sankariksi, jolla on
oikeus vähintäin kuuteenkymmeneen kepinlyöntiin päivässä.
Sota ei meidän päivinämme olekaan muuta kuin perinnöllinen tauti,
hillitön paluu villiin elämään, rikollista poikamaisuutta. Nykyaikojen
kuninkaat ja ruhtinaat kantavat ikuisesti sitä kuulua häpeää, että ovat
tehneet sodasta hovien leikin ja huvituksen. Minusta on tuskallista
ajatella, että emme koskaan saa nähdä noitten suunniteltujen
teurastusten loppua.
Mitä taas tulevaisuuteen, tutkimattomaan tulevaisuuteen kuuluu, niin
sallithan, poikani, että kuvittelen sen paremmin sitä lempeyden ja
tasapuolisuuden kuvaa vastaavaksi, joka asuu minussa. Tulevaisuudesta
on hyvä uneksia. Sinne, kuten Utopiaan, viisas rakentelee mielellään.
Uskon, että kansat kerran luovat itselleen rauhallisia hyveitä.
Aseistuksen yhä kasvavassa suuruudessa kuvittelen mielikseni keksiväni
yleismaailmallisen rauhan kaukaisen enteen. Armeijat kasvavat
lakkaamatta voimassa ja luvussa. Kerran niihin uppoavat kokonaiset
kansakunnat. Silloin hirviö tuhoutuu liialliseen ravintoonsa. Se
pakahtuu liikaan lihavuuteen.