IX

Tiede.

Sinä päivänä me, oiva opettajani ja minä, ulotimme retkemme aina Pont

Neuf'ille saakka, jonka puolikuunmuotoiset kaidekomerot olivat täynnä

boukinistien näytelaatikoita -- romaaneja ja hartauskirjoja sekaisin.

Sieltä saa kahdella sol'illa koko _Astré'en_, _Grand Cyrus_-romaanin,

jonka kansia maaseudun lukijat ovat kuluttaneet ja tahrineet,

_Palohaavojen parantamisoppaan_ ja erilaisia jesuiittain teoksia.

Kunnon mestarillani oli tapana lukea ohi kulkiessaan muutama sivu

noista kirjoista, joita hän kuitenkaan ei ostanut, ollen aina ilman

rahaa ja säästäen viisaasti Pikku Bachuksen isännälle ne kuusi

hopeakolikkoa, jotka hän sattumalta oli saanut housuntaskuunsa. Muutoin

hän ei ollut ollenkaan ahnas tämän maailman hyvyyksille, ja hänen

mielensä ei tehnyt parhaitakaan teoksia, koska hän muutenkin sai

selville niitten oivalliset kohdat, puhuakseen niistä sitte ihmeellisen

viisaasti. Pont Neuf'in kirjat miellyttivät häntä sitä paitsi sen

takia, että niihin oli tarttunut rasvan haju, sillä ohukaisten

kauppiaat olivat asettuneet siihen lähelle. Ja niin tuo mainio mies

täällä hengitti samalla kertaa sekä keittiön että tieteen hänelle

rakkaita tuoksuja.

Pistäen lasit nenälleen hän tutki esillä olevia kirjoja tyytyväisenä

kuin sielu, josta kaikki on suloista, koska kaikki siihen suloisena

kuvastuu.

-- Jacobus, poikaseni, hän sanoi minulle, tämän miehen varastossa on

niihin aikaan tehtyjä kirjoja, jolloin kirjapainotaito oli niin

sanoaksemme kapaloissa, ja näistä kirjoista kuvastuvat vielä

esi-isiemme karkeat tavat. Näenpä täällä erään Monstrelet'n barbaarisen

kronikan, kirjailijan, joka oli yhtä näljäinen kuin sinappikulho ja

pari kolme Pyhän Margaretan elämäkertaa, joita perheenemännät muinoin

käyttivät kääreinä vatsallaan synnytystuskissa ollessaan. Olisi

käsittämätöntä, että ihmiset saattaisivat lukea ja kirjoittaa moista

lorua, jollei pyhä uskontomme opettaisi, että heissä syntyessään piilee

tyhmyyden siemen. Ja koska minulta ei ole koskaan puuttunut uskon valoa

ei edes, onneksi, pöydän ja vuoteen erehdyksissäkään, käsitän paremmin

heidän menneen tyhmyytensä kuin nykyisen älynsä, joka, suoraan puhuen,

tuntuu minusta harhaannuttavalta ja pettävältä, ja siltä se näyttää

tulevistakin sukukunnista, sillä ihminen on pohjaltaan tyhmä elukka ja

hänen henkensä edistykset ovat vain hänen huoltensa turhia tuloksia.

Sen takia, poikani, olen varuillani siihen nähden mitä he sanovat

tieteeksi ja filosofiaksi ja joka, minun mielestäni, on vain

kuvitelmien ja pettävien kuvien väärinkäyttöä ja, eräässä suhteessa,

pahan hengen voittoa sielusta. Tiedäthän hyvin, että en ollenkaan usko

kaikkia noita paholaisen vehkeitä, joilla köyhää kansaa pelotellaan.

Olen samaa mieltä kuin kirkkoisät, että kiusaus piilee meissä

itsessämme ja että itse olemme omia kiusaajiamme ja viettelijöitämme.

Mutta olenpa kiukuissani Descartesille ja kaikille filosofeille, jotka,

kuten hän, ovat luonnon tuntemuksesta hakeneet ohjeita elämälle ja

periaatteita sen viettämiselle. Sillä lopultahan, Jacobus poikani,

mitäpä muuta on luonnontuntemus kuin aistiemme kuvittelua? Ja mitäpä

lisää siihen tiede, kysyn sinulta, viisaineen Gassendista alkaen, joka

ei suinkaan ollut mikään aasi ja Descartes ja hänen oppilaansa aina

tuohon somaan tyhmyriin Fontenelleen saakka? Silmälaseja, poikani,

silmälaseja, sellaisia kuin nenäni päällä ratsastaa. Kaikki

mikroskoopit ja kiikarit, joilla kerskaillaan, mitä _ne_ todella ovat

muuta kuin tarkempia rillejä, parempia kuin minun, jotka viime vuonna

ostin optikolta Pyhän Laurin markkinoilla, ja joitten vasemman silmän

lasi -- sillä näen paremmin -- halkesi pahaksi onneksi tänä talvena,

kun ontuva veitsiseppä heitti minua päähän tuolilla luullessaan minun

halailevan Cathérine pitsinnyplääjää, sillä hän on raaka mies ja

täydellisesti lihan himon kuvitelmien sokaisema. Niin, Jacobus

poikaseni, mitä ovat nuo laitteet, joilla oppineet ja uteliaat

täyttävät näyttelynsä ja työhuoneensa? Mitä ovat kiikarit, astrolabit

ja kompassit muuta kuin keinoja auttaa aisteja niiden harhaluuloissa ja

suurentaa kohtalokasta tietämättömyyttä, joka meissä luontoon nähden

vallitsee lisäämällä suhteitamme sen kanssa? Oppineimmat meistä eroavat

tietämättömistä vain siten, että he ovat oppineet kyvyn saada hupia

moninaisista ja sekavista erehdyksistä. He näkevät maailmankaikkeuden

särmikkääksi hiotussa topaasissa, sen sijaan että katselisivat paljain

silmin hyvän Jumalan antimia, kuten esimerkiksi sinun äitisi. Mutta he

eivät vaihda silmiä varustaessaan ne lasilla, he eivät vaihda

välimatkoja käyttäessään avaruuden mittaamiseen sopivia laitteita, he

eivät vaihda painoa käyttäessään hyvin herkkiä vaakoja, he keksivät

asioissa uusia puolia, mutta eivät joudukaan uusien harhaluulojen

heiteltäviksi. Siinä kaikki! Jollen olisi vakautunut, poikani,

uskontomme pyhistä totuuksista, minulle ei jäisi, siinä vakaumuksessa

mikä minulla on, että nim. kaikki ihmistieto on vain edistystä hurjissa

kuvitteluissa, muuta kuin heittäytyä tältä kaiteelta Seineen, joka on

nähnyt muitakin hukkuneita juoksunsa aikana, tai mennä pyytämään

Cathérinnelta sellaista tämän maailman huolien unhoa kuin hänen

sylissään saa, mutta jota ei minun asemassani ja etenkään iälläni enää

sovi hakea. En tietäisi mitä uskoa noitten laitteiden keskellä, joiden

valtavat valheet suunnattomasti suurentaisivat näköni erehdyksiä ja

olisin ihan kurja akateemikko.

Näin puhui arvon mestarini vasemman puolikuun edessä Dauphine-kadulta

katsottuna, ja kauppiasta, joka alkoi pitää häntä paholaisen manaajana,

rupesi pelottamaan.

Yht'äkkiä hän taas puhkesi lausuilemaan temmaten vanhan Mittausopin,

joka oli valaistu Sébastien Leclerc'in[6] surkeilla kuvioilla:

-- Ehkäpä, hän jatkoi taas, sen sijaan, että hukuttaisin itseni veteen

tai rakkauteen, jollen olisi kristitty ja katoolinen, valitseisin

matematiikkaan uppoamisen, jossa henki löytää enimmän ahnehtimansa

ravinnon: johdonmukaisuuden ja jatkuvaisuuden. Tunnustan, että tuo

pieni kirja, niin halpa kuin onkin, saattaa minut sentään pitämään

arvossa ihmisneroa.

Näin sanoen hän avasi Sébastien Leclercin tutkimuksen niin äkkiä

kolmioitten kohdalta, että oli taittaa kirjan kahtia. Mutta kohta hän

heitti sen inhoten luotaan:

-- Oh, huokasi hän: luvut riippuvat ajasta, viivat tilasta, ja ne ovat

taas inhimillisiä harhaluuloja. Ihmisen ulkopuolella ei ole

matematiikkaa, ei geometriaa, niin että se on tiede, joka saa meidät

astumaan ulos itsestämme, vaikka se onkin olevinaan luonteeltaan kovin

riippumatonta.

Tämän lausuttuaan hän käänsi selkänsä huojentuneelle bukinistille ja

hengitti syvään.

-- Oi, Jacobus poikani, alkoi hän sitte. Näet minun kärsivän itse

hankkimastani taudista: minua polttaa myrkkyviitta, johon

pukeutumisesta ja koristautumisesta olen itse pitänyt huolen.

Näin hän puhui kuvallisesti, sillä todellisuudessa häntä vaatetti kurja

papintakki, jossa ei ollut kuin kaksi tai kolme nappiakaan. Ne eivät

myöskään liittyneet vastaaviin napinreikiin. Tätä hän nauraen sanoi,

kun hänelle siitä huomautettiin, aviorikolliseksi järjestelyksi,

kaupungin turmeltuneitten tapojen kuvaksi.

Hän puhui kiivaasti:

-- Vihaan tiedettä, koska olen rakastanut sitä liiaksi, niin kuin

irstailijat, jotka eivät voi antaa anteeksi naiselle, kun nämä eivät

ole vastanneet heidän unelmiaan. Olen tahtonut tuntea kaiken ja

kärsinyt syyllisestä hulluudestani. Onnellisia -- lisäsi hän --

tuhannesti onnellisia ovat nuo kiertävän puoskarin ympärille

kerääntyneet ihmiset.

Hän osoitti kädellään lakeijoita, palvelijattaria ja kantajia, jotka

seisoivat ryhmässä välskärin ympärillä hänen näytellessään taitoaan

renkeineen.

-- Katso, Paistinkääntäjä, jatkoi hän. He nauravat, kun toinen hupsu

potkaisee toista takalistoon. Se on todella huvittava näytelmä, vaikka

mietiskely on turmellut sen nautinnon minulta, sillä kun käsittää tuon

jutun ja koko metelin sisällön, ei enää nauratakaan. Minun olisi, kun

kerran olen kristitty, pitänyt pikemmin käsittää se mitä kavalaa on

tuossa pakanoitten mietelmässä: "Onnellinen se, joka tietää kaiken

alkusyyt!" Minun olisi pitänyt sulkeutua pyhään tietämättömyyteen kuin

suljettuun puutarhaan, ja jäädä pienten lasten kaltaiseksi. Minua

olisivat huvittaneet, vaikka ei juuri tuon Mondorin karkeat ilveet

(Pont Neufin Molière ei juuri kykene vetämään minua puoleensa, kun

oikeakin jo on liiaksi rivonsekainen[7]), mutta olisin saanut hupia

puutarhani ruohoista, ja olisin kunnioittanut Jumalaani omenapuitteni

hedelmillä ja kukilla. Kiihkeä uteliaisuus on temmannut minut mukaansa.

Olen menettänyt, kirjojen ja oppineiden kanssa seurustellessani,

sydämeni rauhan, pyhän yksinkertaisuuden, ja tuon nöyrien puhtauden,

joka on sitä ihailtavampi, koska se ei tummene kapakoissa eikä

porttoloissa, kuten ontuvan veitsisepän ja, jos uskallan sanoa, isäsi

esimerkki osoittaa. Hän on perin viaton, niin altis kuin onkin juomaan

ja huvittelemaan. Mutta niin ei käy sellaiselle, joka on tutkinut

kirjoja. Hänelle jää niistä iäksi ylpeä katkeruus ja kopea

surumielisyys.

Hänen näin puhuessaan hänen äänensä hukkui rummun pärinään.

X

Armeija.

Kun siis paraikaa olimme Pont Neufillä kuulimme rummun pärinää. Ohi

kulki värvärikersantin joukkue. Hän itse asteli kopeillen, käsi

lanteella tusinan sotilaan etunenässä, jotka kantoivat pistimensä

kärjissä makkaroita ja leipiä. Joukko kerjäläisiä ja lapsia katseli

tätä menoa suu ammollaan.

Kersantti kiersi viiksiään ja esitti värväyspuheensa.

-- Emme kallista korvaamme hänelle, sanoi oiva opettajani. Se olisi

vain ajan hukkaa. Tuo kersantti puhuu kuninkaan nimessä eikä siis saata

puhua nerokkaasti. Jos haluat kuulla oikein oivallisia puheita tästä

asiasta, niin käyppä jossakin noissa Ferraillen rannan kapakoissa,

joissa palkatut värvärit narraavat kirjoihinsa lakeijoita ja moukkia.

Nuo värvärit puhuvat kauniisti, koska ovat lurjuksia. Muistelen

nuoruudessani, kuningas vainajan aikana, kuulleeni mitä ihmeellisimmän

puheen tällaisen ihmiskauppiaan suusta, joka piti liikettään Kurjuuden

laaksossa -- sehän näkyy tännekin, poikani. Kootessaan miehiä

siirtomaihin hän jutteli tähän tapaan:

"Nuoret miehet ympärilläni! Olette tietysti kuulleet puhuttavan

Cocanian maasta. Täytyy mennä Intiaan asti löytääkseen tuon onnen maan,

jossa saa kaiken mitä mieli tekee. Haluatteko kultaa, helmiä, kalliita

kiviä? Tiet ovat niillä lasketut; saa vain kumartua niitä poimiakseen.

Eikä tarvitse kumartuakaan. Alkuasukkaat niitä teille poimivat. En

puhukaan kahvista, sitruunista, granaattiomenista, appelsiineistä,

ananasseista ja tuhansista makeista hedelmistä, joita kasvaa

viljelemättä kuin maallisessa paratiisissa. Jos puhuisin naisille ja

lapsille, saattaisin kehua heille kaikkia noita herkkuja, mutta nythän

selitän asioita miehille."

-- Jätän kertomatta kaiken, poikani, mitä hän sanoi kunniasta, mutta

saat uskoa, että hän siinä veti vertoja Demosteenekselle voimassa ja

Cicerolle sanarikkaudessa. Hänen puheensa tuloksena läksi viisi tai

kuusi onnetonta nuorukaista kuolemaan keltakuumeeseen soissa, ja siitä

näet, että kaunopuheisuus on vaarallinen ase ja että taidon teho

osoittaa vastustamatonta voimaansa niin hyvässä kuin pahassakin. Kiitä

Jumalaa, Jacobus, ettei hän, kun ei ole antanut sinulle minkäänlaisia

lahjoja, ole asettanut sinua vaaraan tulla jonakin päivänä kansojen

ruoskaksi. Jumalan valitut tuntee siitä, poikani, ettei heillä ole

liiaksi rohkeutta, ja olen saanut kokea, että tuo vilkas äly, jonka

Taivas on minuun kätkenyt, on vain alituinen vaaranaihe rauhalleni

tässä ja tulevassa maailmassa. Kuinkahan kävisi, jos Caesarin sydän ja

ajatuskyky asuisi rinnassani ja päässäni? Himoni ei erottaisi

sukupuolta ja sääli ei saisi puhevaltaa minussa. Sytyttäisin

suunnattomia sotia, niin sisällä kuin ulkonakin. Tuolla suurella

Caesarilla oli kuitenkin hieno sielu ja jonkunlaista mielenhellyyttä.

Hän kuoli arvokkaasti hyveellisten murhaajien tikariniskuista.

Maaliskuun Idus, ainaisesti kirottu päivä, jolloin viisastelevat

raakurit tuhosivat tuon miellyttävän hirviön! Olen arvokas suremaan

jumalallista Juliusta hänen äitinsä Venuksen rinnalla; jos sanonkin

häntä hirveäksi, teen sen vain hellyydestä, sillä hänen tasasuhtaisessa

sielussaan ei ollut liikaa muuta kuin voiman valtavuutta. Hänellä oli

luontainen rytmin ja tahdin taju. Nuoruudessaan häntä miellyttivät yhtä

paljon irstailun kuin opiskelun nautinnot. Hän oli puhuja, ja hänen

kauneutensa koristi epäilemättä hänen esitystensä tarkoitettua

kuivuutta. Hän rakasti Kleopatraa tuolla geometrisellä tarkkuudella,

jota hän osoitti kaikissa suunnitelmissaan. Kirjoissaan ja teoissaan

hän osoitti selvyyden neroutta. Hän oli järjestyksen ja rauhan ystävä

sodassakin, altis sopusuhtaisuudelle ja niin taitava lakien rakentaja,

että mekin vielä, niin barbaareja kuin olemmekin, elämme hänen

valtakuntansa majesteetin tehon alla, joka on tehnyt maailman

sellaiseksi kuin se nyt on.

Huomaathan, poikani, etten säästä kiitostani ja rakkauttanikaan

häneltä. Sotapäällikkönä, diktaattorina, ylimäispapillisena valtiaana,

hän on muovaillut maailman kaikkeuden kauneilla käsillään. Minä omasta

puolestani olen ollut kaunopuheisuuden opettajana Beauvais'n

kollegiossa, oopperalaulajattaren sihteerinä. Séezin piispan

kirjastonhoitajana, julkisena kirjurina Viattomain Lasten hautuumaan

luona, olen tehnyt komean luettelon harvinaisista käsikirjoituksista,

olen laatinut muutaman kirjasen, joista on parempi olla puhumatta ja

piirtänyt hienolle paperille mietelauseita, joita kustantajat eivät ole

huolineet. Mutta kuitenkaan en vaihtaisi osaani suuren Caesarin kanssa.

Se maksaisi liiaksi viattomuudelleni. Ja haluan mieluummin olla

tuntematon, köyhä ja halveksittu mies, kuten todella nyt olenkin, kuin

nousta niille kukkuloille, joista maailmoille avataan uusia päämääriä

verisiä teitä pitkin.

Tuo värvärikersantti, jonka kuulet tuolla lupaavan noille rahjuksille

kolikon päivässä, lihaa ja leipää, antaa minulle aihetta syviin

mietteisiin sodasta ja armeijasta. Olen koetellut kaikkia ammatteja,

paitsi sotilaallista, joka on aina herättänyt minussa inhoa ja pelkoa,

sen orjuuttavan luonteen, väärän kunnian ja julmuuden takia, mitä

siihen liittyy, ne kun ovat aivan vastaisia rauhalliselle

luonnonladulleni, villille vapauden rakkaudelleni ja hengelleni, joka

kunniaakin terveesti punniten arvaa pyssyn paukkeen tuottaman maineen

oikeaan arvoonsa. En sano mitään voittamattomasta taipumuksestani

mietiskelyyn, jota miekan ja pyssyn käyttö olisi aivan liiaksi

kahlehtinut. Koska en halua olla Caesar, niin ymmärräthän, että saatan

vielä vähemmän olla joku miekkaa kantava romaanisankari. Enkä salaa

sinulta, poikani, että sotapalvelus tuntuu minusta sivistyneitten

kansojen kauheimmalta rutolta.

-- Tämä tunne on filosofista laatua. Ei siis ole mitään mahdollisuuksia

siihen, että suuri ihmismäärä milloinkaan saattaisi tuntea siten. Ja

tosiasiassa kuninkaat ja tasavallat saavat aina niin paljon sotilaita

kuin haluavat uhrata sotiinsa ja paraateihinsa.

Olen lukenut herra Machiavellin tutkielmat Blaizot'n kirjakaupassa,

jossa ne ovat kaikki oivallisesti pergamenttiin sidottuina. Ne ovat

tutustumisen arvoisia, poikani, ja omasta puolestani pidän erittäin

suuressa arvossa tuota firenzeläistä kirjuria, joka ensimäisenä poisti

valtiollisilta teoilta niiden oikeusperustan, jolle ne eivät koskaan

rakentaneet muuta kuin kunniassa pidettyä rikollisuutta. Tuo

firenzeläinen, joka näki isänmaansa palkattujen puolustajiensa

armoilla, keksi ajatuksen kansallisesta, isänmaallisesta armeijasta.

Hän on joissakin paikoissa teoksissaan pitänyt kohtuullisena, että

kaikki kansalaiset ottaisivat osaa isänmaansa turvaamiseen ja olisivat

kaikki sotilaita. Samaa on herra Blaizot'n luona kannattanut herra

Roman, joka on, kuten tiedät, hyvin altis valtion oikeuksien puoltaja.

Hän ei välitä muusta kuin yleisestä ja yleismaailmallisesta ja on

tyytyväinen vasta silloin, kun kaikki yksityiset edut on uhrattu

yhteiselle menestykselle. Siis Machiavelli ja herra Roman haluavat,

että olisimme kaikki sotilaita, koska kerran olemme kansalaisia. En

väittäisi, kuten he, että se on oikein. Enkä väitä, että se on

väärinkään siitä syystä, että oikeus ja vääryys ovat mielipiteistä

riippuvia ja vain sofistit saattavat ratkaista sen pulman.

-- Kuinka, hyvä opettajani! huusin tuskallisesti yllätettynä, väitätte,

että oikeus on riippuvainen sofistien jaarituksista ja että tekomme

ovat oikeita tai vääriä riippuen taitavan miehen todistelukyvystä. Tuo

väite loukkaa minua sanomattomasti.

-- Ota huomioon, Jacobus poikani, vastasi herra apotti Coignard, että

puhun inhimillisestä oikeudesta, joka on erilainen kuin jumalallinen,

jopa yleensä sen suoranainen vastakohtakin. Ihmiset eivät

milloinkaan ole väitelleet oikean ja väärän aatteesta muuta kuin

kaunopuheisuudella, jonka avulla saattaa yhtähyvin puhua niin puoleen

kuin vastaankin. Haluat ehkä, poikani, perustaa oikeudentajun

tunteeseen, mutta varo, ettet tälle perustalle rakenna vain halpaa ja

matalaa majaa, vanhan Evanderin mökkiä, kotaa, jossa Philemon oli

Baukiksensa kanssa. Mutta lakien palatsi, valtion säädösten torni

vaatii toisenlaista kivijalkaa. Viaton luonto ei saattaisi yksin kestää

epätasaista painoa, ja sen pelottavat muurit kohoavat vanhojen

valheitten perustalle, lainsäätäjien, virkamiesten ja ruhtinaiden

viekkaan ja raa'an taidon avulla.

-- On tyhmää, Jacobus poikani, pyrkiä arvostelemaan onko laki oikea tai

väärä. Sotapalveluksen laita on sama kuin muittenkin säädösten, joitten

hyvyydestä tai huonoudesta ei periaatteessa voi sanoa sitä eikä tätä,

koska ei ole mitään muuta periaatetta kuin Jumala, josta kaikki lähtee.

Vastusta, poikani, sellaista orjuutta, joka on sanoissa ja johon

ihmiset kovin oppivaisesti alistuvat. Tiedä, että sanalla oikeus ei ole

mitään merkitystä, paitsi teologisesti, jolloin se on pelottavan

sisällyksellinen. Herra Roman on vain sofisti todistaessaan, että

ruhtinaita tulee palvella. Kuitenkin luulen, että jos ruhtinas milloin

käskee kaikkia alamaisiaan rupeamaan sotilaiksi, niin häntä totellaan,

ei kylläkään mielihyvällä, mutta kuitenkin helposti. Olen huomannut,

että sotilaan toimi on ihmisen luontoa vastaavin; se soveltuu hänelle

parhaiten hänen vaistojensa ja taipumustensa vuoksi, jotka kaikki eivät

ole hyviä. Ja lukuunottamatta eräitä harvoja esimerkkejä, kuten minua,

ihmisen saattaa määritellä pyssyä käyttäväksi eläimeksi. Annapa hänelle

kaunis univormu ja toivo päästä tappelemaan, niin hän on tyytyväinen.

Niinpä pidämme sotilassäätyä arvokkaimpana kaikista, ja se onkin

paikallaan eräässä suhteessa; sillä se on vanhin sääty ja ensimäiset

ihmiset kävivät innolla sotaa. Sotilassääty vastaa muutenkin ihmisen

taipumuksia, ettei siinä milloinkaan ajatella, ja selväähän on, ettei

meitä ole luotu ajattelemaan.

Ajatteleminen on eräitten yksilöitten ominainen tauti, joka ei saata

jatkua päätymättä nopeasti monen tuhoutumiseen. Sotilaat elävät

joukoissa, ja ihminen on joukkoeläin. Heillä on puna-valkeat,

punasiniset, sini-harmaat vaatteet, nauhoja, töyhtöjä, tupsuja ja

nappeja, jotka tyttöjen silmissä antavat heille samat edut kuin kukolle

kanaparvessa. He käyvät sotaa ja ryöstelevät, ja ihminen on luonnostaan

varas, himokas, valmis tuhon töihin ja perso kunnialle. Varsinkin

kunnianrakkaus saa etenkin meidät ranskalaiset tarttumaan aseihin. On

varmaa, että yleisen mielipiteen mukaan sotainen kunnia on ainoa

loistava. Sen käsittämiseksi tarvitsee vain lukea eri aikojen

historiaa. Latulipellekin saattaa antaa anteeksi sen, että hän ei ole

filosofisempi kuin Titus Livius.