VII

Uusi hallitus.

(Jatko ja loppu.)

Ilma oli illallisen jälkeen kaunis, ja herra apotti Jérôme Coignard

käveli muutamia askeleita Saint-Jacques-kadulla, missä lyhtyjä

sytytettiin, ja minä sain kunnian olla hänen seurassaan. Hän seisahtui

Saint-Benoît-le-Bétourné'n porttiholvin alle ja sanoi, osoittaen

minulle lihavalla, skolastisia todisteluja yhtä paljon, kuin helliä

hyväilyjä varten tehdyllä pyöreällä kädellään, toista hyvin

goottilaisten kivipatsaiden alla olevaa pukkia, joka oli tuhrittu

rivoilla piirroksilla:

-- Jakobus, poikani, jos olet yhtä mieltä kanssani, niin hengitämme

hieman raitista ilmaa noilla vanhoilla kiiltävillä kivillä, jonne niin

moni kerjuri on ennen meitä hiipinyt levähdyttääkseen kurjaa itseään.

Onpa saattanut tapahtua, että pari kolme noista lukemattomista

onnettomista on siinä vaihtanut keskenään mainioita viisauksia. Voimme

kyllä joutua siinä kirppujen purtaviksi. Mutta kun sinä, poikani, vielä

olet rakkauden iässä, niin voithan ajatella, että ne ovat Cathérine

pitsinnyplääjän kirppuja, tai Jeannette viulunsoittajan, -- heillä kun

on tapana tuoda sulhasensa hämärissä tänne, -- ja niitten purema tuntuu

sinusta suloiselta. Se on sinun nuoruudellesi sallittu harhaluulo.

Itselleni, minä kun olen jo jättänyt taakseni suloisten erhetysten

ajan, itselleni sanon, ettei lihan iloille tule antaa liian suurta

osaa, eikä huolia kirpuista, jotka ovat, kuten koko muukin

maailmankaikkeus, Jumalan suuri salaisuus.

Näin sanoen hän istui varoen, ettei häiritsisi pientä savoijilaista ja

tämän kissaa, jotka nukkuivat viatonta untaan vanhalla kivipenkillä.

Asetuin hänen viereensä ja kysyin, kun äskeinen keskustelu palasi

mieleeni:

-- Herra apotti, puhuitte äsken ministereistä. Kuninkaan ministerit

eivät tehneet teihin minkäänlaista vaikutusta, ei puvuillaan, ei

vaunuillaan eikä nerollaan, ja arvostelitte heitä sellaisen sielun

vapaudella, jota mikään ei hämmästytä. Kun sitten tarkastelitte näitten

virkamiesten tilaa kansanvaltiossa -- jos sellainen milloin syntyy --

esititte sen meille kurjaa kurjemmaksi ja pikemmin säälin kuin

kiitoksen arvoiseksi. Vastustaisitteko muinaisajan tasavaltojen tapaan

uudelleen järjestettyjä hallituksia?

-- Poikani, vastasi arvon mestarini, olen itsestäni taipuvainen

kannattamaan kansanvaltaista hallitusta. Asemani alhaisuus johtaa minut

siihen, ja Pyhä Raamattu, jota olen hieman tutkinut, vahvistaa minua

tässä taipumuksessani, sillä Herra sanoo Kuningasten kirjassa: Israelin

vanhemmat haluavat itselleen kuningasta, että minä en hallitseisi

heidän ylitsensä.

Siispä teitä hallitsevan kuninkaan oikeudet ovat nämä: Hän ottaa teidän

lapsenne vaunujansa ohjaamaan ja hän panee heidät juoksemaan vaunujensa

edessä. Hän tekee teidän tyttäristänne voiteittensa valmistajia,

keittäjiään ja leipojiaan. _Filias quoque vestras faciet sibi

unguentarias et focarias et panificas_. Tämä on erikoisesti sanottu

Kuninkaitten kirjoissa, joista vielä saatamme nähdä, että kuningas

antaa alamaisilleen kaksi tuhoisaa lahjaa: sodan ja nälänhädän. Ja jos

on totta, että monarkiat ovat olemassa Jumalan armosta, on myös totta,

että niissä ilmenee inhimillisen tyhmyyden ja pahuuden piirteitä. On

luultavaa, että taivas on antanut kuninkaat ihmisille rangaistukseksi:

_Et tribuit eis petitionem eorum_.

ja vihassansa synnit hän meille viaksi kantaa

ja rankaisee, kun lahjojaan hän antaa.

Voisin sinulle, poikani, kertoa muinaisajan viisaitten teoksista monta

kaunista kohtaa, joissa tyrannien viha kuvastuu ihmeellisellä voimalla.

Luulen sitäpaitsi osoittaneeni jonkunlaista sielun lujuutta

halveksiessani saarnastuolien tarjoamaa loistoa, ja inhoan, aivan yhtä

paljon kuin tuo jansenisti Biaise Pascal, miekkaa kantavia hölmöjä.

Kaikki nuo syyt puhuvat sydämessäni ja sielussani kansanvaltaisen

hallituksen puolesta. Olen ottanut nämä asiat mietelmien aiheeksi, ja

aion kerran julaista sellaisen kirjan, joissa sanotaan, että on

muserrettava luu ytimen löytääkseen. Kerron sinulle, että sepitän uuden

_Hulluuden ylistyksen_, joka näyttää köykäistäkin köykäisemmältä, mutta

jossa viisas huomaa viisauden somasti kätkettynä narrinkaapun alle.

Lyhyesti: aion olla toinen Erasmus, aion opettaa kansaa hänen

esimerkkiään noudattaen, oppineella ja älykkäällä lörpöttelyllä. Ja

tämän tutkielman eräässä luvussa sinäkin, poikani, löydät kaikki

selitykset mieltäsi kiinnittäviin asioihin, opit tajuamaan säädyistä

tai kansankokouksista riippuvien ministereitten aseman.

--- Voi, herra apotti, huudahdin, kuinka kiire minulla on lukea tuo

kirja! Milloin arvelette, että se on valmis?

-- En tiedä, virkkoi arvoina opettajani. Ja totta puhuakseni luulen,

että en kirjoita sitä koskaan. Ihmisten aikomukset joutuvat usein

häpeään. Emme voi hallita pienintäkään tulevaisuuden osaa, ja tuo

Aatamin koko suvulle yhteinen epävarmuus on minussa kehittynyt

äärimmilleen kokemusteni pitkän onnettomuuksien sarjan takia. Sen takia

epäilen, poikani, kykenenkö milloinkaan luomaan tuota arvokasta pilaa.

Pitämättä sinulle tässä istuessamme poliittista esitelmää, kerron

kuitenkin, kuinka aioin kuviteltuun kirjaani sovitella kappaleen, jossa

näyttäytyy ukko Demoksen -- kun hän pääsee valtaan -- uhriksi joutuvien

palvelijoitten heikkous ja viekkaus. En tiedä, pääseekö hän valtiaaksi,

enkä rupea sitä ratkaisemaankaan. En rupea ennustelemaan, vaan jätän

sen vaivan neitsyeille, jotka puhuvat ennusmerkkien kautta, kuten

sellaiset sibyllat kuin Cuman, Persian, Tiburtinumin, _quarum insigne

virginitas est et virginitatis praemium divinatio_. Palatkaamme siis

asiaan. Siitä on jo noin kaksikymmentä vuotta, kun asuin Séez'in

mieluisassa kaupungissa, missä olin piispan kirjastonhoitajana.

Sattumalta sinne tulleet kiertävät näyttelijät esittivät ladossa aika

hyvän murhenäytelmän. Menin sinne ja näin esiintyvän Rooman keisarin,

jonka tekotukka oli koristettu runsaammilla laakereilla kuin Pyhän

Laurin tori markkinain aikana kinkuilla. Hän istui papillisessa

nojatuolissa. Hänen kaksi ministeriään, hovipuvussa, loistavine

arvonmerkkeineen, istuivat hänen rinnallaan jakkaroilla, ja kaikki

kolme neuvottelivat valtion asioista pahalta hajuavien öljylamppujen

valossa. Keskustelun kuluessa eräs neuvosmiehistä piirsi satirisen

kuvan tasavallan loppuajan konsuleista. Hän osoitti heidät innokkaiksi

käyttämään oikein sekä väärin haihtuvaa valtaansa, yhteishyvän

vihollisiksi, kateellisiksi seuraajilleen, tietäen varmasti tapaavansa

heissä omia rikostovereitaan rosvouksessa ja verojen kiskomisessa. Näin

hän lausui:

Kun tuollaiset pikkuherrat, jotka asetetaan paikoilleen vuodeksi,

huomaavat, kuinka lyhyt aika heidän valtaansa rajoittaa, niin he

tekevät onnellisimpienkin toimenpiteiden tulokset turhiksi pelosta,

että heidän seuraajansa hyötyisivät. Koska heillä on vähän osaa

kaikkeen hallitsemaansa hyvinvointiin, he niittävät runsaan sadon

yleisestä vainiosta, varmoina siitä, että jokainen mielellään antaa

heille anteeksi, toivoen vuorostaan samanlaista kohtelua.[5]

No niin, poikani, nuo lauseet, jotka iskevässä tarkkuudessaan

muistuttavat Pibrac'in nelijalkoja, ovat sisällyksen puolesta parempia

kuin koko muu murhenäytelmä, joka hiukan liiaksi muistuttaa kapinoivien

ruhtinaitten kevyttä loisteliaisuutta, ja joka on liiaksi pilattu

Longuevillen herttuattaren ranskalaisella hienostelulla -- hän itse

esiintyi siinä Emilie-nimisenä. Pidin huolta siitä, että ne säilyivät

muistossani, saadakseni miettimisen aihetta. Sillä hyviä tapain ohjeita

löytää teatterikirjallisuudestakin. Se, mitä runoilija kahdeksassa

säkeessä sanoo Rooman tasavallan konsuleista sopii mainiosti

kansanvallanministereihinkin, joiden mahti on sattuman vallassa.

He ovat heikkoja, koska he ovat riippuvaisia kansankokouksesta, joka on

kykenemätön näkemään laajalti ja syvästi valtiollisessa toiminnassaan,

vaikka siltä puuttuukin tyhjänpäiväisen kuninkaan vahingoton

älyttömyys. Ministerit ovat suuria vain silloin kuin he, kuten Sully,

avustavat älykästä kuningasta, jota he pitävät arvossa, tai sitte he

ovat, kuten Richelieu, itse asettuneet hallitsijan paikalle. Ja kukapa

ei huomaisi, että jollakin Demoksella ei ole Henrik IV:n itsepäistä

ymmärrystä eikä Ludvig XIII:n suotuisaa mielen hitautta? Otaksun, että

hän tietää mitä tahtoo; hän ei kuitenkaan tiedä, kuinka hänen tahtonsa

on täytettävä eikä edes saattaako sitä täyttää. Huonosti käskiessään

häntä totellaan huonosti ja petetään aina. Edustajat, jotka hän

lähettää valtiopäivilleen, pitävät kekseliäillä valheilla yllä hänen

harhaluulojaan aina siihen saakka kuin he kukistuvat hänen

epäoikeutettuihin tai todellisiin epäluuloihinsa. Valtiopäivät toimivat

niitten joukkojen sekavan keskinkertaisuuden mukaan, joista ne ovat

lähtöisin. Niiden keskuudessa herää ja liikkuu hämäriä ja moninaisia

ajatuksia. Ne antavat hallituksen johtajille tehtäväksi epämääräisten

toivomusten täyttämisen, joista ne itsekään eivät ole tietoisia. Ja

vähemmän onnellisina kuin tarun Oidipos, satupaimen, Sfinksi nielee

vuorotellen heidän ministerinsä, koska he eivät ole kyenneet

ratkaisemaan arvoitusta, jonka avainta Sfinksi itsekään ei tiedä.

Heidän suurin kurjuutensa on siinä, että heidän täytyy alistua

voimattomuuteen, puhumaan toiminnan sijasta. Heistä tulee puhujia,

hyvin huonoja puhujia, sillä heiltä puuttuvat lahjat, jotka tuovat

muassaan selvyyttä. Heidän on pakko opiskella puhumaan ollakseen

sanomatta mitään, ja vähemmän tyhmät heidän keskuudessaan ovat tuomitut

valehtelemaan enemmän kuin muut. Siten tulee älykkäimmistä kaikkein

halveksittavimpia. Ja jos heidän joukossaan vielä sattuukin olemaan

kyllin kykeneviä päättääkseen sopimuksia, järjestääkseen raha-asioita

ja hoitaakseen valtiota, heidän tietonsa eivät toimita mitään, sillä

heiltä puuttuu aikaa, ja aika on suurten yritysten kudelankaa.

Tämä nöyryyttävä olotila vie rohkeuden kunnolliselta ja antaa huonoille

kunnianhimonsa. Joka puolelta kohoaa pikku kylistä valtaan pyrkijöitä

tavoitellen valtion paraita virkoja, ja kun rehellisyys ei ole

luontaista ihmiselle, vaan sitä kasvatetaan heidän keskuudessaan

pitkällä huolella ja teennäisillä menettelytavoilla, saamme nähdä

koronkiskojien pilvinä heittäytyvän valtion kassojen kimppuun.

Häväistyksen synnyttämä häly suurentaa paljon itse pahaa, koska

kansanvaltaisessa hallinnossa on vaikea mitään peittää, ja kaikki

joutuvat epäilyksen alaisiksi monien rikosten vuoksi.

Tästä en kuitenkaan päätä, poikani, että kansat silloin tulisivat

onnettomammiksi kuin nyt. Olen jo edellisissä keskusteluissamme

osoittanut, että en usko kansojen kohtalon riippuvan ruhtinaista ja

ministereistä, ja että sellaisille annetaan liian paljon arvoa, jos

niiltä tehdään yleisten onnettomuuksien tai menestyksen lähde.

Kuitenkin on lakien moninaisuus turmiollista, ja pelkäänpä, että

säädytkin käyttivät väärin lainsäädäntövaltaansa.

Samanlaista on Pekan ja Paavon pikku rikollisuus, kun he lampaita

paimentaessaan laativat säännöksiä ja huudahtavat: "Jospa olisin

kuningas!"... Jos Pekasta tulisi kuningas hän julkaisisi vuodessa

enemmän määräyksiä kuin keisari Justianus kokosi koko hallintonsa

aikana. Jo tältäkin kannalta Pekan hallinto näyttäisi minusta

vaaralliselta. Mutta keisareitten ja kuninkaitten hallitus oli

ylimalkaan niin huonoa, ettei huonompaa saata peljätäkään, eikä Pekka

epäilemättä tekisi enemmän tyhmyyksiä eikä ilkeyksiä kuin kaikki nuo

kahden- tai kolminkertaisilla kruunuilla vihityt ruhtinaat, jotka

vedenpaisumuksen ajoista ovat peittäneet maan verellä ja raunioilla.

Hänen kykenemättömyydessään ja hassuudessaan on mainiota se, että ne

tekevät mahdottomiksi nuo valtioitten väliset viisaat suhteet, joita

sanotaan diplomaattisiksi ja jotka päätyvät vain keinotekoisesti

sytyttämään turhia ja tuhoisia sotia. Ukko Demoksen ministeriltä, jota

lakkaamatta potkitaan, tuupitaan, sysitään, nöyryytetään, keikautellaan

ja ahdistetaan paljoa enemmän paistetuilla omenilla ja kovilla munilla

kuin katuteatterien halvinta kujeilijaa, ei ole vähääkään tilaisuutta

valmistella notkeasti työhuoneen salaisessa rauhassa, vihreän kankaan

ääressä, verilöylyjä, ottaen huomioon sen, mitä sanotaan Europan

tasapainoksi ja joka oikeastaan on vain diplomaattien peliä. Silloin ei

enää ole ulkopolitiikkaa ja se on suuri onni onnettomalle

ihmiskunnalle.

Näin puhuttuaan arvon mestarini nousi ja jatkoi seuraavasti:

-- On aika palata kotiin, poikani, sillä tunnen viileyden tunkeutuvan

pukimieni vaillinaisuuksien läpi, niissä kun on reikiä siellä täällä.

Ja jos jäisimme tämän holvin alla saattaisimme säikyttää Cathérinen ja

Jeannetten sulhaset, jotka täällä odottavat lempensä täyttymistä.