IV

Mississipin juttu.

Kuten tiedetään, Pariisin parlamentti langetti v. 1722 tuomion

Mississipin jutussa, johon yhtiön johtajien ohella oli sekaantunut yksi

ministeri, kuninkaan sihteeri, ja useita maaseudun ali-intendenttejä.

Yhtiötä syytettiin siitä, että se oli turmellut kuninkaan ja valtion

upseerit, vaikka he todellisuudessa olivat nylkeneet sen puhtaaksi

heikon hallituksen virkailijain tavallisella ahneudella. Ja totta on,

että siihen aikaan olivat kaikki hallituksen koneistot höltyneet tai

toimivat väärin. Eräässä tuon kuuluisan jutun käsittelyssä tutkittiin

parlamentin täysi-istunnossa erään Mississipin yhtiön johtajan vaimoa,

rouva de la Morangèrea. Hän todisti, että herra Lescot, rikosasiain

tuomarin sihteeri, oli kerran kutsunut hänet salaa Châtelet'hen ja

selittänyt, että vain rouvasta itsestään riippui, pelastuisiko hänen

puolisonsa, joka oli kaunis ja komea mies. Sihteeri oli puhunut

jokseenkin tähän tapaan: "Hyvä rouva, kuninkaan todellisia ystäviä

pahoittaa tässä jutussa eniten se, etteivät jansenistit ole siihen

sekaantuneet. Nuo jansenistit ovat yhtä paljon kruunun kuin

kuninkaankin vihollisia. Antakaa meille tilaisuus tuhota yksi heistä,

ja palkitsemme tuon palveluksen valtiolle, palauttaen teille miehenne

ja kaiken hänen omaisuutensa." Kun rouva de la Morangère oli kertonut

tämän keskustelun, joka ei ollut aiottu julaistavaksi, oli parlamentin

puheenjohtajan pakko kutsua täys-istuntoon herra Lescot, joka aluksi

yritti kieltää. Mutta rouva de la Morangèrella oli kauniit, kirkkaat

silmät, joitten katsetta hän ei kyennyt kestämään. Hän sekaantui ja

joutui kiinni. Hän oli pahan näköinen punatukkainen mies kuten Judas

Iskariot.

Tämä asia, joka tuli sanomalehtien tietoon, joutui koko Pariisin

puheenaiheeksi. Siitä keskusteltiin salongeissa, kävelypaikoilla,

parturin ja limonaadikauppiaan luona. Ja kaikkialla sai rouva de la

Morangère osakseen yhtä paljon myötämielisyyttä kuin Lescot inhoa.

Yleinen uteliaisuus oli suuri vielä silloin, kun saatoin kunnon

opettajaani, herra apotti Jérôme Coignardia, herra Blaizot'n luo, joka,

kuten tiedätte, on kirjakauppias Pyhän Katariinan kuvan alla.

Tapasimme puodissa erään ministerin yksityissihteerin, joka oli

kätkenyt kasvonsa Hollannista äsken tulleeseen kirjaan, ja kuuluisan

herra Romanin, joka on käsitellyt valtiosyitä arvokkaissa teoksissa.

Vanha herra Blaizot luki sanomalehtiä tiskinsä takana.

Herra Jérôme Coignard hiipi aivan hänen taakseen siepatakseen hänen

olkapäänsä yli himoitsemansa uutiset. Tuo oppinut ja perin nerokas mies

ei omannut pienintäkään osuutta tämän maailman hyvyyksistä, ja kun hän

oli juonut lasillisen Pikku Bachuksessa, ei hänen taskuunsa jäänyt

ropoakaan sanomalehtien ostoon. Luettuaan herra Blaizot'n selän takaa

rouva Morangèren todistuksen, hän huudahti, että niin piti käydä, että

hänestä oli mieluista nähdä vääryyden kukistuvan kukkuloiltaan naisen

heikon käden vaikutuksesta, josta Pyhässä Raamatussa kerrotaan monta

ihmeellistä esimerkkiä.

-- Vaikka tämä nainen, lisäsi hän, onkin tuota publikaanien seuraa,

jota en rakasta, niin hän kuitenkin muistuttaa noita voimakkaita

naisia, joita Kuninkaitten kirjassa ylistetään. Hänessä miellyttää tuo

nuoruuden ja älykkyyden harvinainen yhdistelmä ja osoitan mieltymystäni

hänen sievän voittonsa johdosta.

Herra Roman keskeytti:

-- Varokaa, herra apotti, lausui hän kättään ojentaen, varokaa, ettette

vain tarkastele tätä juttua erikoiselta ja yksilölliseltä kannalta,

ottamatta huomioon, kuten teidän tulisi tehdä, siihen liittyviä yleisiä

etuja. Kaikessa tulee ottaa huomioon valtiosyyt, ja selväähän on, että

nuo suvereeniset syyt vaativat rouva Morangèrea olemaan puhumatta tai

että hänen puheisiinsa ei ainakaan olisi uskottu.

Herra Gentil kohotti nenäänsä kirjoistaan.

-- Tuon välikohtauksen tärkeyttä on suuresti liioiteltu, lausui hän.

-- Ohoh, herra sihteeri, jatkoi herra Roman, emme saata uskoa, että

seikka, joka saa teidät menettämään paikkanne, olisi mitätön. Sillä

teidän niskaannehan se koituu, teidän ja esimiehenne. Omasta puolestani

valitan sitä. Mutta ministereitten kukistumisessa minua aina lohduttaa

se, että he olivat kykenemättömiä estämään sen edeltä käsin.

Herra Gentil ilmaisi hiukan silmää iskien, että hän tässä suhteessa oli

täydellisesti herra Romanin kannalla.

Tämä jatkoi:

-- Valtio on kuin ihmisruumis. Kaikki sen tehtävät eivät ole

jaloja. Niinpä on sellaisia, joita täytyy salata, ja kaikkein

tarpeellisimpiakin.

-- Mitä, hyvä herra, sanoi apotti, oliko siis tarpeellista, että Lescot

käyttäytyi noin vangitun vaimoa kohtaan? Se oli häpeällistä!

Oh! sanoi herra Roman, se oli häpeällistä, kun se tuli tunnetuksi. Sitä

ennen se ei ollut mitään. Jos haluatte nauttia hallittuna olemisen

siunauksesta, joka yksin kohottaa ihmiset eläinten yläpuolelle, niin on

hallitseville jätettävä keinot käyttää valtaansa. Ja niistä on

salaaminen ensimäinen. Sen johdosta kansanvaltainen hallitus, joka on

kaikkein vähimmän salainen, on samalla heikoin. Luuletteko tosiaan,

herra apotti, että ihmisiä voi johtaa hyveellä? Se olisi turhaa unta.

-- Sitä en usko, vastasi hyvä opettajani. Olen huomannut elämäni eri

vaiheissa, että ihmiset ovat vain viilejä eläimiä, joita saattaa

hillitä vain väkivallalla ja viekkaudella. Mutta siinäkin tulee käyttää

jonkunlaista kohtuutta, eikä saa liiaksi loukata niitä harvoja hyviä

tunteita, jotka heidän sielussaan ovat sekaantuneet huonoihin

vaistoihin. Sillä luotiinhan ihminen, niin kehno, tyhmä ja ilkeä kuin

hän onkin, Jumalan kuvaksi, ja häneen on jäänyt joitakuita piirteitä

tästä ensimäisestä olemuksestaan. Hallitus, joka on lähtöisin

keskinkertaisesta ja halvasta kunniallisuudesta, saattaa kansansa

häpeään ja on syrjäytettävä.

-- Puhukaa hiljemmin, herra apotti, säikähti sihteeri.

-- Hallitsija ei ole koskaan väärässä, sanoi herra Roman, ja teidän

ohjeenne, herra apotti, ovat kapinallisia. Olisi oikein teille ja

kaltaisillenne, ettei teitä ollenkaan hallittaisi.

-- Vai niin! sanoi kunnon opettajani. Jos hallitus, kuten te väitätte,

on luotu vain petoksesta, väkivallasta ja kaikenlaisesta nylkemisestä,

ei tarvitse pahoin peljätä, että tuo uhkaus vaikuttaisi jotakin, ja

meillä on vielä kauan käytettävissämme ministereitä ja maakuntain

päälliköitä asioitamme hoitamassa. Tahtoisin vain, että näiden sijalle

tulisi toisia. Uudet eivät saattaisi olla huonompia kuin entisetkään,

ja olisivatpa kenties hiukan parempiakin.

-- Olkaa varuillanne, väitti herra Roman, olkaa varuillanne! Valtiossa

on ihmeellistä juuri sen johdonmukainen jatkuvaisuus, ja se seikka,

että maailmassa ei ole täydellistä valtiota, johtuu minun mielipiteeni

mukaan siitä, että vedenpaisumus Noakin aikana aiheutti epäjärjestystä

kruunun perintöjärjestykseen. Siitä häiriöstä emme ole vieläkään

selvinneet.

-- Olette huvittava teorioinenne, kiisti kunnon opettajani.

Maailmanhistoria on täynnä vallankumouksia. Siinä ei ole muuta kuin

ruhtinaiden kelvottomuuden aiheuttamia kansalaissotia, meteleitä ja

vehkeilyjä, enkä tiedä, mitä nykyään on enemmän ihmeteltävä:

hallitsevien hävyttömyyttäkö vai kansojen kärsivällisyyttä.

Sihteeri valitteli silloin, että herra apotti Coignard tuomitsi väärin

kuninkuuden hyviä tuloksia, ja herra Blaizot selitti moittien, ettei

sovi väitellä valtion asioista kirjakauppiaan puodissa.

Kun pääsimme ulos nykäisin oivaa mestariani hihasta.

-- Herra apotti, sanoin, oletteko jo unohtanut Syrakusan mummon, kun

nyt tahdotte vaihtaa tyranneja?

-- Jacobus, poikani, hän vastasi, myönnän mielelläni joutuneeni

ristiriitaan. Mutta tuo kaksinaisuus, jonka puheissani aivan oikein

huomaat, ei ole likimainkaan niin pahaluontoista kuin se, jota

filosofit antinomiaksi nimittävät. Kirjassaan _Viisaudesta_ väittää

Charron, että on ratkaisemattomiakin antinomioita. Omasta puolestani,

kun tuskin olen alkanut miettiä luonnon salaisuuksia, näen henkeni

silmien eteen ilmestyvän noita paholaisia, jotka huikeasti kinastelevat

keskenään ollen repimäisillään toisiltaan silmät päästä, ja heti

huomaan, ettei noita piintyneitä raivottaria saa millään toisistaan

erotetuiksi. Menetän kaiken toivon niiden sovittamiseksi, ja niiden

vika on, etten ole paljoakaan edistynyt metafysikassa. Mutta tässä

tapauksessa, Jacobus poikani, on ristiriita vain näennäinen. Järkeni

kannattaa yhä Syrakusan vanhusta. Ajattelen tänään samoin kuin

eilenkin. Annoin vain tällä kertaa sydämelleni voiton ja tunteilleni

vallan, kuten mikä hyvänsä oppimaton ihminen.

V

Pääsiäismunat.

Isäni oli ravintoloitsija Saint-Jacques-kadulla,

Saint-Bénoit-le-Bétournén vastapäätä. En sano, että hän piti

paastosta; tuo tunne ei olisi ollut paistinkääntäjän luonteelle

ominainen. Mutta hän noudatti paastoja ja pidättäymisiä kuten hyvän

kristityn tuleekin. Kun hänellä ei ollut rahaa ostaa vapautusta

arkkipiispalta, hän söi lipeäkalaa paastopäivinä vaimoineen, poikineen,

koirineen ja tavallisine vieraineen, joista innokkain oli hyvä

mestarini herra apotti Jérôme Coignard. Äitini ei olisi suvainnut, että

Miraut, pihakoiramme, jyrsi luuta pyhänä pitkänä perjantaina. Sinä

päivänä hän ei sekoittanut lihaa eikä rasvaa eläinparan kuppiin.

Turhaan apotti Coignard selitti, että hän siinä teki pahoin ja että

selvän oikeuden kannalta Miraut, jolla ei ollut osaa syntien anteeksi

saamisen pyhään mysterioon, ei ollut velvollinen kärsimään sen takia

jokapäiväisessä ravinnossaan.

-- Oiva emäntäni, selvitteli tuo suuri mies, kuuluu asiaan, että me

kirkon jäseninä syömme lipeäkalaa, mutta taikauskoa, epäuskoisuutta,

uhmailua, vieläpä pyhyyden pilkkaakin on teidän laillanne tehdä koira

osalliseksi kieltäymyksiin, jotka ovat äärettömän kallisarvoiset

Jumalan niihin kiinnittämän tärkeyden vuoksi, ja jotka muutoin olisivat

halveksittavia ja naurettavia. Se on väärinkäytös, jonka yksinkertainen

mielenlaatunne tekee viattomaksi, mutta jos joku tohtori, taikkapa vain

tavallinen selvä-älyinen kristitty niin tekisi, olisi se rikollista.

Sellainen uskonharjoitus, hyvä vaimo, johtaa vuorostaan pelottavimpaan

kerettiläisyyteen. Se ei pääty vähempään kuin sellaiseen väitteeseen,

että Jeesus Kristus on kuollut niin koirien kuin Aatamin lastenkin

vuoksi. Ja mikään ei ole niin paljon Raamatun oppia vastaan.

-- Saattaa niin olla, vastasi äitini. Mutta jos Miraut söisi lihaa

pitkänä perjantaina, kuvittelisin, että se on juutalainen ja alkaisin

kammoa sitä. Teenkö sittenkin synnin, herra apotti?

Ja hyvä mestarini jatkoi lempeästi, viiniä ryypäten:

-- Voi, rakas sielu, ratkaisematta teettekö tässä syntiä tai ette,

sanoo totuuden mukaan, että tässä ei ole vääryyttä ja että uskon teidän

pääsevän iankaikkiseen autuuteen pikemmin kun viiden tai kuuden piispan

ja kardinaalin minun tuttavapiiristäni, jotka kuitenkin ovat

kirjoittaneet kauniita kanonisen lain selityksiä.

Miraut särpi lientänsä ja isäni lähti apotti Coignardin kanssa

pistäytymään Pikku Bachuksessa.

Näin vietimme _Kuningatar Hanhenjalan_ ravintolassa pyhää paaston

aikaa. Mutta heti pääsiäisaamuna, kun Saint-Benoît-le-Bétourné'n kellot

kaikuivat ylösnousemuksen riemua, isäni pisti vartaaseen kanoja, sorsia

ja kyyhkysiä tusinoittain, ja liekehtivän uunin nurkassa Miraut nuuski

rasvan hyvää hajua, heiluttaen häntäänsä ahkerasti, miettivänä ja

vakavana. Vanhana, väsyneenä, melkein sokeana se vielä nautti tämän

maailman iloja, jonka pahat puolet se otti vastaan alistuvasti. Hän oli

viisas, enkä ollenkaan ihmettele, että äitini otti niin järkevän

olennon osalliseksi hurskaihin toimiinsa.

Kuunneltuamme korkean messun, aterioimme hyvältä tuoksuavassa puodissa.

Isäni mukana tuli aterialle tuulahdus uskonnollista iloa. Tavallisesti

hänellä oli ruokavieraina eräitä ylituomarin apulaisia ja oiva

opettajani, apotti Coignard. Pääsiäisenä, armon vuonna 1725 muistan

hänen tuoneen mukaansa herra Nicolas Cerisen, jonka hän oli löytänyt

jostain vinttikerroksesta Muurarinkadulta, missä tuo oppinut mies

kirjoitteli koko päivät ja yöt uutisia kirjallisesta maailmasta

Hollannin kustantajille. Pöydällä kohosi rautakorissa vuori punaisia

munia. Ja kun apotti Coignard oli lukenut ruokaluvun, nuo munat

joutuivat keskustelun aiheeksi.

-- Aelius Lampridus kertoo, aloitti Nicolas Cerise, että Aleksanteri

Severuksen isän kana muni punaisen munan tuon valtaistuimelle

määrätyn lapsen syntyessä.

-- Tuo Lampridus, joka oli verrattain tyhmä, vastasi oiva opettajani,

olisi saanut jättää tuon jutun akoille, jotka sitä levittelivät. Teillä

on liiaksi arvostelukykyä, herra Cerise, johtaaksenne kristillisen

tavan tarjota punaisia munia pääsiäisenä mokomasta mahdottomasta

tarusta.

-- Enhän tosin uskokaan, että tapa johtuisi Aleksanteri Severuksen

munasta, vastasi Nicolas Cerise. Ainoa johtopäätös, jonka siitä haluan

tehdä, on se, että punainen muna pakanoitten keskuudessa merkitsi

korkeimpaan valtaan pääsyä. Muutoinkin, jatkoi hän, oli täytynyt

jollakin tavalla värjätä tuo muna, sillä kanat eivät muni punaisia

munia.

-- Suokaa anteeksi, sanoi äitini, joka lieden luona seisten täytteli

vateja, olen nuoruudessani nähnyt mustan kanan, joka muni ruskeaan

vivahtavia munia. Sen vuoksi uskon kyllä, että on kanoja, joitten munat

ovat punaisia tai punaiseen vivahtavia, esimerkiksi sellaisia kuin

tiili.

-- Se on hyvin mahdollista, sanoi hyvä opettajani, ja luonto on

tuotteissaan paljon vaihtelevampi kuin tavallisesti luulemme. Eläinten

syntymisessä sattuu kaikenlaista outoa, ja luonnonhistoriallisissa,

museoissa tapaamme paljoa kummallisempia hirviöitä kuin punainen muna

on.

-- Niinpä on kuninkaan museossa, jatkoi Nicolas Cerise, viisijalkainen

vasikka ja kaksipäinen lapsi.

-- Vielä kummallisempaa näin Auneaussa, Chartres'n lähellä, sanoi

äitini, asettaen pöydälle tusinoittain makkaroita hapankaalissa,

joitten miellyttävä tuoksu nousi katon malkoja kohti. Olen nähnyt

_äsken_ syntyneen lapsen, jolla oli hanhen jalat ja käärmeen pää.

Kätilö, joka auttoi sen maailmaan, säikähti niin, että heitti sen

tuleen.

-- Ottakaa huomioon! huudahti apotti Jérôme Coignard, ottakaa huomioon,

että ihminen syntyy naisesta palvellakseen Jumalaa, ja että on

sopimatonta varustaa lasta käärmeen päällä. Siis ei sellaista lasta

ole ollut olemassakaan ja kätilönne uneksi tai teki pilaa teistä.

-- Herra apotti, huomautti Nicolas Cerise hymyillen hieman, te kuten

minäkin olette nähnyt kuninkaan museossa nelijalkaisen, kaksisukuisen

sikiön, jota säilytettiin spriillä täytetyssä maljakossa, ja toisessa

maljakossa päättömän lapsen, jolla oli silmä navan yläpuolella.

Voivatko nuo hirviöt palvella Jumalaa paremmin kuin käärmepäinen lapsi,

josta emäntämme kertoi? Ja entä sitten ne, joilla on kaksi päätä, niin

ettei tiedä onko niillä kaksi sieluakin? Tunnustakaa, herra apotti,

että luonto huvitellessaan noin ilkeillä leikeillä, tuottaa teologeille

hiukan päänvaivaa.

Hyvä opettajani avasi jo suunsa vastatakseen ja olisi epäilemättä

kokonaan kumonnut Nicolas Cerisen vastaväitteet, mutta äitini, jota ei

mikään pidättänyt, kun puhumisen halu tuli hänen päälleen, ehätti

edelle, sanoen hyvin äänekkäästi, että Auneaun lapsi ei ollutkaan

ihmiselimen olento ja että paholainen oli sen siittänyt leipojattaren

kanssa.

-- Ja sitä todistaa sekin, hän jatkoi, ettei kenenkään mieleen

juolahtanut sitä kastaa ja että se haudattiin riepuun käärittynä

takapihalle. Jos se olisi ollut ihmisolento, se olisi peitetty

siunattuun maahan. Kun paholainen saa lapsen naisen kanssa, se luo

tämän eläimen muotoiseksi.

-- Vaimo, vaimo, varoitteli apotti Coignard, on merkillistä, että

talonpoikainen nainen tietää paholaisesta enemmän kuin teologian

tohtori, ja minusta on ihmeellistä, että vetoatte johonkin Auneaun

akkaan kun on saatava tietää, kuuluuko määrätty naisen hedelmä Jumalan

verellä ostettuun ihmissukuun vai ei. Uskokaa minua: nuo pirunpelit

ovat vain mielikuvituksen likaisia tuotteita, joista teidän tulee

puhdistaa sielunne. Kirkkoisät eivät teoksissaan kerro, että paholainen

siittäisi tytöille lapsia. Kaikki jutut haureudesta paholaisen kanssa

ovat inhottavia unia, ja on häpeällistä, että jesuitat ja dominikanit

ovat laatineet tutkielmia siitä.

-- Puhutte oikein, herra apotti, sanoi Nicolas Cerise, siepaten

makkaran vadista. Mutta ette ole vastannut mitään väitteeseeni, että

päättömät lapset eivät ole erikoisen soveliaita ihmisen tarkoitukseen,

jona on, kuten kirkko opettaa, tuntea, palvella ja rakastaa Jumalaa, ja

että siis luonto, kuten hukatessaan suuren joukon siemeniä, ei ole

riittävästi teologinen ja kristitty. Lisäisin vielä, ettei se juuri ole

uskonnollinen missään toiminnassaan ja että se ei näytä tuntevankaan

Jumalaa. Se pelottaa minua, herra apotti.

-- Voi! huudahti isäni heilutellen haarukkansa kärjessä linnun koipea,

jota hän paraikaa jyrsi. Voi, kuinka hämäriä, ikäviä ja nyt

vietettävään juhlaan huonosti sopivia puheita! Se on yhtä paljon

vaimoni vika, joka tarjoilee meille käärmepäisiä lapsia, niin kuin

sellainen ruoka olisi sopivaa kunnon vierailleni. Kuinka on kauniista

punaisista munistamme saattanut lähteä niin paljon pirullisia juttuja!

-- Katsokaas, isäntä, sanoi apotti Coignard, on totta, että munista

erkanee kaikenlaista. Siitä ovat pakanat saaneet aiheita moneen

filosofiseen kertomukseen. Mutta että yhtä kristillisistä munista

antiikkisen purppuran alla kuin ne, joita par'aikaa syömme, lähtee

moinen määrä hurjaa epäuskoisuutta, on seikka, joka saattaa minut

ällistymään.

Nicolas Cerise katseli arvon mestariani silmiään räpäytellen ja sanoi

ohuesti naurahtaen:

-- Herra apotti Coignard, ne munat, joitten mehulla värjätyt kuoret

peittävät permannon jalkaimme alla, eivät olemukseltaan olekaan

kristityitä ja katoolisia, kuten haluatte uskoa. Pääsiäismunat ovat

oikeastaan pakanallista alkuperää ja muistuttavat, nyt kevätpäivän

tasauksen aikana, elämän salaperäistä puhkeamista. Se on vanha,

kristinopissa säilynyt uskonnollinen symboli.

-- Aivan yhtä hyvällä syyllä voi väittää, sanoi hyvä opettajani, että

niissä piilee Kristuksen ylösnousemuksen symboli. Minä, jota ei

ollenkaan haluta kuormittaa uskontoa turhilla symbolisilla

viisasteluilla, minä uskon mielelläni, että ilo syödä munia, joita ei

ole saanut koko paaston aikana, on ainoa syy, joka saa ne tänä päivänä

esiintymään pöydällä kaikessa kunniassa, kuninkaalliseen purppuraan

puettuina.

Mutta se on yhdentekevää, ja nämä ovat pikkuseikkoja, jotka huvittavat

vain oppineitten ja kirjastonhoitajien mieltä. Teidän puheissanne,

herra Cerise, on huomattavaa se, että asetatte luonnon uskontoa vastaan

ja haluatte tehdä ne toistensa vihollisiksi. Se on sellainen

synti, herra Nicolas Cerise, niin kauhea synti, että kunnon

ravintoloitsijaammekin on puistattanut hänen sitä käsittämättäkään.

Mutta minä puolestani en ole ollenkaan häiriytynyt ja sellaiset

väitteet eivät hetkeksikään saata viehättää henkeä, joka kykenee

hillitsemään itsensä.

-- Te, herra Nicolas Cerise, olette juuri seurannut tuota järkeilevää,

tieteellistä menetelmää, ahdasta, lyhyttä, saastaista umpikujaa, jonka

perällä häpeällisesti iskee nenänsä seinään. Olette päätelleet kuin

viisasteleva puoskari, joka luulee tuntevansa luonnon nuuskittuaan

jotain sen ulkoisia ilmiöitä. Ja olette lausunut, ettei luonnollinen

siittäminen, joka tuottaa hirviöitä, kuulukaan Jumalan salaisuuksiin,

kun hän luo ihmisiä hänen kunniaansa ylistämään: _Pulcher hymnus Dei

homo immortalis_. Olitte kovin jalomielinen, kun ette puhunut äsken

syntyneistä, jotka kuolevat ennen päivän nousua, hulluista,

vähäjärkisistä ja kaikista, jotka eivät Lactanuksen lausuman mukaan

ollenkaan muistuta ihanaa hymniä Jumalan kunniaksi, _pulcher hymnus

Dei_. Mutta mitä te siitä tiedätte ja mitä me tiedämme, herra Nicolas

Cerise? Pidätte minua jonain amsterdamilaisena tai haagilaisena

lukijananne väittäessänne, että käsittämätön luonto on vastakkainen

hyvin pyhälle kristinopillemme. Luonto on silmissämme, hyvä herra, vain

hajallisten kuvien sarja, joiden merkitystä meidän on mahdoton löytää,

ja myönnän teille, että me sen mukaan ja sen viittauksia seuraamalla

emme saata havaita äsken syntyneessä kristittyä, emme ihmistä, emme

edes yksilöäkään, ja että liha on täydellisesti selittämätön

hieroglyfi. Mutta se ei ole mitään, ja me näemme vain kuvakankaan

nurjan puolen. Älkäämme kiinnittäkö huomiota siihen ja tietäkäämme,

ettemme sitä tietä saa mitään selville. Kääntykäämme täydellisesti

tajuttavaan, joka on Jumalaan yhtynyt ihmissielu.

Olette huvittava, herra Nicolas Cerise, luontoinenne ja

siittämisinenne. Olette mielestäni kuin porvari, joka luulee

yllättäneensä kuninkaan salaisuudet, koska hän on nähnyt neuvostosalin

seiniä koristavat maalaukset. Samoin kuin salaisuudet piilevät

hallitsijan ja ministereitten puheissa, on ihmisen kohtalo ajatuksessa,

joka lähtee samalla kertaa luodusta ja luojasta. Loppu on vain

tyhmyreitä huvittavaa hupia ja turhuutta, jota akatemioissa saa paljon

nähdä. Älkää puhuko minulle luonnosta, jollette tarkoita sitä, mitä

näemme Pikku Bachuksessa katsellessamme Cathérinea, pitsinnyplääjää,

joka on pyöreä ja hyvin muodostunut.

Ja te, oiva isäntämme, lisäsi apotti Coignard, antakaa minulle

juotavaa, sillä suutani kuivaa herra Nicolas Cerisen takia, joka luulee

luontoa jumalattomaksi. Ja, kaikkien paholaisten nimessä, se on sitä ja

sen tulee tavallaan ollakin, herra Nicolas Cerise! Joka tapauksessa se

julistaa Jumalan kunniaa, vaikka se tapahtuu tiedottomasti, sillä emme

tiedä, onko sen tietoisuus ehkä vain ihmisen hengessä, joka yksin uhoaa

lopullisesta ja loputtomasta. Juotavaa!

Isäni kaasi sekä kunnon mestarini apotti Coignardin että herra Nicolas

Cerisen lasiin reunoja myöten punaista viiniä ja käski heitä juomaan

toistensa terveydeksi. Sen he vilpittömästi tekivätkin, sillä he olivat

kunnon miehiä kumpainenkin.