Valtiomiehet.
(Jatko ja loppu)
Sinä päivänä hämmästyimme suuresti, mestarini ja minä, tavatessamme
herra Blaizot'n luona, Pyhän Katariinan kirjakaupassa, pienen, laihan
ja keltaisen miehen, joka ei ollut kukaan muu kuin kuuluisa
herjauskirjasten tekijä Jean Hibou. Meillä oli kaikki syy uskoa, että
hän oli Bastillessa, jossa hän oli tottunut elämään. Ja kun emme
epäröineet tuntea häntä, johtui se siitä, että hänen kasvoillaan vielä
säilyi vankilan tyrmien pimeys ja kosteus. Hän selaili vapisevin käsin,
kirjakauppiaan huolestuneiden silmien alla, äsken Hollannista tulleita
valtiollisia teoksia. Apotti Coignard kohotti hänelle hattuaan
luontaisen sirosti, mikä olisi käynyt vielä paremmin ilmi, jollei
mestarini hattu olisi rypistynyt edellisenä iltana mitättömässä
kahakassa Pikku-Bachuksen köynnösten alla.
Kun apotti Coignard oli selittänyt olevansa iloinen taas nähdessään
niin taitavan miehen, herra Jean Hibou vastasi:
-- Sitä ei kestä kauan. Lähden tieheni tästä maasta, jossa en saata
elää. En voisi kauemmin hengittää tämän kaupungin saastutettua ilmaa.
Kuukauden kuluttua minä asetan asumukseni Hollantiin. On julmaa sietää
Fleury'tä, kun on kärsinyt Dubois'ta, ja olen liiaksi hyveellinen
ranskalaiseksi. Pöllöt ja veijarit meitä täällä hallitsevat huonojen
periaatteiden mukaan. Sitä en voi kärsiä.
On totta, sanoi kunnon opettajani, että yleisiä asioita hoidetaan
huonosti ja että virkamiesten joukossa on paljon varkaita. Tyhmät ja
ilkeät jakavat vallan keskenään, ja jos joudun kirjoittamaan tämän ajan
asioista, teen niistä kirjan, siihen suuntaan kuin filosofi Senecan
_Apokolokyntos_ tai meidän _Satire Ménippée_, joka on aika mehevä.
Tällainen kevyt ja huvittava käsittelytapa soveltuu aiheeseen
paremmin kuin Tacituksen jörö kankeus tai de Thou'n kärsivällinen
vakavamielisyys. Teenpä tuon kirjan liuskoista, joita salaa siirretään
toinen toiselleen, ja siitä käy ilmi filosofinen ihmisten halveksunta.
Virkamiehet siitä kovin suuttuisivat, mutta luulenpa, että eräät
huomatessaan joutuneensa oikein hävyttömyyden ryöppyyn, nauttisivat
sitä lukiessa salaista iloa. Päätän sen siitä, mitä kuulin eräältä
ylhäissukuiselta naiselta, johon tutustuin Séezsâ, ollessani piispan
kirjastonhoitajana. Hän oli jo hiukan näivettynyt, mutta värisi vielä
hillittömistä irstailuistaan. Sillä selitykseksi on sanottava, että hän
parinkymmenen vuoden aikana oli ollut Normandian maakunnan parhaita
ilonetsijöitä. Ja kun kysyin häneltä, minkä ilon hän oli syvimmin
tuntenut elämässään, hän vastasi:
-- Kun tunsin menettäneeni kunniani.
Huomasin tästä vastauksesta, että hänessä oli hienotuntoisuutta.
Luulen, että jollakin meikäläisellä ministerillä on sitä yhtä paljon,
ja jos milloin kirjoitan heitä vastaan, teen sen imarrellakseni heitä
kaikissa paheissaan ja hävyttömyydessään. Mutta miksi siirtää niin
kauniin tarkoituksen toteuttamista? Ostanpa heti herra Blaizot'ita
kirjan paperia kirjoittaakseni Ménippée'ni ensimäisen luvun.
Hän ojensi jo kättään ällistynyttä herra Blaizot'ta kohti. Herra Jean
Hibou pysäytti hänet kiivaasti.
-- Säilyttäkää, herra apotti, ehdotti hän, oiva suunnitelmanne
Hollantiin ja tulkaa kanssani Amsterdamiin, jossa hankin teille paikan
jonkun vesikauppiaan tai kylvettäjän liikkeessä. Siellä olette vapaa,
yöllä voitte kirjoittaa Ménippéetänne pöydän toisessa päässä, kun minä
taas toisessa laadin lentokirjojani. Niistä tulee aika pistäviä, ja
saapa nähdä, emmekö yhteisillä ponnistuksillamme saa kuningaskunnan
asioita uudelle tolalle? Lentokirjailijoilla on enemmän osaa
valtakuntien luhistumiseen kuin luullaankaan; he valmistavat
romahduksia, jotka kapinalliset kansat vievät päätökseen.
-- Mikä riemu, lisäsi hän äänellä, joka sihisi hänen mustien, suun
kitkerän liuoksen syömien hampaittensa välitse, mikä ilo, jos minun
onnistuisi tuhota joku noista ministereistä, jotka kurjasti ovat
sulkeneet minut Bastilleen! Ettekö halua, herra apotti, olla osallisena
niin oivassa työssä?
-- En ollenkaan, epäsi kelpo opettajani. Olisin kovin pahoillani, jos
jollain lailla muuttaisin valtion muotoa, ja jos luulisin, että
_Apokolokyntosellani tai Ménippéelläni_ olisi sellainen vaikutus, en
kirjoittaisi niitä koskaan.
-- Mitä, kysyi hölmistynyt häväistyskirjailija, ettekö juuri äsken
tässä samassa paikassa sanonut, että hallitus on kelvoton?
-- Tietenkin, myönsi apotti. Mutta jäljittelen tuon Syrakusan vanhuksen
viisautta, joka, silloin kuin Dionysius oli hävyttömimmillään kansaansa
kohtaan, kävi joka päivä temppelissä rukoilemassa jumalia tyrannin
hengen puolesta. Kuultuaan niin merkillisestä hurskaudesta Dionysius
tahtoi tietää sen syyn. Nainen kutsuttiin hänen eteensä ja tyranni
asetti hänelle kysymyksensä.
-- En ole nuori, selitti nainen, olen elänyt monen tyrannin aikana ja
olen huomannut, että huonoa seurasi vielä pahempi. Olet kelvottomin,
mitä milloinkaan olen nähnyt. Siitä päätän, että seuraajasi olisi, jos
mahdollista, vieläkin ilkeämpi, ja rukoilen Jumalaa antamaan hänet
meille niin myöhään kuin suinkin.
-- Tuo mummo oli hyvin selväjärkinen, ja olen samaa mieltä kuin hän,
että lampaitten on parasta antaa vanhan paimenensa keritä ne, ettei
vain tulisi uutta ja nuorta, joka keritsisi ne vielä tarkemmin.
Herra Hibou'n sappi, jonka tämä puhe oli saattanut kuohuksiin, puhkesi
katkeriin puheisiin:
-- Mitä halpoja puheita! Kuinka kelvottomia periaatteita! Oi,
herra apotti, kuinka vähän te välitätte yhteishyvästä ja kuinka
huonosti ansaitsette runoilijain kunnon kansalaisille lupaaman
tammenlehväseppeleen! Teidän olisi tullut syntyä tatarien tai
turkkilaisten maassa, Djingiskanin tai Bajasetin orjana, eikä
Europassa, jossa opetetaan julkisen oikeuden ja filosofian
periaatteita. Mitä! Siedättekö huonoa hallitusta haluamatta edes
vaihtaa! Sellaiset mielipiteet rangaistaisiin minun suunnittelemassani
valtiossa ainakin maan paolla tai eristämisellä. Niin, herra apotti,
perustuslakiin, jota mietin ja joka järjestetään vanhan ajan
periaatteiden mukaan, liitän nyt rangaistuksia teidän laistenne
kelvottomien kansalaisten varalle. Ja määrään kuritusta kaikille
sellaisille, jotka voidessaan parantaa valtiota eivät tee sitä.
-- Heh, heh! ilostui apotti nauramaan. Niinpä ette annakaan minulle
halua asettua teidän Salentiumiinne. Se mitä siitä kerrotte taivuttaa
minut uskomaan, että siellä saisi olla ainaisen pakon alla.
Herra Hibou vastasi mietelmällisesti:
-- Siellä olisi pakko harrastaa vain hyveitä.
-- Ah! huudahti apotti, kylläpä se Syrakusan mummo oli oikeassa!
On parasta olla huolissaan, jos herra Jean Hibou pääsisi
seuraamaan Duboïs'ta ja Fleury'lâ! Lupaatte minulle, hyvä herra,
väkivaltaisten ja teeskentelijöiden hallituksen, ja kiiruhtaaksenne
lupaustenne vaikutusta, haluaisitte tehdä minusta vesikauppiaan tai
kylvettäjän jonkun Amsterdamin kanavan varrelle. Suur' kiitos! Jään
Saint-Jacques'in kadulle, jossa saa juoda viileää viiniä uhmaillen
ministereitä. Luuletteko houkuttelevanne minua tuolla kunnon ihmisten
hallituksen peilikuvalla, jotka ympäröivät yksityisten vapauden
sellaisilla kielloilla, ettei siitä enää voi nauttiakaan?
-- Herra apotti, sanoi Jean Hibou kiihtyen kiihtymistään, onko
rehellistä ahdistaa hallitusmuotoa, johon olen saanut ajatuksen
Bastillessa, ja jota ette tunne?
-- Hyvä herra, virkkoi kunnon opettajani, epäilen hallituksia, jotka
suunnitellaan vehkeilyissä ja kapinoissa. Vastustus on hyvin huono
hallituskoulu, ja älykkäät valtiomiehet, jotka sen avulla pääsevät
valtaan, pitävät tarkkaa huolta siitä, että hallitsevat ihan
päinvastaisten periaatteiden mukaan kuin ne, joita he ennen julistivat.
Se on nähty Kiinassa ja muuallakin. Samat välttämättömyydet, jotka
hallitsivat heidän edelläkävijöitään, ohjaavat heitä. Uutuutena tuovat
he vain kokemattomuutensa. Siinä eräs niitä syitä, jotka saattavat
minut ennustamaan, että uusi hallitus on paljon sietämättömämpi kuin
se, jonka se syrjäyttää, siitä paljoakaan eroamatta. Emmekö jo ole
kokeneet sen?
-- Siis, sanoi herra Jean Hibou, te puollatte väärinkäytöksiä?
-- Kuten sanoitte, myönsi hyvä opettajani. Hallitukset ovat kuin
viinit, jotka mietonevat ja sokeroituvat ajan kuluessa. Happamimmatkin
menettävät lopulta hiukan happamuuttaan. Pelkään valtiota ensi
kukoistuksessaan. Kammoan tasavallan tuikeaa nuoruuttaa. Ja kun kerran
täytyy olla huonosti hallittu, pidän parhaimpana ruhtinaita ja
ministereitä, joiden ensimäinen into on mennyt.
Herra Jean Hibou painoi taas hatun silmilleen ja sanoi jäähyväiset
kiukustuneella äänellä.
Kun hän oli mennyt, herra Blaizot nosti silmänsä luetteloistaan ja
sovitellen silmälasejaan sanoi oivalle opettajalleni:
-- Olen ollut Pyhän Katariinan kirjakauppias kohta neljä vuosikymmentä,
ja minusta on aina uusi ilo kuulla niiden viisaiden puheita, jotka
käyvät kaupassani. Mutta en oikein pidä yleisiä asioita koskevista
keskusteluista. Siinä kiihtyy, syntyy turhaa toraa.
-- Niissä asioissa ei olekaan pysyviä periaatteita, sanoi kelpo
opettajani.
-- On ainakin yksi, jota kukaan ei uskalla vastustaa, vastasi herra
Blaizot, kirjakauppias. Täytyy olla huono kristitty ja kunnoton
ranskalainen kieltääkseen Reimsin pyhän lippaan voiman, jonka voiteella
kuninkaamme voidellaan Kristuksen sijaisiksi Ranskan kuningaskuntaa
varten. Siinä monarkismin peruste, jota ei koskaan järkytetä.