II

Pyhä Abraham.

Tuona kesäisenä yönä hyttysten hypellessä _Pienen Bachuksen_

lyhdyn ympärillä hra apotti Coignard otti raitista ilmaa

Saint-Benoît-le-Bétournén kirkon kaaren alla. Hän mietiskeli siinä

tapansa mukaan Cathérinen saapuessa istumaan hänen vierelleen

kivipenkille. Kunnon mestarini oli taipuvainen kiittämään Jumalaa hänen

töistään. Hän katseli mielihyvällä tätä kaunista tyttöä, ja koska hänen

henkensä oli hymyilevä ja viljeltynyt, hän puheli tälle miellyttäviä

sanoja. Hän kiitti Catherinen pirteyttä, joka ei esiintynyt ainoastaan

hänen kielellään vaan myöskin hänen kurkussaan ja kaikessa muussakin

hänen henkilössään sekä siitä, että tämä tosin hymyili huulillaan ja

poskillaan, mutta vielä enemmän lihansa kaikilla kauniilla poimuilla ja

syvennyksillä, minkä vuoksi oli varsin vaikeata sietää hänen verhojaan,

jotka estivät näkemästä hänen kokonaan hymyävän.

-- Koska yleensä, sanoi hän, on tehtävä syntiä maan päällä ja koska

kukaan paitsi öykkäri, ei voi uskoa itseään erehtymättömäksi, tahtoisin

juuri teihin nähden, hyvä neiti, että taivaallinen armo hetkeksi

heittäisi minut erikoisesta suojeluksestaan, jos varsinkin se voisi

tuottaa teillekin jotain mielihyvää. Minulle se tuottaisi kaksi mitä

kallisarvoisinta etua, nimittäin: ensiksi, että tekisin syntiä

harvinaisella ilolla ja valikoidulla herkullisuudella, toiseksi, että

samassa saisin anteeksiannon teidän sulojenne voimasta, sillä on

epäilemättä kirjoitettu Tuomion kirjaan, että teidän viehätyskeinonne

ovat vastustamattomia. Tämä täytyy ottaa huomioon. Näkee älyttömiä

miehiä, jotka huvittelevat rumien ja sulottomien naisten kanssa. Nämä

onnettomat tuohon tapaan toimien syöksyvät vaaraan kadottaa sielunsa,

sillä he tekevät sen vain syntiä tehdäkseen ja heidän työläs

rikkomuksensa on täynnä raadollisuutta. Sen sijaan niin kaunis iho kuin

teidän, Cathérine, on jo sellaisenaan puolustus Iäisen silmien edessä.

Teidän sulonne helpottavat ihmeellisesti rikkomusta, joka käy

anteeksiannettavaksi, ollen riippumaton meidän tahdostamme. Ollakseni

oikein suora, hyvä neiti, minä tunnen, että teidän läheisyydessänne

taivaan armo jättää minut ja pakenee linnunlentimillä. Siinä

silmänräpäyksessä, kun nyt puhun teille, siitä ei ole jäljellä enää

kuin pieni valkea pilkku noiden kattojen päällä, joiden räystäillä

kissat rakastelevat raivokkain huudoin ja lapsellisin valituksin kuun

istuessa aivan julkeana eräällä savutorvella. Kaikki mitä näen teidän

olemuksestanne, Cathérine, vaikuttaa aistillisesti ja se, mitä en näe,

vielä aistillisemmin.

Hänen näin puhuessaan Cathérine loi silmänsä alas polviinsa ja käänsi

ne sitten aivan kimmeltävinä hra apotti Coignardiin:

Ja virkahti varsin vienolla äänellä:

-- Koska te tarkoitatte minulle hyvää, herra Jérôme, sanoi hän,

luvatkaa minulle suostua pyyntöön, jonka aion tehdä teille. Olisin

teille siitä hyvin kiitollinen.

Kunnon mestarini lupasi. Kuka ei olisi tehnyt samoin hänen sijassaan?

Cathérine sanoi hänelle silloin vilkkaasti:

-- Te tiedätte, hra Jérôme, että apotti La Perruque, Saint-Benoît'n

apupappi, syyttää veli Angea, että tämä muka olisi varastanut hänen

aasinsa ja tuosta on apupappi tehnyt virallisen kantelun. Ei voi olla

väärempää syytöstä. Tämä kunnon munkki oli lainannut aasin

kuljettaakseen pyhäinjäännöksiä maalaiskyliin. Aasi hävisi tiellä.

Pyhäin jäännökset löydettiin. Se on asiassa oleellista, kuten veli Ange

sanoo. Mutta apotti La Perruque vaatii takaisin aasiaan eikä anna sijaa

järjen äänelle. Hän tahtoo sulkea tuon pikku munkin piispan vankilaan.

Te yksin voitte saada viihtymään hänen vihansa ja ottamaan takaisin

kanteensa.

-- Mutta, hyvä neiti, sanoi apotti Coignard, siihen minulla ei ole

voimaa eikä halua.

-- Oh! jatkoi Cathérine puhettaan liukuen hänen lähelleen ja katsoen

häntä keskitetyllä hellyydellä. Mitä haluun tulee, olisin sangen

onneton ellen onnistuisi sitä teihin lietsomaan. Mitä taas voimaan

tulee, hra Jérôme, se teillä on. Eikä mikään olisi teille helpompaa

kuin pelastaa tuo pikku munkki. Riittäisi, että te antaisitte herra La

Perruquelle kahdeksan saarnaa laskiaiseksi ja neljä adventiksi. Te

kirjoitatte niin hyviä saarnoja, että täytyy tuottaa teille suurinta

mielihyvää niitä kirjoittaa. Sommitelkaa nuo kaksitoista saarnaa, hra

Jérôme, sommitelkaa ne heti. Käyn itse hakemassa ne teiltä asunnostanne

Saint-Innocent'issa.

-- Herra La Perruque, jolla on korkeat ajatukset tiedoistanne ja

ansioistanne, pitää varmaan kahtatoista saarnaanne aasin arvoisena.

Heti kun hänellä on nuo kaksitoista saarnaa hän on peruuttava

kanteensa. Hän on sen sanonut. Mitä on teille kaksitoista saarnaa, hra

Jérôme? Ja minä lupaan kirjoittaa aameneni niistä viimeisen alle. Te

lupaatte, lisäsi hän kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa.

-- Tästä, sanoi ankarasti hra Coignard irroittaen kauniit kätöset

kaulaltaan, minä kieltäydyn ehdottomasti. Lupaukset, joita kauniille

tytölle annetaan, ovat sitovia vain lihalle eikä ole mikään synti evätä

niitä. Älkää luottako minun apuuni, sorja tyttöseni, että tahtoisin

pelastaa tuon parrakkaan viettelijän oikeuden käsistä. Jos

kirjoittaisin yhden tai kaksi tai kaksitoista saarnaa, niin tekisin sen

noita huonotapaisia munkkeja vastaan, jotka ovat Pyhän Kirkon häpeä ja

kirppujen kaltaisia, jotka ovat tarttuneet Pyhän Pietarin vaatetukseen.

Tuo veli Ange on konna. Hän antaa kunnon naisten kosketella muka pyhäin

jäännöksinä jotakin lampaan tai porsaan luuta, jonka hän itse on

kalunnut puhtaaksi ällöttävällä ahmattiudella. Lyönpä vetoa, että hän

on kuljettanut hra La Perruquen aasin selässä jotakin enkeli Gabrielin

siivensulkaa, sädettä tietäjien tähdestä ja jossakin pienessä

jouhisoittimessa niiden kellojen kaikua, jotka soivat Salomonin

temppelin tapulissa. Hän on oppimaton, hän on valehtelija, ja te

rakastatte häntä. Siinä on kolme syytä, joiden vuoksi hän on minulle

vastenmielinen. Jätän teidän arvosteltavaksenne, hyvä neiti, mikä

noista kolmesta on painavin. Se voi olla myöskin niistä vähimmän

kunniallinen, sillä toden totta, olin viehtynyt juurikään niin

väkivaltaisesti, että se ei ole ollenkaan minun ikäni eikä säätyni

mukaista. Mutta älkää pettykö. Tunnen varsin vilkkaasti sen herjan,

minkä tuo teidän niskapussillinen kaapukonnanne muodostaa Herramme

Jeesuksen Kirstuksen Kirkolle, jonka sangen arvoton jäsen minä olen, ja

tuo kapusiini vaikuttaa minuun niin vastenmielisesti, että minut valtaa

äkillinen halu mietiskellä jotakin Pyhän Johannes Chrysostomuksen

kaunista kohtaan sensijaan, että hieroisin tässä polviani teidän

polviinne, hyvä neiti, kuten olen neljännestunnin tehnyt. Sillä

syntisen himo on katoavaista, mutta Jumalan kunnia pysyy

iankaikkisesti. En ole koskaan liioitellut lihan synnin käsitettä, se

oikeus täytyy antaa minulle.

En säiky niinkuin hra Nikodemus niin pientä seikkaa kuin huvitella

jonkun sievän tyttösen kanssa. Mutta en voi ensinkään sietää mielen

alhaisuutta, en tekopyhyyttä, en valhetta, enkä tuota raakaa

tietämättömyyttä, jotka tekevät teidän veli Angestanne täydellisen

kapusinin. Teihin tarttuu hänen hommastaan, hyvä neiti, rentustelun

tapa, joka vetää teidät paljon alapuolelle teidän säätyänne, ilotytön

säätyä. Tunnen sen häpeät ja kurjuudet, mutta se on paljon korkeammalla

kapusiinien säätyä. Tuo lurjus häväisee teidät samoin kuin hän on häpeä

itse Pyhän Jaakon kadun lokavirroillekin niihin astuen jalallaan.

Ajatelkaa, hyvä neiti, kaikkia niitä hyveitä, joilla te vielä voisitte

epämääräisessä ammatissanne kaunistauta ja joista yksikin ehkä voisi

avata teille eräänä päivänä Paratiisin, ellette olisi tuon saastaisen

sian nöyrin orja ja palvelija.

Sallien kaiken teissä muodostua siksi mikä lopuksi on tarpeellista,

että voisi jättää teidät teistä erotessaan, te voisitte, Cathérine,

kukoistaa uskossa, toivossa ja rakkaudessa, rakastaa köyhiä ja käydä

katsomassa sairaita. Te voisitte olla almujen antaja ja myötäkärsijä ja

te voisitte iloita kainosti taivaan pilvistä, merien, metsien ja

ketojen kauneudesta. Te voisitte aamulla ikkunanne aukaistessanne

ylistää Jumalaa kuunnellen lintujen laulua, te voisitte

pyhiinvaellusten päivinä nousta Pyhän Valeriuksen kukkulalle ja itkeä

siellä, ristin alla, suloisesti kadotettua viattomuuttanne, te voisitte

tehdä samoin kuin Hän, joka yksin lukee ihmissydänten salaisuudet, te

voisitte tehdä niin, että Hän voisi sanoa: 'Cathérine on minun

luontokappaleeni ja minä tunnen hänet sen kauniin valon jätteistä, joka

ei suinkaan ole sammunut hänessä'.

Cathérine keskeytti hänet.

-- Mutta, apotti, sanoi hän kuivasti, sehän on saarna, minkä te tuossa

minulle taritsette.

-- Tehän pyysitte minulta kahtatoista, vastasi apotti.

Cathérine alkoi suuttua:

-- Varokaa, apotti. Riippuu teistä, olemmeko ystäviä vai vihollisia.

Tahdotteko kirjoittaa nuo kaksitoista saarnaa? Ajatelkaa tarkoin

ennenkuin vastaatte.

-- Hyvä neiti, sanoi hra apotti Coignard. Minä olen tehnyt hävettäviä

tekoja elämässäni, mutta ilman niitä ajattelemattani.

-- Te ette tahdo? Onko se varmaa? Yksi, kaksi... Te kieltäydytte?...

Apotti, minä kostan.

Hän murjotti jonkun aikaa mykkänä ja ärtyisenä penkillä. Sitten hän

äkkiä rupesi huutamaan:

-- Lopettakaa, hra apotti Coignard. Teidän iällänne tuossa arvokkaassa

puvussa kohdella minua täten, hyi! Herra apotti, hyi! Mikä häpeä, herra

apotti!

Juuri kun hän kirkui kiihkeimmin näki apotti neiti Lecoeur'in

_Trois-Pucelles'in_ kauppiattaren, joka kulki kaarten ali. Hän oli

matkalla tänä myöhäisenä hetkenä tunnustautumaan Saint-Benoît'n

kolmannelle apupapille ja käänsi päätään suurimman vastenmielisyytensä

merkiksi.

Apotti tunnusti mielessään, että Cathérinen kosto oli nopea ja varma,

sillä neiti Lecoeur'in hyve oli ijän vahvistamana käynyt niin

ankaraksi, että hän tarttui kaikkiin ympäristönsä riettauksiin ja

lävisti seitsemän kertaa päivässä kielensä kärjellä kaikki Pyhän Jaakon

kadun lihalliset synnintekijät.

Mutta Cathérine ei itsekään tiennyt kuinka täydellinen hänen kostonsa

oli. Hän oli nähnyt saapuvan paikalle neiti Lecoeur'in. Mutta hän ei

ollut nähnyt isääni, joka saapui heti perästä.

Hän tuli minun kanssani hakemaan kaariholvin alta apottia noutaakseen

hänet Pieneen Bachukseen. Isäni piti paljon Cathérinestä. Mikään ei

häntä suututtanut niin kuin jos hän näki tämän lähentelevien miesten

seurassa. Hänellä ei ollut liioiteltuja käsityksiä apotin siveydestä.

Mutta, kuten hän sanoi, tietää ja nähdä on kaksi eri asiaa. Cathérinen

huudot olivat saapuneet sangen selvinä hänen korviinsa. Hän oli kiivas

ja kykenemätön itseään hillitsemään. Pelkäsin suuresti, että hänen

vihansa purkautuisi sivistymättömiin sanoihin ja vähemmän hienoon

käytökseen. Näin hänen jo vetävän esiin rasvapannunsa, jota hän kantoi

mekkonsa nauhoissa kunnia-aseenaan, sillä hän ei hävennyt suinkaan

paistajan ammattia.

Pelkoni oli vain puoleksi perusteltu. Tilanne, missä Cathérine

esiintyi hyveellisenä, oli pikemmin hämmästyttävä kuin epämiellyttävä

hänelle ja tyytyväisyys voitti vihan hänen sielussaan.

Hän lähestyi kunnon mestariani sangen kohteliaana ja sanoi hänelle

ivallisen juhlallisesti:

-- Herra Coignard, kaikki papit, jotka etsivät ilotyttöjen seuraa,

menettävät siinä hyveensä ja hyvän maineensa. Ja se on oikein

silloinkin, kun ei mikään nautinto ole maksamassa heidän häpeänsä

hintaa.

Cathérine jätti paikkansa erinomaisella loukatun kainouden ilmeellä ja

kunnon mestarini vastasi isälleni lempeällä ja hymyilevällä

kaunopuheisuudella:.

-- Tämä viisaudenlauselma, mestari Léonard, on suurenmoinen. Sitä

tulisi sovittaa kaikkiin ilman erotusta ja ripustaa se joka

tilanteeseen kuin tuo nimilappunen "Kuusivaltaista", jonka ontuva

veitsiseppä panee kaikkiin veitsiinsä. En tahdo tutkistella, miksi en

ole yhtä paljon ansainnut sen kiinnittämistä. Eikö riitä, että

tunnustan sen ansainneeni?

On sopimatonta puhua itsestään ja se loukkaisi liian paljon

kainouttani, jos pakotettaisiin minut keskustelemaan siitä mikä on

minulle erikoista. Tahdon mieluummin esittää teille, mestari Léonard,

kunnioitettavan Robert d'Arbrissel'in esimerkin, joka käyden

ilotyttöjen luona saavutti siitä suuria ansioita. Voisin myöskin kertoa

pyhästä Abrahamista, Syyrian Anakoreetasta, joka ei pelännyt tunkeutua

pahamaineiseen taloon.

-- Kuka on tuo Pyhä Abraham? kysyi isäni, jonka kaikki ajatukset olivat

järkähtyneet.

-- Istahtakaamme teidän porttinne eteen, sanoi kunnon mestarini. Tuokaa

ruukku viiniä ja minä olen kertova teille tarinan tästä suuresta

pyhimyksestä sellaisena kuin itse Pyhä Efremus on sen meille opettanut.

Isäni viittasi, että hän tahtoi kuulla sitä. Me istuimme kaikki

katoksen alle ja kunnon mestarini loihe lausumaan seuraavasti:

-- Pyhä Abraham oli vanha ja eli yksin erämaassa vähäisessä majassaan,

kun hänen veljensä kuoli jättäen jälkeensä kovin kauniin tyttären

nimeltä Maria. Vakuutettuna siitä, että hänen itsensä viettämä elämä

olisi mitä sopivinta hänen veljentyttärelleen, Abraham rakennutti tälle

kopin lähelle omaansa, josta opetti häntä pienen seinään tekemänsä

ikkunan kautta.

Hän piti huolta siitä, että tyttö paastosi, valvoi ja lauloi psalmeja.

Mutta eräs munkki, joka oli väärä munkki, kuten luullaan, oli

lähestynyt Mariaa pyhän miehen Abrahamin mietiskellessä raamattua ja

johdattanut syntiin tuon nuoren tytön, joka silloin sanoi itselleen:

"On parempi, koska nyt olen kuollut Jumalalle, että menen maahan, missä

kukaan ei tunne minua."

Hän jätti koppinsa ja meni läheiseen kaupunkiin, jonka nimi oli Edessa

ja jossa oli ihania puutarhoja ynnä raikkaita lähteitä. Se on vieläkin

Syyrian kaikkein suloisin kaupunki.

Sillä aikaa tuo pyhä mies Abraham istui yhä vaipuneena syviin

mietiskelyihin. Hänen veljentyttärensä oli lähtenyt jo monta päivää

sitten, kun hän vasta aukaisi pienen ikkunansa ja kysyi:

"Maria, miksi et laula enää psalmeja, joita osasit niin hyvin?"

Kun hän ei saanut mitään vastausta, hän arvasi totuuden ja huudahti:

"Julma susi on ryöstänyt karitsani!"

Hänen murheensa ei jättänyt häntä kahteen vuoteen. Niiden kuluttua hän

kuuli, että hänen veljentyttärensä vietti huonoa elämää. Toimien

järkevästi hau pyysi erästä ystäväänsä lähtemään kaupunkiin ja ottamaan

tarkan selon siitä kuinka asian laita on.

Ystävä toi tiedon, että Maria vietti todellakin huonoa elämää. Tämän

kuultuaan pyhä mies pyysi ystäväänsä hankkimaan hänelle ylhäisen herran

puvun ja hevosen. Pantuaan päähänsä, ettei häntä tunnettaisi, suuren

hatun, joka peitti hänen kasvonsa, hän lähti majapaikkaan, missä oli

sanottu hänen veljentyttärensä asuvan. Hän katseli joka taholle

nähdäkseen, eikö hän löytäisi tätä. Mutta kun tyttöä ei näkynyt, hän

sanoi majapaikan isännälle teeskentelevästi hymyillen:

"Kunnon mies, sanotaan, että teillä on täällä kaunis tyttö, enkö voisi

nähdä häntä?"

Isäntä, joka oli kohtelias mies, kutsutti tämän esiin ja Maria

esittäytyi puvussa, joka Pyhän Efremuksen oman sanatavan mukaan riitti

ilmaisemaan hänen käytöksensä. Pyhä mies tuli tuosta hyvin

surulliseksi. Hän teeskenteli kuitenkin iloisuutta ja tilasi hyvän

aterian, Maria oli sinä päivänä synkällä tuulella. Antaessaan

nautintoa, ei aina itse nauti siitä, ja tuon vanhuksen näky, jota hän

ei tuntenut, sillä tämä ei ollut riisunut hattuaan, ei ollut omiaan

häntä yksinomaan ilahuttamaan. Isäntä nuhteli häntä noin huonosta

käyttäytymisestä, joka sitäpaitsi oli aivan vastakkainen hänen

ammattinsa velvollisuuksille. Mutta Maria sanoi huoaten:

"Jospa Jumala olisi sallinut minun kuolla kolme vuotta sitten!"

Pyhä mies Abraham puhui taitavasti ylhäisen ja kevytmielisen herran

tapaan, niinkuin hän oli pukeutunutkin, ja sanoi:

"Tyttäreni, en tule tänne itkemään sinun syntejäsi, vaan jakamaan sinun

rakkauttasi."

Mutta kun isäntä oli jättänyt hänet yksin Marian kanssa, hän lakkasi

teeskentelemästä, heitti pois hatun ja sanoi itkien:

"Tyttäreni Maria, etkö tunne minua? Olenhan Abraham, joka on ollut

sinulle isän sijaisena."

Hän otti tyttöä kädestä ja koetti taivuttaa häntä koko yön katumukseen

ja parannukseen. Varsinkin hän piti huolta siitä, että tyttö ei

joutuisi epätoivoon. Hän toisti tälle alituisesti: -- "Tyttäreni,

ainoastaan Jumala on synnitön!"

Marian sielu oli luonnostaan lempeä. Hän suostui palajamaan erakon

luoksi. He lähtivät matkaan päivän koittaessa. Maria tahtoi ottaa

mukaan pukunsa ja jalokivensä. Mutta pyhä mies teki hänelle

ymmärrettäväksi, että oli sopivampaa luopua niistä. Hän nostatti hänet

hevosensa selkään, johdatti hänet majoihin, missä he alkoivat uudestaan

entisen elämänsä. Pyhä mies piti ainoastaan huolta siitä tällä kertaa,

että Marian kammio ei ollut missään yhteydessä ulkomaailman kanssa ja

että siitä ei voinut mennä ulos, kulkematta huoneen kautta, missä hän

itse asui. Näillä keinoin hän Jumalan armosta säilytti karitsansa.

Sellainen on tarina Pyhästä Abrahamista, sanoi kunnon mestarini,

kumoten viinipikarinsa.

-- Se on tosiaankin kaunis, sanoi isäni, ja Maria raukan onnettomuus on

saanut silmäni kyyneliin.