I
Valtiomiehet.
Hra apotti Jérôme Coignard oli tänä iltapäivänä tavallisella
käynnillään kirjakauppias hra Blaizot'n luona Pyhän Jaakon kadulla
_Pyhän Katharinan Kuvassa_. Huomaten pöydillä Jean Racinen teoksia hän
otti huolimattomasti selaillakseen yhtä noista niteistä.
-- Tämä runoilija, sanoi hän, ei ollut vailla neroa ja jos hän olisi
voinut kohottaa henkensä niin, että hän olisi kirjoittanut
murhenäytelmänsä latinalaisilla säkeillä, hän olisi kiitostakin
ansaitseva, erittäinkin _Athalie'nsa_ johdosta, jossa hän osoitti
ymmärtävänsä sangen hyvin politiikkaa. Corneille ei ole häneen verraten
muuta kuin turha deklamoija. Tämä Joaan tapausta kuvaileva
murhenäytelmä paljastaa meille eräitä niistä voimaliikkeistä, jotka
nostavat ja kukistavat valtakuntia. Ja täytyy uskoa, että hra Racine
oli sangen ymmärtäväinen, mikä onkin enemmän arvoista kuin kaikki nuo
runouden ja kaunopuheisuuden hienoudet, jotka itse asiassa eivät ole
muuta kuin kaunopuhujien keksintöjä ja omiaan vain hupsuja huvittamaan.
Kuuluu heikoille hengille koettaa kohottaa ihmistä hienoon ja ylevään.
He erehtyvät Aatamin heimon todellisesta luonteesta, joka on kokonaan
kurja ja säälittävä. Pidätyn väittämästä, että ihminen olisi naurettava
eläin, vain siitä syystä, että Jeesus Kristus on sen kalliilla
verellään lunastanut. Jos ihmisessä jotakin ylevää on, riippuu se
yksinomaan tuosta käsittämättömästä mysteriosta, ja ihmislapset, suuret
ja pienet, ovat itsessään vain julmia ja vastenmielisiä petoja.
Hra Roman astui sisälle myymälään juuri sillä hetkellä, jolloin kunnon
mestarini lausui nuo viimeiset sanat.
-- Hohoo, hra apotti, huudahti tämä taitava mies. Te unohdatte, että
nämä julmat ja vastenmieliset eläimet ovat ainakin Europassa ihailtavan
poliisijärjestyksen alaisia ja että valtiot sellaiset kuin Ranskan
kuningaskunta tai Hollannin tasavalta ovat hyvin kaukana tuosta
barbariasta ja tuosta raakalaistilasta, jotka teitä niin loukkaavat.
Kunnon mestarini heitti kädestään Racinen niteen ja vastasi hra
Romanille tavallisella suloudellaan:
-- Myönnän, hyvä herra, että valtiomiesten teoissa on jotakin
järjestystä ja jotakin selvyyttä, silloin kun ajattelijat niitä
kirjoituksissaan käsittelevät ja ihailen teidän teoksessanne
_Monarchie_ ideain lumoa ja johdonmukaisuutta. Mutta sallikaa, hyvä
herra, että teen kunniaa vain teille kaikista niistä kauniista
ajatuksista, joita te sijoitatte vanhojen ja uusien aikojen suurten
valtiomiesten sieluihin. Heillä ei ollut sitä henkevyyttä, minkä te
annatte heille, ja nuo kuuluisat miehet, jotka näyttävät johtaneen
maailmaa, olivat itse luonnon ja kohtalon leikkikaluja. He eivät
kohonneet inhimillisen typeryyden yläpuolelle, eivätkä itse asiassa
olleet muuta kuin kurjuuden loistoesimerkkejä.
Tätä keskustelemusta kärsimättömänä kuunnellessaan hra Roman oli
ottanut käteensä jonkun vanhan karttateoksen. Hän rupesi sitä
paukuttamaan pöytään kiivaudella, joka yhtyi hänen oman äänensä
meteliin.
-- Mikä sokeus! sanoi hän. Kuinka olla näin tunnustamatta suurten
hallitusmiesten, suurten kansalaisten tekoja! Tunnetteko niin huonosti
historiaa, ettette huomaa kuinka joku Caesar, joku Richelieu, joku
Cromwell muodosti kansoja niinkuin savenvalaja ruukkujaan? Ettekö näe,
että valtio käy niinkuin kello kellosepän käsissä?
-- Minä en sitä näe, sanoi kunnon mestarini, ja niiden viidenkymmenen
vuoden aikana, jotka olen elänyt, olen huomannut vain, että tämä maa on
vaihtanut useampia kertoja hallitustaan ilman että ihmisten elinehdot
ovat siitä muuttuneet, paitsi ehkä erään näkymättömän prosessin kautta,
joka ei ollenkaan riipu ihmisten tahdoista. Siitä päätän, että on
jotakuinkin samantekevää tulla hallituksi tuolla taikka tällä tavalla
ja ettei hallitusmiehissä ole muuta arvossapidettävää kuin heidän
vaununsa ja heidän vaatteuksensa.
-- Voitteko puhua niin, vastasi hra Roman, sen valtiomiehen kuoleman
jälkeisenä päivänä, joka otti niin suurta osaa maan asioiden hoitoon ja
joka pitkän epäsuosionsa jälkeen veti viimeisen henkäyksensä hetkellä,
jolloin valta kaikkine kunnioineen oli jälleen hänen käsissään? Kansan
huminasta, joka seuraa hänen hautakirstuaan, te voitte päättää, mitä
hänen työnsä merkitsevät. Niiden merkitys kestää kauan hänen kuoltuaan.
-- Hyvä herra, sanoi siihen kunnon mestarini, tämä valtiomies oli
kunnollinen, harras ja työteliäs ihminen eikä voi väittää hänestä
niinkuin hra Vaubanista, että hän olisi ollut liian kohtelias
teeskennelläkseen sitä muille, sillä hän ei koskaan pitänyt lukua
kenenkään miellyttämisestä. Ylistän häntä erikoisesti siitä, että hän
kävi paremmaksi maan asioiden hoidossa, joissa niin monet muut
turmeltuvat.
Hänellä oli luja sielu ja virkeä tunne maansa suuruudesta. Hän on
kiitettävä vielä siitä, että hän kantoi tyynesti laajoilla hartioillaan
sekä ammattipilkkaajien että pikkumarkiisien viat. Hänen
vihollisensakin tunsivat häntä kohtaan salaista kunnioitusta. Mutta
mitä hän on tehnyt merkittävää ja minkä kautta hän esiintyy teille
muuna kuin niiden tuulien leikkikaluna, jotka puhalsivat hänen
ympärillään? Jesuiitat, jotka hän karkoitti, ovat palanneet; tuo pieni
uskontosota, jonka hän sytytti kansan hukutukseksi, on sammunut, eikä
jättänyt juhlan jälkeen muuta kuin huonon ilotulituksen käryävät
jätteet. Hänellä oli, myönnän teille, huvittamisen tai pikemmin
ajanvietteen neroutta. Hänen elämäntehtävälleen, joka ei ollut muuta
kuin tilaisuuden ja sen toimeenpanemisen palvelusta, tuli hänen
kuolemansa odottamatta, mutta sen ei ole tarvis muuttaa muuta kuin
nimeään ja johtajaansa opinkaavaansa muuttamatta. Hänen kavaluutensa
pysyy uskollisena mestarilleen ja itselleen jatkuvasti asianhaaroja
noudattaen. Onko tuo siis mikään elämäntyö, joka suuruudellaaan
hämmästyttää?
-- On, se hämmästyttää todellakin, vastasi hra Roman. Ja tämä
valtiomies puhdisti hallitsemisen taidon metafysiikan pilvistä vieden
sen asioiden todellisuuteen, josta minä häntä suuresti ylistän. Hänen
tehtävänsä, sanotte te, oli vain tilaisuuden ja sen toimeenpanemisen
palvelusta. Mutta mitä vaaditaankaan ollakseen etevä inhimillisten
asiain hoidossa muuta kuin tarttua suosiolliseen, suotuisaan
tilaisuuteen ja käyttää sen toimeenpanemiseen hyödyllisiä palvelijoita?
Tämän hän teki, tai tämän hän olisi ainakin tehnyt, ellei hänen
ystäviensä pikkumainen petollisuus ja hänen vastustajiensa salakavala
rohkeus olisi riistänyt kaikkea rauhaa häneltä. Mutta hän kulutti
itsensä turhaan jälkimäisiä hillitessään ja edellisiä rohkaistessaan,
Aika ja ihmiset, nuo välttämättömät välikappaleet, puuttuivat häneltä,
hänen hyväätekevä despotisminsa perustamiseksi. Hän hahmotteli
kuitenkin ihailtavia suunnitelmia sisäpolitiikkaan nähden. Teidän ei
tulisi unohtaa, että ulkopolitiikkaan nähden taas hän lahjoitti
isänmaalleen laajoja ja viljavia alueita. Ja meidän on oltava siitä
hänelle sitäkin kiitollisempia, että hän teki nämä onnistuneet
valloitukset yksin ja parlamentista huolimatta, josta hän oli
riippuvainen.
-- Hyvä herra, vastasi kunnon mestarini, hän osoitti tarmoa ja taitoa
siirtomaa-asioiden hoidossa, mutta ei ehkä enempää kuin mitä tavallinen
porvari tarvitsee jonkun maatilan ostoon. Ja minusta nuo merentakaiset
asiat eivät ole minkään arvoisia siihen nähden, miten europalaisten on
tapa käyttäytyä Afrikan ja Amerikan kansojen suhteen. Valkoiset,
ollessaan tekemisessä keltaisten tai mustien kanssa, katsovat olevansa
pakoitettuja tekemään heidät maattomiksi. Ei päästä mihinkään
päätökseen villikansojen kanssa muuten kuin vielä täydellisemmällä
raakuudella. Tähän äärimmäisyyteen johtavat kaikki siirtomaita koskevat
yritykset. En tahdo kieltää, etteikö espanjalaiset, hollantilaiset ja
englantilaiset olisi saaneet niistä jotakin hyötyä itselleen. Mutta
tavallisesti antaudutaan aivan sattuman ja seikkailun valtaan
lähettämällä suuria ja julmia retkikuntia. Mitä on yksilön taito ja
tahto noissa yrityksissä, jotka koskevat kaupan, maanviljelyksen ja
merenkulun etuja, jotka sentähden riippuvat äärettömästä määrästä
toisia olentoja? Hallitusmiehen osa näissä asioissa on sangen pieni, ja
jos se näyttää meistä huomattavalta, on se vain siksi, että meidän
jumaluustarustoon taipuvainen henkemme tahtoo antaa nimen ja hahmon
kaikille luonnon salaperäisille voimille. Mitä hän on keksinyt tuo
meidän hallitusmiehemme siirtomaihin nähden, jota jo foinikialaiset
eivät Kadmuksen aikaan tunteneet?
Nämä sanat kuullessaan herra Roman pudotti karttateoksen, jota
kirjakauppias riensi kohteliaasti maasta nostamaan.
-- Herra apotti, sanoi hän, minä huomaan, että te valitettavasti olette
rikkiviisastelija. Sillä täytyy olla sofisti sekottaakseen Kadmukseen
ja foinikialaisiin kuolleen valtiomiehemme siirtomaayrityksiä. Te ette
ole voineet kieltää, että nämä yritykset olivat hänen työtään ja olette
häiritsevällä tavalla tuoneet keskusteluumme tämän Kadmuksen
saattaaksenne meidät hämille.
-- Hyvä herra, sanoi apotti, jättäkäämme Kadmus sikseen, koska se teitä
vihastuttaa. Tahdon sanoa ainoastaan, että valtiomiehellä on vähän
osuutta omiin yrityksiinsä eikä hän ansaitse niistä kunniaa eikä
häpeää. Tahdon sanoa, että elämän surkuteltavassa komediassa
hallitusten päämiehet näyttävät käskevän, niinkuin kansat tottelevan,
mutta se ei ole muuta kuin leikkiä, turhaa näennäisyyttä ja itse
asiassa sekä toisia että toisia näkymätön voima johdattaa.