Apotti Jérôme Coignard

Octave Mirbeau'lle.

Ei ole tarvis minun tässä hahmotella herra apotti Jérôme Coignardin

elämää, hänen, joka oli kaunopuheisuuden professori Beauvais'n

kollegiossa, hra de Séezin kirjastonhoitaja _Sagiensis episcopi

bibliothecarius solertissimus_, kuten hänen hautakirjoituksensa

mainitsee, myöhemmin Saint Innocent'in kirjuri, vihdoin tämän

Astarac-kirjaston hoitaja, kaikkien kirjastojen kirjaston, jonka

tuhoutuminen on iankaikkisesti valitettavaa. Hän kuoli salamurhattuna

Lyon'in tiellä, erään kabalistisen juutalaisen käden kautta, jonka nimi

oli _Mosaïde (Judaea manu nefandissima)_, jättäen jälkeensä useita

keskeneräisiä teoksia ja muiston kauniista ja tuttavallisista

keskusteluista. Kaikki hänen erikoista laatua olevan elämänsä lähemmät

olosuhteet ja hänen traagillinen loppunsa on kertonut julki hänen

oppilaansa Jacques Ménétrier, liikanimeltä _ournebroche_, koska hän oli

paistintuvassa syntynyt Pyhän Jaakon kadulla. Tällä paistinkääntäjällä

oli tätä kohtaan, jota hänen tapansa oli nimittää rakkaaksi

mestarikseen, mitä hellin ja suurin ihailu. "Hän oli", sanoi

paistinkääntäjä, "etevin henki, joka koskaan on maanpäällä kukkinut ja

kukoistanut". Tämä paistinkääntäjä toimitti julkisuuteen ujosti ja

uskollisesti herra apotti Coignardin muistelmat, joka elää tässä

teoksessa niinkuin Sokrates Xenophon'in _Muistelmissa_.

Tarkkana, tarkkaavaisena ja hyväntahtoisena hän teki herra apotista

täysin elävän muotokuvan, jolla on herttaisen uskollisuuden leima. Se

on teos, joka johtaa lukijan mieleen Holbeinin maalaamat Erasmuksen

muotokuvat, nuo Louvressa nähtävissä olevat, myöskin Baselissa ja

Hampton-Court'issa, joiden ihanuutta ei katsoja lakkaa ihmettelemästä.

Lyhyesti, hän jätti meille mestariteoksen. On epäilemättä yllättävää,

että hän ei pitänyt huolta sen painattamisesta. Kuitenkin hän voi itse

toimittaa sen lopulliseen muotoon tultuaan kirjakauppiaaksi Pyhän

Jaakon kadun varrelle, Pyhän Catharinan kirjakauppaan, jonka ennen hra

Blaizot oli omistanut. Kenties hän kirjojen keskellä eläen, pelkäsi

lisätä lehteäkään tuohon hirvittävään mustatun paperin kasaan, joka

elää pimeydessä. Meillä on sama vastenmielisyys kävellessämme

siltarannoilla noiden muutaman pennin kirjakauppojen ohitse, missä

aurinko ja sade vitkaan kuluttavat sivuja, luotuja kuolemattomuutta

varten. Huono selitys. Niinkuin ne kuoleman kuvat, varsin liikuttavat

Bossuet'n lähettämät apotti de la Trappelle yksinäisen erakon

huvitukseksi, antavat nämäkin aihetta mietelmiin kirjailijalle kaiken

kirjoittamisen turhuudesta. Uskallan sanoa, että omasta puolestani

Pont-Royal ja Pont-Neuf siltojen välillä olen täysin tuntenut tämän

turhuuden. Olisin taipuvainen uskomaan, että hra apotti Coignardin

oppilas ei painattanut teostaan siksi, että hän niin jalon mestarin

kasvattamana ajatteli terveesti kirjallisesta kunniasta ja osasi sitä

oikein arvostaa, se on, pitää sitä kokonaan mitättömänä. Hän tiesi sen

olevan epävarman, oikullisen, kaikenlaisten vaarojen alaisen ja

riippuvaisen asian haaroista jo itsessään sangen pienistä ja

surkuteltavista. Nähdessään tietämättömät, arvostelukyvyttömät ja

keskinkertaiset aikalaisensa, hänen mielestään ei ollut mitään syytä

toivoa, että niiden jälkeentulevaiset äkkiä muuttuisivat tietäviksi,

järkeviksi ja arvostelukykyisiksi. Hän ajatteli ainoastaan, että

tulevaisuus, vieraana meidän riidoillemme, toki toisi mukanaan oman

välinpitämättömyytensä, joskaan ei ehkä oikeutta. Me olemme melkein

varmoja siitä, että tulevaisuus on yhdistävä meidät, suuret ja pienet,

samaan unohdukseen ja levittävä meidän kaikkien ylle oman hiljaisen,

rauhallisen tasa-arvoisuutensa. Mutta jos tämä toivo jonkun merkillisen

sattuman kautta meidät pettäisi, jos tulevaisiin sukukuntiin säilyisi

joku muisto meidän nimestämme tai meidän kirjoituksistamme, me voimme

jo edeltäpäin aavistaa, että ne eivät tulisi nauttimaan meidän

ajatuksistamme muulla tavalla kuin niiden nerokkaiden harhakuvitelmien

ja harha-aistimusten kohdalta, jotka yksin jatkavat neron teoksia läpi

aikojen. Mestariteosten pitempiaikainen elämä on mahdollinen ainoastaan

ja yksinomaan säälittävien älyllisten kompastusten kautta, joissa

yleisön aasimaisuus tarjoo kättä taiteellisten henkien kompasteleville

hienouksille. En pelkää sanoa, että hetkenä, jota nyt elämme, me emme

ymmärrä yhtään ainoata säettä _Iliaasta taikka Divina Commediasta_

niiden alkuperäisessä merkityksessä. Elämä on iäistä muodonmuutosta,

eikä meidän kirjoitettujen ajatustemme jälkeentulevaisuus muodosta

mitään poikkeusta tästä laista: ne eivät jatku muuten kuin sillä

ehdolla, että ne muuttuvat aina erilaatuisemmiksi siitä alkuperäisestä

muodostaan, missä ne lähtivät meidän aivoistamme. Mitä meistä ehkä

vastaisuudessa ihaillaan, on oleva kokonaan outoa meille.

On luultavaa, että Jacobus Paistinkääntäjä, tunnettu mielensä

yksinkertaisuudesta, ei asettanut itselleen kaikkia näitä kysymyksiä

hänen omasta kädestään lähteneen pienen kirjasensa johdosta. Tekisimme

vääryyttä hänellä, jos luulisimme, että hänellä oli itsestään mitään

liioiteltuja ajatuksia.

Uskon tuntevani hänet. Olen mietiskellyt hänen kirjaansa. Kaikki mitä

hän sanoo ja kaikki minkä hän jättää sanomatta, ilmituo hänen sielunsa

aivan erikoista kainoutta. Jos kuitenkaan hän ei ollut aivan

itsetiedoton omasta kyvystään, hän tiesi myös, että se on se mikä

kaikkein vähimmän on anteeksi annettavissa. On helppo anteeksiantaa

ihmisille heidän mielensä alhaisuus ja heidän sydämensä kavaluus.

Sietää mielellään, että he ovat konnia ja väärintekijöitä, eikä edes

heidän omaisuutensakaan ole kadehdittavaa, jos näkee, että se on väärin

ansaittua.

Keskinkertaiset henget kohoavat helposti heitä ympäröivien

keskinkertaisuuksien kautta, jotka heissä kunnioittavat omaa kuvaansa.

Tavallisen ja keskinkertaisen ihmisen kunnia ei loukkaa ketään. Se on

pikemminkin salaista tavallisen ja halvan imartelua. Mutta kyvyn

käsitteeseen kuuluu röyhkeys, joka herättää epämääräistä vihaa ja syvän

solvauksen tunnetta. Jos Jacobus Paistinkääntäjä viisaasti ja

taitavasti kieltäytyi tuskallisesta kunniasta ärsyttää kauniisti

kirjoitetulla teoksellaan typerien ja ilkeiden ihmisten määrätöntä

lukua, ei voi muuta kuin ihailla hänen selkeätä järkeään ja pitää häntä

sen mestariapotin ansiokkaana oppilaana, joka tunsi ihmiset. Kuinka lie

sen asianlaita ollutkaan, Jacobus Paistinkääntäjän käsikirjoitus jäi

julkaisemattomaksi ja oli kadoksissa kauemmin kuin vuosisadan. Minulla

on ollut se erinomainen onni, että olen löytänyt sen erään boulevardi

Montparnassen kaupustelijan luota, joka on puotinsa likaisten ruutujen

taa latonut liljaristejä, St. Helenan muistomitaleja ja heinäkuun

ritarimerkkejä itsekään aavistamatta, että hän täten antaa kokonaisille

sukupolville surumielistä tyyneyden ja tyyntymisen opetusta. Tämä

käsikirjoitus tuli minun toimestani julaistuksi vuonna 1893 nimellä

_Kuningatar Hanhenjalan ravintola_[1] (1 nid. 18 painoarkkia). Suositan

sitä lukijalle, jos hän ei tunne sitä, ja hän on löytävä siitä enemmän

uutta kuin mitä tavallisesti vanhoista kirjoista haetaan. Mutta nyt ei

ole kysymys siitä kirjasta.

Jacobus Paistinkääntäjä ei tyytynyt tekemään tunnetuiksi mestarinsa

tekoja ja ajatuksia ainoastaan yhtäjaksoisessa kertomuksessa. Hän poimi

huolellisesti myöskin paljon hra apotti Coignardin puheita ja

keskusteluja, jotka eivät mahtuneet tähän muistelmateokseen (joka nimi

parhaiten sopii _Kuningatar Hanhenjalan ravintolalle_), ja hän muodosti

niistä pienen valikoiman, joka on joutunut minun käsiini samalla kuin

nuo muutkin paperit.

Se on tämä valikoima, jonka nyt olen julkaissut nimellä _Herra Jerôme

Coignardin ajatuksia_. Se herttainen ja suosiollinen vastaanotto, mikä

yleisön puolelta on tullut Jacobus Paistinkääntäjän edellisen teoksen

osaksi, rohkaisee minua nyt julkaisemaan nämä keskustelemukset, joissa

lukija jälleen tutustuu hra de Séez'in entiseen kirjastonhoitajaan ynnä

hänen suvaitsevaiseen viisauteensa sekä hänen erikoisen laatuiseen,

ylevämieliseen epäilemiseensä, missä hänen mielipiteensä ihmisistä

yhtyvät hänen hyväntahtoiseen ylenkatseeseensa. En uskaltaisi ottaa

vastatakseni tämän filosofin ajatuksista erinäisiin valtiollisiin ja

siveellisiin asioihin nähden. Minun velvollisuuteni julkaisijana

rajoittuvat ainoastaan siihen, että esitän kirjailijani ajatukset

mahdollisimman edullisessa valossa. Hänen vapaa älynsä tallasi

jalkoihinsa kaikki tavallisten ihmisten mielipiteet eikä suostunut

niihin ilman tarkkaa ja itsenäistä tutkistelua, paitse siinä, mikä

koski katoolista uskontoa, jossa hän oli järkkymätön. Kaikessa muussa

hän uskalsi olla uppiniskainen vaikka koko vuosisadalleen. Jo tämä

tekee hänet meidän kunnioituksemme arvoiseksi. Meidän täytyy olla

kiitollisia ihmishengille, jotka ovat taistelleet ennakkoluuloja

vastaan. Mutta on helpompaa heitä kiittää kuin olla heidän kaltaisiaan.

Ennakkoluulot liittyvät toisiinsa ja muuttavat muotojaan lakkaamatta

yhtä ikuisesti ja liukkaasti kuin pilvet. Kuuluu niiden olemukseen,

että ne ovat häikäiseviä, ennenkuin ne käyvät inhottaviksi, ja ne

ihmiset ovat harvinaisia, jotka ovat vapaat oman aikansa taikauskosta

ja jotka katsovat silmäterään sitä, mitä laumayleisö ei uskalla

vilaistakaan. Hra apotti Coignard oli vapaamielinen ja nöyrä ihminen,

ja se riittänee luullakseni asettamaan hänet arvossa paljon yläpuolelle

jonkun Bossuet'n ynnä kaikkien noiden suurmiesten, joiden kunnia

kukoistaa kunkin kohdastaan perintätapojen ja perintäuskojen

juhlapohjalta.

Mutta jos täytyy katsoa, että hra apotti Coignard eli vapaana,

vapautuneena yleisestä harhaluulosta ja ettei meidän intohimojemme

särmäsäteillä eikä ennakkoluuloillamme ollut mitään valtaa hänen

ylitseen, on vielä tunnustettava, että tällä etevällä hengellä oli omat

ja itsenäiset mielipiteensä myöskin luontoon ja yhteiskuntaan nähden ja

että häneltä puuttui ainoastaan taitavuutta tai tahtoa siroitella

ympärilleen sofismeja totuuksiensa väliviivoiksi, jossa tapauksessa hän

olisikin kummastuttanut ja ihastuttanut ihmisiä laajalla ja kauniilla

älyllisellä rakenteellaan. Tällä tavalla yksin rakennetaan suuria

viisaustieteellisiä järjestelmiä, jotka pitävät paikkansa vain

sofistiikkansa kautta. Järjestelmän puute oli hänen henkinen

ominaisuutensa (taikka jos niin tahdotaan sanoa), häneltä puuttui

tasasuhdallinen järjestelmäkyky. Muuten hän esiintyisi sinä, mitä hän

itse asiassa oli, s.o. viisaimpana kaikista siveyssaarnaajista, eräänä

ihmeellisenä Epikuron ja pyhän Franciscus Assisilaisen välimuotona.

He ovat mielestäni kaksi parhainta sielua, joita kärsivä ihmiskunta

vielä on tavannut täysin epämääräisellä polullaan. Epikuros vapautti

ihmishenget turhista kauhuntunteista ja opetti heille onnen ja heidän

kurjan luontonsa, sekä heidän heikkojen voimiensa sopusoinnun, joka

heidän itsensä on järjestettävä. Kun taas kunnon pyhä Franciscus,

herkempänä, enemmän aistimaailmaan kuuluvana, johdatti heidät autuuteen

sisäisen unelman tietä ja tahtoi, että ihmissielut hänen esimerkkinsä

mukaan riemastuisivat ihastuttavan erakkoisuuden syvänteissä. He olivat

molemmat herttaisia, toinen tappaessaan ihmisille tavallisia

harhaluuloja, toinen luodessaan mielikuvia, joista ei ole mitään

ylösnousemusta.

Mutta ei pidä liioitella mitään. Herra apotti Coignard ei suinkaan

ollut ei elämäntyönsä eikä ajatustensa kautta rohkein viisaista eikä

hehkuvin pyhistä ihmisistä. Keksimiään totuuksia hän ei osannut heittää

heihin niinkuin kuiluun. Hän säilytti uskaliaimmillakin henkisillä

löytöretkillään rauhallisen käyskentelijän asenteen. Hän ei tehnyt

mitään poikkeusta itsensä suhteen siihen yleiseen ylenkatseeseen

nähden, jolla ihmiskunta oli hänet innoittanut. Häneltä puuttui se

erinomainen mielle, joka piti pystyssä Baconin ja Descartesin uskon

itseensä senjälkeen kuin he olivat lakanneet uskomasta kehenkään. Hän

epäili totuutta, jota hän kantoi omassa sydämessään ja hän kylvi ilman

mahtipontisuutta älynsä jalokiviä. Häneltä puuttui se luottamus, joka

ylimalkaan on yhteinen kaikille ajatusten tekijöille, että hän olisi

pitänyt itseään etevimpänä kaikista suurista neroista. Se on puute,

joka kostaa itsensä, sillä maine ei tule sen osaksi, joka ei aja takaa

sitä. Herra apotti Coignardissa se oli vielä lisäksi heikkoutta ja

epäjohdonmukaisuutta. Koska hän johti ajattelijan rohkeuden sen

äärimmille äyräille, ei hänen olisi pitänyt tuntea mitään

tunnonvaivoja, joskin hän olisi julistanut itsensä ensimäiseksi

kaikista ihmisistä. Mutta hänen sydämensä säilyi yksinkertaisena ja

hänen sielunsa puhtaana, ja tämä älyn riittämättömyys, joka ei osannut

pysytellä maailmankaikkeuden yläpuolella, saattoi aikaan hänelle

korjaamattoman vaurion. Sanoisinko kuitenkin, että rakastan häntä

enimmän juuri tällaisena?

En tahdo väistyä vakuuttamasta, että ajattelija ja kristitty herra

apotti Coignard yhdisti itsessään eräällä verrattomalla tavalla

epikurealaisuuden, joka varjelee meidät elämäntuskasta ja pyhän

yksinkertaisuuden, joka johtaa meidät taivaan autuuteen.

On huomattavaa, että hän ei ainoastaan hyväksynyt oppia Jumalan

olemassaolosta, sellaisena kuin katoolinen usko oli sen hänelle

jättänyt, vaan vielä että hän koetti sitä ylläpitää järjellisen

maailmanjärjestyksen todistuskappaleena. Hän ei matkinut koskaan niiden

ammattijumalanuskojien taitavaa tapaa, jotka tekevät omaksi tarpeekseen

siveellisen, ihmisrakkaan ja siveän Jumalan, jonka kanssa he yhdessä

nauttivat täydellisen yhteisymmärryksen tyydytystä. Ne läheiset

suhteet, joita he rakentavat Hänen kanssaan antavat heidän

kirjoituksilleen paljon arvovaltaisuutta ja heille itselleen

henkilökohtaisesti suurta kunnioitusta yleisön puolelta. Ja tätä

hallinnollista jumalaa, niin hillittyä, juhlallista, vapaata kaikesta

fanatismista ja joka on antanut meille maailman, he suosittelevat

kansankokouksissa, seurapiireissä ja akatemioissa. Herra apotti

Coignard ei edustanut näin edullista iäisyyttä. Mutta katsoen siihen,

että on mahdotonta käsittää maailmankaikkeutta muuten kuin sen

älyllisissä sarakkeissa ja on katsottava, että maailmankaikkeus on

järjellinen, vieläpä siihenkin nähden, että voi todistaa sen

järjettömyyden, hän löysi siitä järjen, jota hän nimitti Jumalaksi,

jättäen tälle oppisanalle sen äärettömän epämääräisyyden ja suhtautuen

kaiken lisäksi jumaluusoppiin niinkuin siihen on suhtauduttava, kun

tiedetään, että se käsittelee tuntemattomuutta pikkuseikkoihin saakka

menevällä täsmällisyydellä.

Tämä vaatimattomuus, joka täsmii hänen älyllisyytensä rajoja, oli

sikäli paikallaan, niin kuin minä luulen, että se päästi hänet

kiusauksesta haihtua johonkin ruokamittaiseen ajattelijajärjestelmään

ja säästi hänet nuuskimasta niitä rotanloukkuja, joihin "vapautuneet

henget" niin helposti joutuvat. Mukavasti eläeli vanhassa tilavassa

loukussaan, hän keksi vain yhden keinon ilmituodakseen maailman

käsitteen ja vaarinottaakseen luontoa. Minulla ei ole samat ajatukset

uskonnosta ja luulen, että hän pettyi niihin nähden, niinkuin ne ovat

pettäneet niin monen vuosisadan ajan ihmisiä, joko heidän onnekseen tai

onnettomuudekseen. Mutta näyttää siltä kuin vanhat erehdykset olisivat

vähemmän vauriollisia kuin uudet, ja koska meidän kerta kaikkiaan

täytyy pettyä, on parasta pitää kiinni haalistuneistakin harhakuvista.

On ainakin varmaa, että herra apotti Coignard myöntäessään kristillisen

ja katoolisen uskon periaatteen ei kieltäytynyt tekemästä niistä sangen

omaperäisiä jatkopäätöksiä. Oikeauskoisuuden juurista hänen upea

sielunsa kukoisti erikoisesti epikurealaisuuteen ja nöyryyteen nähden.

Olen sen jo sanonut, hän ponnisteli aina karkoittaakseen yöllisiä

kummituksia, noita kauhunkuvia tai kuten hän niitä nimitti, noita

goottilaisia pirullisuuksia, jotka tekevät yksinkertaisen porvarin

elämästä eräänlaisen pikkumaisen ja jokapäiväisen sabatin. Aikamme

teologit ovat syyttäneet häntä että hän liioitteli autuuden toivoa

vieläpä rajattomuuksiin asti. Löydän tämän nuhteen erään etevän

ajattelijan kynästä lähteneenä.[2] En tiedä, tokko herra Coignard itse

asiassa luotti liioin jumalalliseen hyvyyteen. Mutta varmaa on, että

hän käsitti jumalallisen armon sen laajassa ja luonnollisessa

ymmärteessä ja että maailma muistutti vähemmän Theban erämaita kuin

Epikuroksen puutarhoja. Hän käyskenteli siellä sillä uskaliaalla

impeydellä, joka on hänen luonteensa ominaisin piirre ja hänen oppinsa

periaate.

Milloinkaan ei mikään ihmishenki ole kaikessa yhteydessään esiintynyt

niin rohkeana ja niin rauhallisena eikä kostuttanut ylenkatsettaan niin

suurella suloudella. Hänen siveys-opissaan yhtyy kyynillisten

ajattelijain vapaus pyhän Portionculen ensimäisten munkkien puhtauteen.

Hän halveksi ihmisiä herttaisuudella. Hän koetti opettaa heille, että

koska heissä ei asunut mitään suurempaakaan kuin heidän kykynsä kärsiä,

he eivät voi vaatia itseltään mitään sen hyödyllisempää eikä kauniimpaa

kuin sääliväisyyden; kykeneväisinä ainoastaan aistillisesti toivomaan

ja kärsimään heidän täytyy tehdä itselleen vain suvaitsevaisia ja

herkullisia hyveitä. Hän pääsi siihen, että hän katsoi ylvästelyä

kaiken pahan suurimmaksi lähteeksi ja suurimmaksi solvaukseksi luontoa

vastaan.

Näyttää todellakin siltä, että ihmiset tekevät itsensä onnettomiksi

liioittelemalla hyvää uskoaan itseensä ja heidän kaltaisiinsa ja että,

jos heillä olisi nöyrempi ja todellisempi käsitys inhimillisestä

luonteesta, he olisivat herttaisempia toisilleen ja herttaisempia

itselleen. Siis se oli hänen hyväntahtoisuutensa, joka pakoitti hänet

nöyryyttämään kaltaisiaan heidän yhteiskunnallisiin laitoksiinsa

nähden. Hänen oli sydämellään heille osoitettava, että heidän typerä

luontonsa ei ole keksinyt eikä rakentanut mitään, joka kannattaisi

mitään kiivaampaa hyökkäystä tai puolustusta ja että jos he tuntisivat

suurimpien teelmiensä hauraan totuuden niinkuin tuntevat lait ja

valtakunnat, he taistelisivat niitä vastaan vain leikkien ja huvikseen

niinkuin lapset, jotka rakentavat hiekkalinnoja meren rannalla.

Myöskään ei saa kummastua eikä tehdä mitään häväisyjuttua siitä, että

hän halventeli kaikkia niitä ajatuksia, joiden kautta ihminen kohottaa

omaa kunniaansa ja mainettansa oman sielunrauhansa kustannuksella.

Lakien majesteetillisuudella ei ollut mitään arvovaltaa hänen

selvänäköiseen sieluunsa nähden, ja hän valitti sitä, että on

onnettomia, joiden täytyy alistua niin paljon sellaisen alaisiksi,

minkä järki ja alkuperä useimminkaan ei ole mistään löydettävissä.

Kaikki periaatteet olivat hänelle yhtä hylättäviä. Hän oli tullut

siihen, että kanssaihmiset eivät tuomitsisi niin suurta lukua

kaltaisiaan kurjuuteen, elleivät he nauttisi siitä vastakohdasta, joka

on sen ja heidän omanarvontunteensa välillä. Tämä mielipide aikaansai

sen, että hän piti huonoa seuraa parempana kuin hyvää seuraa, hänen

esimerkkinsä mukaan, joka eli porttojen ja publikaanien keskuudessa.

Hän säilytti siten sydämensä puhtauden, myötätuntonsa lahjan ja

sääliväisyytensä aarteet. En puhu tässä hänen teoistaan, jotka ovat

kerrotut _Kuningatar Hanhenjalan ravintolassa_. Minun tehtäväni ei ole

tietää tässä oliko hän parempi kuin hänen elämänsä, kuten on väitetty

madame du Mouchy'stä. Meidän tekomme eivät ole yksinomaan meidän, ne

riippuvat vähemmän meistä kuin kohtalosta. Ne satavat meille kaikilta

taivaan rannoilta. Me emme aina ansaitse niitä, meidän ahmiva

ajatuksemme on ainoa, mikä on ominaista meille itsellemme. Siitä johtuu

tämän maailman mielipiteiden turhuus. Joka tapauksessa totean

mielihyvällä, että kaikki hengenmiehet, ilman poikkeusta, ovat pitäneet

herra apotti Coignardia rakastettavana ja huvittavana. Täytyisi ollakin

farisealainen, ellei näkisi hänessä kaunista Jumalan luontokappaletta.

Tämän sanottuani minulla on kiire palata hänen oppeihinsa, jotka yksin

ovat minut tähän johtaneet.

Kaikkein vähimmän hänellä oli kunnioittamisen aistia. Luonto oli sen

kieltänyt häneltä eikä hän tehnyt mitään sitä itselleen hankkiakseen.

Hän pelkäsi, että hän toisia kohottaen alentaisi toisia ja hänen

maailmoita syleilevä rakkautensa levittäytyi yhtä laajana sekä pienten

että suurten yli. Hänen mielensä veti häntä enemmän elämän uhreihin,

mutta pyövelitkin tuntuivat hänestä liian säälittäviltä, että ne

olisivat mitään vihaa ansainneet. Hän ei toivonut heille pahaa ja

surkutteli yksinomaan heidän ilkeyttään.

Hän ei uskonut, että lailliset tai laittomat kiristykset saisivat

aikaan muuta kuin lisäisivät pahaa pahan päälle. Häntä ei miellyttänyt

yksityiskostojen virkeä välittömyys eikä lakien majesteetillinen

julmuus, ja jos hän sattuikin hymyilemään, kun järjestyksenvalvojia

haukuttiin, se oli lihan ja veren luonnollista vaikutusta ja pelkkää

hyväntahtoisuutta.

Hän oli nimittäin muodostanut pahan käsitteestä itselleen

yksinkertaisen ja täsmällisen ajatuksen. Hän johti sen yksinomaan

ihmisen elimistöstä ja hänen luonnollisista aistitunteistaan tekemättä

sitä monimutkaiseksi kaikilla niillä ennakkoluuloilla, jotka

lakikirjoissa vaikuttavat niin keinotekoisilta. Sanoin äsken, että hän

ei ollut muodostanut mitään järjestelmää ollen varsin vähän taipuvainen

ratkaisemaan vaikeuksia rikkiviisasteluilla. On silmin nähtävää, että

ensimmäinen vaikeus pysäytti heti hänen mietiskelynsä, mikäli ne

koskivat keinoja rakentaa onnea tai ainoastaan rauhaa maan päälle. Hän

oli vakuutettu siitä, että ihminen on luonnostaan sangen paha eläin ja

että yhteiskunnat ovat inhottavia vain siksi, että ihminen käyttää

neroansa niitä muodostaakseen. Hän ei siis odottanut mitään hyvää

luontoon palaamisesta. En usko, että hän olisi muuttanut

mielipidettään, vaikka hän olisi elänytkin niin kauan että olisi

lukenut Emilen. Hänen kuollessaan Jean-Jacques Rousseau ei ollut vielä

järkyttänyt maailmaa kaunopuheisuudellaan, jossa mitä todellisin mielen

herkkyys yhtyi mitä epätodellisimpaan logiikkaan. Hän ei ollut silloin

kuin pieni piimäsuu, joka surullista kyllä hänelle itselleen, löysi

muita apotteja kuin herra Jérôme Coignardin Lyonin yksinäisten

käytävien penkeiltä. Voidaan valittaa, että herra Coignard, joka tunsi

kaikenkaltaisia ihmisiä, ei tavannut edes sattumalta rva de Warensin

nuorta ystävää. Mutta siitä ei olisi syntynyt muuta kuin huvittava

kohtaus, romanttinen kuvaelma. Jean-Jacques olisi nauttinut sangen

vähän meidän ajattelijamme välinpitämättömästä viisaudesta. Mikään ei

muistuta vähemmän Rousseaun filosofiaa kuin hra apotti Coignardin

ajattelutapa. Siihen sisältyi hyväntahtoinen iva, se oli keveää ja

suvaitsevaista. Inhimilliseen heikkouteen perustuen se lepäsi vankalla

pohjalla. Tuolta toiselta taas puuttui onnellinen epäily ja keveä hymy.

Perustuen meidän kaltaistemme luontokappaleiden alkuperäisen hyvyyden

kuviteltuun kivijalkaan sen asenne on aina keinotekoinen ilman että se

itsekään aina huomaa sen koko hullunkurisuutta. Se on niiden ihmisten

opinkaavaa, jotka eivät ole koskaan hymyilleet. Sen puutteet näkyvät

sen huonotuulisuudesta. Se ei ole suloista. Tuo nyt ei vielä olisi niin

vaarallista; mutta se vie ihmisen takaisin apinaan ja menee

suutuksissaan liikasanoihin huomatessaan, että apina ei ole

hyveellinen. Tässä suhteessa se on järjetön ja julma. Se nähtiin kyllä

silloin, kun valtiomiehet tahtoivat sovittaa _Contrat social'ia_

parhaaseen kaikista tasavalloista.

Robespierre kunnioitti Rousseaun muistoa. Hän olisi pitänyt hra apotti

Coignardia huonona ihmisenä. En tahdo tehdä tähän sitä huomautusta,

että Robespierre olisi ollut hirviö. Tiedemiehelle ei todella ole

olemassa hirviöitä. Robespierre oli optimisti, joka uskoi hyveeseen.

Hänen luonteisensa valtiomiehet tekevät niin paljon pahaa kuin

mahdollista. Jos lähtee ihmisiä hallitsemaan ei ole unohdettava, että

he ovat pahankurisia apinoita. Vain tällä ehdolla voi olla inhimillinen

ja hyväntahtoinen politikko. Vallankumouksen hulluus oli siinä, että se

tahtoi saattaa hyveen valtaan maan päällä. Jos tahdotaan tehdä ihmiset

hyviksi, viisaiksi, vapaiksi, hillityiksi ja jalomielisiksi, joudutaan

ikävä kyllä siihen, että tahdotaan tappaa heidät kaikki. Robespierre

uskoi hyveeseen: hän oli Terrorin isä. Marat uskoi oikeuteen: hän

vaati kaksisataatuhatta päätä. Hra apotti Coignard on ehkä kaikista

18-sataluvun hengistä se, jonka periaatteet eroavat enimmän

Vallankumoukset periaatteista. Hän ei olisi allekirjoittanut riviäkään

Ihmisen oikeuksien julistuksista sen kiivaan ja kiihkeän eron vuoksi,

mikä siinä tehdään ihmisen ja gorillan välillä.

Luonani kävi viime viikolla eräs kuomani anarkisti, joka kunnioittaa

minua ystävyydellään ja jota minä rakastan siksi, että koska hän ei

vielä ole ottanut osaa maansa hallitukseen, hänessä on säilynyt paljon

viattomuutta. Hän tahtoo räjähyttää kaikki ilmaan vain sen vuoksi, että

hän uskoo ihmisten olevan luonnostaan hyviä ja hyveellisiä. Hän

ajattelee, että jos heidät vapautetaan heidän lakiensa ja mammonansa

pakkovallasta, he samalla riisuvat pois itsekkäisyytensä ja ilkeytensä.

Mitä hellin optimismi on johtanut hänet mitä hurjimpaan julmuuteen.

Koko hänen onnettomuutensa ja koko hänen rikollisuutensa oli siinä,

että hänellä kokin ammattiin tuomittuna oli elysiumilainen,

kulta-ajalle sopiva sielu. Hän on sangen yksinkertainen ja sangen

kunniallinen Jean-Jacques, jota ei mikään rva Houdetot'n näky ole

häirinnyt eikä minkään Luxembourgin marskin sivistynyt ylevämielisyys

hellyttänyt. Hänen sielunsa puhtaus on loogillinen ja tekee hänet

pelottavaksi. Hän puhuu paremmin kuin joku ministeri, mutta hän lähtee

järjettömästä periaatteesta. Hän ei usko perisyntiin, joka kuitenkin on

niin kiinteä ja todellinen totuus, että sille on voitu rakentaa mitä

tahansa.

Ah, jospa olisitte ollut hänen kanssaan minun kammiossani, hra apotti

Coignard, todistaaksenne hänelle hänen oppikaavojensa nurinkurisuuden!

Te ette olisi puhunut tälle jalolle uneksijalle sivistyksen hyvistä

teoista ettekä valtion eduista. Te olisitte tiennyt, että ne ovat

leikinlaskua, jota ei sovi käyttää onnettomiin nähden. Te olisitte

tiennyt, että yhteiskunnallinen järjestys ei ole muuta kuin

järjestelmällistä väkivaltaa, ja jokainen on sen edun tuomari, mikä

hänellä siitä on, Mutta te olisitte piirtänyt hänen eteensä todellisen

ja kauhistavan kuvan siitä luonnonjärjestyksestä, jonka hän tahtoo

perustaa; te olisitte osoittanut hänelle siinä idyllissä mitä hän

haaveilee lakkaamattomien kotoisten ja veristen murhenäytelmien

äärettömyyden ja näyttänyt miten hänen autuas anarkiansa olisi mitä

hirvittävimmän hirmuvallan alku.

Tämä johtaa minut tarkoin määrittelemään sitä kantaa, mikä hra apotti

Coignardilla oli Pienen Bachuksen ravintolassa hallituksiin ja

kansoihin nähden. Hän ei pitänyt suuressa arvossa yhteiskuntien

edustajia eikä valtakuntien voittokaaria. Hän piti epäilyn alaisena ja

väittelyn esineenä itse pyhän Ampoulen hyvettä, joka oli hänen aikanaan

valtion periaate aivan kuin nykyään yleinen äänioikeus. Tämä vapaus,

joka olisi silloin ollut skandaali kaikille ranskalaisille, ei meitä

loukkaa enää. Mutta käsittäisimme huonosti tätä ajattelijaa, jos

johtaisimme hänen arvostelunsa kiivauden vanhan kuningasvallan

väärinkäytöksistä. Hra apotti Coignard ei tehnyt suurta eroa niiden

hallitusten välillä, joita nimitetään absoluuttisiksi eikä niiden,

joita nimitetään vapaiksi hallitusmuodoiksi, ja me voimme edellyttää,

että jos hän olisi elänyt meidän päivinämme, hänessä olisi säilynyt

vankka annos sitä laajaa tyytymättömyyttä, mikä täytti hänen sydämensä.

Koska hän rakensi kaiken periaatteille, hän epäilemättä olisi huomannut

myöskin meidän periaatteittemme turhuuden. Päätän sen eräistä hänen

sanoistaan, joka on säilynyt meille. "Kansanvallassa", sanoi apotti

Coignard, "kansa on oman tahtonsa alainen, joka on kovaa orjuutta. Itse

asiassa yhteinen rahvas on yhtä outo ja vastakkainen omalle tahdolleen

kuin se saattaisi olla jonkun ruhtinaan tahdolle. Siliä yhteistä tahtoa

on joko vähän tai ei ollenkaan kussakin henkilössä, joka kuitenkin saa

kärsiä sen koko kouristuksen. Ja yleinen äänioikeus on vain hölmöjen

pyydys, niinkuin kyyhkynen, joka kantoi pyhää öljypuun lehteä.

Kansanvaltainen hallitusmuoto samoin kuin yksinvaltainenkin perustuu

mielikuvitelmiin ja elää siitä miten sitä harjoitetaan. On tärkeätä

ainoastaan, että nuo kuvitelmat tulevat hyväksytyiksi ja niiden

toimeenpanijat onnellisiksi."

Tämä viisaudenlauselma riittää saamaan meidät uskomaan, että hän olisi

säilyttänyt meidänkin päivinämme sen hymyilevän ja ylpeän

vapaamielisyyden, joka kaunisti hänen henkeään kuninkaitten

aikakautena. Missään tapauksessa hän ei koskaan olisi ollut

vallankumouksellinen. Hänessä oli liian vähän harhakuvitelmia sitä

ollakseen eikä hän uskonut, että valtiomuodot ovat hävitettävissä

muuten kuin niiden sokeiden ja himmeiden, hitaiden ja vastustamattomien

voimien kautta, jotka kaatavat kaiken.

Hän uskoi, että yhtä ja samaa kansaa ei voida hallita kuin yhdellä

tavalla samana aikana, siitä syystä kansat, ollen eläviä elimistöjä,

riippuvat kaikkine askareineen jäsentensä rakenteesta ja elimiensä

tilasta, s.o. maasta ja sen asujista eivätkä hallituksistaan, joita

heitetään kansakuntien ylle aivan kuin pukuja ihmisruumiiden verhoiksi.

"Onnettomuus on siinä", myönsi hän, "että kansat pukeutuvat niihin

niinkuin Arlequin tai Gilles marakatin tanssittaja. Heidän pukunsa on

tavallisesti joko liian laaja tai liian pieni, epämukava, naurettava,

tahrainen, pölyttynyt tai kiiltävä kuluneisuuttaan. Niitä voidaan

jollakintavoin korjata järkevästi pölyttämällä, käyttämällä niihin

siellä täällä neulaa tai tarpeen vaatiessa saksiakin, että välttyisi

kustannukset toisesta vaatetuksesta, joka saattaisi olla yhtä huono.

Kuitenkaan ei ole itsepintaisesti säilytettävä vanhaa senjälkeen kun

ruumis on muuttanut muotoaan ijän mukaan."

Tästä näkyy, että hra apotti Coignard harrasti sekä järjestystä että

edistystä ja ettei hän ylimalkaan ollut huono kansalainen. Hän ei

yllyttänyt ketään kapinaan ja toivoi, että yhteiskunnalliset laitokset

kuluisivat ja hierautuisivat alituisessa käytännössä pikemmin kuin että

niitä suurin iskuin kumottaisiin ja järkytettäisiin. Hän huomautti

alituisesti oppilailleen, että kaikkein tiukimmatkin sievistyivät

ihmeellisesti käytännössä ja että oli varmempaa luottaa lakien kuin

ihmisten lempeyteen. Mitä tuli lakien muodottomuuksien äkkipikaiseen

muuttamiseen hän ei sitä toivonut eikä toivottanut, koska hän oli

varsin vähän vakuutettu liian nopean lainsäädännön siunauksesta. Joskus

Jacobus Paistinkääntäjä kysyi häneltä eikö hän pelännyt, että hänen

arvosteleva ajattelunsa välttämättömiin yhteiskunnallisiin laitoksiin

kohdistuessaan, joita hän itsekin piti sellaisina, ikävästi järkyttäisi

sitä mikä oli säilytettävää.

-- Miksi, kysyi häneltä hänen uskollinen oppilaansa, miksi, oi

mestarien parhain, lyödä tomuksi oikeuden käytön, lakien ja yleensä

kaikkien siviili- ja sotilasvirkakuntien perustukset, jos te

tunnustatte, että tarvitaan oikeutta, oikeuden käyttöä, armeijaa,

maistraatteja ja järjestyksen valvojia?

-- Poikani, vastasi hra apotti Coignard, olen aina huomannut, että

ihmisten onnettomuudet johtuvat heidän ennakkoluuloistaan niinkuin

hämähäkit ja skorpionit tulevat kellarien pimeydestä. On hyvä käyttää

hiukan luutaa ja tomuriepua kaikkien noiden synkkien soppien sokeuteen.

On hyvä myöskin antaa siellä täällä myöskin pieni kuokanisku kellarien

ja puutarhojen muureihin. Se säikyttää pölyä pois ja valmistaa

välttämättömiä raunioita.

-- Myönnän sen mielelläni, vastasi siihen tuo lempeä Paistinkääntäjä,

mutta kun te saatte hävitetyiksi kaikki periaatteet, oi kunnon

mestarini, mitä asetatte niiden sijaan?

Johon mestari vastasi:

-- Kaikkien väärien periaatteiden hävityksen jälkeen jää niiden tilalle

yhteiskunta, koska se perustuu välttämättömyyteen, jonka lait ovat

vanhemmat kuin Saturnus ja vallitsevat vielä sittenkin kuin Prometheus

on saanut syöstyksi Jupiterin valtaistuimeltaan.

Siitä saakka kuin apotti Coignard näin saneli, on Prometheus monta

kertaa kukistanut Jupiterin, ja tämän viisaan ennustukset ovat käyneet

toteen niin kirjaimellisesti, että voi epäillä nykyään, niin paljon

muistuttaa uusi järjestys vanhaa, eikö valta sittenkin ole jäänyt

vanhalle Jupiterille. Useat ihmiset menevät niinkin pitkälle, että

kieltävät tuolta titaanilta olemassaolon. Ei näy enää, sanovat he,

hänen rinnassaan haavaa, jonka kautta vääryyden kotka raateli hänen

sydäntään ja jonka pitäisi vuotaa verta iankaikkisesti. Hän ei tiedä

mitään tuskista eikä maanpakonsa vaivoista. Se ei ole se työläisjumala,

joka oli meille luvattu ja jota me odotimme. Se on vanhan ja

naurettavan Olympon lihava Jupiter. Milloin siis on ilmestyvä hän, tuo

ihmisten roteva ystävä, tulensytyttäjä, tuo vielä kallioonsa naulittu

titaani? Vuorilta kuuluva peljättävä ääni ilmoittaa, että hän nostaa jo

ääretöntä paattaan raadelluille hartioilleen ja me tunnemme jo yllämme

hänen kaukaisen hengityksensä lieskat.

Vieraana tämän maailman asioille hra Coignard oli taipuvainen

pelkästään spekulatiivisiin mietelmiin ja syventyi mielellään

ylimalkaisiin ajatuksiin. Tämä mielenlaatu, joka saattoi vahingoittaa

häntä hänen aikalaistensa keskuudessa, tekee hänen ajatelmansa

puolentoista vuosisadan jälkeen varsin arvokkaiksi ja sangen

hyödyllisiksi. Me voimme niistä oppia paremmin tuntemaan omia tapojamme

ja selittämään niissä piilevää pahaa.

Vääryydet, tuhmuudet ja julmuudet jäävät meiltä huomaamatta silloin kun

ne ovat yleisiä. Me näemme esi-isiemme huonot puolet emmekä omiamme

Koska ei ole yhtään aikakautta menneisyydessä, missä ihminen ei

esiintyisi meille järjettömänä, raakana ja julmana, olisi ihmeellistä,

että meidän vuosisatamme jonkun aivan erikoisen etuoikeuden kautta

olisi vapaa kaikesta typeryydestä, kaikesta ilkeydestä ja kaikesta

julmuudesta. Hra apotti Coignardin mielipiteet avittaisivat meitä

tutkistelemaan omaatuntoamme, ellemme jo olisi niiden itsetyytyväisten

kaltaisia, joiden silmät eivät näe ja joiden korvat eivät kuule.

Käyttämällä vain hiukan hyvää uskoa ja unohtamalla vain hiukan omia

etujamme me näkisimme pian, että meidän lakikirjamme ovat vieläkin

vääryyden pesiä, että meidän tavoissamme säilyy ahneuden ja ylpeyden

perinnöllinen kovuus, että me pidämme arvossa vain rikkautta emmekä

kunnioita työtä. Meidän yhteiskunnallinen järjestelmämme näyttäisi

meistä siltä, mitä se itse asiassa onkin, kurjalta ja vaaralliselta

järjestelmältä, jonka todellisten olojen oikeus tuomitsee huolimatta

ihmisten tekemästä oikeudesta ja jonka perikato jo on alkanut. Meidän

pohattamme näyttäisivät meistä yhtä typeriltä kuin nuo turilaat, jotka

syövät edelleen puiden lehtiä sillä aikaa kuin pienet syöpäläiset,

jotka ovat heidän ruumiiseensa tunkeutuneet, ahmivat heidän

sisuksiaan. Me emme salli enää valtiomiestemme väärien ja latteiden

lausumisnumeroiden itseämme uinuttaa, meitä säälittäisi nuo

taloustutkijamme, jotka väittelevät keskenään huonekalujen hinnoista

talossa, joka palaa. Apotti Coignardin sanat ilmaisevat meille

profeetallista ylenkatsetta noihin Vallankumouksen suuriin

periaatteisiin ja noihin kansanvallan oikeuksiin nähden, joille me

olemme sadan vuoden kuluessa perustaneet mitä väkivaltaisimman

vallananastuksen pitkän, epäoikeudellisten hallitusten sarjan, samalla

kun me ilman ivaa tuomitsemme kaikki epäoikeudet. Jos alkaisimme hiukan

hymyillä noille typeryyksille, jotka ovat päivän selviä, mutta joskus

verisiä, jos oivaltaisimme, että nykyaikaiset ennakkoluulot ovat

niinkuin vanhatkin joko naurettavien tai inhottavien asianhaarojen

tuloksia, jos arvostelisimme niitä kumpiakin lempeällä ja sääliväisellä

epäilyllä[3] olisivat riidat maailman kauneimmassa maassa vähemmän

kiivaita ja hra apotti Coignard olisi omalta osaltaan jotakin

vaikuttanut ihmiskunnan onnellisuuteen.

_Anatole France_.