Nyt seurasi hermokohtaus, jota kesti melkein koko yön. Hänen luonaan
oli lääkäri, rouva Stehle ja majatalon isännän tytär. Minä valvoin
viereisessä huoneessa.
Lääkäri tahtoi lähteä heti, mutta viipyi kuitenkin minun pyynnöstäni
keskiyöhön saakka. Sitten lähti hän hymyillen pelolleni ja sanoi
sytyttäessään piippuaan:
"Tiedän, tiedän! En huomaa mitään vaarallista, ei mitään vaarallista."
Aamupuolella rauhoittui Violet hieman. Emma-rouva tuli luokseni ja
sanoi, että Violet tahtoi välttämättä lähteä ensimäisellä junalla.
"Mutta ettehän ole suostunut siihen?" sanoin minä.
Rouva Stehle ei vastannut ja minä käsitin hänen vaikenemisestaan, että
hän ei ollut pannut vastaan ja että hänellä oli joku salainen syy, jota
hän ei uskaltanut tunnustaa.
"Luulen, että se on parempi", sanoi hän lopuksi, "ja olen myös sitä
mieltä, että miss Yves kykenee lähtemään matkalle."
Tiesin rouva Stehlen järkeväksi ja ymmärtäväksi naiseksi ja myönnyin
sen tähden vaikka vastenmielisestikin hänen salaisten syittensä vuoksi.
Puoli tuntia sen jälkeen kutsui Violet minua. Hän oli hyvin heikko,
mutta oli jo noussut ja tahtoi pakostakin lähteä. Kun rohkenin sanoa
sanan saadakseni hänet luopumaan päätöksestään, vastasi hän, että hän
piti jo itseään vaimonani, joka tottelisi minua kaikessa, ja pyysi,
että minä tässä asiassa luottaisin hänen arvostelukykyynsä. Violet
pyysi katseellaan rouva Stehleä poistumaan ja minä käsitin, että hän
aikoi kertoa minulle Drachenfelsin tapahtumat. Koetin saada hänet
vaikenemaan, ettei hän kiihtyisi, mutta hän syleili minua kätkien
kasvonsa rintaani ja sanoi, pitkän hiljaisuuden kuluttua, vaikeroivalla
äänellä:
"Pyydän sinua; mennään pois."
Muutama tunti sen jälkeen saavuimme jokseenkin hyvinvoipina
Rüdesheimiin. Matkan kestäessä ei puhuttu mitään tapahtumasta ja kun
tulimme kotiin, kävi Violet vuoteeseen, meidän pyynnöistämme. Aikaisin
seuraavana aamuna sain seuraavan kirjeen.
"Rakas!
"Kun eilen jäin yksin sinun kanssasi Könisgwitterissä, olisin halunnut
kertoa sinulle kaikki, mutta en voinut; huomasithan sen. Saatoin vain
puristaa sinua rintaani vasten, siksi että sinä olet minun voimani ja
elämäni ja minä kaipasin sinua niin! Aioin ensin antaa Emman, joka
tietää melkein kaikki, puhua sinulle, mutta sitten arvelin, että sinun
ja minun välilleni ei kukaan saa tulla ja että minun velvollisuuteni
oli puhua.
"Sinä tiedät miten ja miksi lakkasin rakastamasta häntä; nyt on
hän, pahaksi onneksi, saanut päähänsä pakoittaa minut rakastamaan
häntä uudelleen ja ottamaan hänet miehekseni. En usko, että rakkaus
voi syntyä sillä lailla, sillä kerran oli hetki, jolloin hänkään ei
näyttänyt todella rakastavan minua, vaikka hän nyt sen kieltääkin. Hän
tuntee Emman, joka kerran oli hänen uskottunsakin, ja kun hän tapasi
meidät yhdessä Drachenfelsillä, tahtoi hän, että Emmakin kuulisi hänen
intohimoiset pyyntönsä. Minä hylkäsin ne niin ankarasti kuin saatoin,
kauhulla, joka loukkasi häntä. Hän uhkasi vaatia sinulta selitystä,
toivoen voivansa sen kautta purkaa kihlauksemme, vaikka selitinkin
hänelle, että sinä tiedät jo kaikki. Uhkasipa hän tappaakin itsensä,
joll'ei saisi minua.
"Minä pakenin sinun turviisi, minä tartuin kiinni sinuun. Sano, Jumalan
tähden, ettei mikään, ei kukaan saata koskaan erottaa meitä.
"En tahdo, että sinä puhut hänelle, en tahdo, että sinä tapaat
hänet. En tosin pelkää, että hän osaisi sanoa sinulle muuta kuin
sen, minkä minä olen sinulle puhunut, mutta tiedän, että hänellä on
oikeus puolellaan kertoessaan, kuinka minä rakastin häntä, kuinka
sammumattomalta minun rakkauteni näytti, kuinka minä itse uskoin, että
niin oli ja kuinka tuskallista on, että minäkin olen samanlainen kuin
ne, jotka voivat rakastaa kahdesti. Ei, hän on raskaasti rikkonut minua
vastaan, eikä hänellä ole oikeutta valittaa sitä, että minä rakastan
sinua; vain niillä, jotka uskovat ihmisluonteen ylevyyteen, on oikeus
olla pahoillaan siitä. Mutta kun sinä kuulisit kaiken tuon hänen
suustaan, et saattaisi tehdä muuta kuin nöyrtyä. Mutta minä en tahdo,
että sinä kumartaisit pääsi hänen edessään minun vuokseni. Ei koskaan!
"En tahdo enää ajatella häntä, enkä hänen itsemurhauhkauksiaan. Olen
moittinut häntä siitä sanoen sitä pelkuruudeksi, ja minulla ei voi olla
muita velvollisuuksia. Nyt tahdon tulla vain sinun omaksesi, niin pian
kuin mahdollista ja sitten lähteä kauas pois, minne vain tahdot, mutta
hyvin kauas.
"Tule kello yhdeksän. Olen jo puhunut Stehleille, että vihkimistä
pitäisi jouduttaa. Paul on rakas, innokas ystäväni ja on onneksi mitä
parhaissa suhteissa Mainzin piispaan. Niin järjestämme kaikki."
Olen jo kertonut, että ystävämme eivät hyväksyneet sitä, että vain
kirkollinen vihkiminen toimitettaisiin Rüdesheimissä. Nyt oli
siviilivihkimistä varten tarvittavat muodollisuudet pantu alulle, mutta
ei vielä saatettu loppuun ja Violetin tila oli sellainen, että Paul
sanoi minulle: "Nyt on kysymys elämästä tai kuolemasta" ja lähti heti
Mainziin.
Nyt oli tiistai, ja ensimäinen kuulutus, niin Rüdesheimissä kuin
Italiassakin, julkiluettaisiin seuraavana sunnuntaina. En tiedä kuinka
Stehle ystäväni oli saanut piispan vakuutetuksi; kaikissa tapauksissa
vaihdettiin koko joukko sähkösanomia Mainzin ja Rooman välillä ja
perjantaina saapui vihkimälupa. Paul itse toi sen Rüdesheimiin. Olimme
juuri salissa, kun hän astui sisään. Violet luki heti hänen silmistään,
että lupa oli saatu, että hän muutaman hetken jälkeen olisi puolisoni.
Hän tuli kuolon kalpeaksi ja painoi käsillään rintaansa. Minä kiitin
Stehleä syleillen häntä sanaakaan sanomatta.
"Olkaa aina yhtä onnellisia!" sanoi rouva Stehle syleillen morsiantani.
"Äiti parka", kuiskasi Violet nyyhkyttäen. "Isä raukkani!"
"He ovat täällä sinun kanssasi", vastasi rouva Stehle liikutettuna.
"Emme näe heitä, mutta he ovat täällä ja siunaavat sinua, uskovat sinut
miehellesi."
Violet tarttui käteeni, peittäen toisella kädellään silmänsä.
"He antavat sinut minulle", sanoin puristaen sitä.
"Tunnen, että... he..."
En voinut jatkaa. Silloin tuli hän luokseni kasvoillaan suloinen,
vakava ilme, pani kätensä olkapäilleni ja kuiskasi korvaani:
"Niin, sinunkin isäsi ja äitisi ovat täällä. Pidän heistä niin!"
Läksin yhdessä Stehlen kanssa kirkkoherran luo puhumaan vihkimäajasta.
Minä olin raskaalla mielellä, sillä aamulla olin saanut tuolta herralta
Bingenissä päivätyn kirjeen, jossa hän pyysi saada puhutella minua
seuraavana päivänä. Violetille en ollut virkkanut sanaakaan siitä,
mutta nyt täytyi minun ilmoittaa asia Stehlelle, että hän auttaisi
minua taivuttamaan kirkkoherran toimittamaan vihkimisen salaa, keskellä
yötä. Tuo herra oli neljännestunnin matkan päässä Rüdesheimistä, hän
seurasi varmasti asioiden kulkua ja Herra ties mitä hän olisi tehnyt,
jos olisi saanut tietää mitä me valmistimme. Kirkkoherra uskoi meidän
selityksemme, että samat vakavat syyt, joiden tähden anottu lupa oli
saatu, pakoittivat toimittamaan vihkimisen yöllä. Niin voimme lähteä
kirkosta asemalle heti vihkimisen päätyttyä noustaksemme kello kolme
etelään päin menevään junaan matkustaaksemme ehkä aina Tribergiin, tai
ensimäisenä päivänä vain Stuttgartiin saakka.
Kun kerroimme tästä päätöksestä naisille, oli rouva Stehle hyvin
ihmeissään; hän ei voinut saada rauhaa sen tähden, että oli valittu
niin epämukava ja romanttinen hetki. Miksikä ei voitaisi lähteä
puolipäiväjunalla ja toimittaa vihkiminen yhdeksän, tai kymmenen
ajoissa? Nyt ei Violet edes voisi pukeutua valkoiseen pukuunsa, vaan
olisi pakotettu käymään alttarin eteen matkapuvussa.
Minä vastasin, että tahdoin mieluummin matkustaa yöllä, päästäksemme
kuumuudesta ja pölystä ainakin muutamaksi tunniksi. Violet hymyili.
Näin, että hänkin oikeastaan piti suunnitelmaani hullunkurisena,
mutta hänen mielestään riitti jo se, että minä olin sen laatinut,
hyväksyäkseen ja puolustaakseen sitä. Pelkäsin, että hän huomaisi
merkit, joita herra Stehle teki vaimolleen rauhoittaakseen häntä.
Onneksi ei hän nähnyt niitä.
"Tulkaa katsomaan!" sanoi Emma-rouva. "Te raaka ja julma mies!"
Ja hän näytti minulle viereisessä huoneessa vuoteelle, kahden
ruusunpunaisen kengän väliin levitetyn hienon hienon hääpuvun, joka
kuului morsiamelleni. Minusta tuntui, että tällä hetkellä olin väkisin
joutunut tuon sievän henkilön pienimpienkin salaisuuksien perille,
henkilön, joka kohta kuuluisi minulle, ja ilo ahdisti rintaani.
Violet ajatteli kai samaa, koska hän punastui korviin saakka.
Sanoin nopeasti hyvästi ja kiiruhdin Hotel Kraussiin. Tarvitsin
muutaman tunnin järjestääkseni tavaroitani.
Kirjoitin suunnattoman määrän kirjeitä sukulaisille ja ystäville
ilmoittaen aivan _ex abrupto_ avioliitostamme. Minä aioin panna ne
postiin myöhemmin Tribergissä, tai Stuttgartissa, mutta kun kuvittelin
seuraavaa päivää en luullut päähäni mahtuvan muuta kuin rakkautta ja
iloa. Kirjoitin veljellenikin, koska se ajatus, että veisin alttarin
eteen vihan varjonkin häntä kohtaan, sai minut kauhistumaan. Kirjoitin
hänelle lyhyesti, mutta ystävällisesti ja lisäsin kohteliaan rivin
kälyllenikin. Aluksi luulin, että tuo rivi maksaisi monta ponnistusta.
Niin ei kuitenkaan ollut; olin onnellinen ja tunsin itsessäni Violetin
jalomielisen hengen, aivan kuin hän ja minä jo olisimme olleet sama
henkilö.
Oli jo yö, kun aloin kirjoittaa pitkää nimi- ja osoiteluetteloa, jonka
aioin jättää Stehlelle, että hän myöhemmin painattaisi ja levittäisi
viralliset ilmoituskortit. Nostaessani joskus silmäni ajatellakseni
ja palauttaakseni mieleeni puoleksi unohtuneita nimiä, näin ikkunasta
Bingenin tulet ja silloin ahdisti minua tuon miehen kuva tuon vieraan,
joka oli halunnut puhutella minua. Jumalani, arvasin mitä hänellä olisi
ollut sanottavaa ja mahdollisuuskin joutua kuulemaan sitä kiihoitti
minua tavattomasti. Miksi hän oli itsepäinen? Aikoiko hän ehkä anastaa
Violetin väkisin, luuliko hän, että hänellä oli oikeus puolellaan?
Oliko hän niin hullu, että tahtoi sanoa sen minulle?
Niin puhuin itsekseni kiukuissani ja arvelin, missä mies tällä hetkellä
saattoi olla, kulkiko hän ehkä kaukaisten lyhtyjen alla, vai valvoi
ikkunani ääressä, tai vakoiliko hän ehkä epäluuloisena, intohimoisesti
Violetin asuntoa? Silloin kolkutti sydämeni vihasta. Sitten suututti
mielikuvitukseni minua, rauhoituin ja rupesin jälleen kirjoittamaan.
Yhdentoista seudussa käskin viemään tavarani asemalle ja läksin pois
majatalosta.
Ei näkynyt tähtiä eikä kuuta, ja Rüdesheimin hiljaisilla kaduilla oli
niin pimeä, ett'en millään lailla voinut nähdä kulkiko joku edessäni
tai takanani. Pysähdyin vähän väliä kuunnellakseni. Ei ääntä, ei
askeltakaan; kuulin vain junan jyrisevän toisella rannalla ja ajattelin
junaa, joka oli tuonut Violetin tänne, kun minä seisoin ikkunassani
sydän sykkien, kynttilä kädessä.
"Te olette oikea runoilija", sanoi Emma rouva, kun astuin sisään. "Ette
ole hankkinut edes todistajiakaan."
Löin otsaani, sehän oli totta! Tai paremmin sanoen, olin kyllä
ajatellut sitä ja valinnut ritarillisen professori Andreas Grossmannin
Wiesbadenista. Hän oli ollut opettajanani Italiassa ja palannut kotiin
vuoden 1866:n jälkeen, mutta tässä kiireessä olin unohtanut hänet.
Olin varmaan hyvin surkean näköinen, koska rouva kiiruhti nauraen
sanomaan, että hänen miehensä, Violetin todistaja, oli ajatellut sitä,
ja puolituntia sitten oli hän mennyt herättämään erästä ystäväänsä
antaakseen hänen tehtäväkseen toisen puolen. Sillä aikaa kun
keskustelimme aukeni ovi hyvin hiljaa ja Violet astui sisään puettuna
samaan valkoiseen hääpukuun, jonka olin aikaisemmin nähnyt. Huudahdin
yllätettynä. "No katsokaa häntä edes", sanoi Emma rouva. "Katselkaa
häntä, minä laitan sillä aikaa hiukan illallista."
Hän meni ja minä ojensin käsivarteni morsiantani kohden.
"Oletko iloinen nähdessäsi minut tässä puvussa?" kysyi hän pää
rinnallani. "Kaikki muut saavat nähdä morsiamensa tällaisena, ja minä
tahdoin, että sinullakin olisi se ilo."
Ja hän nosti hymyillen kasvonsa, arat ja loistavat kasvot minua kohti.
Sitten painui hänen päänsä taas ja hän sanoi hiljaa:
"Olenko sen arvoinen?"
En vastannut sanoilla, mutta hän ymmärsi hyvin vastaukseni.
"Nyt me olemme viimeistä kertaa", jatkoi hän pitkän hiljaisuuden
jälkeen, "viimeistä kertaa yhdessä sulhasena ja morsiamena. Pelkäsin
niin, että kuolisin sitä ennen! Tiedätkö mitä kirjoitin vähän aikaa
sitten?"
Hän nauroi kevyttä, kultaista nauruaan, pani kätensä olkapäilleni ja
suunsa korvaani.
"Testamenttini", sanoi hän. Hän käänsi kasvonsa pois ja jatkoi yhä
nauraen:
"En jätä sinulle mitään."
Sitten tuli hän taas vakavaksi, kiersi käsivartensa kaulaani ja suuteli
minua rajusti.
"Jumalani!" huudahti hän. "Kuinka on mahdollista, että vastustin sinua
niin kauan."
Kerroin hänelle, että minäkin olin tehnyt testamenttini melkein samaan
aikaan.
"Oi, jospa Jumala antaisi meidän kuolla yhdessä," sanoi hän. "Minulla
ei ole rohkeutta pyytää, että hän soisi minun kuolla ensin; sinä
kärsisit niin kauheasti."
"Tapahtukoon hänen tahtonsa", sanoin minä.
"Niin, niin, tapahtukoon hänen tahtonsa, mutta jos minä menen pois
ennen sinua, älä lannistu. Olen sittenkin sinun kanssasi ikuisesti.
Jumalan ja sinun kanssasi."
Puutarhasta kuului ääniä ja askeleita ja Violet poistui.
Sieltä tulivat Stehle ja minun todistajani, jota en koskaan ollut
nähnyt, en edes kuullut mainittavankaan. Stehle oli sen näköinen kuin
olisi hän tehnyt hyvän kepposen lähimäiselleen ja iloitsisi siitä.
Toinen oli täydellinen goottilainen tyyppi puettuna hännystakkiin
valkeine kravatteineen, suunnaton röyhelö niskassaan, liian pitkät
liepeet selässä ja tavattoman suuri, museosta lainattu silinterihattu
kainalossa. Hän näytti yhä jatkavan untansa ja kumarsi minulle pari
kolme kertaa hyvin kunnioittavasti ja pelokkaasti, aivan kuin minä
olisin ollut Kiinan keisari.
"Ah, täällähän te olettekin", sanoi Stehle. "Kun kuljin Hotel Kraussin
ohi olin näkevinäni yksinäisen varjon tulevan kadulle majatalon
puutarhasta ja luulin sitä teiksi."
Tuo varjo Hotel Kraussin luona hämmästytti ja harmitti minua. "Oh, se
oli kai vain joku haaveileva ulkomaalainen", sanoi Stehle.
Hän esitti vieraan minulle ja kiiruhti sitten hakemaan vaimoaan
näyttääkseen vieraamme hänellekin tässä asussa. Emma rouva nauroi
hänelle vasten kasvoja ilman muuta. Violet tuli myöskin kohta, mutta ei
häntä, eikä minuakaan naurattanut herra Stehlen merkeistä ja eleistä
huolimatta. Puolen yön aikaan kutsuttiin meitä illalliselle herra
Bröhlin, minun todistajani, suureksi hämmästykseksi. Hän rohkaisi
lopulta luontonsa ja kysyi minulta salaa, vietettäisiinkö häät todella,
vai oliko kaikki vain hänen parhaan ystävänsä keksimää hauskaa pilaa.
Illallinen ei ollut erittäin hauska huolimatta herra Stehlen hupaisesta
kertomuksesta yöllisestä käynnistään herra Bröhlin luona. Violet ja
minä emme voineet syödä ja liian monet valot synnyttivät sitä paitsi
ankaran kuumuuden. Avoimista ikkunoista näkyi tiheitä salamoita, kuului
ukkosen synkkä jyrinä. Lopuksi joimme isännän mainiota Rüdesheimeriä
ja Emma rouva, joka oli kuullut tarinan Eichstädt'in metsässä juodusta
Rüdesheimeristä pyysi minua lausumaan nuo Luiselle sepitetyt säkeet.
Stehle huomautti, että minun pitäisi muuttaa ensimäinen säe seuraavasti:
Sinulle, nuori morsian, juon viinin tään.
Ja sepittipä hänkin runollisen tervehdyksen Violetille. Sitten tahtoi
hän pakoittaa herra Bröhl-paran laatimaan runon minulle. Tämä kielteli
voimainsa mukaan väittäen, ettei hän ollut mikään runoilija.
"Mutta Herran tähden!" huusi Stehle. "Nosta lasisi ja huuda, eläköön
sulhanen ja juo sitten!" Bröhl nosti lasinsa, mutta silloin kajahti
peloittava jyrähdys, Bröhl pudotti lasinsa, viini roiskui ympäri,
Emma-rouva kirkaisi, Stehle melusi neljän edestä ja minun onneton
todistajani oli kuin kivettynyt. Violet nauroi sydämensä pohjasta ja
minä tunsin selittämätöntä iloa sen johdosta. Minusta tuntui, että tuo
kirkas nauru karkoitti hänen sielustaan surun viimeisenkin varjon.
Puoli yhden tienoissa alkoi sataa ja olimme tilanneet vaunut ainoastaan
kirkolta asemalle. Läksimme heti kirkkoon välttääksemme uhkaavan
rankkasateen. Emme menneet Hotel Kraussin kautta ja sen vuoksi en
voinut nähdä oliko Stehlen keksimä varjo yhä siellä. Sitäpaitsi olisi
minun sateen vuoksi ollut vaikea erottaa mitään. Kirkko oli vielä
suljettuna ja me saimme odottaa yli viisi minuuttia sateessa, joka nyt
juoksi virtanaan. Ei sielläkään ollut ketään.
Kun viimeinkin sain polvistua Violetin viereen hämärässä kirkossa,
pelkäsin, ett'en kyllin nöyrästi osannut kiittää Jumalaa siitä,
että hän oli antanut minulle yössä kuulemani sanan lihassa ja
veressä; pelkään, että tunsin hiukan ylpeyttä ajatellessani pitkää,
kärsivällisyyden ja voiman avulla voitettua taistelua. Violet taas
rukoili hartaasti pää penkkiin painettuna, ja kun astuimme kohti
alttarin valoja sanoi hän rukoilleensa voimia tehdä minut oikein
onnelliseksi.
Nyt alkoi vihkimätoimitus. Ennen kuin vastasin saksaksi papin
kysymykseen, sanoin "si" ["kyllä"] italiaksi ja minä luulin kuulleeni
Violetinkin huulilta hiljaisen si-sanan. Tästä lähtien olimme sama
henkilö ja samoin tuntein kunnioitimme kaukaista, rakasta Italiaakin,
minun äitiäni. Vaunut lähestyivät jyristen ja pysähtyivät oven eteen.
Pappi sanoi meille _gratulor, gratulor_ tervehtien molemmin käsin.
Tarjosin käsivarteni vaimolleni ja niin poistuimme, Jumalani, kuinka
onnellisina!
Violetin tavarat olivat asemalla, mutta vaunuihin noustessaan muisti
hän, että hän oli unohtanut muutamia avaimia huoneeseensa. Rüdesheimin
asema oli Stehlen huvilasta tultaessa toisessa päässä kaupunkia ja
katolinen kirkko on melkein keskivälissä. Ei ollut paljon aikaa
menetettävänä, koska matka-arkut täytyi jättää kuljetettaviksi. Stehle
tarjoutui hakemaan avaimet yhtyäkseen meihin asemalla. Suostuimme
siihen. Satoi yhä rankasti.
Kirstuja oli paljon ja asemamiehet jokseenkin unisia. Kysyttiin
kärsivällisyyttä ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Sillä aikaa
kun minä puuhasin tavaroitten kanssa, olivat Violet ja Emma rouva
kahden odotushuoneessa, sillä he olivat lähettäneet herra Bröhlin
kotiin. Kohta kuulin Stehlen äänen, kun hän naureskeli näitten
kanssa helisyttäen avaimia. Hän kiiruhti heti minun luokseni kehuen
toimineensa nopeasti, ja kun hän tuli lähemmäksi, kuiskasi hän: "Olkaa
varuillanne, Bingeniläinen on täällä!"
Ensin aioin mennä ulos puhuttelemaan häntä. Olin puhuvinani Stehlelle
kuitista, jota pidin kädessäni, ja kysyin oliko hän asemalla.
"Ei", vastasi hän. "Näin hänen soittavan Hotel Krassin ovikelloa.
Hän epäilee kai jotain ja haluaa ottaa selvän asioista." Hengitin
kevyemmin. Toivoin, että avaamiseen, kyselemisiin ja vastailuihin
kuluisi aikaa. Viiden minuutin kuluttua saapuisi juna ja minä toivoin
pääsevämme lähtemään ennen kuin hän ehtisi asemalle, siten peittääkseni
jälkemme.
"Nyt jätämme teidät", sanoi Stehle. "Jos tapaan hänet, pidätän häntä."
Palasimme naisten luo. Stehle otti vaimonsa käsivarren.
"Pelkään", sanoi Stehle, "että nuo ihmisparat eivät ehkä onnistu
löytämään tyhjää vaunua. Jättäkäämme heille viisi kallista minuuttia
yksin oloa varten."
Rouva avasi suunsa välttääkseen vastaan, mutta miehen paljon sanova
käsivarren puristus sai hänet vaikenemaan. Ei hän eikä Violet
ymmärtänyt tuollaista ajatuksen juoksua, ja Stehle ei jättänyt heille
ajatusaikaa. Ehdin tuskin syleillä tuota verratonta ystävää ja sanoa
hänelle pari kiitoksen sanaa. Hän kiiruhti tiehensä vaimoineen ja
katosi sateeseen.
Kaksi minuuttia sen jälkeen saapui juna Asmannshausenista. Nostin
Violetin ensimäiseen avonaiseen vaunuun, vaikka siellä jo olikin
kaksi herraa, ja Violet epäröi katsellen kysyvästi minuun. Kuljimme
molempien, oven ääressä seisovien matkustajien ohi ja sijoituimme
osaston toiseen päähän. Äkkiä näin jonkun juoksevan ja kuulin
huudettavan, "pian!" Varjo näyttäytyi ovessa, aikoi pistää päänsä
sisään katsellakseen, mutta molemmat matkatoverimme lähettivät hänet
edelleen sanoen, ettei ollut tilaa. Hän juoksi pois, junailijat
huutelivat yhä: pian pian! lähtökello soi, juna lähti hiljalleen
liikkeelle. Jumalani, tuo varjo! Hän oli siis päässyt pakoon Stehleltä?
Oliko hän noussut junaamme, vai ei?
Violet ei ollut huomannut mitään. Hän riisui hattunsa ja hansikkaansa,
ja kun vaunun lampun varjostin jätti meidät pimeyteen, nojasi hän
päänsä olkapäähäni ja antoi kätensä minulle. Vähän väliä painoi hän
ne hymyillen sydäntään vasten, katsoen tarkastelivatko matkatoverimme
meitä ja sanoi minulle puoliääneen kun juna jo kulki nopeasti:
Tunnen rintasi
sykkivän, lyövän,
kuulen äänesi
kutsuvan, soivan:
"saavu, oi saavu."
Minä olin vaiti ja suutelin hänen hiuksiaan, hengitin hänen
rakkauttaan, hänen henkeään ja ruumistaan.
Olimme ehkä kulkeneet parikymmentä minuuttia, kun juna hiljensi
kulkuansa ja pysähtyi. Ääniä ei kuulunut, ovia ei avattu, katsoimme
ulos. Olimme pysähtyneet keskelle autiota kenttää, lähelle pimeän,
kohisevan Rheinin rantaa, luullakseni jonkun matkan päähän Erlachista.
Toinen matkatovereistamme nousi ja puhutteli ohikulkevaa junailijaa ja
hänen vastauksestaan kuulin _fünf Minuten_, viisi minuuttia. Matkustaja
rupesi jälleen nukkumaan. Violet oli vain katsahtanut ulos ikkunasta,
nojasi taas päänsä minuun ja kysyi pitikö hänen, sittenkuin pysähdyimme
Stuttgartissa olla samassa puvussa, vai pidinkö enemmän siitä valkeasta
liinahameesta, jossa oli reunukset valkeasta sametista, ja jota
olin suuresti ihaillut. Olin juuri vastaamaisillani, kun ikkunamme
puitteiden välissä näin kasvot, jotka pysyivät siinä hiukan aikaa ja
katosivat sitten. Tunsin miehen, ja hypähdin ylös, puristaen kovasti
Violetin käsiä; hän kääntyi heti ympäri. Mies oli jo kadonnut.
"Mitä nyt? kysyi hän.
"Ei mitään," vastasin.
"Ei, siellä oli jotakin, sano mitä se oli."
Hän oli nähnyt hämmästyksen ja suuttumuksen kuvastuvan silmissäni eikä
tahtonut uskoa minua. Emme olleet yksin ja siksi ei hän voinut tutkia
minua niin kiivaasti kuin olisi tahtonut. Hän puristi käsivarttani ja
toisteli hiljaa englanniksi: "Sano, sano!" Vastasin, että olin luullut
jonkin liikkuvan pimeässä, vaan ett'ei siellä ollut ketään.
Violet ei sanonut sanaakaan. Hän katseli minua kuitenkin niin
levottomasti, kuin olisi pelännyt jotain. Juttelin hänelle valkeasta
liinapuvusta, johon puettuna tahdoin nähdä hänet huomenna; ja
tasareunaisesta valkonauhaisesta panamahatusta, joka sopi hänelle
mainiosti tuon puvun kanssa. Hän ei vastannut sanaakaan, eikä
hymyillyt, vaan katsoi minua yhä. Yht'äkkiä tarttui hän käsivarteeni
molemmin käsin ja kuiskasi aina sama katse silmissään:
"Älä koskaan petä minua."
Molemmat matkatoverimme nukkuivat, minä kumarruin ja suutelin koko
sielullani valittua vaimoani, joka tällä kertaa ei ymmärtänyt pitkän
suuteloni tarkoitusta. Hän tuli jälleen iloiseksi ja nojautui taas
olkaani, hymyillen.
Toinen juna kulki ohi ja me läksimme taas liikkeelle. Saavuimme
neljännestunnissa Bieberichiin, jossa täytyi vaihtaa Wiesbadenin
junaan. Tunsin, että minun tuli estää Violetia näkemästä tuota
miestä, ettei hän saanut tietää hänen läsnäolostaan. Ja koska nyt oli
mahdotonta paeta häntä, ei ollut muuta keinoa kuin hakea hänet ja
pakottaa hänet luopumaan takaa-ajostaan. Sen vuoksi läksin ulos sanoen
vaimolleni palaavani kohta.
Tapasin hänet viereisessä vaunussa, joka oli täynnä ihmisiä. Tuskin
olisin tuntenut häntä, mutta hän huomasi minut ja tuli ulos. Puhuimme
yht'aikaa ja minä kysyin häneltä hiljaisella mutta päättävällä
äänellä mitä asiaa hänellä oli minulle ja vaimolleni; hän taas
riidanhaluisesti, kasvot vääntyneinä kuin mielipuolella, miks'en ollut
suvainnut vastata hänen kirjeeseensä. Vastasin, ett'en ollut pitänyt
sitä tarpeellisena ja kielsin häntä kiusaamasta meitä tästälähin.
Hän alkoi silloin puhua vihaisesti ja uhkaillen ja sanoi, ettei hän
välittänyt mokomista vaatimuksista. Minä puolustin oikeuttani tehdä
hänelle niitä, samalla kun hän kirkui, ettei hänen tapanaan ollut
kiusata naisia, vaan että hän vaati hyvitystä minulta. Vastasin ett'en
pelännyt häntä.
Junailijat käskivät ihmisiä nousemaan vaunuihin.
"Menkää!" sanoi mies kovaa. "Te saatte nähdä minut liiankin pian. Sen,
minkä tahdoin sanoa salaa, sanon teille julkisesti, rouvanne kuullen,
sinä päivänä ja hetkenä, jonka parhaaksi näen."
Käänsin hänelle selkäni ja nousin vaunuun. Molemmat matkustajat olivat
menneet pois. Tapasin Violetin yksin ja käsitin kohta, että hän oli
kuullut kaikki. Hän katseli minua, hengittäen raskaasti, ääneti,
vääntynein kasvoin, jotka pelottivat minua, hän tarttui kaulaani ja
kaatui minua vasten. Juna läksi liikkeelle. Istuuduin hänen viereensä
tukien käsivarsillani rakasta, värisevää ja nytkähtelevää ruumista,
suudellen vaaleaa päätä, joka lepäsi olkapäälläni, huohottaen ja
vavisten itsekin, ymmärtämättä vielä, mikä kauhea asia, Jumalan
käsittämättömän tahdon kautta, nyt tapahtui. Kutsuin: rakas! rakas!
Hän ei vastannut. Hänen käsivarsiensa ote kaulani ympäri heikkeni,
mutta niitä ei vielä voinut erottaa toisistaan. Silloin kohosin pystyyn
laskeakseni hänet istuimelle: hänen päänsä liukui pitkin käsivarttani,
kädet jäivät yhteen. Huusin turhaan valittaen junan jyristessä, kutsuin
epätoivoisella äänellä Jumalaa, joka yksin saattoi kuulla minua.
Polvistuin ja laskin hänet selälleen. Peitin hänen kasvonsa suudelmilla
ja kyynelillä, kohottaen joka hetki kasvoni hänen liikkumattomasta
ruumiistaan huutaakseni apua, pyytäen häntä kuulemaan, vastaamaan
minulle. Hänen elottomat käsivartensa puristivat minua vielä, mutta
nyt aloin kauhistuen peljätä, että hän kuolisi, ja pahoitin itseni
huutamaan ja taas huutamaan. Minulla ei ollut enää ilmaa, ei ääntä
voittamaan junan itsepäistä jyrinää, hakkasin nyrkeilläni kuin hurja
pysäyttääkseni sen. Ja hänen kätensä eivät eronneet toisistaan.
Suutelin hänen suutaan, olkapäitään, rintaansa. En olisi voinut
suudella enempää, rakas lemmittyni, vaikka olisin ollut täysissä
voimissani. Kun junan nytkähdykset saivat hänen päänsä, tai jalkansa
liikahtelemaan, nauroin toivoen ja iloiten. Mutta hänen armaat kasvonsa
tulivat kylmiksi, juhlallisiksi; en huutanut enää, kutsuin vain
hellästi häntä.
Pitkän ajan kuluttua saavuimme Hasteliin. Huusin niin kovasti, että
ovi avattiin ennenkuin juna oli pysähtynyt ja useita henkilöitä juoksi
luokseni.
"Lääkäri", huusin ja kannoin yksin valittuni pois ihmisten keskitse
toistellen: lääkäri, lääkäri! Laskin hänet sohvalle ensiluokan
odotushuoneeseen. Silmänräpäyksessä oli se täynnä uteliaita. Joku
tahtoi rohkaista minua sanoen, että rouva kyllä toipuu, toiset tulivat
katsomaan ja poistuivat vaieten. Kun lääkärin tulo ilmoitettiin näin
kahden herran tunkeutuvan olkapäitten välistä. Lääkäri astui sisään,
läheni lepäävää ja katsoi hänen kasvojaan; salissa syntyi kuolon
hiljaisuus. Minä katselin häntä pidättäen hengitystäni. Hän kohotti
kulmakarvojaan sanomatta sanaakaan. Sitten koetti hän erottaa toisiinsa
takertuneita käsiä, mutta minä pyysin häntä, enemmän katseellani kuin
sanoilla, että hän antaisi niiden olla. Hän koetteli pulssia, kuunteli
sydäntä ollenkaan ilmaisematta mitä hän ajatteli. Sitten hän pyysi
vahakynttilää, jota ei ollut löytyä. Kun hän lähensi sen Violetin
suuta kohden, en uskaltanut katsella, vaan peitin kasvoni. Silloin
kuulin, että kaikki lähestyivät varpaillaan. Sitten seurasi syvä,
pitkä hiljaisuus, sitten huokaus, hiljainen kohina monista poistuvista
askeleista, sitten taas hiljaisuus.
Käsi kosketti minua. Avasin silmäni, mutta en nähnyt mitään. Lääkäri
kysyi, oliko nainen vaimoni. Saatuaan myöntävän vastauksen, sanoi hän
vain: "Mies parka!"
Polvistuin sohvan ääreen, kohotin hiljaa rakkaita käsiä. Asetin ne
pääni päälle, kaulalleni, enkä liikahtanut enää.
Nyt se on lopussa. Olen sanonut kaikki.