Viimeisiä miellyttäviä muistojani on tuntematon ruskeatukkainen,
tavattoman kaunis nainen, joka nousi laivaan Bonnissa. En enää varmasti
muista hänen kasvonpiirteitään, mutta varmasti oli mahdotonta olla
ihailematta hänen hurmaavaa ihanuuttaan, hänen vilkkaita, puhuvia ja
intohimoisia silmiään. Melkein kaikki matkustajat olivat sisällä,
heihin luettuina Stehletkin, eikä kannella ollut muita kuin Violet ja
minä. Niinpä alkoi kaunotar katsella minua kuin saalistaan viettääkseen
aikaansa matkalla tullen yhä julkeammaksi huomatessaan, että minä
ja toverini kuuluimme yhteen. Tämä oli ensimäinen ja viimeinen
kerta, kun näin Violetissa jotain kateuteen vivahtavaa. Häntä se
harmitti ja nauratti samalla kertaa. Hyvin innoissaan nauroi hän
itselleen ja puhui halveksien tuosta naisesta arvellen häntä joksikin
kiertäväksi muotikauppiaaksi hänen hienon vaatetuksensa vuoksi. Hän
nauroi tunnustaessaan, ett'ei pelännyt mitään minun puoleltani,
vaan että tuollainen töllistely harmitti häntä; nauroipa hän vielä
sille ylpeydelle ja taisteluhalulle, joka hänessä sillä hetkellä
tahtomattaankin paloi. Minusta oli tuo hänen mustasukkaisuutensa
niin uutta ja suloista, että minä kiihotin sitä, vaikenemalla, tai
kiittämällä toisen kauneutta ja hienoutta. Hän huomasi sen pian ja koko
juttu loppui siihen, että nauroimme molemmat täydestä sydämestämme
siksi kunnes Kölnin tuomiokirkon suunnattomat tornit kohosivat eteemme
näköpiiristä sumuisella virralla, keskellä alastonta, matalaa maisemaa.
Kölnissä viivyimme puolitoista päivää. Jos te, rakas ystävättäreni,
joskus käytte pyhässä, kuunvaloisessa Kölnissä, menkääpä Pyhän
Gereoneen haaveelliseen kirkkoon ja rukoilkaa sen puolesta, joka siellä
ollessaan oli niin iloinen ja onnellinen ja nauroi niin tavattomasti
esipihan veistetylle munkille, että tuntee melkein tunnonvaivoja
sen tähden. Menkää myöskin Pyh. Pietarin luostariin, joka on niin
musta vihreän puutarhan keskellä, ja poimikaa sieltä kukkanen
muistoksi siitä, että Violet virkosi sen tyynessä rauhassa siitä
kauhuntunteesta, minkä Rubensin kamala taulu kirkossa oli jättänyt
häneen. Menkää lopuksi Museoon ja katselkaa, eräässä ensikerroksen
salissa, Wilhelm Kölniläisen madonnan henkimäisiä käsiä. Ne nähtyänne
voitte sanoa nähneenne Violetin kädet. Emma rouva sanoi löytäneensä
saman yhdennäköisyyden kasvoissakin, mutta vanhan maalarin piirtämät
jumalaiset kasvot olivat paljon pehmeämmät ja salaperäisemmät, niiden
luonne oli aivan toinen kuin Violetin kauneuden, jonka nykyaikainen
ajatustapa ja kätketty tunne oli muovaillut.
"Minun mielestäni," sanoi herra Stehle sattuvasti, "ei tuo madonna ole
miss Yves'in näköinen, mutta sillä on hänen äänensä."
Palatessamme Kölnistä pysähdyimme Königswinteriin ja nousimme
illalla Drachenburgiin. Stehlet osoittivat huudahduksilla ja
eleillä innostustaan katsellessaan loistavaa, omituista linnaa,
tornin huippuja terävine kärkineen, pihoja, rappuja, marmori- ja
pronssikoristeisia parvekkeita, sananlaskuja ja muistolauselmia, jotka
puhuttelivat aurinkoa ja tuulia, syvää Rheiniä, joka kaartui leveänä
taivaanrannalla idässä ja lännessä. Se oli kuin näky nykyaikaisen
käsitystavan innostamasta muinaisuudesta, jonka runoilija oli veistänyt
kiveen tässä suuressa yksinäisyydessä, kaksisataa metriä joen pintaa
ylempänä. Violet oli mykkänä ihastuksesta. Hän istui takasivun oven
edessä, aivankuin lepuuttaen katsettaan Drachenfelsin takaa nousevien
kukkuloiden keilanmuotoisilla, vihreillä huipuilla. Hän selitti, ettei
hän voisi heti kohta ihailla muuta, ja ett'ei hän sen vuoksi tahtonut
nousta huipulle, jossa vanhan linnan rauniot olivat. Kuitenkin tahtoi
hän, että ainakin minä kiipeisin sinne. Stehlet, jotka jo ennestään
tunsivat rauniot, päättivät jäädä Violetin luo. Herra Stehle meni
tarkastamaan lähempää pronssieläimiä, jotka lepäsivät ulkoterassilla,
ja Emma rouva alkoi kopioida muistikirjaansa linnan lounaiskulmassa
olevia kirjoituksia. Kun läksin, oli Violet yksin. Hänen vieressään oli
maassa mosaikkikirjoitus:
Geh' hin, geh' aus
Bleib' Freund dem Haus.
[Käynet ulos tai sisään, pysy talon ystävänä.]
"Bleib' Freund!" sanoi hän ojentaen hymyillen kätensä minulle.
Minä viittasin kieltävästi, sillä nyt vihasin tuota kylmää sanaa:
_ystävä_! Hän ymmärsi sen, lakkasi hymyilemästä ja ojensi minulle
toisenkin kätensä hyväksymisen merkiksi. Pidin hänen käsiään hetkisen
omassani. Kun päästin ne, sanoi hän minulle puoliääneen:
"Minulla on pahoja aavistuksia." Säpsähdin, sillä niin oli minunkin
laitani Assmannshausenin matkan jälkeen, mutta karkoitin ne, niin kuin
pahat ajatukset karkoitetaan. Violetin kalpeuden ja laihuuden panin
entisten vaivojen syyksi, en tahtonut tunnustaa itselleni, että joka
aamu, mennessäni hänen luokseen, luulin tapaavani hänet sairaana. Nyt
kysyin häneltä voiko hän pahoin, enkä tahtonut nousta Drachenfelsille.
Hän vastasi voivansa hyvin ja että minun piti mennä mitä pikimmin;
hänellä olisi paha mieli, jos minä en saisi nähdä sitä hänen tähtensä.
Minusta tuntui, että matkaan Drachenfelsille kulutin noin viisitoista
tai kaksikymmentä minuuttia. Mikä kansankokous Drachenfelsillä lie
ollutkaan sinä päivänä: ihmiset kiipeilivät ylös ja alas jalkaisin
ja hevosella, joukossa herroja, sotilaita ja Bonnin ylioppilaita
monivärisine lakkeineen. Kulin Terassiravintolan ohi, joka oli täynnä
ihmisiä ja melua, pääsin vuoren huipulle, poimin sirpaleitten välistä
kukkasen Violetille ja pintapuolisesti katseltuani murtuneita torneja
ja rotkoja laskeuduin harpaten vuorta alas kärsimättömänä tapaamaan
morsiantani, kuvitellen onnettomuuksia ja moittien itseäni aivan kuin
olisin tehnyt tyhmyyden.
Muutaman askeleen päässä Drachenburgin muuriovesta tapasin herra
Stehlen. Hän hymyili hämillään ja kysyi minulta hyvin kiireellisesti
miltä näköala minusta näytti. Huomasin, että hän oli kalpea. Hän näki
silmistäni, että epäilin jotain, ja teki liikkeen pidättääkseen minua.
"Jumalan tähden", huusin syöksyen eteenpäin. "Mitä on tapahtunut?"
Hän tarttui käsivarteeni ja toisti: "Pysähtykää, ei mitään, mutta
odottakaa hetkinen!" Minä riistäydyin irti ja juoksin sinne, minne olin
jättänyt Violetin.
Hän ei ollut siellä enää; kaikki oli tyhjää. Katsoin tuskaisena
ympärilleni. "Kuulkaahan!" huusi Stehle, joka oli kiiruhtanut
jälessäni. En kuunnellut häntä, vaan kiersin nopeasti linnan. Sen
takana näin Violetin ja seisahduin äkkiä, hengittämättä, kuin olisi
jokin sattunut sydämeeni.
Häntä ei näyttänyt vaivaavan mikään ja hän puheli selin minuun oudon
nuoren herran kanssa. Siellä oli vain rouva Stehle, joka minut nähtyään
kiiruhti luokseni pidättämään minua niin kuin miehensäkin. Violet puhui
kiivaasti herralle, joka kuunteli muutaman askeleen päässä hänestä
tukien päätään kädellään, otsa vihaisissa rypyissä.
Arvasin heti, että mies oli Wetzlarista. Hänkin huomasi minut ja arvasi
kuka minä olin.
Violet ymmärsi hänen silmiensä välähdyksen ja kääntyi puoleeni:
"Tässä hän on," sanoi hän ja lisäsi hymyillen: "tule!" nyökäten
päällään, ja katsoen minua niin hellästi ja iloisesti, että kaikki
mustasukkaisuuteni haihtui ja olin kohta paikallani, hänen vieressään.
"Eräs tuttavani Nürnbergistä, Herra ———", esitteli Violet. Sitten
sanoi hän nimeni ja lisäsi, "sulhaseni." Samalla otti hän käsivarteni,
nojasi siihen ja tervehti vierasta päällään ojentamatta kättään.
"Hyvästi, herra. Voikaa hyvin!"
Luulin ensin, että mies aikoi vastata terävästi ja valmistauduin
vastaamaan. Hän hillitsi kuitenkin itsensä, kumarsi liioitellun
kohteliaasti ja iroonisesti ja lähti sitten pois pitkin askelin
heiluttaen hattuaan kädessään.
Violet veti minua toiseen suuntaan puristaen kovasti käsivarttani.
Stehlet vetäytyivät hämillään syrjään ja jättivät meidät kahden.
Luulin tukehtuvani kiihkosta, en voinut sanoa sanaakaan, saatoin vain
käsivarteni liikkeillä vastata hänen puristukseensa. "Rakas, rakas",
sanoi Violet minulle hellästi, puoliääneen, katsellen minua hätäisin
silmin. "Oi, kuinka rakastan sinua! Tiedätkö, että olet minun kaikkeni?
En voisi enää luopua sinusta, enkä tiedä kuinka saatoin vastustaa sinua
niin kauan. Kärsitkö, armas? Kärsitkö vielä? En tahdo, että kärsit.
Olenhan minä _sinä_."
Vastasin, että olin kiihoittunut, ja kuinka en olisi? Mutta ett'en
kärsinyt, sillä tiesinhän, kuinka syvästi hän minua rakasti. Tunsin,
että äänessäni oli vieras sointu ja koetin tehdä sen luonnolliseksi
onnistumatta. Jatkoin, että pelkäsin hänen puolestaan, pelkäsin, että
hänen terveytensä kärsisi tuosta kolauksesta.
"Ei toki", sanoi hän. "Minä voin hyvin, todellakin hyvin."
Olin tyhmä ja sokea, kun en nähnyt hänen ponnistelevan sankarillisesti
hillitäkseen itseään ja salatakseen tilaansa minulta. Muutaman askeleen
päässä Königswinteristä pysähtyi hän ja näytti minulle hehkuvaa
aurinkoa, joka laski suurien poppeleiden taa, kylmällä, talvisella
taivaalla.
"Täällä tuntuu Pohjoisen puhallus!" sanoi hän. "Voi, kuinka olen
onnellinen siitä, että sinä sait nähdä tämän seudun."
Tuskin oli hän, ponnistettuaan viimeiset voimansa, sanonut nämä sanat,
kun hän pyörtyi ja olisi kaatunut, joll'en minä olisi ehtinyt ottaa
häntä käsivarsiini.