XLVII

Violet valittuni, ikuinen toverini, olet oikeassa katsellessasi minua

noin, katsellessasi minua kiinteästi, hyväillen hymysuin kuultavalla

kädelläsi hiuksiani: ei se olekaan lopussa, en ole vielä sanonut

kaikkea. Minun täytyy vielä kertoa, oi sinä ääretön rakkauteni, kuinka

paljon sinusta Jumala jättää minulle vielä kymmenen vuoden kuluttua,

kuinka sinä elät minussa ja mitä yhteistyömme on tuottanut sen jälkeen

kun tulit näkymättömäksi.

Lokakuu kulkee loppuaan kohti ja minä kirjoitan näitä viimeisiä sivuja

siinä vuorten väliin piiloutuneessa paikassa, jossa suvullani oli

vaatimaton kehtonsa ja jossa minulla on tapana vuosittain viettää

muutamia kuukausia, täydellisessä yksinäisyydessä, yksinkertaisempaa,

mietiskelevämpää elämää kuin ystäväni. Syksyinen, lempeä aurinko,

puolipäivän suuri hiljaisuus, kellojen soitto, joka ennen liikutti

haaveilevan lapsen mieltä, tulee sisään avonaisesta ikkunasta

siihen huoneeseen, jossa kunnianarvoiset vanhempani nukkuivat, ja

jonka valitsin häähuoneekseni, vainajan häähuoneeksi. Jumalani,

Violetin hääpuku ei ole täällä, ystäväni Stehlet tietävät missä se

on, mutta hänen pikkuinen matkalakkinsa, sievä puku, joka oli hänen

yllään viime hetkinä, yksinkertainen, valkea hame, joka hänellä oli

Rüdesheimissä, silloin kun puristin hänet ensi kertaa rintaani vasten,

riippuu täällä naulakossa; hänen nenäliinansa rouvan nimikirjaimilla

varustettuna, hansikkaat, kello, marokiini viuhka, rannerenkaat ja

sormukset lepäävät marmoripöydällä ja musta samettinauha, jossa

yhä tunnen ja suutelen hänen kaulansa tuoksuavaa lämpöä. Vuoteella

on tyyny, johon hänen alkukirjaimensa ovat kirjaillut, ja hänen

yöpöydällään ovat hänen mielikirjansa, Shakespearen sonetit, hänen

muotokuvansa norsunluupuitteissa, pronssinen, rouva Stehlen lahjoittama

kynttiläjalka ja hänen isänsä maalaama pienoiskuva hänen äidistään,

muisto, jota hän aina piti mukanaan. Kirjoituspöydällä on, vuokolta

tuoksuvien paperien, hänen mielikukkiensa välissä, kirje herroille

Jakob ja Robert Yves Nürnbergissä; sen hän alotti Rüdesheimissä,

mutta ei ehtinyt loppuun. Se oli hänen matkalaukussaan parin, Stehlen

puutarhasta poimitun ruusun kanssa, joiden jäännökset olen säilyttänyt,

niin kuin senkin ruusun, joka menetti tuoksunsa "kun tummeni tuo ilta

onneton".

Samalla kirjoituspöydällä ovat myöskin runot ja muistosäkeet, jotka

olin kirjoittanut hänelle ja jotka tässä osaksi toistan, sitäpaitsi

Rüdesheimissä sepitetyt runot ja muutamia muita, joista ei kukaan saa

lukea sanaakaan.

Ne ovat arvokkaita muistoja hänestä, mutta minulla on vieläkin

arvokkaampia, minulla on hänen läheisyytensä. Nyt en puhu

spiritistisistä ilmiöistä. En ole spiritisti, enkä tarvitse uutta oppia

uskoakseni sielujen jatkuvaan elämään ja yhteyteemme niiden kanssa,

jotka poistuvat katoavasta elämästä. En kysy minne he menevät, enkä

näe haavekuvia, en kuuntele, enkä kuule näkymättömyyden kuiskeita, en

ole salaisessa yhteydessä varjojen kanssa. Se, minkä minä muistan, on

parempaa, on todellista elämää, on voimaa. En tunne valittuni läsnäoloa

vain uskon kautta, mutta oikealla, todellisella aistilla, joka toimii

melkein lakkaamatta, aistilla, jolla ei vielä ole nimeä, mutta joka on

niin sanoakseni epätäydellisten aistien kokoomus, periaate, ja joka

välähtelee varmuutena mielessäni. Tunnen Violetin joskus olevan siinä

osassa sieluani, missä tahdottomat ajatuksemme syntyvät, mistä hyvän

ja pahan, ikävän ja innon, ilon ja surun vaikutteet lähtevät. Tunnen

hänen olevan läsnä sieluni hyvissä ja joskus omituisissakin liikkeissä,

vaikka en ymmärräkään kuinka hän vaikuttaa minuun. Hän elää yhä

tietoisuudessani niinkuin silloin kun kirjoitin:

"Minussa, kuolevassa, kuvas elää."

Hänelle ilmoitan vielä joka sanan, joka ajatuksen, joka teon

elämässäni, ja on mahdotonta, että saattaisin vakavasti epäillä mitä

velvollisuuksia minulla on Jumalaa kohtaan, niin nopea ja tarkka

on neuvonantajani, jolla kuitenkin on oma, vaikka hiukan muuttunut

persoonallinen arvostelutapansa. Täten on minulla aivankuin jäljennös

hänen ajatuksistaan, hänen oikeudenkäsityksestään, hänen vihastaan

kaikkia ennakkoluuloja ja inhimillistä sovinnaisuutta kohtaan,

mutta minulla ei ole jäljennöstä hänen pienistä vioistaan, jotka

kai jäivät maan päälle hänen katoavien jäännöstensä mukana, kosk'en

minä enää voi kuvitella, että ne kuuluisivat hänelle, vaikka tunsin

ne ja rakastinkin niitä kerran. Eläessään oli hänen esimerkiksi

hyvin vaikea antaa anteeksi loukkauksia minua kohtaan, katkeroita

arvosteluja kirjoistani. Nyt ei enää ole niin. Kun luen minuun tähdätyn

hävyttömyyden, kutsuu hän äkkiä minua ja poistaa hellästi vihani ja

vie minut ylevään rauhaan. Silloin, niin kuin aina kun tottelen häntä,

täyttää minut hänen minussa aikaansaaman uuden autuuden tunto, tuo

jumalinen ilo, että saan varmasti palkinnon siitä, että hänen onnensa

ja kunniansa siitä karttuvat. On totta, että minä heikkoudessani

usein erehdyn aikoessani järjestää elämäni sellaiseksi kuin Jumala

hänen kauttaan minua neuvoo, siksi että puutteeni ovat niin monet, ja

luonteeni pahat taipumukset eivät ole sammuneet. Eipä tuo hedelmätön

raskasmielisyyskään, joka yhteen aikaan alituiseen ahdisteli minua,

vielä ole täysin kadonnut. Tuossa alakuloisuuden tilassa kadotin

tietoisuuden seuralaisestani ja jumalallisista asioista, epäilys kaasi

ja lannisti minut, ja aivankuin käyttäen hyväkseen hänen poissa-oloaan,

nousivat halvat ajatukset sydämestäni vastoin tahtoanikin. Jos minua

vastustava tahto horjuu ja kaatuu, tunnen sanomatonta surua, joka ei

ole vain minussa, heti palaa taas tunne hänen paluustaan voimakkaana ja

taas olen saanut häneltä anteeksi, joskaan se ei tapahdu niin nopeasti

ja tyynesti kuin hänen eläessään. Silloin tunnen tuskaa siitä, että hän

on kärsinyt ja kärsii minun tähteni; kuinka tuo kärsimys soveltuu hänen

autuaaseen tilaansa Jumalan luona, sen tietää Jumala yksin. Kun muistan

unen, jossa ensi kerran kuulin hänen äänensä, tunnen, että hän on

nostanut minut rotkosta, ja että saatan vaipua sinne jälleen. Ja tässä

tietoisuudessa on nöyryytystä, on tuskaa, johon minä tartun tietäen sen

johtavan autuuteen.

Joskus, ja se on raskainta tunnustaa, tunnen minä outoa levottomuutta

nuorten, kauniiden naisten läheisyydessä, jotka voisivat rakastaa

minua, ja kuvittelen voivani olla uskoton Violetille, vaikk'ei sydämeni

olekaan osallinen siihen. Silloin ahdistaa minua sanomaton kauhu ja

hengen häiriö, josta minut vapauttaa kiihkeä toivo päästä erilleni

kuolevasta ruumiistani.

Nyt en kuule tuota suloista ääntä unissanikaan ja hyvin harvoin näen

hänet. Kun näen unta hänestä ei hän koskaan esiinny minulle kuin

kuolon maasta tulleena, vaan aina sellaisena, kuin hän oli eläessään,

ja hyvin harvoin suutelee ja syleilee hän minua rakastajattarena. Kun

se tapahtuu herään minä ja joudun epätoivoon siitä, että hän ei enää

olekaan luonani, enkä voi uskoa sitä.

Niin, sammumaton rakkaus hänen ruumiiseensa kiusaa minua myös. On

hetkiä, jolloin ajatus hänen ruumiinsa tulevasta muuttumisesta,

vaikkapa autuaaksikin, ahdistaa minua. Olisin tahtonut, että Violetilla

tulevassakin elämässä olisi kihara tukkansa, vedensiniset silmänsä,

valkeat kätensä ja suloiset huulensa. Olisin tahtonut, että hän olisi

saman näköinen kuin ennen, väsynyt käynti, hoikka vartalo, jota

syleilin, käsivarret, jotka kiertyivät kaulani ympäri. En näe unta

loistavista kuvista, tahtoisin vain, ett'ei hän olisi sen kauniimpi

kuin täälläkään.

Mutta minä tiedän kuinka lyhytnäköisiä ja sokeita sellaiset halut ovat,

tunnen ihmissydämen ja ihmisajatuksen kykenemättömyyden käsittämään

tulevaa autuasta olotilaamme, uskon, että jokaisen ruumiin olemus pysyy

tunnettavana, tyynnytän aistini siinä uskossa ja lepään.

Taideasioissa en saa sisällisiä ohjeita häneltä. Kun olimme kihloissa,

kysyi hän, saisiko hän olla vieressäni työskennellessäni, ja lupasi

minulle hymyillen, unohtumaton sävy äänessään, vaieta aina, tuskin

katsahtaakaan minuun. Niin hän tekeekin. Hän ehkä katselee minua,

mutta vaikenee. Kuitenkin ymmärtää ja rakastaa hän kaikkea, mitä minä

kirjoitan, ja iloitsee siitä vaatimattomasti niinkuin eläissäänkin. Ja

jos minun kirjani eivät miellytä muita, sanottakoon se, puhuttakoon

siitä, painettakoon se ja annettakoon minun olla rauhassa, koska minä

tyydyn tuohon vaatimattomaan iloon, jonka saan palkakseni.

Maailma ei pilaa sitä minulta, rakas ystävättäreni, vaikka se onkin

turmellut, kerron millä lailla, salaisuuteni ja yksinäisyyteni

nautinnon. On kulunut kymmenen vuotta Violetin kuolemasta, ja olen

varma että pääasiassa olen täyttänyt sen toivomuksen, jonka hän

ilmaisi minulle laivassa Bingenin ja Rüdesheimin välillä, toivomuksen,

jossa hän sanoi, että jos hän aavistamatta poistuisi, en ilmaisisi

kellekään Italiassa suhdettamme. Onnettomuus tapahtui ja tuli

tunnetuksi Rüdesheimissä, ennen kuin Stehle oli ennättänyt lähettää

ilmoituskortit, ja minulla oli yhä mukanani kirjeet, jotka aioin

lähettää sukulaisillemme ja parhaille tuttavillemme, koska aioin panna

ne postiin Stuttgartissa. Italiassa en uskonut salaisuuttani muille

kuin veljelleni ja sain häneltä varman, juhlallisen lupauksen sen

säilyttämisestä. Hän kertoi minulle sitten lemmenseikoistani levinneet

juorut, joiden huomasin olevan kaukana totuudesta. Tämä kertomus oli

jo joutunut hyvin pitkälle, kun te kutsuitte minut suuriin juhliinne

paastonaikana. Tulin sinne, muistaakseni kolme kertaa, ja viimeisellä

kerralla keskustelin jokseenkin kauan erään kauniin ja ihaillun naisen

kanssa, joka sinä iltana itsepäisesti pyrki seuraani. Ehkäpä hän

piti minua liian erilaisena muita, koska hän sanoi: "Te olette joko

antipaattinen, tai sitten on sydämeenne kätkettynä suuri salaisuus."

Sitten rupesi hän tiedustelemaan minulta armaani hiusten ja silmien

väriä, ja kysyi kuinka monen sadan kilometrin päästä ihailin häntä

kaikkialla läsnäolevalla henkiuskollani. Kun vastasin hiukan purevasti,

kuiskasi hän minulle:

"Olkaa varuillane, minä tiedän mitä teidän talossanne — —ssä on. En nyt

muista paikan nimeä, mutta kaikissa tapauksissa se on kaukana vuorten

keskellä."

Kuinka hän sen tiesi? Siellä ei minulla ole palvelijoita, sinne en

kutsu ystäviäni. Vastasin heti, vaikka levottomin sydämin, että hän

saattoi puhua ääneen, sillä minun talossani ei ollut salaisuuksia.

Silloin tulitte te luoksemme ja sanoitte: "Mikä innokas keskustelu!" Se

sai heti keskusteluun puuttumaan vanhan X-ystävänne, joka oli naisen

viaton ihailija ja kierteli jonkun matkan päässä hänen ympärillään

epäilevän näköisenä.

"Puhutte kai jostain kirjasta", sanoi hän.

"Juuri niin", sanoi haastattelijani. "Puhumme hyvin

mieltäkiinnittävästä kirjasta, joka ei vielä ole ilmestynyt ja jonka

nimi on: _Runoilijan salaisuus_."

Muistattehan sen? Te katsahditte minuun paljon sanovasti ja pyysitte

meitä teelle. Nousimme ja keskustelu loppui siihen. Toinnuttuani

ensimäisestä hämmästyksestäni ajattelin, että vaikka joku epäpyhä

utelias olisikin päässyt sisälle talooni, ei hän kuitenkaan olisi

voinut selittää muistojeni arvoitusta. Ajattelin kuitenkin, ettei

aarteeni nyt enää kuulunutkaan ainoastaan minulle.

Nyt olen todella lopettanut. Aavistitteko, että _Suljetussa kirjassa_,

joksi teillä oli tapana sanoa minua, olisi näin monta sivua ja

luuletteko että ihmisillä oli aihetta epäillä sitä? Enkö minä ota osaa

yhteiseen elämään, enkö tee työtä, enkö osoita nauttivani esineitten

kauneudesta, eikö minuunkin koske ihmiselämän murheelliset ja

naurettavat puolet, enkö aina ole hyvällä mielellä, iloinenkin joskus?

Ei, maailma voi haeskella huoneestani, se ei voi lukea mitä sydämessäni

on.

Katson kelloa, se on viisi aamulla! Olen kirjoittanut yhdestätoista

illalla ja pääni on raskas unesta ja epäselvistä kuvitteluista.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että pääsin loppuun tähän aikaan, koska

aamunkoitto on lähellä ja kynttiläni sammuu. Eikö se ole hyvä enne?

Hyvästi, ystävättäreni.