Tästä hetkestä aikain sekautuu tunteeseeni katkera ja jäytävä
kärsimättömyys. En uskonut olevani mustasukkainen kenellekään, mutta
kateuden tuli paloi kuitenkin sielussani, vaikka se olikin ottanut
kärsimättömyyden muodon. Tein kaikkeni jouduttaakseni häitä. Koetin
vielä, vaikka turhaan, saada Stehlet hyväksymään suunnitelmani, että
kirkolliset menot toimitettaisiin Rüdesheimissä, ja siviilivihkiminen
Italiassa. Violet olisi suostunut siihen mielelläänkin, mutta hänestä
oli vastenmielistä toimia vastoin isäntäväkemme mielipiteitä, koska
Stehlet pitivät häntä aivankuin tyttärenään, ja sai minutkin luopumaan
siitä. Niin päätettiin, että kirkollinen ja siviilivihkiminen
tapahtuisi elokuun viidentenä kolmatta päivänä, mikä tavallisten
sääntöjen mukaan oli lyhin mahdollinen aika. Häiden jälkeisestä ajasta
tiesimme varmasti vain sen, että lokakuun puolivälissä menisimme
Roomaan, viettääksemme siellä ainakin talven, vapaina asettumaan sinne
varsinaisesti, jos se meitä miellyttäisi, muutaman kuukauden koeajan
jälkeen. Elokuun viidennestä kolmatta päivästä lokakuun puoliväliin
oli kaikki epävarmaa. Violet puhui minulle kerran Schwartzwaldista,
yksinäisestä mökistä aaltoilevilla niittymailla, sinisen Tonavan
rannalla, Willigenin ja Donaueschingenin välillä. Ehdotin hänelle
Veneziaa ja hän suostui heti, ei ainoastaan tehdäkseen minulle
mieliksi, sanoi hän, vaan myöskin sievistelyhalusta, koska minä en
siellä, kiitos gondolien, niin hyvin huomaisi hänen vajavaisuuttaan.
Hän jatkoi sanoen tulevansa mielellään Veneziaan minun vaimonani,
muuten häntä pelottaisi, sillä sellaisen vaikutuksen se oli jättänyt
häneen. Hän ei tahtonut antaa tarkempaa selitystä, väittipä jo
sanoneensa liikaakin. Sitten nojasi hän kasvonsa olkapäähäni ja
kuiskasi, että kaikki selviäisi Veneziassa. Usein muistellessani
hänen kuolemansa jälkeen sitä vaikutusta minkä nämä sanat, tuo kevyt
kosketus ja lämmin henkäys olkapäälläni minuun tekivät, ajattelin,
että Jumala, erottaessaan meidät niin pian, tahtoi estää meitä liian
voimakkaan tunteen tuottamasta sokeudesta, intohimosta, joka minua
sisäisesti jäytämällä ei olisi jättänyt sydämeeni sijaa yhdellekään
ihmisolennolle, ehkäpä ei Jumalallekaan. Kenties siitä olisi
kehittynytkin sellainen intohimo, jollei rakastettuni olisi osannut,
voimakkaampien tunteenpurkausten jälkeen johtaa minua, huomaamattani,
paremmin hillitsemään tunteitani. Minä, joka tuntiessani hänen
henkäyksensä kadotin silmieni valon intohimosta, olin kuitenkin
sama, joka Heidelbergissä olin suudellut hänen lämpöistä, tuoksuvaa
tukkaansa, melkein uskonnollisella, rauhan täyttämällä hartaudella.
Kuinka kurjia me ihmiset olemmekaan, joka hetki outoja itsellemme,
ja kuinka halpa onkaan inhimillinen ylpeys, joka raivostuu tästä
syytöksestä! Illalla me kumarrumme maahan, aamulla me kohoamme taivasta
kohti, emme osaa rakastaa, emmekä tahtoa samaa aamusta iltaan, vaikka
ylpeä suumme niin puhuukin. On oikein tunnustaa, että jos henkemme
pimenemisen syy joskus onkin tuntematon meille itsellemme, teemme taas
toiselta puolen pahaa aivan tahallamme, tapahtukoon se sitte vaikka
ajatuksissamme, silmänräpäyksen aikana.
Olin aina rakastanut Violetia koko voimallani, mutta kun ylevämmät
tunteeni tällä hetkellä melkein vaikenivat ja minut valtasi kuume,
joka vei unen ja levonkin, tulin sen tuottaman häiriön vuoksi
mustasukkaiseksi tahtomattanikin.
On kyllä totta, että olin sanonut Violetille "suo anteeksi",
ja inhimillinenkin anteeksianto puhdistaa, mutta Violet oli
tässä suhteessa liian vaatimaton eikä tahtonut löytää aihetta
anteeksipyyntöön.
Kun keskustelimme Stehlein kanssa häämatkastamme, sanoi Violet, että
hänestä oli ikävää lähteä Saksasta Kölniä näkemättä. Stehle ehdotti
heti, että tehtäisiin huvimatka Kölniin. Ehdotus ei miellyttänyt minua,
koska kaikki, paitsi Violet oli minulle samantekevää ja minusta oli
epämieluista menettää taas kahden päivän aikana nuo suloiset hetket,
jotka vietimme kahden Violetin kanssa. Mutta Violet näytti tulevan niin
iloiseksi tästä aikeesta, että minä olin onnellinen voidessani uhrata
hänen tähtensä ihanimman ilonikin.