XLIII.

Nyt alkaa kärsimysten aika, josta kerron kauhulla ja samalla

halukkaasti. Minusta on kuin matkustaisin rautatiellä. Äsken juuri

kuljettiin hitaasti läpi laajan laakson, jossa suloisen surumieliset ja

hymyilevät näköalat vaihtelivat; nyt tunkeilevat äkkiä uhkaavat vuoret

ympäri junan, joka jouduttaa ja kiihdyttää pakoaan hurjana pelosta. Ja

eikö todella se kausi, jossa nyt elän ja joka seuraa edelläkerrottuja

tapauksia, muistutakin kulkua Alppien jylhimpien solien läpi? Tulenhan

minä päivänpaisteesta, hymyileviltä tasangoilta ja metsäisistä

laaksoista tähän kaikuvaan pimeyteen, jonne joku voima on minut

suin päin syössyt. Viivyn siellä rauhatonna, hätäisesti odottaen

ulospääsyä, en tiedä milloin, en tiedä minne, mutta ainakin takaisin

päivänpaisteeseen.

Nyt istun mietiskellen Assmannshausenin aseman pienessä odotussalissa.

Kolme päivää St. Goarin matkan jälkeen nousimme Niederwaldille Stehlein

ja heidän Mainzista tulleiden tuttaviensa kanssa. Oli sunnuntai ja

me kohtasimme paljon iloisia ihmisiä, jotka tulivat metsistä kantaen

kukka- ja lehtikimppuja. Naisilla oli niitä käsissään ja rinnoillaan,

miehillä hatussa. Kansallismuistomerkin luona, josta vain jalusta

oli valmis, lauloi eräs ryhmä isänmaallista laulua, joka kuului

uskonnolliselta. Kaukainen raju-ilma uhkasi, enkä koskaan unohda

sitä vaikutusta minkä musta taivas Ranskan puolella, suuri virta

allamme, ihmisten puheen sorina ja tuo vakava, juhlallinen laulu teki.

Violet oli matkustanut hevosen selässä, sillä siihen aikaan ei vielä

ollut rautatietä Rüdesheimistä muistomerkille. Minusta näytti, että

ratsastus oli rasittanut häntä, vaikk'ei hän tahtonutkaan myöntää

sitä. Metsästyslinnalta, mistä aloimme laskeutua alas pitkin vuoren

toista rinnettä, aina Assmannshauseniin saakka, jossa aioimme nousta

Rüdesheimiin menevään junaan, käveli hän jalkasin nojaten käsivarteeni.

Hän pysähtyi usein ja nojasi minuun vain olkapäällään; kuinka

suloiselta tuo kosketus tuntuikaan, niin harvinaista kuin se olikin!

Kysyin usein oliko hän väsynyt, sillä mäki oli hyvin jyrkkä. Hän

vastasi joka kerran kieltävästi ja hymyili hiukan surunvoittoisesti.

Lopuksi hän ei vastannutkaan kysymykseeni. "Rakastan sinua", sanoi

hän. "Rakastan sinua niin. Ole minun aurinkoni, minun kaikkeni tässä

elämässä. Voi kuinka surisin, jos en saisikaan olla vaimonasi!"

Hänen sanansa liikuttivat ja pelästyttivät minua enemmän kuin saatan

sanoa. Miksi puhui hän noin? Nyt heti en voinut saada sitä selville

tovereittemme vuoksi, jotka olivat iloisia. Kunnon saksalaisten tapaan

olivat he keränneet suuren joukon kukkia ja kilpailivat nyt nauraen ja

riidellen, kuka ehtisi tarjoamaan niitä Violetille. Hän oli huomannut

alakuloisuuteni ja koetti tuoreella iloisuudella hälventää surullisten

sanojensa vaikutusta minuun. Saavuimme näin, Herra ties milloin,

synkkään Assmannshausenin kylään, syvälle, harmaiden viiniköynnösten

peittämään laaksoon, jonka rinteitä myöten olimme laskeutuneet.

Virtakin on siellä kuohuinen, mykkä ja vihamielinen. Violet ja minä

menimme asemalle, vaikka oli vielä tunti junantuloon, toiset läksivät

maistamaan seudun kuuluisaa, punaista viiniä.

Hän kertoi minulle heränneensä äkkiä viime yönä tuntien itsensä

sairaaksi, melkeinpä hengettömäksi. Se oli mennyt hyvin nopeasti

ohitse, mutta hänen mieleensä oli jäänyt aavistus suuresta vaarasta,

joka toisella kertaa saattaisi olla turmiollinen.

Rohkaisin häntä niin kuin voin ja hyväilin häntä. Hän nosti kasvonsa,

katsahti minuun ja sanoi hymyillen: "Nyt sinä olet kalpeampi kuin

minä." En osannut vastata muuta kuin tyhmänlaisen: "Ei." En voinut

päästää ääntäkään. Vähän sen jälkeen kuiskasi Violet, että hänen täytyi

sanoa minulle toinenkin asia. Mikä? Hän ei puhunut enempää, en voinut

aavistaa niitä hän tarkoitti, mutta rintaani koski.

"Eilen illalla", sanoi hän painunein päin; "sain kirjeen..."

Hän mainitsi henkilön, jota oli kerran rakastanut. Kun kuulin tuon

nimen sillä tavoin lausuttuna, tunsin kateellista tuskaa ja heitin irti

hänen kädestään, jota olin pitänyt omassani. Hän tarttui jälleen siihen

huoaten syvään.

"Älä tee niin", sanoi hän hiljaa. "Älä pakota minua vihaamaan häntä!"

Minua harmitti oma käytökseni ja pyysin sitä anteeksi.

"Tiedäthän", vastasi hän surullisen viehkeästi, "että sinä olet

kaikkeni maailmassa, että minä olen osa sinusta."

Sitten kertoi Violet rohkaistuneena, että tuo mies oli osoittanut

kirjeen Nürnbergiin, eikä näyttänyt tietävän mitään hänen nykyisestä

asemastaan. Hän oli kovin onneton, kaikki hänen aikomuksensa olivat

epäonnistuneet ja hän oli nyt voimaton ja toivoton. Hän kääntyi nyt

Violetin puoleen pyytäen ainakin säälin sanaa, sanoen, että omantunnon

vaivat vääryydestä Violetia kohtaan kiusasivat häntä enimmän. Lopuksi;

kysyi hän, ei tosin suoraan, vaan kiertämällä, oliko Violetin sydän

vapaa, vai ei.

Kuuntelin vaieten Violetin kertomusta, arvellen, että hänen yöllinen

taudinkohtauksensa ja surullinen ilmeensä johtuivat tuosta kirjeestä.

Kärsin ja koetin olla näyttämättä sitä, joko ylpeydestä, tai käsittäen,

ettei minulla ollut syytä eikä oikeutta valittaa. Kun hän vaikeni,

en kysynyt mitään, paitsi että mistä kirje oli tullut. Toivoin vain,

ett'ei siitä enää puhuttaisi, pidin parempana olla tietämättä tuon

miehen olinpaikkaa, karkoittaa hänen kuvansa nykyisyydestä, siinä

määrin kuin mahdollista oli. Violet ponnisti taas voimiaan sanoakseen,

että hän ei voinut säälistä jättää vastaamatta sellaista kirjettä.

Kateellisessa mielikuvituksessani tunsin, että hänen sanoihinsa

sisältyi päätös, jossa hän, vaikka vastoin mieltänsä, olisi pysynyt

minunkin mielipiteestäni huolimatta. Kuvittelin, että vaikka hän

rakastikin minua, oli hänestä naisten tavoin mieluista, että tuo

toinenkin rakasti häntä, ja tuo epäilys kiusasi minua. Onneksi ei

Violet antanut minulle aikaa sanoa mitään epämiellyttävää, vaan jätti

minulle vastauksensa, joka hänellä oli mukanaan. Siinä oli ankaroita

ja tarkasti punnittuja säälin sanoja järkeviä neuvoja ja se loppui

seuraavalla tavalla:

"Sydämeni kuuluu nyt, ja on ikuisesti kuuluva miehelle, joka rakastaa

minua niin kuin minä häntä, syvimmällä rakkaudella. En koskaan voi

kylliksi kiittää Jumalaa siitä, että hän on satuttanut elämämme yhteen.

Olen tavallani paratiisissa, sillä en enää voi tulla onnettomaksi,

tapahtukoon mitä hyvänsä. Jos teidän käytöksenne minua kohtaan on

vaikuttanut nykyiseen tilaani, älkää suinkaan olko pahoillanne."

"Olkaa vahva ja muistakaa, että minä rakastin teitä, jos se voi auttaa

teitä pysymään oikealla tiellä."

Nuo viimeiset sanat pilasivat mielestäni edellisten hyvän vaikutuksen

ja pyysin Violetia pyyhkimään ne pois. Hän suostui siihen hymyillen

suloisen suopeasti, kuin se, joka myöntyy ystävyydestä, eikä

vakaumuksesta, ja kun olimme palanneet Rüdesheimiin pyysin Violetia

lähettämään kirjeen sellaisenaan.

Hän antoi minun tehtäväkseni viedä se postiin. Näin silloin, että se

oli osotettu Wetzlariin ja ymmärsin Toplerin neuvon.

Runoilijan salaisuus · 第 55 / 59 题