Nyt alkaa kärsimysten aika, josta kerron kauhulla ja samalla
halukkaasti. Minusta on kuin matkustaisin rautatiellä. Äsken juuri
kuljettiin hitaasti läpi laajan laakson, jossa suloisen surumieliset ja
hymyilevät näköalat vaihtelivat; nyt tunkeilevat äkkiä uhkaavat vuoret
ympäri junan, joka jouduttaa ja kiihdyttää pakoaan hurjana pelosta. Ja
eikö todella se kausi, jossa nyt elän ja joka seuraa edelläkerrottuja
tapauksia, muistutakin kulkua Alppien jylhimpien solien läpi? Tulenhan
minä päivänpaisteesta, hymyileviltä tasangoilta ja metsäisistä
laaksoista tähän kaikuvaan pimeyteen, jonne joku voima on minut
suin päin syössyt. Viivyn siellä rauhatonna, hätäisesti odottaen
ulospääsyä, en tiedä milloin, en tiedä minne, mutta ainakin takaisin
päivänpaisteeseen.
Nyt istun mietiskellen Assmannshausenin aseman pienessä odotussalissa.
Kolme päivää St. Goarin matkan jälkeen nousimme Niederwaldille Stehlein
ja heidän Mainzista tulleiden tuttaviensa kanssa. Oli sunnuntai ja
me kohtasimme paljon iloisia ihmisiä, jotka tulivat metsistä kantaen
kukka- ja lehtikimppuja. Naisilla oli niitä käsissään ja rinnoillaan,
miehillä hatussa. Kansallismuistomerkin luona, josta vain jalusta
oli valmis, lauloi eräs ryhmä isänmaallista laulua, joka kuului
uskonnolliselta. Kaukainen raju-ilma uhkasi, enkä koskaan unohda
sitä vaikutusta minkä musta taivas Ranskan puolella, suuri virta
allamme, ihmisten puheen sorina ja tuo vakava, juhlallinen laulu teki.
Violet oli matkustanut hevosen selässä, sillä siihen aikaan ei vielä
ollut rautatietä Rüdesheimistä muistomerkille. Minusta näytti, että
ratsastus oli rasittanut häntä, vaikk'ei hän tahtonutkaan myöntää
sitä. Metsästyslinnalta, mistä aloimme laskeutua alas pitkin vuoren
toista rinnettä, aina Assmannshauseniin saakka, jossa aioimme nousta
Rüdesheimiin menevään junaan, käveli hän jalkasin nojaten käsivarteeni.
Hän pysähtyi usein ja nojasi minuun vain olkapäällään; kuinka
suloiselta tuo kosketus tuntuikaan, niin harvinaista kuin se olikin!
Kysyin usein oliko hän väsynyt, sillä mäki oli hyvin jyrkkä. Hän
vastasi joka kerran kieltävästi ja hymyili hiukan surunvoittoisesti.
Lopuksi hän ei vastannutkaan kysymykseeni. "Rakastan sinua", sanoi
hän. "Rakastan sinua niin. Ole minun aurinkoni, minun kaikkeni tässä
elämässä. Voi kuinka surisin, jos en saisikaan olla vaimonasi!"
Hänen sanansa liikuttivat ja pelästyttivät minua enemmän kuin saatan
sanoa. Miksi puhui hän noin? Nyt heti en voinut saada sitä selville
tovereittemme vuoksi, jotka olivat iloisia. Kunnon saksalaisten tapaan
olivat he keränneet suuren joukon kukkia ja kilpailivat nyt nauraen ja
riidellen, kuka ehtisi tarjoamaan niitä Violetille. Hän oli huomannut
alakuloisuuteni ja koetti tuoreella iloisuudella hälventää surullisten
sanojensa vaikutusta minuun. Saavuimme näin, Herra ties milloin,
synkkään Assmannshausenin kylään, syvälle, harmaiden viiniköynnösten
peittämään laaksoon, jonka rinteitä myöten olimme laskeutuneet.
Virtakin on siellä kuohuinen, mykkä ja vihamielinen. Violet ja minä
menimme asemalle, vaikka oli vielä tunti junantuloon, toiset läksivät
maistamaan seudun kuuluisaa, punaista viiniä.
Hän kertoi minulle heränneensä äkkiä viime yönä tuntien itsensä
sairaaksi, melkeinpä hengettömäksi. Se oli mennyt hyvin nopeasti
ohitse, mutta hänen mieleensä oli jäänyt aavistus suuresta vaarasta,
joka toisella kertaa saattaisi olla turmiollinen.
Rohkaisin häntä niin kuin voin ja hyväilin häntä. Hän nosti kasvonsa,
katsahti minuun ja sanoi hymyillen: "Nyt sinä olet kalpeampi kuin
minä." En osannut vastata muuta kuin tyhmänlaisen: "Ei." En voinut
päästää ääntäkään. Vähän sen jälkeen kuiskasi Violet, että hänen täytyi
sanoa minulle toinenkin asia. Mikä? Hän ei puhunut enempää, en voinut
aavistaa niitä hän tarkoitti, mutta rintaani koski.
"Eilen illalla", sanoi hän painunein päin; "sain kirjeen..."
Hän mainitsi henkilön, jota oli kerran rakastanut. Kun kuulin tuon
nimen sillä tavoin lausuttuna, tunsin kateellista tuskaa ja heitin irti
hänen kädestään, jota olin pitänyt omassani. Hän tarttui jälleen siihen
huoaten syvään.
"Älä tee niin", sanoi hän hiljaa. "Älä pakota minua vihaamaan häntä!"
Minua harmitti oma käytökseni ja pyysin sitä anteeksi.
"Tiedäthän", vastasi hän surullisen viehkeästi, "että sinä olet
kaikkeni maailmassa, että minä olen osa sinusta."
Sitten kertoi Violet rohkaistuneena, että tuo mies oli osoittanut
kirjeen Nürnbergiin, eikä näyttänyt tietävän mitään hänen nykyisestä
asemastaan. Hän oli kovin onneton, kaikki hänen aikomuksensa olivat
epäonnistuneet ja hän oli nyt voimaton ja toivoton. Hän kääntyi nyt
Violetin puoleen pyytäen ainakin säälin sanaa, sanoen, että omantunnon
vaivat vääryydestä Violetia kohtaan kiusasivat häntä enimmän. Lopuksi;
kysyi hän, ei tosin suoraan, vaan kiertämällä, oliko Violetin sydän
vapaa, vai ei.
Kuuntelin vaieten Violetin kertomusta, arvellen, että hänen yöllinen
taudinkohtauksensa ja surullinen ilmeensä johtuivat tuosta kirjeestä.
Kärsin ja koetin olla näyttämättä sitä, joko ylpeydestä, tai käsittäen,
ettei minulla ollut syytä eikä oikeutta valittaa. Kun hän vaikeni,
en kysynyt mitään, paitsi että mistä kirje oli tullut. Toivoin vain,
ett'ei siitä enää puhuttaisi, pidin parempana olla tietämättä tuon
miehen olinpaikkaa, karkoittaa hänen kuvansa nykyisyydestä, siinä
määrin kuin mahdollista oli. Violet ponnisti taas voimiaan sanoakseen,
että hän ei voinut säälistä jättää vastaamatta sellaista kirjettä.
Kateellisessa mielikuvituksessani tunsin, että hänen sanoihinsa
sisältyi päätös, jossa hän, vaikka vastoin mieltänsä, olisi pysynyt
minunkin mielipiteestäni huolimatta. Kuvittelin, että vaikka hän
rakastikin minua, oli hänestä naisten tavoin mieluista, että tuo
toinenkin rakasti häntä, ja tuo epäilys kiusasi minua. Onneksi ei
Violet antanut minulle aikaa sanoa mitään epämiellyttävää, vaan jätti
minulle vastauksensa, joka hänellä oli mukanaan. Siinä oli ankaroita
ja tarkasti punnittuja säälin sanoja järkeviä neuvoja ja se loppui
seuraavalla tavalla:
"Sydämeni kuuluu nyt, ja on ikuisesti kuuluva miehelle, joka rakastaa
minua niin kuin minä häntä, syvimmällä rakkaudella. En koskaan voi
kylliksi kiittää Jumalaa siitä, että hän on satuttanut elämämme yhteen.
Olen tavallani paratiisissa, sillä en enää voi tulla onnettomaksi,
tapahtukoon mitä hyvänsä. Jos teidän käytöksenne minua kohtaan on
vaikuttanut nykyiseen tilaani, älkää suinkaan olko pahoillanne."
"Olkaa vahva ja muistakaa, että minä rakastin teitä, jos se voi auttaa
teitä pysymään oikealla tiellä."
Nuo viimeiset sanat pilasivat mielestäni edellisten hyvän vaikutuksen
ja pyysin Violetia pyyhkimään ne pois. Hän suostui siihen hymyillen
suloisen suopeasti, kuin se, joka myöntyy ystävyydestä, eikä
vakaumuksesta, ja kun olimme palanneet Rüdesheimiin pyysin Violetia
lähettämään kirjeen sellaisenaan.
Hän antoi minun tehtäväkseni viedä se postiin. Näin silloin, että se
oli osotettu Wetzlariin ja ymmärsin Toplerin neuvon.