Palatessamme huvimatkalta St. Goarista sanoi Violet minulle
edellämainitun viheriän-valkoisen _Kriemhildin_ kannella:
"Mitä kirjoittavat ystäväsi? Tietävätkö he, että teet tämän tyhmyyden?"
Olimme keskellä väkijoukkoa ja Violet huvitteli sanomalla minulle
kaikenlaisia asioita saadakseen minut suutelemaan ja hyväilemään häntä,
hyvin tietäen, ett'en voinut tehdä kumpaakaan.
"Sinä et vastaa", sanoi hän katsellen minua kiusoitellen, niinkuin se
Violet, jonka olin hetken aikaa nähnyt Heidelbergin metsissä. "Siitä
näkee, ettet ole uskaltanut ilmoittaa hommistasi. Sinä tahtoisit nyt
suudella minua, ettei sinun tarvitsisi vastata, mutt'et kuitenkaan
uskalla panna aikomustasi toimeen. Minä olisin niin onnellinen jos sinä
minun tähteni rohkenisit olla pitämättä väliä yleisen sopivaisuuden
säännöistä; niinä puolestani voisin olla pitämättä väliä koko joukosta
ympärillämme. — Älä, Herran tähden, älä, minä Pyydän!" sanoi hän
hiljaa huomatessaan, että aioin toimia hänen yllytyksensä mukaan.
Sittemmin toisti hän vakavasti äskeisen kysymyksensä ja minun täytyi
tunnustaa, ett'ei kukaan Italiassa, paitsi veljeäni, tiennyt minun
lemmenseikkailuistani.
Violet oli hetkisen vaiti.
"No niin", sanoi hän sitten. "Jos minä nyt putoaisin, Rheiniin,
tietäisi tuskin kukaan Italiassa, että olemme tunteneet toisemme, koska
sinä et milloinkaan puhuisit mitään, eikö niin?"
Viivytin vastaustani.
"Niin kyllä, sanoi hän. Lupaa minulle ett'et sano kellekään mitään!
Minä tahdon elää sinussa. Minua ei miellytä se ajatus, että rakkautemme
ilman pakoiltavaa syytä kulkisi suusta suuhun.
"Puhu vain siinä tapauksessa, että joku Italiassa saisi tietää jotain ja
sanoisi, että olin rakastajattaresi, enkä morsiamesi."
"Älkäämme turhan tähden pahoittako mieltämme!" vastasin. "Alkakaamme
päin vastoin laatia luetteloa kaikista omaisistamme ja tuttavistamme
Italiassa, Saksassa ja Englannissa, joille täytyy lähettää
kihlakortteja."
"Niin", sanoi hän. "Se on välttämätöntä ja sen me teemme. Kuitenkin
tuntuu minusta paljon raskaammalta kuin äsken se, ett'ei minulla
eikä sinulla ole ystäviä, tai sukulaisia, jotka olisivat onnellisia
nähdessään meidät onnellisina. Mutta sen me teemme, sen me teemme."
Sitten kysyi hän uudelleen, puhuisinko minä, jos hän kuolisi, hänestä
kenellekään, eikä antanut minulle rauhaa, ennen kuin selitin, että
kärsisin paljon siitä, jos en avoimin sydämin voisi puhua hänestä
jollekin, joka mielellään kuuntelisi minua. Tarkoitin silloin teitä,
rakas ystävättäreni.
"Onhan sinulla Emma Stehle", sanoi hän.
"Niin, Stehle-parat", huudahdin vaihtaakseni aihetta. "Minun mielestäni
he saavat olla liian paljon yksin."
Nousimme paikoiltamme keulassa ja menimme heidän luokseen perään.
Violet alkoi jutella Emma-rouvan kanssa ja ystäväni Paul piti
minulle pitkän esitelmän viinitarhoista, jotka harvalehtisinä,
aivan heinämäisen alastomina ja väriltään harmaan keltaisina olivat
jokseenkin surkean näköisiä vehmaiden metsien rinnalla kukkuloilla.
Oberwaldissa olin näkevinäni pienikasvuisen, tutun henkilön nousevan
laivaan keppeineen ja sateenvarjoineen. Erottauduin seurueesta ja menin
puristamaan hyvän ystäväni Topler vanhemman kättä otettuani tarkan
selon, ett'ei Topler nuorempi ollut mukana. Hän alkoi, tunnettuaan
minut pitää kunnon schwabilais-luonteensa mukaista melua ja minun oli
vaikea hillitä häntä, koska miss Yves oli laivalla, enkä halunnut,
välttääkseni kaikkea liikutusta, että he tapaisivat toisensa.
"Mustasukkaisuutta, mustasukkaisuutta!" sanoi hän. "Olette oikeassa:
hänhän oli rakastunut minuun."
Hän kertoi minulle olleensa Oberwaldissa tapaamassa erästä tuttua
maalaria, ja että hän oli käynyt katsomassa sekä _Kissaa_ että _Hiirtä_
(pari linnan raunioita) ja nyt oli hän matkalla erään rouvan luo
Kreutznachiin ja aikoi nousta pois Bingenissä. Hän tunsi Nürnbergin
tapahtumat hyvin vaillinaisesti ja kysyi kuinka me olimme täällä. En
ollut kysynyt häneltä mitään professorista, vaan hän sanoi olevansa
jokseenkin tyytyväinen veljeensä, enempää selittämättä.
Sillävälin oli taivas mennyt pilveen ja äkillinen sadekuuro aiheutti
suuren sekamelskan laivalla. Kiiruhdin Violetin luo, mutta hän oli
jo mennyt katon alle. Portaat olivat niin täynnä ihmisiä, että
minun täytyi luopua yrityksestäni päästä alas ja pakenin Toplerin
suunnattoman, vihreän sateenvarjon alle. Hän tunsi Rheinin ulkoa, mutta
oli siitä huolimatta yhtä innostunut siihen kuin nuorukainen, joka
näkee sen ensi kertaa. Hän nojasi laivan kaiteeseen, pitkä nenä ilmaa
imien, nauraen innostuksesta sateesta huolimatta. Hän kyseli olinko
ollut tässä, olinko ollut tuossa paikassa. Neuvoi minulle Violetillekin
sopivia huvimatkoja ja sai minut lupaamaan, että kävisin hänen kanssaan
Drachenfelsissä Siebengebirgellä. Kerroin, että olin aikonut käydä
Wetzlarissa Goethe-muistojen vuoksi, mutta silloin synkkenivät hänen
kasvonsa.
"Ei, ei", sanoi hän äkkiä. "Älkää menkö Wetzlariin."
"Miksi", kysyin hämmästyneenä.
"Mitä pahaa siinä olisi?"
"Ei se maksa vaivaa", sanoi Topler ja alkoi puhua minulle
Rheinsteinistä, jonka liput ja sateen syömät tornikkaat muurit näkyivät
terävällä vuoren huipulla taempana vasemmalla rannalla Assmannshausenia
vastapäätä. Minun vanhan ystäväni käytös tuntui minusta omituiselta,
enkä osannut selittää sitä muuten kuin arvelemalla, että Topler
nuorempi oli Wetzlarissa. En ollut vielä puhunut Violetille tästä
huviretkestä ja päätin itsekseni olla virkkamatta siitä mitään.
Topler nousi pois Bingenissä. Juuri ennen kuin taas läksimme liikkeelle
lakkasi sade ja koko ylimenon aikana Bingenistä Rüdesheimiin hymyilivät
taivas ja Rhein loistavassa päivänpaisteessa. Violet oli onnellinen,
hän laski leikkiä ja nauroi, kun minä puolestani en tuntenut itseäni
iloiseksi: minulla oli jotain sydämelläni, enkä tiennyt mitä.