Seuraavat säkeet ovat luultavasti kirjoitetut muutamia päiviä
Heidelbergissä olomme jälkeen, koska muistelen sepittäneeni ne
majatalon ikkunan ääressä, juuri kuun noustua, muistaakseni puolen
yön jälkeen. Kuu nousi vasemmalla, punertavana ja sirpinmuotoisena,
toisella puolen Rheiniä, Ingelheimin yläpuolella. Vinot, kultaiset
säteet väreilivät virran mustalla pinnalla.
"Tiedätkö", sanoin Violetille seuraavana aamuna Stehlein kuullen, "tänä
yönä on Niebelungien aarre löydetty."
Sanoin sen niin uskottavalla äänellä, että rouva Stehleltä että pääsi
ihmettelevä _ohoh_!
"Minä olen löytänyt sen", jatkoin. "Ja miss Yves saa sen kokonaan."
Annoin hänelle seuraavat säkeet:
Nouseva kuuhut kultaa
mustan virran vahdon.
Rikkaan, loistavan aarteen
aalloista ryöstää tahdon.
Kuohuvi Rhein, ja vankat
poppelit rannoilla värjyy.
Tuulet mun eelläni entäin
vinkuen, tempoen ärjyy.
Hukkuneen välkkyvän korun,
pyhän Rheinin kätkevi vesi.
Lauluni sieltä sen noutaa
Kullaksi kulmillesi.
Tummat aallot ne suree
mennyttä aarrettaan;
Valkeelta otsaltas enää
sit' ei riistetä milloinkaan.
Aioimme sinä aamuna mennä Bingeniin ja sieltä laivalla Mäusethurmille
saakka. Meidän piti tavata toisemme satamassa. Violet oli mennyt sinne
tuntia ennen maalaamaan harjoitelmaa vedestä ja taivaasta. Hän otti
runoni ja kiitti minua pitkällä katseella, sill'aikaa kun Stehlet
katselivat hänen työtään.
"Violet on jo kuvannut ja te tulette kuvaamaan meidän Rheinimme", sanoi
rouva Stehle.
"On hänkin sen kuvannut", kuiskutti Violet.
"Minäkö?" huusin hämmästyneenä.
"Näyttepä olevan", sanoi rouva Stehle kysyvästi hymyillen.
"Mutta", vastasin. "Minäkin näen Rheinin ensikertaa."
"Tehkää se", sanoi herra Stehle. "Kuvatkaa se, kirjoittakaa mitä
näette, niin saamme tietää kuinka runoilija näkee ja kumpi on parempi
maalari: miss Yves vai te."
Stehlet olivat kuin poikia, joiden päähän pistää hullu ajatus; se
valtaa heidät kokonaan, eikä kukaan voi saada heitä luopumaan siitä.
He eivät voineet käsittää kuinka naurettavalta minusta tuntui myöntyä
tuohon mielijohteeseen. Luulin, että Violet auttaisi minua, mutta hän
liittyikin päin vastoin molempiin toisiin minua vastaan ja tahtoi itse
tuoda minulle paperia ja lyijykynän.
Rhein virtasi idästä päin suoraan meitä kohti kirkkaana kuin taivas,
levitellen silmänkantamattomiin laajaa pintaansa, jonka utuinen viiva
taloja ja puita erotti näköpiiristä, vasemmalla törröttivät Rüdesheimin
Adlerthurmin paksut tornit, oikealla häipyivät taustalle olevat
kukkulat taivaansineen. Lähellä meitä keinui oikealla rannalla pitkä
rivi veneitä aalloilla, jotka kuohuivat ja välähtelivät pingottuneiden
ankkuriköysien ympärillä. _Kriemhild_-laivan palloina pursuava savu
paistoi hopealta auringossa. Luulen näin ainakin likipitäin ilmaisseeni
sen mitä näin; minulla ei enää ole tuota paperipalaa, sillä heitin sen
heti virtaan.
"Kuulkaas!" sanoi Stehle. "Minä, joka en ole runoilija, näen suuren
vesipaljouden, paljon suuremman kuin olisi tarpeellista. En katsele
poppeleita, vaan viinitarhaani Rochusvuorella ja se on hyvin
surumielisen näköinen. Adlerthurmin ja minun välilläni on teidän
kamaripalvelijanne kyttyrä. Hän onkii tässä lähellä ja se kyttyrä
on mielestäni sen arvoinen, että runoilijankin kannattaa kiinnittää
huomionsa siihen. Muuten rohkenen antaa voitonpalmun miss Yves'ille,
sillä te ette ole puhuneet mitään Rheinin veden väristä."
Vastasin, että olisin mieluummin tahtonut kuvata Hegelin metafysiikan,
kuin Rheinin värin, ennenkuin saksalaiset ehtivät sen tehdä. Violet
sanoi minulle myöhemmin laivalla, että hän oli maalarina nähnyt samaa
kuin minä, mutta ett'ei se ollut runoutta, eikä se kuvannut Rheiniä,
vaan mitä virtaa hyvänsä. Runoilijana olin hänen mielestään nähnyt sen
paremmin ensi kerralla Rüdesheimerin innostamissa ajatuksissani, olin
kuvannut sen paremmin tahtomatta kuvata sitä parissa säkeessä.
Ma juon, ja aatoksissa kaukaa kangastavan nään ma tornit, kukat,
kummut, pyhän Rheinin juoksun.
"Sellainen on oikea Rhein", sanoi hän.