Kerroin hänelle kaikki ajatukseni, kaiken hyvän ja huonon, mitä
sielussani liikkui, yhtä avomielisesti kuin Jumalalle. Mitä
kiusallisempi ja nöyryyttävämpi tunnustus oli, sitä suuremmalla innolla
sen tein. Kun joskus olen ollut epätietoinen, oliko joku ajatus, tai
teko hyljättävä vai ei, täytyi minun aina, tahtoessani haihduttaa
epäilykseni, ja täytyy vieläkin sisäisesti vedota siihen tuomioon,
jonka tuo tunnossani näkymättömänä piilevä Violet olisi langettanut.
Ja se arvostelu on varma ja ankara, paljon ankarampi kuin ulkonaisen,
näkyvän Violetin antama. Kun ajattelen tätä, pistää silmiini omituinen
yhtäläisyys ja siitä johtuvat seuraavat höyrylaivalla Mainziin mennessä
sepitetyt säkeet:
Nel mio mortal tu vivi, imago eterna;
Ami negli amor miei, ne' pensier pensi,
E, più divisa da' terreni sensi,
A la mia coscienza sei più interna.
Giusto ministro a Dio, quivi governa
L'occhio tuo, speglio a' Suoi chiarori immensi:
Levando in core mal vapor non viensi
Che l'ombra ei non ne segni e non ne scerna
Ma se da te rimorso, idea severa,
Dico tremante la fralezza mia
A la mortale tua persona vera,
Sorridendo mi bacia tanto pia
Ch'io veggo in te come in arcana spera
Quanto il Signor giusto e clemente sia?
[Minun kuolevassa hahmossani elät sinä, ikuinen kuva;
rakastat minun rakkaudessani, ajattelet minun aatoksissani,
ja mitä vieraampi sinä olet maisille aisteille,
sitä lähempi olet minun tajunnalleni.
Vanhurskaana paimenena Jumalan hallitsee täällä
sinun silmäsi. Hänen äärettömien kirkkauksiensa kuvastin
ei nouse sydämestä pahoja huuruja,
joiden varjoa ei niihin piirtyisi ja niistä eroittaisi.
Vaan jos sinun soimaamana, aatos ankara,
minä vavisten kerron raihnaan heikkouteni
sinun todelliselle, kuolevaiselle persoonallesi,
niin hymyillen suutelo minut niin hurskaaksi,
että minä sinussa, kuten salaisessa toiveessa,
näen kuinka vanhurskas ja lempeä on Herra.]
Violet oli jäänyt Rüdesheimiin, koska muutamat hänen nürnbergiläisistä
tuttavistaan olivat luvanneet käydä häntä tervehtimässä, ja minä olin
valinnut tämän päivän mennäkseni Mainziin, ostamaan hänelle lahjan.
Palasin hankittuani rannerenkaan, ja näytin hänelle edellämainitun
runon, jonka tarkoituksen hän kohta tajusi, vaikka sainkin selittää
hänelle muutamia yksityisseikkoja. Sisällys miellytti häntä, mutta
säkeet eivät hänestä tuntuneet minun sepittämiltäni; hänen mielestään
ne erosivat niin paljon muista, jotka olin antanut hänelle. Käsitin
sen täydellisesti, mutta kuitenkin kysyin mitä outoa hän niistä löysi.
Hän vastasi, että ne olivat paljon hämärämpiä, että ne paljon enemmän
muistuttivat niiden italialaisten klassikkojen runoja, joita hän oli
lukenut, ja että ne tekivät häneen sen vaikutuksen, kuin olisi joku
italialainen maalari 14:ltä vuosisadalta kirjoittanut ne.
"En tiedä kuinka monasti olen lukenut runon läpi", sanoi hän minulle
seuraavana päivänä. "Ja se herättää minussa omituisen tunteen. Muoto
ei minusta tunnu niin notkealta kuin muissa runoissasi, mutta olen
hyvilläni tuntiessani itseni siinäkin."
Huomautin, että se johtui niiden yhteisestä sisällyksestä.
"Ei", vastasi hän. "Tunnen selvästi, ettei se johdu vain sisällyksestä,
siihen vaikuttaa myöskin sen vanha ja henkevä kieli. Sanoppa
miellyttääkö tämä muoto italialaisia enemmän kuin tuo toinen."
"Jätetäänpä minun sonettini rauhaan", vastasin minä. "Italiassa
pidetään paremmista runoista kuin se.
"Muuten ei puutu niitäkään, jotka sanovat, että pitäisi liittää uusi
sisällys vanhaan muotoon, mutta se on erehdys, koska uuden sisällyksen
tulee luoda itselleen uusi muoto, ja uusi sointunsakin."
Violet ajatteli hiukan, punastui ja ottaen pääni käsiensä väliin,
kuiskasi:
"Minä rakastan sinua aina niin kuin nyt, mutta kasvoni vanhentuvat
kerran ja ääneni, joka sinua nyt niin miellyttää, ei olekaan enää
suloinen. Mitä sinä sitten teet?"
"Älä ajattele sitä milloinkaan", vastasin. "Silloin en enää ole kyllin
hyvä kirjoittamaan uusia runoja, vaan toistelen näitä joka päivä."
Sitten tein pilaa siitä kuinka me vanhoina kuhertelisimme. Violet
pahastui, osaksi totisena, osaksi piloillaan ja sanoi, että minä olin
hävytön kyynikko, joka löysin kaikessa naurettavaa, että se oli häntä
ensin miellyttänyt minussa, koska naiset ovat niin hupsuja, että
rakastuivat ilkeihin miehiin, mutta ett'ei häntä enää miellyttänyt
nähdä minua sellaisena.
"Olin minäkin kerran", sanoi hän sitten, "sarkastinen sinulle, mutta
nyt en ole enää."
Hän taisi naurahtaa niin sanoessaan, sillä sitä hän oli hyvin usein
vieläkin. Hän osasi hienosti hymyillen virkkaa pieniä, pistäviä
sanoja, jotka tunkeutuivat ihoon kuin piikit. Hän tunnusti sen, mutta
väitti siinä suhteessa aina taistelevansa pahaa taipumustaan vastaan
selittäen, että voimakas onnentunne, tunne siitä, että hän rakasti
ja sai vastarakkautta, aiheutti sen, ett'ei hän huomannut asioitten
naurettavia puolia.
"Siis", sanoi hän, "ei tuo tietoisuus tekojemme naurettavaisuudesta
voi olla mitään hyvää, se ei voi sopeutua onnen ja lemmen
yltäkylläisyyteen. Sinähän koetat myöskin kadottaa sen, eikö totta?"
Hän nauroi vieläkin nähdessään kärsivän, melkein säikähtyneen ilmeen
kasvoillani ja kysyi minulta oliko tuon unhottaminen niin vaikeaa.
Vastasin myöntävästi ja hän huomautti, että minä, taiteilijana, saatoin
päästää tunteeni valloilleen teoksissani, ilman ilkeyttä.
"Olisiko minun sitten parempi", sanoin minä, "hillitä tunteitani
niissäkin?"
"Ehkäpä", vastasi hän puoliääneen. "Tuskinpa yleväaatteiset kirjat
koskaan esittävät naurettavaa."
Väitin kiivaasti, ehkäpä liiankin kiivaasti, että se ei pitänyt
paikkaansa, ja koetin sen perusteella puhdistaa itseäni ilkeyden
tahrasta sanoen, että kun olin ivallinen, tuotti se minulle voimakkaan
hyvän tuulen tunteen.
"Ole ivallinen itsellesi", sanoi Violet. "Löydätköhän minussa koskaan
naurettavaa?"
"Mikä rikos!" vastasin huoaten. "Pelkäänpä ett'en löydä."